Hautala: Musta kieli (romaani)

 

Marko Hautala: Musta kieli

316 s.

2023, Tammi

Kauhutarinat eivät koskaan sijoitu työpaikoille. Aaveet ja hirviöt näyttäytyvät vain niille, jotka ovat pudonneet työelämän ulkopuolelle tai eivät ole vielä löytäneet sieltä paikkaansa.

Marko Hautalan kauhutarinoissa tyypillisiä päähenkilöitä ovat ne yksinäiset suomalaiset, jotka edelleen roikkuvat opiskeluissaan tai nuoruuden syrjäkulmilla. Tällaisia ovat myös Mustan kielen päähenkilöt.

Ensimmäisen tarinan päähenkilöllä, Moonalla on pesti vaatekaupassa, mutta asiakkaita ei juuri liiku eikä työ muutenkaan tunnu omalta. Moonan asemaa elämän välitilassa korostaa se, että hän löytää rinnastaan syöpää ennakoivan kyhmyn. Kuolemanpelko saa hänet hakemaan seuraa salaliittoteorioita pulputtavalta Odelta, josta muuten pysyttelisi kaukana. Moonan herkkyys kuoleman ajatuksille tekee uskottavammaksi havainnot rannikkotaajaman demonista, kuokkamummosta.

Toisella tapaa motivoitu kauhun tuntemuksille on seuraavan tarinan pariskunta. He ovat matkalla Vaasaan, Hautalan tarinoiden harmaalle vyöhykkeelle. Miehen veli sattuu olemaan yksi lähiöhirviön uhreista, jonka kohtalosta on kerrottu romaanissa Kuokkamummo (2014).

Muissa kirjan tarinoissa tavataan uhrien naapureita. Lähestyvään kauhuun vihjataan heidänkin tarinoissaan tutun toisteisin elementein: löytyy elävää mallinukkea, kirottua videokasettia, vaihdokasäitiä, automatkan keskeyttävää kummituskolaria, autiotalossa rakastajansa loukuttavaa naisenraatoa.

Kuulostaa liiankin tutulta. Genreainekset ovat kohdallaan, mutta romaanimainen kokoava ajatus puuttuu. Poliisitutkimuksesta alkava kehyskertomus ei sitä tehtävää täytä.

Mustan kielen voi hyvin lukea tietämättä mitään samaa urbaanilegendaa käyttäneestä romaanista. Kuokkamummo on käännetty englanniksi nimellä Black Tongue (2015), koska kuokka ja mummo ovat liian suomalaisia taajamakauhunkaan symboleiksi. Mummosta varoittava perunakellarin haju ei kyllä sekään merkitse minun sukupolvelleni demonimaisuutta, vaan pikemminkin ihanaa maaseutua.

Aisteja sekoittavia äärikokemuksia ja niiden herättämiä tulkintoja Hautala kuvaa edelleenkin tarkemmin kuin monikaan muu kauhulle omistautunut kotimainen kirjailija.

Hautalan taajamakauhu muistuttaa 2000-luvulla suosiotaan kasvattaneita paikallisdekkareita, joissa lähiöt osoittautuvat salaisuuksiaan suojeleviksi yhteisöiksi. Hautalan romaanien vahvuus on siinä nettiajan esille nostamassa totuudessa, että sosiaalinen pääoma koostuu myös vihasta ja halveksunnasta. Mitä paikallisempaa kauhu on, sitä paremmin se sopii viihdyttämään kansainvälisen suosion saavia kauhuelokuvia ja -kirjoja. Kauhu on ainoaa fiktiota, jossa ulkoa tulevan terrorin ohella kuvataan vihan ja halveksunnan rituaalista käsittelyä.

Silti en suosittelisi tarinanpaloista koottua Mustaa kieltä ensimmäiseksi tai toiseksikaan Hautalan kirjoista kiinnostuneelle. Varsinaisissa, sanottaisiinko perinteisemmissä romaaneissaan hän on käyttänyt huolellisemmin takaumien ja nykyhetken rytmittämistä. Nyt rakenne on irrallisuudessaan rohkeampi, mutta viimeinenkin paljastus on niin kliseinen, etteivät aukkopaikkojen herättämät odotukset millään täyty.

Kaikki Hautalan kirjat lukeneena kaipaisi niin ikään askelta kauemmaksi Vaasan loppuuntapetuista lähiöistä. Ehkäpä kauemmaksi historiaan tai jopa dekkarin puolelle, kuten Mustan kielen aloittava poliisiproseduuri voisi lupailla.

Markku Soikkeli

 

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehdessä 2/2023

Lasihotelli (romaani) [spoiler-varoitus]

 

Emily St. John Mandel: Lasihotelli

Suom. Aleksi Milonoff

327 s.

2023, Tammi

Riittäävätkö aaveet antamaan kirjalle mysteerin ilmapiirin? Lasihotelli-romaanin kohdalla ei. Kirja on eräänlainen sairaudenkuvaus, jossa ei ole perinteisiä päähenkilöitä eikä romaanille ominaista juonta. Lasihotelli ei sovi myöskään perinteisiin spefi-kategorioihin, vaikka sen tuore jatko-osa Sea of Tranquility (2022) on silkkaa scifiä hyppiessään satoja vuosia tulevaisuuteen.

Emily St. John Mandelin Lasihotellia voi kuitenkin suositella myös mysteereistä pitäville lukijoille, niin luontevasti siinä käytetään dickensimäisiä, virheistä syyttäviä aaveita. Romaanissa pohditaan jopa nykypäivän ”aavelaivastoja”, tuhansien konttialusten näkymätöntä taustatukea nykypäivän yhteiskunnille.

Lasihotelli on tarinan keskeinen paikka ja symboli. Kyseessä on syrjäinen luksushotelli, jossa romaanin henkilöt kohtaavat ja tapaavat lupsakkaan miljonäärin Jonathan Alkaitiksen. Rikkauden mahdollistama yksityisyys on unelma, joka tarttuu köyhiin ja kuljeksiviin ihmisiin kuin tauti, etenkin Vincent-nimiseen nuoreen naiseen. Vincentistä tulee Alkaitiksen rakastaja ja julkisivuvaimo.

Kohtaaminen muuttaa henkilöiden elämät uuteen suuntaan, lopulta myös Alkaitiksen, jonka bisnekset osoittautuvat pitkään jatkuneeksi pyramidihuijaukseksi. Sadan vuoden vankeuteen tuomittu Alkaitis vaipuu kuvitelmiin ”vastaelämästä”, täydelliseen vapauteen vievistä vaihtoehdoista elämänsä solmukohdalle. Todellisuudentajun repeäminen aiheuttaa sen, että kuolleet ihmiset alkavat vierailla aavemaisina hahmoina Alkaitiksen vankilassa.

Romaanin suuri kysymys on vaihtoehtoisen elämänpolun piinavuus. Jokaista kirjan henkilöistä vaivaa ajatus siitä, että elämän tärkeää valintatilannetta ei voi jälkikäteen tunnistaa. Elämä on sekä parhaimmillaan että pahimmillaan kuin lasiseinäinen hotelli, josta avautuu näkymä kaikkialle, mutta vain miljonääri voi käytännössä varata moisen tilan itselleen.

Toisaalta Mandelin luomat henkilöt ovat piinallisen tyypillisiä nykyromaanin hahmoja, jotka analysoivat elämäänsä tarinoina ja vertauskuvina. Toisaalta draamalliset käännekohdat ovat toiminallisesti ja kepeästi kuvailtuja kuin kohtaus nähtäisiin elokuvana. Esimerkiksi Lasihotellissa draamallisin mysteeri on kysymys siitä, kuka raapustikaan hotellin lasiseinään miljonääriä uhkailleen graffitin.

Lasihotellin suojan menetettyään Vincent keksii lähteä merille. Elämä valtamerialuksella on samalla tavoin täydellisen eristettyä ja silti kaikkialle maailmaan avautuvaa. Tavallaan Vincent on aina elänyt oman itsensä vastaelämää, mihin viittaa sekin, että hänellä on miehen nimi. Hänet on helppo muistaa nimestä, muttei persoonana, kuten hän saa kauhukseen huomata.

Vincentin täydellinen eristäytyminen merelle johtaa itsetuhoiseen käytökseen, mutta mitä hänelle todella tapahtuu viimeisellä laivamatkalla, sille annetaan villin spekulatiivinen selitys vasta romaanin jatko-osassa.

Kanadalainen Emily St. John Mandel on varma valinta erilaista lukuromaania etsivälle. Lasihotellista pidin jostain syystä enemmän kuin Mandelille kansainvälisen menestyksen tuoneesta dystopiasta Asema 11 (2014).

Psykologisen valtavirtaproosan, postmodernin allegorian ja fantisoivan iloittelun välillä Mandel on poikkeuksellisen maanläheinen kertoja seurattavaksi. Lasihotelli on Mandelin toinen suomennos ja viides romaani, mutta osaltaan vain pieni askel tarina-avaruuteen, jossa henkilöhahmot kulkevat romaanista toiseen aiheiden ja tyylien rajoista välittämättä. Uusi kirjallinen metaversumi on syntymässä.

Markku Soikkeli

 

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehdessä 2/2023

Rikos on minun (elokuvahko)

 

Dekkarifilmien pieni buumi ei olisi ollut mahdollinen ilman dekkarikirjojen edelleen jatkuvaa buumia. Mutta kirjallisiin esikuviin verrattuna elokuvat ovat vieläkin paksummalla pastissikerroksella tuotettuja murhamysteereitä, niin paksulla, että pastissi tyylilajina alkaa tarkoittaa yhtä kuollutta ja mekaanista tyyliä kuin kompostin kierrätys.

Veitset esiin (2019) ja sen väkinäinen jatko-osa Glass Onion (2022), samoin kuin massiivisella näyttelijäkaartilla tuotetut uudet Christie-filmatisoinnit (2017–2023) ovat idioottivarmoja viihdefilmejä, mutta edes sitä puoltoa ei voi sanoa François Ozonin yrityksestä tuoda ranskalaiset samoille markkinoille. Christie-teosten aikakauteen sijoitettu Rikos on minun (2023) on sekä juoneltaan että kerronnaltaan vieläkin itsetietoisempi rikosmysteeri kuin angloamerikkalaiset pastissihötöt, mutta sen tuotantoarvot ovat kaukana niistä. 

 

Rikos on minun näyttää samalla tavoin tv-tuotteelta kuin muutkin sisätiloihin keskittyvät epookkifilmit, joissa ajanmukaisen asustuksen moninaisuus riittää luomaan epookin vaikutelmaa. Pastissitietoinen lavastus ja ylipäänsä maailmanrakennus on jätetty sivuseikaksi, paitsi siinä yhdessä musikaalimaisessa kohtauksessa, missä rakastavaiset kiipeävät Pariisin katoille ja CGI-kyyhkysetkin kaulailevat toisiaan. Sen pienen hetken uskoin, että elokuva on vielä kehittymässä joksikin aivan muuksi, todennököisesti sellaiseksi kuin Ozonin perinnetietoinen (niin ikään näytelmään perustuva) murhamusikaali 8 naista (2002)...

... vaan eipä se kehity. Rikos on minun muuttuu välillä kamarikomediaksi ja leikkifilosofiseksi oikeussalidraamaksi, mikä tarinaa tietämättä huvittaa alun kolme varttia mitä siihen kuluu. Siihen elokuva voisikin loppua. Elokuva kuitenkin jatkuu vielä tunnin, pitäähän siihen lisätä vielä kerros seurapiirifarssia, kuten käsikirjoituksen perustana käytetty ranskalainen näytelmä (1934) edellyttää.

Tarinan viimeinenkin paheet hyveiksi vääntävä käänne jaksaa huvittaa, niin tuttu kuin se onkin tällaisissa seurapiirifarsseissa. Mutta tyylilaji uuvuttaa puoliväliin mennessä, kun painotetaan jokaisen henkilöhahmon teatraalisuutta ja moraalittomuutta. 8 naista voisin katsoa uudelleen milloin tahansa ja sanoa sitä ranskalaisen naiselokuvan tähtiteokseksi, mutta Rikos on minun ei jaksa hymyilyttää vuosisadan takaisella feministisellä sanomallaan.

Rikostarinan konsepti käännetään puolivälissä tarinaa nurin sen verran, että oikeussalista tulee etusivun uutiset täyttävää teatteria ja murhaajasta juhlittu kansansankari, mutta sen jälkeen ei Ozonilla ole enää ELOKUVALLISESTI muuta annettavaa kuin marssittaa sivuhahmoksi jumalainen Isabelle Huppert hupsuimmassa mahdollisessa roolissaan... ja sitten vielä jeangabinin veroista karismaa huokuva André Dussollier aivan yhtä helppona yläluokkaisena karikatyyrinä...

Näyttelijät pysyttelevät hyvin samalla kepeyden tasolla – paitsi koomisuudestaan liian itsevarma Fabrice Luchini – mutta vailla mitään draamaa elokuvan pistooleita ja tunnustuksia pudotteleva dramatiikka on suorastaan väsyttävää. En sen kuva-aikaa hallitsevista nuorista näyttelijöistäkään erityisemmin vaikuttunut, mutta syy voi olla ihan vain siinä puolimaailmallisen puolikepeässä paheellisuudessa, jota nuoret näyttelijät joutuvat ilmaisemaan vakavalla naamalla. Vasta jälkikäteen googlaillessa tajusin, että pääosan Nadia Tereszkiewicz on sama näyttelijä, joka tänä kesänä niin järisytti nuorten näyttelijöiden tuskaisuutta käsitelleessä Forever Young -elokuvassa. Aivan erilainen työ, aivan erilaisella intensiteetillä.

Lähes kaiken olen Ozonin tuotannosta nähnyt, joten kepeän laskelmoitu välityö ei yllätä, onhan niitä tullut jo useita, kuten pornoefektejään periranskalaiseen kasvutarinaan upottanut Isabelle (2013) ja siitä Marine Vatchin näyttöarvon vielä kertaalleen kierrättänyt L'Amant Double (2017). Huppertin ja Dussollierin käyttäminen pelkkinä vitseinä on mielestäni aivan yhtä ala-arvoista toimintaa Ozonin tasoiselta ohjaajalta.

Ozonin uran paras teos Franz (2016) ja aidosti kerrontansa kerroksisuudella pelaava Vieras talossa (2012) ovat ilmeisesti ohjaajalle riittävät todisteet taiteestaan eikä hänen enää muuta tarvitse kuin kerätä eurofrangit pois. Draamaohjaukset Summer of 85 (2020), Kaikki meni hyvin (2021) ja Peter von Kant (2022) olivat nekin oikeita, pienimuotoisia mutta eurooppalaisittain indiehenkisiä elokuvia, joihin Ozon ilmeisesti jaksoi paneutua henkilökohtaisista motiiveistaan. Tosin jälkikäteen ajatellen ei mitään syytä niidenkään kohdalla olisi mennä teatteriin saakka.

Eikä ole tämänkään filmin. 

Toivoa sopii, että dekkaribuumi kokee lämpöitsemurhan tai löytää jonkin muun genren keppihevosekseen kuin paheellisen ensemblen täyttämän luksusepookin. Todennäköisempää on, että Hollywood tarttuu tähän Rikos on minun -dekkarikomediaan ja kierrättää siitä vielä yhden oman version, näkyyhän se tehneen saman (kahdesti: Vaalea valehtelijatar (1937) ja Cross My Heart (1946)) alkuperäiselle näytelmällekin.

 

 

Toimi näin kun kohtaat hyytelösammalpuolueen

Tänä vuonna leuto keskusteluilmasto on tarjonnut hyytelösammalpuolueelle otolliset olosuhteet kasvaa. Havaintoja hyytelösammalpuolueeen haittapoliitikoista on ilmoitettu tähän mennessä 46. Määrä on tuplaantunut neljässä vuodessa.

Kulttuurinsuojeluyhdistyksen asiantuntijat neuvovat, että hyytelösammalpuolueen kantaa kannattaa rajoittaa yksinkertaisesti museoimalla sen esiintymiä.
– Jos sellainen on tarttunut nokkaan tai sähköpostin katiskaan, kehystä se ja vie se museoon tai galleriaan, ehdottaa asiantuntija. – Kulttuuriperinnön rikas humuspohja pysäyttää hyytelösammalpuolueen levittäytymisen.

Hyytelösammalpuolueeen museoiminen on tiettävästi ainoa keino, miten demokratiassa voidaan rajoittaa  populistisen populaation esiintymistä.

Hyytelösammalpuoluehavainnosta on syytä ilmoittaa asiantuntijoille. Kulttuurinsuojelun asiantuntija pitää erityisen tärkeänä, että ilmoitukseen liitettäisiin myös valokuva havainnosta:
– Puolue saatetaan sekoittaa muihin limamaisiin esiintymiin, kuten kristittyjen rykelmiin, jotka ovat hötön ympäröimiä. Siksi olisi tärkeää, että havainto-ilmoituksiin laitetaan myös kuva, jotta poliittiset asiantuntijat voivat varmistaa havainnot.

Hyytelösammalpuolueeen (Persunatella magnifica) vaikutuksesta suomalaiseen väestöön ei vielä tiedetä tarkasti. Tietoa omituisen limapuolueen vaikutuksista on odotettavissa seuraavan parin vuoden aikana. Asiantuntija kannustaa puhdistamaan kaikki ideologiset välineet, ettei tiedostamattaan levitä puoluetta uusiin väestöihin.

Kesävaalien jälkeen ja tunteiden viilennyttyä puhdistaminen on erityisen tarpeellista. Näihin aikoihin hyytelösammalpuolue alkaa muodostaa somemuotoja, joiden turvin sen paikalliset populaatiot selviävät vaalikauden ylitse. Somemuodot toimivat myös lisääntymiselimenä eli niistä alkaa ensi vaalikaudella kasvaa uusia hyytelösammalpuolueen kuppikuntia.

Ideologisen välineen kuivuminen väestöstä toiseen siirtymisen aikana ei enää välttämättä auta hävittämään some-esiintymiä.
– Hyytelösammalpuolueen somemuodot kestävät hallaakin aika hyvin.

Hyytelösammalpuolue ei ole yksittäiselle ihmiselle vaarallinen. Pohjois-Amerikasta kotoisin oleva populistinen esiintymismuoto on kuitenkin Suomen väestössä vieras.

Mökin reviirillä 15.-18.8.

 

Villi vehreys karun havukon keskellä, kuin ainakin vaeltavan oravan pesä. Siinä se taika piilenee, että savolainen mökki tuntuu niin turvapaikalta, josta on vaikea tehdä lähtöä edes kolmen yön lomalta. Ja yöt ovat tosiaankin se elämän hitautta lähiten muistuttava kriteeri millä 'jossainoleminen' tulee mitata. Päivät ovat liiaksi kellotettuja, etenkin jos on digilaitteita mukana, mutta öissä mitataan minkä verran ihminen voi muuttua. Aamulla kun herää syvähappisesta mökkiunesta on kaikki ulkopuolinen maailma hetken aikaa hyvin etäällä.   

 

Tähän aikaan vuodesta huomaa tämän mökkipihan toisen erityisyyden: kaikki on kallellaan kohti rantaa jota ei näy. Se on suomalaisten mökkien perusrakenne, kuin draaman katsomo, missä vesi välkkyy valkokankaana, mutta tämän mökin kohdalla poikkeuksen tekee tiheähkö rantapuusto. Järvi on aina tuntuvasti läsnä, mutta samalla pihan villit niittykasvit korvaavat sen vellovana önniäisiä kihisevänä massana. Vielä tähänkin aikaan vuodesta. Auringon kuumottaessa kuivuneita horsmia ne kuulostivat paukuttavan siemeniä kodistaan. Koskaan ennen en sellaista ole todistanut.

Ja juuri tänään, vähän ennen lähtöä, istuin umpitiheän kuusirivistön vieressä pihatuolilla, kun orava rapisteli rivistön lävitse istumaan hetkeksi niin lähelle, että tuolista nousemalla olisin voinut kurottaa ottamaan hänen käpynsä. Koskaan ennen ei sekään ole niin HÄNnystellyt, tehnyt moisella tavoin tuttavuutta. Nyt naapurimökin remontti on saanut sen niin hermostuneeksi, että se säntäili kahtena edellisenä päivänä tontit erottavissa puissa - ja eilen se myös herätti auringonnousun tunnilla kiipeämällä kamarin seinää myöten, mutta sitä se on tehnyt monesti ennenkin. Nyt se ehkä toivoo uutta kortteeeria hyyrättyään vuosia hiljaisen naapurimökin nurkissa.  

Pakko oli nähdä tällaisia myönteisiä enteitä reviirillä ennen lähtöä, pakko ajatella näitä asioita sanoiksi mökiltä kyläpysäkille kävellessä. 

Menomatka mökille oli tiistaina yhtä epäonnen sarjaa: ensin simahti läppäri junamatkalla, sitten kaaduin Kuopion aseman työmaalla käsivarsi soran repimänä, sitten lohkesi hammas juuri siitä mistä se oli aloittanut halkeamisen Ahvenanmaalla. Reviirin hitaus ja vihreys onneksi hidastivat reaktioita. Muuten epäonnen sarja olisi ajanut samantien takaisin Tampereelle. Nyt paluujunassa mietin miten ilman arjen ja arkityön rytmiä löytää CITYelämästä vastaavat aikaa liudentavat rajat. Kaupungissa on vain suuntia, metsässä ja järvellä ja Lapissa vain etäisyyksiä. Tämä erilaisuus on sietämättömän opettavaista. 

Tätä enemmän oppivat vain saarilla asuvat. Tätä oppia kertaan kunnes elän oppini mukaan.

Taloustaito lapsen ja pressan kypsyytenä

 
Onko taloustaito pohjimmiltaan kielitaitoa? Niin olen aina uskonut. Tosin kun katsoo yläasteen yhteiskuntaopin opetussuunnitelmaa, niin taloustaitokin vaikuttaa filosofialta.

Yläasteen OPS näyttää niin vaativalta, että pressaehdokkaista suurin osa (= kaikki paitsi Haavisto) jättäisi pelin kesken jos joutuisivat osoittamaan valmiuksia kaikissa yhteiskuntaopin TAIDOISSA (eikä pelkissä tiedoissa):

• oikeusvaltion periaatteiden ja toiminnan hahmottaminen
• yhteiskuntaa, mediaa, taloutta ja taloudenpitoa koskevat tiedot ja taidot
• yrittäjyys- ja työelämätaidot
• eri yhteisöjen ja vähemmistöjen tarkastelu
• yhteiskunnallisen päätöksenteon periaatteiden hahmottaminen sekä demokraattisten pelisääntöjen ja toimintatapojen tunteminen
• talouden perusteiden hahmottaminen
• yhteiskunnalinen ajattelu, osallistumis- ja vaikuttamistaidot.

On siinä lapsemme äidille hikoilemista kun auttaa lasta ulkoa-oppimaan noihin vastaukset.
Sillä kaiken tuon jos sisäistäisi TAITOINA niin voisi siirtyä suoraan ysiluokalta presidentiksi.

Tai on ehkä toinenkin mahdollisuus. Se mikä piilee tiedon ja taidon välissä. Verbaliikka.

Otan esimerkin joka ei periydy geeneissä. Muistelmathan tässä pitäisi kirjoittaa.

Joskus 1970-luvun lopulla osallistuin yläasteen ysiluokille (vuodesta 1966 alkaen) järjestettyyn talous_tieto_kilpailuun. Olin luokan priimaa ainoastaan äidinkielessä, mutta silti voitin kisan luokkani osalta ja pääsin johonkin Kuopion Osuuspankissa (silloin Anttilan talossa) järjestettyyn juhlaan, missä luokkavoittajat saivat palkinnoksi taloussanastokirjan. Ainoa selitys omalle pärjäämiselle oli se, että osasin verbalisoida näpsäkästi asioista, joista en mitään ymmärtänyt.

 

OPSn mukaan kansalaiselta edellytettävät taloustiedon/taidon kriteerit vaihtelevat korkolaskennan perusteista raskaan sarjan talousfilosofiaan. Otetaan esimerkiksi vuoden 2023 talous_taito_kilpailun viimeinen kysymys:

a. Millaisia talouspoliittisia keinoja Suomen hallitus voi käyttää talouden eri suhdannevaiheissa?
b. Milloin valtion velkaantumisesta pitää olla huolissaan ja milloin se on taloudellisesti järkevää?  Käytä vastauksessasi alla olevia tilastoja. 
[https://www.hyol.fi/assets/files/Taloustaitokilpailu/TTK2023_tulostettava_lomake.pdf]

Kyllähän noihin kysymyksiin pressaehdokas osaa vastata _poliittisesti_ uskottavasti, jos on päässä median koulimia sitaatteja, joita kaikilta ehdokkailta pakostakin löytyy, jopa Mikä-Mikä-Aaltolalta.

Mutta miten vastata talous_taidon_ kysymyksiin objektiivisesti, niin kuin 'taito' edellyttää? Eiväthän edes taloustieteen gurut ole yksimielisiä valtion velkaantumisen vaatimista todellisista toimista.

Vai onko talous_taito_, kuten kilpailu on profiloitu 2000-luvun kasvatuspolitiikan mukaisesti, lopultakin vain verbalisoinnin taitoa... ja lopulta kaikki muukin yhteiskuntaopissa?

Jos näin on niin pressakisasta voi odottaa yllätyksiä, kun Kokomusta hevonen vetääkin totolaput kursiiville.

Tarkoitan tietysti Alexander Stubbia.

Kun kuuntelin Stubbin uutishaastattelua (16.8.) niin hän oli verbaliikaltaan kuin eri aikajatkumosta verrattuna muihin pressaehdokkaisiin. Pelkkää pateettisinta riikinretoriikkaahan puhe on sisällöltään ("Kun isänmaa kutsuu...") mutta kellään muulla pressaehdokkaalla ei ole koskaan ollut vastaava sujuvuutta surffailuun diskurssista toiseen kuin Stubbilla. Minäkin voisin aivan vaivatta äänestää tuota umpipimeintä porvarisehdokasta ihan vain siitä ilosta, että presidentin puheissa olisi ensimmäistä kertaa Suomen historiassa jotain KIRJALLISESTI suvereenia, siis kirjaimellisesti kansallisen päähenkilön arvoista. Äänen antaminen on isossa kuvassa oikean äänen etsimistä...

Mutta näköislaman kriisipuheita treenaava Stubb saattaa olla jo myöhässä Kokomustan hevosena. Viime maanantaina minä ja lapsemme äiti kävimme jo täyttämässä Pekka Haaviston kannattajalomakkeet. Oman puolueeni Li Andersson tai demarilatinaa jokeltava Urpilainen eivät ole edes muodollisina protesteina vaihtoehtoja, joita voisi ajatella Haavistoon verrattuna.

Syksyn ehdokaskeskusteluista voi sentään odottaa hyvää teatteria. Ja parhaita tärppejä lapsen luokkasulkeisiin. Molemmissa merkityksissä.

 

Alan Moir, Sydney Morning Herald, October 17, 2007

Kansanvalta (G-versioitu laulu)

KANSANVALTA

Säv: Ray Stanley
San: Saukki ja Soikkeli

Natsiin ei voi pieni kansamme luottaa,
ne suuren hävikin mieleen, sydämeen tuottaa.
Mut kännykkää tuijottaa kai kieletön kansa illoin saa,
sieltä etsii ansassa kekkostaan....

Ruudun takaa, ruudun takaa,
ruudun takaa ansassa kekkostaan.

Persu on natseista kauhein minka tiedän,
Sen pilvilinnat pirtupäissäkin kierrän,
Pamppu on tahraton, tekosyy ryhtinä valtion;
Mut' ruudun takaa kansamme katsoo vain.

Kansanvalta, kansanvalta, kuinka sua kaipaankaan.
Kansanvalta, kansanvalta, kuinka sua kaipaankaan.

Kerran kaljalla kännykkästä pois käännyin,
Näin: äijäloinen kansamme peitti säännöin.
Se petteröi pään ja petteröi suun,
Ne vaihtaen kukkuun kukkaroituun,
Ruudun takaa kansamme loinen vei.

Ruudun takaa, ruudun takaa, ruudun takaa kansamme loinen vei.
Ruudun takaa, ruudun takaa, ruudun takaa kansamme loinen vei.
Loinen vei, loinen vei, loinen vei, loinen vei, loinen vei.

Teatterikesä 2023 lavalta koettuna (10.8.)

 

Tänäkään vuonna en mennyt yhteenkään teatterikesän tapahtumaan, mutta näin silti kuusi esitystä. En väitä, että se oli ylivoimaisesti parasta mitä 2023 Tampereen teatterikesässä pystyi näkemään, mutta taatusti parasta mitä itse pystyin myötäkokemaan.

Kun kesän alulla tuottajat Riikka & Niina kyselivät Tukkateatterin postilistalla ihmisiä Yhden illan juttu -potpuriin, oli ensimmäinen ajatukseni, että kirjoittaisin viimeinkin sen kaupan kassalle sijoittuvan pantomiimin, jonka kohtaukset olivat pyörineet vuosia mielessä. Mutta sellaista varten minulta puuttui juoni ja näkemys, sekä tietysti näyttelijät ja ohjaaja ynnä muut olennaiset tekijät. Tarkoitus nimittäin oli, että jokainen mukaan potpuriin tuleva esitys vastaisi itsenäisesti kaikesta mitä lavalle tarvitaan. 

Sitten mieleeni tuli lyhytfilmi Tuntemattoman sotilaan paluu, jonka teimme Samin kanssa videolle joskus kolmekymmentä vuotta sitten. Jospa esitys koostuisi kahden filmiltä napsaistun päiväkirjaklipin näyttämisestä? Mutta siitä tulin pian järkiini. Mitä mieltä teatterin olisi esittää pelkkää lyhytfilmiä.

Keksin sitten, että käytän klipeille tarinakehyksenä samaa juonta kuin mitä käytimme filmissä: Ruotsin kuvitteellista maihinnousua Suomeen. Annoin tarinalle nimeksi "Operaatio Finlandia", jotta fiksummat ymmärtäisivät että kyse olisi samanlaisesta asetelmasta kuin Paasilinnan romaanissa. Kirjoitin sitten kolme monologipätkää sellaisiksi, että jopa minä pystyisin ne opettelemaan ulkoa. Niiden väliin tulisivat päiväkirjaklipit, jotka antaisivat monologeille ihan toisen, todenmukaisemman selityksen. Koko ohjelmapalan oli tarkoitus sujua kymmenessä minuutissa.

Käytin kolmannen monologin ytimeen Steinbeckin Eedenistä itään -romaanin credoa, sellaisena kuin sen muistin; romaanista en sitä kohtaa ("Ja tähän minä uskon: yksilöllisen ihmisen vapaa etsiskelevä mieli...") enää löytänyt, mutta pakkohan se on sieltä olla. Tutun sitaatin käyttäminen oli ainoa keino vähentää muistettavaa ja saada repliikkeihin yksi sellainen kohta, jonka osaisin uskottavasti ulkoa.

Tässä vaiheessa tosin edelleen kuvittelin, että Tukkateatterin Yhden illan juttu -potpuri olisi ikään kuin kooste ilmaisia demoja, samanlainen kuin mitä muutamissa aikaisemmissa teatterikesään tehdyissä pläjäyksissä, joissa oli nähty niin julkisia harjoitteluja kuin lukuteatteria. Vasta kesäkuun lopulla kuulin, että tarkoitus oli tehdä "ihan oikea esitys".

 

Tuntemattoman sotilaan paluu (1993). Kuvaaja © Samu Seikkailija.

Kolmen sivun mittaisen monologinumeron oppiminen alkoi kuitenkin epäilyttää. Kesän aikana siirsin aina vain tuonnemmaksi sen harjoittelemista, kunnes oli pakko käyttää samaa kikkaa kuin Macbethin mutkikkaita virkkeitä opetellessa, että nauhoitin repliikit ja kuuntelin niitä toistona mp3-soittimesta.

Juontajanarri Ville

Vain kaksi päivää ennen ensi-iltaa saimme teatterilta ajan kenraaliharjoituksiin. Yhteensä meitä oli tekniikka ja tuottajat mukaan laskien viitisentoista ihmistä, jotka yhtäkkiä kohtaavat ja pistävät kokonaisen esityksen pystyyn, yhdessä illassa. Kaikeksi onneksi tuottajat Riikka & Niina pitivät ihmiset ja projektin kasassa läpi illan. Kuten klovni L sanoi jälkikäteen, vasta siinä vaiheessa tajusi ja uskoi, että tästähän tulee ihan oikea KOKONAINEN esitys. Seitsemän ohjelmanumeron yhdistämisessä tärkein tekijä oli juontajanarriksi värvätty Ville, jonka ammattimainen notkeus esitysnumeroiden siirtymissä sai esityksen näyttämään siltä kuin kokonaisuus olisi harkittu ja harjoiteltu monet kerrat.

Vielä kenraalissa olin niin epävarma ensimmäisestä ja toisesta monologipalasta, että piilotin lunttilapun pitelemääni mukiin. Ne menivätkin ihan ok, kun ruotsalaisen sotavangin roolissa tuijotin välillä mukiin kuten sotavangit kai oikeastikin tekevät. Mutta kolmannen monologin neljä iskusanaa olivat niin syvällä mukissa etten erottanut mitä niissä luki. Tuli pitkä hiljaisuus lavalla. Hyppäsin tärkeimmän ja pisimmän repliikin ylitse painellen suoraan helppoon Steinbeck-sitaattiin. "Hyvä rytminvaihdos siinä lopulla", totesi tuottaja Riikka illan kommenttiringissä.

Muuta esitystapaan sopivaa palautetta en olisi osannutkaan hyödyntää vaihtamatta esiintyjää.

 

Kenraalin ja esityspäivän (10.8.) välissä soitin repliikkitiedostoja niin monta kertaa kuulokkeissa, että esityspäivän aamuna huomasin osaavani kaiken ulkoa. Mutta jos en olisi ollut ensimmäisenä vuorossa esityksen alkaessa olisin hyvinkin voinut jo unohtaa muutaman repliikin. Varalta lunttilappu oli edelleen peltimukissa lavalle mennessä. Minulla oli myös punaiset käsiraudat ja kaksi tuolia kannettavana, joten mukin mukana pitäminen oli erittäin huono idea, mutta jotenkin se tuntui edelleen välttämättömältä apurenkaalta. 

Lavalla ollessa minulle riitti, että täyden katsomon edessä pystyin ylipäänsä muistamaan repliikit ja puhumaan ne kohtuullisen rauhallisessa tahdissa. En osaa veikkailla, miten karnevaalimaisen sodanjulistuksen idea kolahti katsojilla. Tai antoiko Steinbeck-credon oheen kirjoitettu maihinnousun selitys uutta ajateltavaa sotauutisoinnin hapattamille kanssaihmisille. 

 

Klovnit L&P

Muiden esityksissä parasta olivat klovnit. Jostain syystä klovnisteria sopii hämmästyttävän hyvin kamarinäyttämön pieneen tilaan, ja L&P-klovnit olivat niin ammattimaisen tarkkaavaisia, että heidän pientä sanatonta gagiaan olisi voinut seurata tuplasti pidempäänkin. Tai kuten ohjaaja T totesi joskus: he ovat näyttelijöinä niin taitavia yhdessä että  voisivat ottaa tekstikseen vaikka puhelinluettelon.

Mutta äkkisesti ilta ja esitys olivat ohitse. Pienen karonkan isossa ringissä tuottajat R&N paljastivat, että he ovat tuottaneet aiemmin burleskiesityksiä ja sen perusteella tottuneet luottamaan yksittäisten esiintyjien itsenäisyyteen oman ohjelmansa takuuhenkilöinä. Konsepti vaikutti sopivan harrastajateatteriin, etenkin kun kyseessä on yhden ainoan kerran koottava esityskokonaisuus. Esityksen ohjelmanimi olikin vaihdettu kesän aikana muotoon "Olipa vain kerran". Hyvä niin. Toista kertaa en aio itse 'itsenäni' enää näyttämölle mennä edes ilman repliikkejä. Mutta kaikkea on kokeiltava edes yhden fantsumaisen kerran. Siinäpä teatterin autenttisuutta, kesäkertoimella.

Jerisjärvellä 29.7.-4.8.

Tulimme tänne Lappiin kesän sateisimpana päivänä. Vettä ryskytti bussin ikkunoihin ja renkaisiin koko matkan Rovaniemeltä Jerisjärvelle. Viikon aikana sää onneksi parani. Lämmintä oli päivisin 18-20 astetta ja sateet tulivat vain pitkinä raskaina kuuroina, joiden ajoitus oli olennaista.

Tämä oli ensimmäinen kerta kun tulimme Jerisjärvelle kesällä, joten oletimme metsät täyteen turisteja ja hyttysiä. Yllätys oli melkoinen. Lappi näkyy olevan tähänkin aikaan vuodesta vailla ihmisiä ja eläimiä. Mökin pihalla saattoi istua iltamyöhään ilman paitaa ja saunan jälkeen olisi voinut juosta alasti koko kylän ympäri kenenkään huomaamatta. Ei tietoakaan taivaan pimentävistä hyttysparvista, mäkäräisistä tai polttiaista. Mökkikylämme neljästäkymmenestä kuudesta talosta lähes kaikki olivat tyhjillään ja viereisen hotellin pihassakin vain muutama auto. Tämä autius vastaa kokemuksia savolaisten mökkimaisemien tyhjyydestä. Suomalainen keskiluokka hankkii mökkejä vain parkkeeratakseen omaisuuttaan. Lomat se viettää tien päällä ja Välimeren rannoilla.

Maanantai oli niin aurinkoinen ja tyyni, että kävimme melomassa hotellilta kalapirteille. Ryhmä saksalaisia turisteja lekotteli rannalla, kukaan ei uinut ilokseen, sillä vesi oli tuntuvasti kylmempää kuin muualla, edes meillä Savossa. Hotellista ei meille muuten iloa ollut, sen aamiainen olisi ollut halpa mutta saunaworldin kaljat kalliimpia kuin VR:llä. S&A kävivät kyllä taas yhtenä iltana Worldin saunat lävitse.

Tunturiretket jäivät aluksi tyngiksi sään ja heikohkon varustuksen ja kunnonkin vuoksi. Sadetutka toisaalta pelasti kastumisilta, toisaalta rajasi sitä mitä lähti yrittämäänkään kangaskengissä. Valtiollisen sadetutkan perusteella saderintamat kulkevat valtiolliset rajat tunnustaen tarkasti Ruotsin puolella, vaikka rintaman liepeet vähän ropsauttelevat tänne Suomenkin puolelle.

Säätiedotteista oppi nopeasti tunnistamaan, että se isompi kuoppa Suomi-Neidon kainalossa on Kolari ja se ylempi pienempi kuoppa on Muonion kohdalla. Saderintaman siirtyminen Kolarin korkeudelta Muonion korkeudelle kestää kaksi tuntia juuri niin kuin sadetutkasta näkyy. Tämä on todistettu. Meitä digiavusteisia kevytreppuilijoita sateet eivät yllättäneet eivätkä siten pahemmin harmittaneet. Liiton maja on kuin Liiton arkki leppoisan turvallisena tukikohtana. Viikon ainoa sähkökatko oli keskiviikkona klo 15:28-15:37.

Torstaina sateet luvattiin niin vähiksi, että S rohkaisi meitä kävelemään Sammaltunturille ja ensi kertaa sen laelle. Maisemat olivat jopa komeammat kuin Keimiöltä, ja vasta täältä löysimme porotokat. Jotain disneymäisiä lintuja piipitti kanervikossa, ehkä kiirunan poikasia, googlenäköisyyden mukaan. Retki oli viikon kruunaus, kirjaimellisesti.

Tiistaina kävimme Muoniossa täydentämässä ruokavaroja. Kesäaikaan bussit eivät lainkaan tue tällaista kauppareissua, joten takaisin Jerikselle oli tultava taksilla, hinta 52€. Matkalla sentään kuuli olennaiset uutiset tältä Lapin korkeudelta: Onnibus jatkaa kyllä kouluaikana kyytejään ja sitten tänne pääsee Rovaniemeltä peräti kaksi kertaa päivässä. Nyt se yksi pitkän linjan kyyti, joka menee Muonion ja Kilpisjärven kautta Tromssaan saakka, on kesäpäivinä aivan täynnä matkalaisia. Tämän huomattua ostimme välittömästi paikat paluubussia varten.

Toinen hyvä uutinen meille autottomille oli se, että Tuntuturiporon porokahvila sai juuri nyt uudet omistajat. Se takaa reppureissaajille kuivaeinesten saannin kävelyetäisyydeltä.

S kerää mustikoita aamiaiseksi

Ne ikonisimmat metsäneläimet täältä nyt puuttuivat hyttysten lisäksi: kuukkeleita näkyi vain kaukaa. Hälisevä parvi lapinsirkkuja kävi pihassa, kun sateissa oli ensimmäinen tauko. Yksi jänis juoksi tien poikki, kun tulimme takaisin sateiden mukaan ajoitetulta Keimiönmajan kävelyltä.

Lähes kaikki näkemämme turistit olivat pakkautuneina autoihin. Se vastaa perimmäistä totuutta suomalaisten luontosuhteesta: ajetaan tuhat kilometriä pohjoiseen kokemaan Lapin aito luonto viiden tunnin vaelluksella. Omaa luokkaansa ovat koiranomistajat, joilla piski on mukana todisteena luonnonläheisyydestä. Vastaan tullessa ne kysyvät ikään kuin eivät tietäisi, mitä mieltä olemme koiran vapaana pitämisestä kansallispuistossa.

Matkakirjoja olisi vain pitänyt ottaa enemmän, sillä täällä Liiton majassa käyvät kirjailijat täyttävät hyllyn omilla teoksillaan. Kirjat voivat olla taiteeltaan erinomaisia, mutta kun tietää niiden toimivan täällä käyntikorttien kokoelmana niin kuka moisia tohtii avata? Itse toin mukanani Antti Tuomaisen kehutun dekkarin Jäniskerroin, jonka oletinkin idioottivarmaksi lukuromaaniksi, mutta joka silti oli ärsyttävän simppeli juoneltaan ja lähinnä vastenmielinen tappokuvauksiltaan. Miten sellainen voi edustaa parasta genre-exporttia Suomesta? Tuomaisen perään löysin onnekseni hyllystä oikeaa rikosproosaa, Donna Leonin Pedon palkka, ja se tuntui taideteokselta Tuomaisen kirjaan verrattuna. Öisin kuuntelin äänikirjana Mikael Karvajalkaa, jo kolmatta kertaa.

Mitään en kirjoittanut. Sekin on täällä sallittua.