Keltaiset kirjeet (elokuva)

 
Harvoinpa ovat Tärkeät Elokuvat näinkään viihdyttäviä kuin ”Keltaiset kirjeet” (Gelde Briefe, 2026).

Muutakin suosittelua elokuvalla pitäisi toki olla, jotta sen teatteriin menee katsomaan. Mutta nykyisessä mediailmastossa jo pelkästään se, että tarina on poliittinen perhedraama ja ajankohtainen fiktioraportti demokratian tilasta Turkissa, antaa velvoitteen nähdä se kollektiivisesti katsomossa.

Tarinahan itsessään on erinomainen ja etenee yllätyksissäänkin johdonmukaisesti ja kiirehtimättä. Teatteritieteen ohjaajaprofessori ja hänen näyttelijävaimonsa ovat uransa huipulla, kun elokuva alkaa. Ärtyneenä uraansa radikaalin miehensä radikaalina ”luomuksena” vaimo kieltäytyy ensi-illassa yhteiskuvasta Ankaran kuvernöörin kanssa. Viranomaisten vaino pariskuntaa kohtaan ei siis ala näytelmän poliittisuudesta, vaan naisen niskoittelusta hallitsijaa kohtaan. Elokuvan asiapitoinen, melodraamasta kieltäytyvä asenne näkyy siinä, ettei tätä tyrannian mielivaltaisuutta korosteta, vaan todetaan arjeksi nykypäivän Turkissa.

Valitettavasti elokuva turvautuu melodramaattiseen alleviivaukseen muutamassa muussa kohtaa kerrontaa, etenkin tarinan lopetuksessa, joka on niin kamalan helppo ja lattea, että voisi olettaa ”Keltaisten kirjeiden” ohjaajan sillä ilmoittavan, että elokuva merkitsee AINA taiteen ja tarinan myymistä halvimmalla keinolla. Verrattuna teatteriin?


Pettymys tämä elokuva on vain siksi, että saman saksalaisen ohjaajan, İlker Çatakin ”Opettajainhuone” oli ilmestymisvuotensa (2023) parhaita filmejä. Sen erityisyydestä kuvakeskeisin kerrontakeinoin etenevänä draamana "Keltaiset kirjeet" jää kauaksi.

Pitkän aikaa myös ”Keltaiset kirjeet” hurmaa kyllä sillä, että se vihjailee lajityyppisyydellään useamman genren, kuten oikeus- ja perhedraaman, välimaastoon ja siten vaihtoehtoisiin tapoihin sekä juonen että moraalikysymysten etenemiselle. 

Samoinhan ”Opettajainhuone” oli vähän kuin dekkari ja työpaikan auktoriteettidraama, samanlaisella taktiikalla katsojaa kohtaan, kunnes aivan lopulta paljastui analyysiksi tilojen sosiologiasta. 

Mutta loppua kohden ”Keltaiset kirjeet” päättää olla vain ja ainoastaan länsimainen perhedraama. Se jättää monen monta kysymystä auki virittelemistään poliittisista probleemoista.

Silti se palkittiin viime keväänä Berliinin filmijuhlien pääpalkinnolla. Tai: juuri siksi.

Turkkilaista perheonnea... saksalaisittain nähtynä?

”Opettajainhuoneen” tavoin etusijalla on naisen asema konservatiivisen perhekeskeisen yhteiskunnan ja vapaan ammattikunnan (opettaja/näyttelijä) välissä. ”Keltaisten kirjeiden” Özgü Namal on naispääosan Deryana erinomaisen uskottava ja koskettava juuri siinä, miten terve itsekkyys pelastaa hänet silloinkin, kun taiteen eetos edellyttäisi yhtä isoa uhrautumista kuin pitkä avioliitto.

Suorastaan spefimäiset ajatusleikit ”Keltaiset kirjeet” virittää sillä, että alkukrediittien jälkeen tekstiplanssi lisää ”Berlin als Ankara”, ja myöhemmin sitten ”Hamburg als Istanbul”. Kaupunkikuvan epärealistisuus muuttuu näin yksinkertaisella, Turkin poliittisen tilan ja tilanteen osoittavalla ratkaisulla analogiaksi siitä, mitä enemmän tai vähemmän tapahtuu kaikkialla maailmassa. missä kukaan ei ole niin radikaali kuin kuvittelee eikä kukaan niin turvassa ”Ihan vain lasten hyväksi” -perusteluissaan kuin haluaisi. 

Elokuvan nimi tulee virkakirjeistä, joilla turkkilainen hallintohenkilö voi neuvottelematta ja varoituksitta erottaa niin yksittäisiä valtion työntekijöitä kuin kokonaisia yliopiston osastoja. Elokuvan viimeinen kolmannes on kuitenkin kaupunkien sijaan otsikoitu samannimisen näytelmän, ”Keltaiset kirjeet”, mukaan, jota ex-professori ohjaa pienessä itsenäisessä teatterissa vastalauseeksi kokemastaan. Nimenvalinta tälle kolmannekselle jää epämääräiseksi ratkaisuksi, etenkin kun se on otsikkona aivan erilainen abstraktio kuin edelliset kaupunkien mukaan annetut otsikot.

Eikä se ex-professorin näytelmäkään kovin kummoiselta teatterilta vaikuta, vaan enemmänkin uhmakkaalta eleeltä. Ehkä näin on tarkoitettukin. Aivan viimeiset kuvat pilvilinnoja katselevasta ex-professorista viittaavat hänen radikaaliutensa heppoisuuteen.


Ei ”Keltaiset kirjeet” siis tämän vuoden parhaimmistoon elokuvataiteena kuulu, mutta Tärkeänä Elokuvana se on oikeasti näkemisen ja esittämisen arvoinen. Tampereen Niagarassakin sitä oli päivänäytöksessä katsomassa pitkälti toistakymmentä ihmistä, mikä on puolihyvä saavutus puolipoliittiselta filmiltä.

Romeo ja Julia (Tampereen Teatteri)

 

William Shakespeare: Romeo ja Julia
Tampereen Teatteri, ensi-ilta 29.10. 2025
Ohjaus ja sovitus: Paavo Westerberg
Lavastus: Mikko Saastamoinen 

 

"No mitä vittuu?" on Romeon ensimmäinen, hahmon esittelevä repliikki. Siitä pitäen tämä Tampereen Teatterin tulkinta Romeo ja Julia -näytelmästä onkin yhtä Romeolle omistettua showta, eräänlaista kokoperheen nuorisotragediaa, joka luottaa liikaa aiheensa universaaliuteen yrittämättä etsiä tuoreuttavaa tulkintaa. 

Esityksenä Romeo ja Julia on erinomaisen viihdyttävä, sovituksena eli teatteritaiteena keskentekoinen ja ohjauksena erittäin epätasainen. 

Ensimmäinen puoliaika edetään sujuvasti alkutekstin varassa, mutta toiselle puoliajalle on jo jouduttu keksimään kohtuuttomasti alkutekstistä irralleen jäävää toimintaa tansseilla, laululla ja erilaisilla viitteellisillä performansseilla, kuten Julian kuoleman herättämää turhautumista ilmaiseva ilmapallojen joukkopoksauttelu. Täh? sanoisi kriittinen katsoja.

Tämän epätasapainon jos kriittinen katsoja ennalta tietäisi, niin tekisi viisaasti poistuessaan väliajalla. Tai nappaamalla tuplakonjakit ja asennoitumalla kakkospuoliskoon näytelmän tiimikonseptoinnista irtopaloiksi jääneenä oheisviihteenä. Vähän kuin dvd:n extroina.  

 

Jotain kai tässäkin ilmaistaan...? Kuva: Heikki Järvinen

Romeota esittävää Meri Luukkasta on kehuttu arvosteluissa ja syystäkin... tosin... paljon helpommallahan hän pääsee (loistamaan) kuin näytelmän muut roolitukset, jotka on tyypitelty vaihtelevasti. Capulet-vanhemmat on tyypitelty pelkiksi kapitalistin irvikuviksi ja ruhtinas Escalus burleskiksi vitsiksi siitä, miten ylimääräinen tämä hahmo on alkuperäisessäkin draamassa. Historian painolastista on siis tehty tulkinnan sijaan vitsi, sen sijaan, että olisi vain jätetty hahmo pois.

Myös Julian hahmo on tiukasti tyypitelty, barbimaisen siloisaksi huoliteltu nukkevaimo. Tosin hänkin saa välillä käyttää slangipitoista puhekieltä, mutta enimmän aikaa hän on ulkoista olemustaan myöten pakotettu blondipokaaliksi, jolla ei ole muuta sisäistä elämää kuin Romeon palvominen. 

Ja tällaista sovitusta tulisi pitää jotenkin... nykyaikaisena? 

Ilmeisesti draaman oletetaan säilyttävän romanttisuutensa niin kauan, kun toinen osapuoli tätä maailman kuuluisinta romanssia on tahdoton aseksuaalinen objekti. Eroottisia väreitä ei sovituksessa uskalleta käyttää, ennemmin mennään roisin puolelle imettäjän ja Mercution rehvakkaissa puheissa. Pussailua on paljon. Se lienee ohjaaja Paavo Westerbergin mielestä raikkaan eroottinen signaali, kun toinen rakastavaisista on sovitettu muunsukupuoliseksi.

  

Vuode joka on alttari... Kuva: Emil Virtanen

 

Romantiikan osalta pidin eniten siitä, miten klassinen parvekekohtaus on muutettu katosta roikkuvaksi rakastajaksi, joka ilmaa kevyempänä keinahtelee tunteiden tuulahteluissa. Enempää ei romantiikan herättämiseksi tarvita, ja heti se ikivanha dialogikin Romeon ja Julian välillä alkaa kuulostaa kepeän elävältä.

Toki myös alkuperäisessä Shakespearen tekstissä hahmoja on tyypitelty sen mukaan, millaista kieltä he käyttävät. Mutta tässä TT:n sovituksessa Romeo saa eniten vapauksia viisastella kuin runollinen taiteilijasielu, välillä kuin nyrpeä myöhäisteini, ja muulloin kaikkea siltä väliltä. 

Lavastus ja puvustus pyrkivät tekemään näytelmästä samalla tavoin ajattoman kuin joissakin Shakespeare-filmisovituksissa, mutta ainoastaan Romeo ikätovereineen (Mercutio, Benvolio, Tybalt) kiinnittää tarinan nykypäivään. Mitään uskottavia vastavoimia ei näytelmässä asemoida. Vanhemmalla polvella ei ole mitään omia tavoitteita, he vain patsastelevat oviaukoissa tai istuksivat portaikossa yhtä ulkopuolisina tarinalle kuin TT:n katsomo.

Näin sen on ohjaaja halunnut esittää: isoimmat voimat mitkä näytelmässä liikkuvat ja vaikuttavat ovat lavasteiden jyhkeät liikeradat. 

Tulos on varsin ontto tulkinta klassikkonäytelmästä. 

Yritystä tragediaan ei ole sen minimin vertaa kuin alkuperäisessä tekstissä. Yleensähän sovituksissa on keksitty tragedian aineksiksi jokin tapa korostaa rakastavaisten (tai veli Lorenzon) toivoa ja sitten sen turhuutta. Nyt ainoa symbolinen ilmaisu tästä sisäistetystä fatalismista ovat taistelukohtaukset. Ne ilmaistaan näyttelijöiden kuoromaisesti esittämänä, itsekidutukselta näyttävänä varjonyrkkeilynä. Siitä pisteet koreografille, ei ohjaajalle.

Ohjaaja Westerberg lienee tuuminut, että 2020-luvulla on turha nostaa toivoa esille alkutekstistä, edes kokoperheen nuorisonäytelmässä. Siinä hän voi olla oikeassa. Silloin voikin kysyä, miksi romantiikanhakuinen ohjaaja valitsee juuri tragedian sovitettavaksi. Kun kerran romantiikalle otollisempaa nykyajassa tuntuu olevan koominen sävy ja koominen tilanteentaju.

Vain näyttelijätöiden vuoksi tämä sovitus on lämpimästi suositeltava, eikä vain Luukkasen leuka edellä esittämän liki hamletmaisen teinin, vaan myös aina yhtä karismaattisen Esa Latva-Äijön (terapeuttimaisena veli Lorenzona) ja hurjapäisiä nuoria esittävien Katriina Lilienkampfin (Benvolio), Ville Mikkosen (Mercutio) ja Lasse Viitamäen (Tybalt) vuoksi. Heidän ansiostaan klassikko näyttää hetkittäin tuoreelta ja elävältä.

Itse kävimme katsomassa näytelmän 11.4. oman myöhäisteinimme kanssa. Hän piti näytelmästä tavattomasti ja nauroi niissäkin kohdissa, jotka eivät edes hymyilyttäneet vanhempia. Häneltä neljän tähden suositus.

 

  

Tukkateatteri: Rikhard III (näytelmä)

 

William Shakespeare: Rikhard III
Tukkateatteri, ensi-ilta 31.3. 2026
Ohjaus: Katri Häti
Lavastus: Antonio Canals 

 

Kesken sonettikuuta lienee syytä sanella muutama muistiinpano tuoreimmasta paikallisesta Shakespeare-toteutuksesta, Tukkateatterin Rikhard III:sta, etenkin kun kyseessä on sen suurin tuotanto, ainakin teatterin omalla kamarinäyttämöllä. Myös ohjaajalleen Katri Hätille se on ollut isoin ohjaustyö, tavallaan myös henkilökohtaisin, koska Katri on aikoinaan tehnyt opinnäytteensä kyseisestä näytelmästä.

Sovitukseltaan näytelmä on kaikin tavoin perinteitä kunnioittava eli luvassa on paljon sisääntuloja ja poistumisia näyttämölle/ltä, sekä kaikki alkutekstin runolliset sävyt säilyttävä dialogi. Se, mikä aina yllättää – vaikkei pitäisi – Shakespeare-toteutuksessa, on kielen sujuvuus harrastajanäyttelijöidenkin ilmaisussa. Vielä ensi-illassa Rikhardin repliikkien aloitukset tuppasivat muutaman kerran unohtumaan näyttelijöiltä, mutta sisällä kielessä he olivat milteipä liiankin sujuvasti eli piilomerkityksiä makustelematta. 

Rikhardissa isoin vastuu on nimiosaa esittävällä näyttelijällä. Hänen on kannettava
'juontajamainen', voisi sanoa esikertojamainen asemansa ja osoitettava repliikkinsä ironinen kääntöpuoli yleisölle, kolkon kohtelias julkipuoli suostuttelemalleen hoviväelle. En muista aiemmin nähneeni Katja Ikosta Tukan tuotannoissa, joten hänen tekemänsä itsevarma pahis, joka jaksaa erottua näyttämökuvasta, oli jo itsessään esityksen sellainen elementti, joka sähköisti aina tilanteet, kun Rikhard saapui näyttämölle.

Pitkää klassikkonäytelmää seuratessa tuli taas mieleen sekin, miksi harrastajateatterit pitävät yllä kiinnostusta teatterin mahdollisuuksiin: harrastajat joutuvat käyttämään mielikuvitusta niihin ratkaisuihin, joita laitosteatterit hoitavat rahalla ja rutiinilla. Siksi kohtausten vaihtuessa katsojan tarkkaavaisuus saa aina uuden sytykkeen: mitenkäs ne selviävät tämän kohtauksen toteutuksesta... 

Näyttelijäkiinnityksissä harrastajateatteri pystyy puolestaan käyttämään sellaisia luovia ratkaisuja, jotka laitosteatterissa olisivat lähes mahdottomia. Esimerkiksi Rikhardissa oli noitamaisen kuningattaren, Margaretin rooliin kiinnitetty seniorinäyttelijä, joka deklamoi pitkät hurjat kiroukset tavalla jollaista en ole teatterissa ennen kuullut. Lähinnä se hengästymätön totinen ilmaisu muistutti vanhasuomalaista loitsemista, joka toi Rikhardiin kauhufantasian ilmapiiriä yllättävän roolituksen ja vakaasti paahtavan esitystapansa vuoksi. Moinen sovitusratkaisu on sillä rajalla, särkeekö se kamarinäyttämöllä käytävän seurapiirimäisen varovaisen pallottelun korkeakirjallisilla repliikeillä, mutta saa Tukan sovituksen hyvällä tapaa erottumaan ja muistumaan katsojien mielessä.

 

Rikhardin ohjaaja ja näyttelijät kumartavat ensi-illassa

Pienen näyttämön ja ison roolikatraan yhdistämisessä ammattimaisin osa Tukan toteutusta oli Maken eli Antonio Canalsin laatima lavastus, jonka konseptia ehdotin patentoitavaksi, niin erikoisen modulaarisesti se mukautui kohtauksittain. Loppuhuipennuksena nähtävässä taistelussa lavasteet vedettiin kokonaan sivuille, jonne näyttämöä oli levennetty puoli metriä molemmin puolin. Näin pienillä muutoksilla näyttämötila muuttui isommaksi kuin mitä olen koskaan Tukalla nähnyt, ja taistelun koreografiaan oli saatu juuri sen verran tilaa, että se näytti siltä kuin Shakespeare-sovituksen lopputaistelun pitääkin, viitteellisen kunniakkaalta... missä Rikhardin kuolema on lopultakin aika vaatimaton tapahtuma, mutta niin kai sen pitää perinnettä (eikä Hollywoodia) kunnioittaen käydäkin. 

Monella tapaa Rikhard III on Tukkateatterin näyttävimpiä projekteja, ja silti siinä noudatetaan nuorisofutiksen tapaan periaatetta, että kaikki ketkä tohtivat pääsevät pelaamaan. Harrastajateattereiden pyöriessä paljolti naisvoiman varassa nähdään lavalla melkoinen määrä irtopartoja ja -viiksejä, mutta housuroolien huumori ei syö paljoakaan näytelmän tunnelmasta – ja Shakespearen kirjoittama komiikka näkyy ylipäänsä toimivan sujuvammin ja suvereenimmin harrastajateatterissa kuin tragiikka... mutta tämähän johtuu enemmänkin aikakaudesta kuin teatterilaitosten erilaisuudesta. 

Itse asiassa koomiset kohtaukset ovat niinkin hervottomia, että ne yhdistämällä Tukkateatteri saisi ympäri vuoden täydet katsomot vetävän pikkujoulunäytelmän. Mutta Rikhardin jälkeen toki toivoo, että muitakin WS:n klassikkoja nyt uskalletaan tuoda kamarinäyttämölle kuin muutama vuosi sitten pyörinyt Macbeth ja nyt Rikhard III.

Yli kolmetuntinen esitys (väliaika lukien) on harrastajateatterin tuoleilla maratonmainen kokemus myös katsojalle, mutta erittäin vahvasti tätä sovitusta suosittelen kokemaan jo pelkästään siitä ilosta, mitä on päästä kuulemaan Shakespearen kieltä, Matti Rossin käytännöllisen (näyttämöilmaisun) ja runollisen (kielikuvarunsaan) puolen taiten yhdistävänä suomennoksena.

Btw: Vasta loppuhuipennuksen yhteydessä tajusin, miten tasaisen varovasti taustamusiikki oli soinut. Kiitän siitä. Mikään ei teatterissa niin ärsytä kuin elokuvamaisesti tunnelmia pakkaava musiikki. 

 
Lisätiedot näytelmästä ja vuoden 2026 esityksistä:
https://tukkateatteri.fi/ohjelmisto/rikhard-iii/

 

 

Hamnet (elokuvahko jos sitäkään)

    

 

Kaikenlaista taidetauhkaa on valkokankaalle tuotettu William Shakespearen brändinimeä hyödyntäen, mutta tämä Hamnet (2025) on niistä taatusti ankeimpia ja väkinäisimpiä.

Elokuvan nimikin on pelkkä brändikusetus, viite WS:n tunnetuimpaan näytelmään, jota sitten lopussa nähdäänkin pitkä siivu, tosin ei silloinkaan näytelmän sisällön tai historiallisen merkityksen vuoksi, vaan eräänlaisena surutyönä. Tämä on juu sitä naisnäkökulmaa… jonka ovat tuottaneet herrat Spielberg & Mendes, ja sen on näköistä tekotaiteellista tunnelmointia koko elokuva alusta loppuun kuin nuo herrat olettavat naiskatsojien suosivan.

Kun yleensä Hollywood-draamassa on kertovien ja tunnelmoivien jaksojen suhde jotakuinkin 10:1, on se ”Hamnetissa” tasan toisinpäin. 

Jos edes aikakauden, 1500-luvun Englannin historialliseen näköisyyteen olisi panostettu, niin tunnelmoivia jaksoja voisi jotenkin sietää. Mutta ensimmäiset puolitoista tuntia elokuvasta vietetään enimmäkseen yhden talon hämärän ankeissa huoneissa. Ulkokuvissa on aina kesä, pari kertaa nähdään kaupungin raitti, joka koostuu neljästä talosta ja kymmenestä ihmisestä. Eivätkä päähenkilöt, rouva ja herra Shakespeare, vanhene lainkaan, vaikka lapset kasvavat vähintään teineiksi. Tätä on Hollywood halvimmillaan.

Jopa elokuvan nimi on pelkkä brändiviite. Oikeasti kyse on Shakespearen lasten äitiin keskittyvästä tarinasta, tässä versiossa nimellä Agnes – ja siten elokuvan nimikin pitäisi olla ”Agnes”. Mutta edes hesarilainen femmokratia ei vaivautuisi katsomaan naisnäkökulmaista äitiysdraamaa, jonka nimi on ”Agnes”. Etenkin kun Agnesin hahmo jää kepoisen käsikirjoituksen vuoksi kolkon ulkoiseksi. Ei selviä, miksi hän haluaa juuri Williamin puolisokseen ja miksi sovinto puolisoiden välillä on lopulta niin tavattoman helppoa.

William taas on tässä naisnäkökulmaisessa tulkinnassa, tietysti, pelkkä suurkaupungin bisneksiin haikaileva taiteilijanahjus. Ei nähdä merkkiäkään siitä, että kyse on taiteenalansa suurimmasta nerosta. Eihän se sopisi naisnäkökulmaiseen tarinaan, että mies on nero ja vaimo rikkaruohojen keräilyyn erikoistunut luonnonlahjakkuus.

Viimeinen puolituntinen elokuvaa on yllättäen tapahtumapitoisempi, mutta kovin hitaasti, tunnelmissa vatvoen, sekin laahustaa kuolemansurusta kohti mitä hollywoodmaisinta loppuratkaisua, jossa perheen yksityinen tragedia saa sovituksen isoimmalla julkisella eleellä.

Avoimeksi jää, mikä elokuvan perustana olleessa Maggie O'Farrellin romaanissa (2020) on niin erinomaista ja ainutkertaista, että juuri siitä on pitänyt sovittaa elokuva. 

Hollywoodin kannalta muuta ei lie tarvittu kuin brändäykseen kelpaava nimi ja idea plus kirjan kohtalainen maine taideromaanina.

Elokuvan ainoa laadukas elementti, Jessie Buckley, on Agnesina uransa loistoroolissa. Elokuvasta olisi saanut vaivatta oikean draaman, aidosti luontevan surututkielman, kuvaamalla vain ja ainoastaan hänen kasvojaan läpi kaksituntisen. 

Williamia esittävä Paul Mescal on sitä vastoin aivan omituisen laimea ja särmätön, ja nimiroolia esittävä lapsinäyttelijä juuri sellainen kerubimaisen hyvinvoiva pallinaama, jollaista ET HALUAISI nähdä historiallisessa draamassa muutoin kuin animaatiohahmoa muistuttavana parodiana.

Amerikankiinalaisen ohjaajan Chloé Zhaon edelliset kaksi elokuvaa olivat aivan erilaisia kuin tämä alituotettu ja ankeuttava taidetauhka. Tuntuu uskomattomalta, että sama ohjaaja on voinut tehdä Nomadlandin (2020) kaltaisen rennon indie-filmin pätkätyöläisten arjesta.  Toisaalta taas, yliluonnollisen köykäinen ja kaavamainen suoritus Marvel-tuotteen (Eternals, 2021) toteuttajana olisi pitänyt varoittaa, millainen ura Zhaolla on Hollywoodissa luvassa. Edes tekoäly ei tällaiseen ankeuteen pystyisi. Vielä.