KALENTERI TULEVASTA
BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa
TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2024-2025
- tietokirjani Eroottinen elokuva on ilmestynyt
- Tampereen Kirjafestarit 30.11.-1.12.
- Mikkelissä TNP 24.-26.1. 2025
- 50 rakkauselokuvan klassikkoa ilmestyy 1/2025
maanantai 23. huhtikuuta 2018
Yliopiston uusi profiili
Tampereen yliopisto on nyt yhdistynyt jättimäiseksi kokonaisuudeksi.
Sen profiilia on pitänyt etsiä mahdollisimman matalalta.
Mikä yhdistäisi teoreetikot, insinöörit ja ammattitekijät?
Vastaus näkyy uudesta logosta, jonka yliopisto esitteli viime sunnuntaina Hesarin etusivulla.
Kumman tutulta se näytti.
Olisiko se englantilainen sähkötöpseli?
Sitten osui silmiin selitys Hesarin sisäsivuilta:
mallihan on haettu japanilaisista vessasymboleista!
Perästä tullaan.
Julistaa Tampereen yliopisto kansainvälisille markkinoille.
tiistai 17. huhtikuuta 2018
Mätä Tampere mädättää hampaamme
Tampere mädättää elämän. |
Tamperelainen mätä hallinto määrää miten kohtalossa käy.
Kun 3 vuotta sitten mursin ylähampaani puraistessa Keletin asemalla liian ahnaasti kivenkovaa siementä sämpylässä, murtui huomaamatta myös alahammas. Alahampaan halkeamasta oli sitten aiheutunut tulehdus, arveli lääkäri. Tulehdus oli syönyt aikansa kyseisen hampaan juuria. Tulehdus ei näkynyt edes röntgenkuvissa.
Vasta ienlääkärin tutkiskelu sai aikaan tulehduksen aktivoitumisen. Siedin sitä 3 viikkoa, koska hammas ei ollut kipeä ja koska hammaskalusto oli juuri tarkastettu olevan ok. Yritin sitten julkisen puolen tarkastukseen, mutten päässyt lävitse. Kolmen tunnin aikana en päässyt edes puhelinvarauksen jonotukseen. Kolmen tunnin kokeilujen jälkeen varausjärjestelmä kertoi, että odotusaika varaukseen on vähintään 10 minuuttia. En jäänyt testaamaan, paljonko enemmän.
Varasin sitten nettiajan hygienistille, jonka PITÄISI osata arvioida hoidon tarve. Hygienisti arveli, että kyse on ientulehduksesta ja suositteli parempaa suuvettä. Viikkoa myöhemmin menin lopulta taas yksityiselle puolelle: sieltä sai heti antibioottikuurin ja juurihoitoajat.
Nämä 3 juurihoitokertaa tulevat maksamaan yksityisellä puolella tonnin verran. Sen kaiken Tampereen kaupunki säästää estämällä kansalaisiaan pääsemästä julkiselle puolelle. Kiitos vaan helvetisti, kaupunki. Toivottavasti Sote-uudistus mädättää paljaaksi teidän hallintonne juuret.
EDIT: Sattumoisin Aamulehti teki äskettäin pitkän jutun Tampereen hammashoidon mädännäisyydestä. Kokemuksia samasta ongelmasta on siis loputtomiin, mutta kaupunki ei vaivaudu reagoimaan siihen mitenkään, kuten lehden tekemästä haastattelusta käy ilmi.
maanantai 16. huhtikuuta 2018
Teatteriharjoituspäiväkirja 11
Niin se sitten loppui, toinen ja viimeinen projektini teatterinäyttelijänä.
Puolen vuoden aikana kävimme "Kylmien kyytimiehen" harjoituksissa ehkä nelisenkymmentä kertaa, ja teimme sitten yhteensä 13 esitystä, joista 4 oli loppuunmyytyjä; 1 esitys peruttiin, koska lippuvarauksia oli siihen vain muutama. Näytelmän näki Tukkateatterissa miltei kaksisataa ihmistä. Kyllä se tuntuu paljolta Tampereenkin kokoisessa kaupungissa.
Pohjanmaan Ilkka teki näytelmästä uutisjutun, koska näytelmä perustui Tuurin romaaniin, ja verkkolehti VasenKaista teki hyvän uutisjutun paikallisuuden ansiosta. Yhtäkään arvostelua ei kuitenkaan ilmestynyt, vaikka näytelmän olisi pitänyt jo aiheensa vuoksi vetää puoleensa myös mediaa. Median välinpitämättömyys ihmetyttää aidosti. Ehkä pasifistin koettelemukset kansalaissodassa kuulosti liian kulmikkaalta aiheelta juhlavuoden hymistelevään ilmapiiriin?
Julkaistu Jaakko Katajamäen luvalla. |
Jälkikäteen voi ihmetellä mikä näyttämöllä olemisessa on niin haastavaa, että se tulee uniinkin. Varmaankin se, että ajatuksen rytmiä joutuu kaiken aikaa tavoittelemaan repliikkien välissä ja siksi elämäkin tuntuu äkkiä epätodellisen intensiiviseltä, kuin kuuntelisi ja seuraisi omaa olemassaoloaan.
Esiintymisessä vaikeinta on olla kasvokkain toisen näyttelijän kanssa, vaikka ihminen olisi käynyt tutuksi. Ei yleisöä kohti katsominen ole niinkään vaikeaa kuin näyttelijää kohti. Aina voi nostaa katseen yleisön takimmaisen penkin yli, kuten opettajia neuvotaan tekemään, jos tuntee olonsa epävarmaksi.
Tämän projektin ansiosta olen etsiskellyt netistä artikkeleita amatöörinäyttelemisen estetiikasta ja ollut tyytyväinen, kun sellaisellekin on löytynyt hyviä perusteluja.
Kyytimiehen varjoelämää... |
Mutta se minkä tulen parhaiten muistamaan näistä projekteista on ryhmäkokoa noudattavat ryhmädynamiikan muutokset. Kahdeksan näyttelijää näyttämöllä on kuin torikokous verrattuna kuuden näyttelijän tiimimäiseen toimintaan, ja neljä näyttelijää kuin myyttinen uhritoimitus verrattuna siihen kuuden näyttelijän paikallisverkkoon. Tällaisiin määrästä juontuviin isoihin laadullisiiin muutoksiin voi saada ymmärrystä vain oltuaan itse mukana teateriharjoituksissa, joko näyttämöllä tai katsomossa. Pelkästään näytelmiä lukemalla niistä ei saa edes aavistusta. Ja valmiita näytelmiä pitäisi nähdä sadoittain, että saisi vastaavan tuntuman siihen, MILLAISTA läsnäoloa on kullekin hahmolle kirjoitettava kohtauksiin dynamiikan kiihdyttämiseksi, tihentämiseksi tai rauhoittamiseksi. "Impulssin takana on oltava ajatus", höpötetään teatterikritiikeissä, mutta ei se niin yksinkertaista ole. Muutenhan näytelmätaide olisi pelkkää ajatuskoneiden input/output-kytkentöjä. Tai taisteluäksiisiä.
tiistai 10. huhtikuuta 2018
Erävoitto vakuutusyhtiöstä
Viidakosta kuului viime viikolla kummia: yhteiskunnan lakitaju oli saanut erävoiton viidakon lainalaisuuksista.
Vakuutusyhtiö OP, joka valehteli päin meidän naamaamme ja päin lakikoneistoa, on määrätty nyt maksamaan se korvaus, mikä ammattisairaudesta kuuluu (tapaturmavakuutuslain mukaisesti) sairausvakuutetun työläisen leskelle. Vakuutusyhtiö väitti, että isäni kuolema olisi johtunut Alzheimerin taudista, vaikka moista ei hänellä koskaan diagnosoitu. Tämä nyt kumotaan uudessa juridisessa päätöksessä ja vahvistetaan ammattisairaus, asbestoosi, "pääasialliseksi syyksi kuolemaan", kuten asia oli todettu jo kuolinsyytodistuksessa.
Tähän oikeusprosessiin meni melko tarkalleen vuosi. Näinkään pitkälle ei olisi päästy, jollei äitini olisi palkannut lakimiestä hakemaan muutosta puolestamme.
Uuden päätöksen asiasta on antanut nyt "tapaturma-asioiden muutoksenhakulautakunta". Kun kyseessä on lautakunta, päätös ei tietenkään ole samalla tavalla merkittävä kuin se olisi jonkin oikeusasteen päätöksenä. Ehkä sitä ei edes "juridiseksi" voi sanoa, en tiedä.
Päätöksellä on kuitenkin yleistä merkitystä sikäli, että eduskunnalle on toimitettu hiljattain kansalaisaloite vakuutusyhtiöiden mielivallan lopettamiseksi edes siltä osin, että yhtiöiden palkkaamat puoskarit voivat tittelinsä voimalla kumota hoitavien lääkärien arviot ja jopa, kuten meidän perheemme tapauksessa, virallisen kuolinsyylausunnon. Tähän mielivaltaan vakuutusyhtiöt eivät pystyisi, jollei jokainen korvauksenhakija olisi niin yksin niin isojen asioiden kanssa mitä kuolinpesän selvitys aiheuttaa.
Kun ensi kertaa näkee, että yhtiö voi sanella mitä tahansa jonkun henkilön kuolemasta, tajuaa ainutlaatuisen kirkkaasti, miten isot yhtiöt suhtautuvat myös yksittäiseen elämään. Se tuntuu siltä kuin mafia ampuisi vielä varoituslaukauksen vainajaksi toteamaansa.
Edelleenkin tämä uusi päätös voi olla pelkkä erävoitto. TAMHL:n päätöksestä ei näy, voiko OP Vakuutus nyt puolestaan hakea muutosta jossain oikeusasteessa eli jatkuuko asian juridinen köydenveto. Täysin vastaava vakuutuskiista tuttavaperheellä (saman alan asbestipitoisesta duunista) vaati kuulemma kolme muutoksenhakukirjelmää.
Mutta viidakkoeläimen kannalta tämä tekninen tyrmäys lämmittää mieltä ja mielikuvitusta. Olihan vainajakin tunnettu teknisenä nyrkkeilijänä joka ei pelännyt ketään eikä mitään. Äitini tynkäeläkkeseen tämä erävoitto voisi tuoda myös sellaisen sivilisoituneen korotuksen, mihin porvarihallitusta ei saada ikinä nöyrtymään.
Aiemmat kirjoitukset aiheesta:
http://bitteinsaari.blogspot.fi/2016/10/pertti-soikkeli-1935-2016.html
http://bitteinsaari.blogspot.fi/2017/04/varas-varkaampi-vakuutusyhtio.html
lauantai 7. huhtikuuta 2018
Kangastus 38 (näytelmä)
En ole vuosiin koskenut Kjell Westön romaaneihin. Tänä talvena kuuntelin Rikinkeltaisen taivaan (2017) äänikirjana ja se vahvisti käsitykseni Westöstä pateettista äijäproosaa pakertavana versiokirjailijana. Omassa lajissaan ehkä taitavana tarinaniskijänä, mutta myös järkyttävän vanhakantaisena säätyromantiikassaan.
Ystävien kehut Kangastus 38 -näytelmästä herättivät onneksi kiinnostuksen Westön historialliseen romaaniin (2013) perustuvasta Kansallisteatterin sovituksesta. Näytelmän suosio (ensi-ilta 2017) osoittautui perustelluksi: oivaltava dramatisointi hajottaa naispäähenkilön kolmeksi hahmoksi tarjoten simppeliin jännäriin ainutlaatuisen näkökulman. Ohjauksen koreografia, jopa videokuvan käyttö, pitää yllä psykohistoriallista mysteeriä, miten suomalaisuus hajoaa kolmeen osaan: idyllinen yhtenäiskulttuurin aika ennen luokkasotaa 1918, poliittisen trauman aika luokkajaossa 1918-38, ja porvarillisen pakkojulkisuuden aika jälkeen 1938:n.
Tämä taustakuvio on jännäriromanssin tarpeisiin rakennettu, missä se täyttää tarkoituksensa. Edes Westön tarve rinnastaa uhrin asemaan juutalaiset ja naiset, ei tuntunut kiusallisen hölmöltä. Ihailin teatterisovitusta, vaikka inhosin tarinaa ja sen tavanomaisuutta Westö-tuotteena.
Mutta tällainen teatterin taika kestää vain esityksen ajan.
Jälkikäteen tarina stereotyyppisine hahmoineen alkaa ärsyttää enemmän.
Kun tietää miten efektihakuisesti Westö käyttää kirjoissaan seksikohtauksia, tuntuu kansallisen kantanäkymän (valkoisten herraslääkäri vs punainen työläisneito) raiskauskliimaksi erityisen typerältä, jopa etäännytettynä draaman ja takauman keinoin.
Tämä Kangastus 38 on asetelmaltaan kuitenkin tasan sitä äijäuneksuntaa seksuaalisen väkivallan metaforisuudesta, mitä puitiin päivällä Season film festivaalin seminaarissa. Jos asiasta kelpaa huomauttaa Louhimiehen elokuvan (Käsky) kohdalla, niin miksei samanlaisen asetelman eksploitaatiosta romaanissa ja näyttämöllä?
Mitä uhrin jakaminen kolmeen fasettiin lopultakaan sovittaa? Että äijäpitoiseen näytelmään saadaan tällä keinoin kolme naisnäyttelijää? Mutta mitä uutta Westö tämän psykohistorian päälle kirjoittaa?
Westön äijäfantasiaan kuuluu aina sama 4+1 miesporukka, jossa 1 pomottaa, 1 lyö, 1 myötäilee ja 1 runoilee, ja näkökulmahahmo on romantikko, joka etsii paikkaansa näiden väliltä. Niin tässäkin tarinassa: kiltti lakikimeshän on oikeastaan äijäporukkuuden uhri hänkin!
Mitä sitten jää sanomaksi kangastusten, ensin kansallisen ja sitten kaupunkilaisen julkisivun, haihduttua?
Se että kiltit äijäromantikot saavat vapautuksen haikeaan muistelmaan miesporukoiden paremmista ajoista.
Ystävien kehut Kangastus 38 -näytelmästä herättivät onneksi kiinnostuksen Westön historialliseen romaaniin (2013) perustuvasta Kansallisteatterin sovituksesta. Näytelmän suosio (ensi-ilta 2017) osoittautui perustelluksi: oivaltava dramatisointi hajottaa naispäähenkilön kolmeksi hahmoksi tarjoten simppeliin jännäriin ainutlaatuisen näkökulman. Ohjauksen koreografia, jopa videokuvan käyttö, pitää yllä psykohistoriallista mysteeriä, miten suomalaisuus hajoaa kolmeen osaan: idyllinen yhtenäiskulttuurin aika ennen luokkasotaa 1918, poliittisen trauman aika luokkajaossa 1918-38, ja porvarillisen pakkojulkisuuden aika jälkeen 1938:n.
Tämä taustakuvio on jännäriromanssin tarpeisiin rakennettu, missä se täyttää tarkoituksensa. Edes Westön tarve rinnastaa uhrin asemaan juutalaiset ja naiset, ei tuntunut kiusallisen hölmöltä. Ihailin teatterisovitusta, vaikka inhosin tarinaa ja sen tavanomaisuutta Westö-tuotteena.
Mutta tällainen teatterin taika kestää vain esityksen ajan.
Jälkikäteen tarina stereotyyppisine hahmoineen alkaa ärsyttää enemmän.
Kun tietää miten efektihakuisesti Westö käyttää kirjoissaan seksikohtauksia, tuntuu kansallisen kantanäkymän (valkoisten herraslääkäri vs punainen työläisneito) raiskauskliimaksi erityisen typerältä, jopa etäännytettynä draaman ja takauman keinoin.
Tämä Kangastus 38 on asetelmaltaan kuitenkin tasan sitä äijäuneksuntaa seksuaalisen väkivallan metaforisuudesta, mitä puitiin päivällä Season film festivaalin seminaarissa. Jos asiasta kelpaa huomauttaa Louhimiehen elokuvan (Käsky) kohdalla, niin miksei samanlaisen asetelman eksploitaatiosta romaanissa ja näyttämöllä?
Mitä uhrin jakaminen kolmeen fasettiin lopultakaan sovittaa? Että äijäpitoiseen näytelmään saadaan tällä keinoin kolme naisnäyttelijää? Mutta mitä uutta Westö tämän psykohistorian päälle kirjoittaa?
Westön äijäfantasiaan kuuluu aina sama 4+1 miesporukka, jossa 1 pomottaa, 1 lyö, 1 myötäilee ja 1 runoilee, ja näkökulmahahmo on romantikko, joka etsii paikkaansa näiden väliltä. Niin tässäkin tarinassa: kiltti lakikimeshän on oikeastaan äijäporukkuuden uhri hänkin!
Mitä sitten jää sanomaksi kangastusten, ensin kansallisen ja sitten kaupunkilaisen julkisivun, haihduttua?
Se että kiltit äijäromantikot saavat vapautuksen haikeaan muistelmaan miesporukoiden paremmista ajoista.
Daphne (elokuva)
Brittiläisen tiskirättirealismin kiltit versiot kertovat aikuisten henkilökohtaloista, siinä missä rankat versiot käsittelevät kurjien olojen lapsia, teinejä tai perheitä.
Elokuva Daphne (2017) on kiltti versio somimmasta päästä, tarinaltaan kaunistelematon, mutta kuviltaan vailla särmää. Nimiosan Emily Beecham on krapuloissaankin raikkaan siloinen ja filmin ulkokuvat toistavat harmahtavassa Lontoossa liikkuvan habitusta persoonaksi: vihreä takki, punainen tukka. Tätä kokaiininhuuruista kasvutarinaa hipsteriyleisö sitten katseli Maxim2:ssa (Season Film Festival) laatuviinejä siemaillen.
On toki korrektia, ettei nykypäivän daphnesta yritetä vähääkään uhria. Myyttisen uhritarinan mukaan nimetty päähenkilö ja elokuva saattavat siis oikeasti pyrkiäkin johonkin kannan- tai irtiottoon, jonka suunnasta he vain eivät ole varmoja.
Kokaiinia ja yhden yön seksijuttuja Daphne käyttää satunnaisesti, ja haluttomuus pitää yllä työpaikkaa tai pidempää parisuhdetta herättää yhtä satunnaisen aggression. Käytöksen syistä katsojalle näytetään ehkä osa, ehkä olennainen: äidillä on syöpä, lapsensaanti arveluttaa, miehissä on liiaksi valinnanvaraa. Kuljeksiva kerronta ja psykologisoivia selityksiä väistelevä realismi mahdollistavat sen, että Daphne kuvaa poikkeuksellisen, jopa tendessimäisen rennosti etnisesti kirjavassa Lontoossa liikkumista:
1. Täysin sattumalta juuri etnisten ryhmien edustajat tuntevat vetoa kaunottareen joka osaa sanavalmiudellaan valikoida seksin ja rakkauden tarjouksista.
2. Täysin sattumalta D osuu avuksi puukotuksen uhrille, joka on aasialaistaustainen ja puolestaan tunnustaa D:n arvon ilman ylisanoja.
3. Täysin sattumalta D:n äiti etsii sairauteensa lohtua buddhalaisesta yhteisöstä, mikä eleenä palauttaa D:n kunnioituksen äitiinsä.
Onko D:n hahmossa aikalaisanalyysiä? Lipun lailla liehuva vihje voi olla Zizek, jonka lukemista D käyttää erottuakseen lähipiiristään. Tähän verraten kaikki muukin D:n elämässä on itseironista, helpoimmin ratkaisuin kytevää yritystä erottautua välittömistä mahdollisuuksista elää juuri sitä elämää mikä olisi naiselle tarjolla tietyn kaupungin tietyssä yhteiskuntaluokassa kolmenkympin ratkaisevassa ikävaiheessa.
Miesohjaajan filmiksi Daphne on poikkeuksellisen, so. tarkoituksellisen epäerotisoiva ja painokkaan subjektisoiva, mutta ei se Bechdel-testiä kirkkaasti läpäisisi. Tarinan opetus, että harvoinpa nainen on luonteeltaan ihmisvihaaja, ei ole erityisen taidokkaasti käsitelty millään kerronnan tasolla.
Niinpä ainoa syy katsoa ERITYISESTI tämä filmi on sen pääosan vahva naisnäyttelijä, jossa on samaa herkeämätöntä itsevarmuutta mitä yleensä suodaan vain fiktion katu-uskottaville miesboheemeille. Maggie Smith, olet saanut arvoisesi prinsessan seuraajaksi.
Elokuva Daphne (2017) on kiltti versio somimmasta päästä, tarinaltaan kaunistelematon, mutta kuviltaan vailla särmää. Nimiosan Emily Beecham on krapuloissaankin raikkaan siloinen ja filmin ulkokuvat toistavat harmahtavassa Lontoossa liikkuvan habitusta persoonaksi: vihreä takki, punainen tukka. Tätä kokaiininhuuruista kasvutarinaa hipsteriyleisö sitten katseli Maxim2:ssa (Season Film Festival) laatuviinejä siemaillen.
On toki korrektia, ettei nykypäivän daphnesta yritetä vähääkään uhria. Myyttisen uhritarinan mukaan nimetty päähenkilö ja elokuva saattavat siis oikeasti pyrkiäkin johonkin kannan- tai irtiottoon, jonka suunnasta he vain eivät ole varmoja.
Kokaiinia ja yhden yön seksijuttuja Daphne käyttää satunnaisesti, ja haluttomuus pitää yllä työpaikkaa tai pidempää parisuhdetta herättää yhtä satunnaisen aggression. Käytöksen syistä katsojalle näytetään ehkä osa, ehkä olennainen: äidillä on syöpä, lapsensaanti arveluttaa, miehissä on liiaksi valinnanvaraa. Kuljeksiva kerronta ja psykologisoivia selityksiä väistelevä realismi mahdollistavat sen, että Daphne kuvaa poikkeuksellisen, jopa tendessimäisen rennosti etnisesti kirjavassa Lontoossa liikkumista:
1. Täysin sattumalta juuri etnisten ryhmien edustajat tuntevat vetoa kaunottareen joka osaa sanavalmiudellaan valikoida seksin ja rakkauden tarjouksista.
2. Täysin sattumalta D osuu avuksi puukotuksen uhrille, joka on aasialaistaustainen ja puolestaan tunnustaa D:n arvon ilman ylisanoja.
3. Täysin sattumalta D:n äiti etsii sairauteensa lohtua buddhalaisesta yhteisöstä, mikä eleenä palauttaa D:n kunnioituksen äitiinsä.
Onko D:n hahmossa aikalaisanalyysiä? Lipun lailla liehuva vihje voi olla Zizek, jonka lukemista D käyttää erottuakseen lähipiiristään. Tähän verraten kaikki muukin D:n elämässä on itseironista, helpoimmin ratkaisuin kytevää yritystä erottautua välittömistä mahdollisuuksista elää juuri sitä elämää mikä olisi naiselle tarjolla tietyn kaupungin tietyssä yhteiskuntaluokassa kolmenkympin ratkaisevassa ikävaiheessa.
Miesohjaajan filmiksi Daphne on poikkeuksellisen, so. tarkoituksellisen epäerotisoiva ja painokkaan subjektisoiva, mutta ei se Bechdel-testiä kirkkaasti läpäisisi. Tarinan opetus, että harvoinpa nainen on luonteeltaan ihmisvihaaja, ei ole erityisen taidokkaasti käsitelty millään kerronnan tasolla.
Niinpä ainoa syy katsoa ERITYISESTI tämä filmi on sen pääosan vahva naisnäyttelijä, jossa on samaa herkeämätöntä itsevarmuutta mitä yleensä suodaan vain fiktion katu-uskottaville miesboheemeille. Maggie Smith, olet saanut arvoisesi prinsessan seuraajaksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)