"Peter von Kant" (2022) on Francois Ozonin pieni tribuuttifilmi ohjaaja Rainer Fassbinderille. Näin poikkeuksellisen elokuvan maahantuonti teatterikierrokselle johtunee eurooppalaisen elokuvatuotannon taantumasta. Ei tuotteliaalta Ozonilta ole aiemmin jokaista filmiä vaivauduttu teattereihin tuomaan, ei varsinkaan sitä edellistä Fassbinder-sovitusta (2000). Nyt tuodaan sitten mitä vaan missä on laatuohjaajan nimi.
Ozonin parhaat ohjaukset ovatkin ranskalaisen elokuvan huippua: Swimming Pool, Hiekan peitossa, Franz, Vieras talossa. Hänellä on ainutlaatuinen taito saada paljon irti vähäiseltä näyttävästä tarinasta muutaman näyttelijän avulla. Yhtäkään hänen elokuvistaan ei voi moittia tavanomaiseksi, vaikka välillä tuloksena on ollut läpeensä hölmöjä eksploitaatioita kuten Marine Vacthin seksikkyyden varaan tehdyt kaksi filmiä (2013 ja 2017).
Sukupuolta ja seksuaalisuutta on Ozonin elokuvissa dramatisoitu rajatilana, jossa iällä, ammatilla ja lojaliteetilla on enemmän merkitystä kuin heteromatriisilla TAI sen vastaliikkeeksi asettuneilla homo- ja lesbovähemmistöillä. Ozonin ohjaukset eivät ole mitään indie-queerin juhlaa, vaan keskiluokkaisen kilttiä festarikamaa vastakulttuurina, mutta silti niiltä voi odottaa jotain ihan erilaista elokuvadraaman tajua kuin mitä muut ohjaajat tekevät.
Näin myös vuoden 1972 lahkeisiin sovitettu romanssidraama "Peter von Kant" on enemmänkin festareille tarkoitettu kuriositeetti kuin millekään yleisöryhmälle suositeltava laatudraama, vähän kuin kivaa lähiteatteria virkistävä wunderbaum joka ripustetaan puoleksitoistatunniksi keskelle näytäntökautta. Teos perustuu Fassbinderin näytelmään ja elokuvaan (1972) "Petra von Kantin katkerat kyyneleet", mutta vaihtaen päähenkilöiden sukupuolet naisista (Petra, palvelija Marlene, nuori Karin) miehiksi (Peter, Karl, Amir). Pääosan hahmo on muutettu muotisuunnittelijasta ohjaajaksi, joka voisi olla lempeä parodia tai hapanimelä camp-kuvitelma keski-ikäisestä Fassbinderistä itsestään. Tosin ei vuoden 1972 tienoilla, johon Ozon on filminsä sijoittanut, koska tuolloin ohjaaja oli vasta 27-vuotias.
Sovitus näytelmästä uudeksi elokuvaksi on valitettavasti kumman epädraamallinen. Näytösten väliset isot juonelliset hyppäykset on toteutettu sellaisenaan ilman sovituksen tarjoamaa mahdollisuutta. Denis Ménochet pääosassa on erittäin sympaattinen näköiskuvitelma narsistisesta miestaiteilijasta ja tätä täydentävästä mykästä masokistipalvelijasta, mutta elokuva ei anna oikein tilaisuuksia koetella tätä suhdetta ennen kuin lopussa. Hitaan ensinäytöksen jälkeen seuraa kaksi tehokasta mutta lyhyttä näytöstä joissa varsinainen romanssi alkaa ja sitten jo onkin ohitse. Narsistin yksinäisyys on aihe johon tällainen hyppäyksittäinen rakenne ei toimi sellaisena kuin Ozon sitä toteuttaa.
Lähes kaikki tapahtuu yhdessä isossa ateljeehuoneessa. Mitään draaman aineksia ei ole tarpeeksi eikä mitään ilmeistä myöskään puutu, sellaisia nämä sisäpiiriläiset taideteokset ovat. Sivurooleissa Isabelle Adjani ja Hanna Schygulla ovat paikalla tuodakseen ripauksen elokuvahistorian gloriaa elokuvalle, ehkä myös hieman tuotantorahaa ainoina isoina niminä, mutta helpolla on Ozon päästänyt itsensä miettimättä mitä UUTTA voisi saada Fassbinderin sivuhahmoista irti kuvitellessaan heidät vuoden 1972 Kölniin.
Niagaran teatterissa tätä elokuvaa katsoi sunnuntaina lisäkseni vain vanha pariskunta. Paljonko energiaa siirtyikään valkokankaalta katsomoon, ei se vastanne säästötalven eikä taidemuodon tavoitteita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti