Paluu Bremenistä

Team Finlandin asuinmodulin aterianurkka

Kello 3.45 - 4.15 paikallista aikaa suoritin onnistuneen kuukävelyn. Kuu paistoi, minä kävelin. Asuinmodulin kapteeni tuli avaamaan ilmalukon, josta miehistön kaksi viimeistä jäsentä olivat vastikään tulleet jättimäisten Gagarin-ilmapallojen kanssa. Kapteeni ei ollut ilmapalloista yhtä liikuttunut kuin miehistö. Minä liikutuin ulospäin. Frau Renate oli uhannut laittaa kansainvälisen avaruusaseman yöksi takalukkoon, joten tunsin paenneeni kohtaloa. Tuskinpa tulin itsekään ajatelleeksi, että romaanini Läpinäkyvä kuolema sijoittuu juuri tulevaisuuden Bremeniin. Ajattelin ehkä tulevaisuutta, jonka olen hukannut.

Yö oli haalea kuin ajatus nahkahousuissa, kävelin uinahtaneen sivilisaation reunalla kohtaamatta yhtäkään saksalaista. Mutta heikäläinen lähetyskoneisto toimi yössäkin täsmällisesti. Aikataulun mukaisesti raitiosukkula 6 lähetti minut pysäkiltä F kello 4.30 saavuttaen Bremenin paikallislentojen lähtöaseman 4.46. Halpamatkani halpapaluuta sain odottaa Ryanairin omassa halpahallissa, joka oli kylmä puolipimeä luola, jonne mentiin varsinaisesta lentoterminaalista vessan takaa kierreportaita alas. Tulipa siinä tuumituksi, millainen mahtaisi olla Ryanairin kuulento. Oma kyytini sentään lähti ajallaan. Näin auringonnousun pilvien yllä ja sain kylmän sateen niskaani Tampereen taivaan alla.

Kello 10.50 olin taas takaisin kotosohvallani kuin mitään avaruutta tuolla jossain ei olisikaan. Poissaollessani triopsit olivat kuoriutuneet ja vaimo lähtenyt Turkuun. Tällaista sattui Gagarinillekin kaiken aikaa. Mukanani avaruuden ääreltä toin vain Aviation Week -lehden. BIS:n julkaisu, jota hämmästellen luin ensi kertaa jo 30 vuotta sitten, samoin kuin avaruusaiheita valitutpalat-tyyppisesti makusteleva Room-lehti eivät sisältäneet mitään kriittisesti aiheitaan esittelevää artikkelia. Propagandan kaikkineen jätin Bremeniin.

2000-luvun alulla haikailtu luonnontieteiden ja ihmistieteiden vuoropuhelu ei ole avaruusaiheiden kohdalla edes lähtökuopissaan. Silti sinne avaruuteen ollaan kovasti menemässä ihmis- eikä konekunnan nimissä eikä tätä epäsuhtaa kukaan muu kyseenalaista kuin se yksi hoopo miljardööri. Aviation Week näkyi olevan ainoa julkaisu joka osoitti kriittisestä asenteestaan huolimatta kunnioitusta mr Muskin sellaisille suunnitelmille, että viedään viisi kuvataiteilijaa Kuun kiertoradalle jotta ne palattuaan levittäisivät kuuvisioita taiteen keinoin. Itse en sellaiseen taiteenkäyttöön usko, ja ehkä ei kukaan muukaan. Mutta usko uskomiseen riittää koneunien parissa pelottavan pitkälle.

Kolmas päivä Bremenissä

Eilisen konferenssipäivän huipensi jäämaailmojen (kuiden, oikeasti) poraamista käsitellyt symposium ja sen jälkeen maallikkosaarnaajan karismalla esiintynyt gravitaatioaaltojen tutkija (Karsten Danzmann, Planck-instituutin johtaja), jonka esitys oli varsinainen 'teknologisen ylevän' apologia. Jo sen todistaminen paikan päällä oli tämän matkan arvoinen. Luento päättyi esiintyjän lupaukseen, että hän aikoo olla hengissä siihen saakka että LISA2-mittain kuulee g-aalloista alkuräjähdyksen äänen. Hänen edeltäjänsä oli vastaavasti vannonut olevansa hengissä siihen, että g-aalloista saadaan todistus, ja näin kävikin 2015 syyskuussa. Tämä oli ilmeisesti todistus saksalaisesta päättäväisyydestä, verrattuna siihen, että Einstein muutti viisi kertaa mielensä siitä, onko g-aaltoja edes olemassa. Nationalistinen hehkutus Planck-instituutin menestyksestä oli sitä luokkaa, että suomalaista se enemmän kylmäsi kuin kuumotti. Ja toki tuo g-aaltojen mittailu paljastaa, kosmoksen mysteerien lisäksi, millien tarkkuudella pohjavesien sijainnin Maassa, joten se pelastaa myös ihmiskunnan. Ja niin edelleen.

Sitten toipumaan seminaarikaljalle. Yleensä istun keskiviikkoiltoina nuorten herrojen kanssa leffavisassa, mutta eilen istuin nuorten herrojen kanssa sporttibaarin tupakkahuoneessa, ja arvailin mitä mikäkin akronyymi tarkoittaa. Avaruusteknologian kohdalla akronyymien hallinta kuulostaa sisäpiirin salakieleltä. Toisen tuopillisen kohdalla sitä tuntee jo ymmärtävänsäkin. Tupakkahuoneessa istuimme siksi, että se oli erillinen baaritilansa, jossa oli kymmenen eri oluthanaa verrattuna happipuolen yhteen.

Kotimatkalla Mikko otti Team Finlandista valokuvan taustanaan ainutlaatuisen kirkas tähtitaivas. Suomalaisia täällä on ilmeisesti kymmenkunta ja useimmat tuntevat toisensa jo opiskeluajalta ja viimeistään SATSista eli suomalaisten avaruustutkimuksen seurasta. Scifikin on ilmeisen hyvin tunnettua ja valikoitua niissä piireissä, vaikka toiseen suuntaan liikettä on vähän. Edes URSA ei ole näkyvillä scifistien tapahtumissa ja tapaamisissa. Kuulemma URSAssa on ollut varsin eri tavoilla painottuneita vaiheita historiassaan; joskus scifi-myönteistä, joskus hörhöisää, nykyään asiapitoista.

*

Tänään torstaina on leuto pilvinen päivä. Edellisten aamujen tavoin konffapäivä alkaa ohjelmanumeroiden valinnalla. Vaihtoehtoja on loputtomiin, mutta kaikki scifistiä kiinnostava ei ole humanistin koulutuksella sulatettavaa.

Tämän päivän esitelmävalinnat epäonnistuivat. Aamulla kuunneltu sessio avaruustieteiden opettamisesta "nontraditional way" koostui pedagogisesti epätasaisista esimerkkitapauksista: suomalainen spacetruck ja Itävallan analogiset astronautit oli ok, niihin verrattuna kiinalainen ja venäläinen esitys oli paperilta sitatoitua hyminää. Kävin sitten kuuntelemassa pari esitelmää kvanttiteorian sovelluksista avaruusteknologiassa, mutta esimerkit olivat eilispäivää, jopa minulle.

Lähdin kaupungille, pääsin lautapelikauppaan ja sitten tavaratalon dvd-osastolle. Söin halpisvietnamilaista, join halpisolutta kanavan varressa ja päättelin elämäni olevan niin halpislinjalla ettei konferenssin miljardiatmosfääriin kandeisi enää palatakaan.

Palasin silti, jututin DLR:n "young professional" -badgella varustettua heppua, joka oli yhtä young ja yhtä professional mediakontaktina kuin minä. Sitten se ärsyyntyi, kun kysyin, onko Planck-instituutti niiden keulakuva. Ei, se ei kuulu lainkaan heihin, ei myöskään yliopistot. Silti DLR on täällä näyttelyhallin keskipiste, iso kaksivyöhykkeinen alue. Sen kehittämä CIMON-tekoäly, "flying brain", on näköjään jo käynnistynyt astronauttien avuksi. Mutta tekoäly näyttää olevan aihe, josta asiantuntijat ja etenkin firmat puhuvat tuotemerkki edellä, ilman tarkennuksia siihen älylliseen hyötyyn.

Iltapäivän valintana oli iso Life in Space -yleisöluento, jossa puhuttiin tuttuja juttuja erityisesti Marsin tutkimisesta. Mars on edelleen kiusallisen kiihottava aihe yritysten ja järjestöjen johdolle. Marsin omittavuutta kansallisiin tai tieteellisiin menestyksiin hankaloittaa yhteistyön välttämättömyys. 2020-luvulla lukuisat toimijat haluavat toteuttaa Marsiin mission, vaikka tavoite on vain näytteiden saaminen ja tuominen Maahan. "Twentytwenty it will be really busy", sanoi eräskin alustaja. Toinen (Dava Newman) tunnusti ongelmaksi sen, miten vähän kehitystä on tapahtunut 50 vuodessa edes avaruuspukujen osalta, vaikka ne ovat käytännössä pienimpiä mahdollisia avaruusaluksia. Tällaisen toteamuksen jälkeen utopiat Marsin kolonialisoimisesta kompuroivat rumemmmin kuin perna aurinkotuulessa.

Toinen päivä Bremenissä

Tänään löysin pelikaupan, Highlander Games, mutta se on kiinni, kuten kaikki muukin. On Saksojen Yhdentymisen Päivä, kansallinen juhlapäivä. Ei siis sen 1870-luvulla tapahtuneen historiallisen pakkoyhdentymisen, vaan vuonna 1990 tapahtuneen ja historian lopettaneen yhdentymisen.

Idylli Bremenin vanhassa keskustassa.

Aurinko paistoi juhlapäivän kunniaksi viimeinkin lämpimästi. Bremenin keskustassa harhaili kaltaisiani turisteja liian paksuissa syystamineissa, etsimässä aukiolevaa ruokapaikkaa josta saisi muutakin kuin kebabia. Döner-puoteja onkin varmaan viisi per kortteli.

Tulimme tänäänkin porukalla 9:ksi konferenssialueelle, ohjelmat alkaa täällä aikaisin, pressitilaisuuksia olisi jo 8:lta. Mihinkään ei kyllä kannattaisi tulla ajoissa, sillä aikatauluihin suhtaudutaan niin yliolkaisesti, että Suomessa se olisi skandaali. Aamulla kuuntelin Mars-missioiden symposiumia, eipä niissä mitään järisyttävää tietoa ollut. Symposiumin pj kuitenkin avasi tilaisuuden kiroamalla lehdistön, jonka mielestä Marsin suhteen insinöörit eivät ole edenneet mihinkään, kun eivät ole astuneet planeetan pinnalle. Insinöörin näkökulmasta Marsin valloitus on edennyt jo vuosikymmenniä, koska sen suuntaan on tehty jo yli 50 missiota 1970-luvulta lähtien. Ja 2020-luvulla tulemme saamaan... lisää laatikoita, luotaimia ja robotteja edustamaan ihmiskuntaa. Edistykseksi riittää siis se, jos ensimmäinen seismografi alkaa lähettää dataa Marsin maaperästä joskus ensi vuonna. Jos siis onnistuu laskeutumisessa.

Median ja insinöörien välistä ymmärrystä etäännyttävät ne komeat videosimulaatiot, joissa Mars-luotaimet suorittavat pehmeän laskeutumisen planeetan pinnalle. Sellaisia kun näkee useamman kerran, niin jää mielikuva, että tottahan tuossa on ihminen mukana, ja miksi ei olisi? Tosiasiassa, muistutti eräskin alustaja, se mikä videolla tapahtuu 30 sekunnissa, vaatii luotaimelta 6 kuukautta.

En rohkene sanoa, että täällä mitään oppisin. Muuta kuin suhteellisuudentajua. Opettavaisinta on lähinnä sen todistaminen, miten jättifirmat ja kansallisia etuja puolustavat järjestöjohtajat käyvät kohteliasta kamppailua jossain avaruusnörttien yläpuolella. Yhteistyötä tekevä Eurooppa kuulostaa myyttisemmältä maailmalta kuin kolmen maailmanmahdin yhdessä tavoittelema Mars. Jotain tästä kehitystrendistä, jossa miljardiluokan firmat ovat valtioita mahtavampia toimijoita, osoittaa Mikon esimerkki: Apollo-ohjelman aikoihin Yhdysvalloissa oli loputtomiin firmoja NASA:n alihankkijoina, nyt avaruusteknologia on kahden firman hallussa, Boeingin ja Lockheed Martinin. Molemmat ovat isosti esillä täälläkin, paljon isommin kuin NASA.

Voisi kuvitella tällaisten miljarditoimijoiden masinoivan ja mesenoivan konferenssin yleisöä shampanjalla ja kaviaarilla. Mutta Arianespace-yhtiö oli jakanut kilokaupalla makkaroita eilen illalla.  Ne ovat niin epätoivoisia, selittivät konferensseja kokeneet nörttiherrat, koska ne tietävät että niiden Ariane-raketit ovat liian vanhanaikaisia käytettäviksi.

Makkarat ja kertakäyttöiset kantoraketit ovat toistaiseksi kiehtovin scifistinen yhdistelmä. Onko se sitten pehmeintä vai kovinta scifiä, se on saman mittakaavan kysymys kuin Saksojen Yhdentyminen.

Bremenissä avaruuden laidalla

Terveisiä Bremenistä, IAC-avaruuskonferenssista. En ihan tiedä mitä täällä teen, mutta ensi kertaa olen avaruuden laidalla. Siis ihmisten asuttaman... tai aikoman asuttaman avaruuden laidalla. Kolonialismin kolmannen polven viidennessä kolonnassa, voisi sanoa. Humanisti keskellä insinöörien märkää unta. Ja scifistien, paitsi että täällä nämä ihmiset oikeasti tietävät mistä unelmoivat, ja tekevät jotain sen eteen. Ja epäilemättä nostavat melkoisia palkkasummia siitä hyvästä. Pelkästään Bremenissä on kuulemma yli 10000 ihmistä avaruusteknologian alalla.

Täällä on satanut koko päivän, koleaa, paitsi messuhalleissa jotka ovat suuria kuin taskuversumi. Japanilaisten asteroidiluotaimesta Hayabusa2:sta, on 1:1 mallinnus, koska se on nyt ihmiskunnan etäisin sankari. Marsia tutkivista laitteista on sirkushäkkimäinen lasihuone aivan ovien vieressä ja siellä laitteilla voi simuloida mitä temppuja ne osavat marsilaisina. Sööttiä?

Seminaarihallien lisäksi on erikseen näyttelyhalli,  valtava sekin, mukana kaikki isot organisaatiot ja yritykset, tosin myös vitsiltä näyttäviä looseja kuten Romanian Space Agency. Nopeasti tuo rahakkaan teknologian ylöspano ja pikkutakkimiehet alkavat väsyttää ja vähän ärsyttää, insinöörien näperrelmät tuhat kertaa kuvitettuna, muovimalleja luotaimista ja mönkijöistä. Ilmaista kahvia ja kaljaa olisi tarjolla, jos kehtaisi kävellä sisään esittelylavasteisiin, koska pääsylippukin tänne on normaalisti tonnin arvoinen. Kaipa siis tiedejournalistina pitäisi tuntea olevansa etuoikeutettu. Luuserit voi mennä nykertämään jonnekin helvetin Turun kirjamessuille, mutta oikea scifisti tulee Bremeniin avaruuskonffaan.

Kuuntelin aamulla taidejärjestön paneelia erilaisten toimijoiden avaruusaiheisista proggiksistaan, se oli hörhömpää väkeä kuin scifistit. En tiedä ollako tyytyväinen eroavuuteen. British Interplanetary Society on ainoa välikappale insinöörien ja scifistien välillä, mutta Mikko, joka minut tänne houkutteli, sanoi että se on epäkaupallisena järjestönä aivan poikkeus, omaa luokkaansa. Niinpä täällä alkaa entistäkin enemmän pitää silmällä, että minkä kulttuurin nimissä sitä avaruutta ollaankaan valloittamassa. Aamun kulttuurisymposiumissa tätä koski myös ainoa yleisökysymys, arvattavasti.

Helppo tänne oli tulla ja siksi tulin, kiitos Mikon joka on valmistellut tänne omakotitalon ullakkokämppään leirin neljälle suomalaiselle. Lento suoraan Tampereelta halpisyhtiöllä teki kynnyksen tuloon erityisen matalaksi, ja kartalta Bremenin keskusta vaikutti kotoisan tiiviiltä.

Itse kaupungin suuruus alkaa vasta hahmottua, konferenssin badgella saa ilmaiset matkat kaikissa välineissä. Kävin syömässä lounaan vanhassa keskustassa, etsiskelin pelikauppaa, ja palasin tehokkaan raitsikkaverkon ansiosta hetkessä takaisin konferenssialueelle.

Iltapäivän velvollisuus oli kuunnella about tuhannelle tuolille (ja muutamalle sadalle ihmiselle) esiintyvä paneeli Game Changers naisten _tulevasta_ osuudesta avaruusohjelmiin. Kaikki panelistit, naiset, olivat johtoasemissa alalla, yksi muistutti, että sotilasalalla on enemmän avaruusteknologian tuntevia naisia kuin siviilipuolella. Paneelia veti saksalainen insinööri, joka ilmoitti missiokseen lähettää ensimmäinen saksalainen  nainen avaruuteen. Tällaiset itseisarvoina juhlitut idiomit ("..että kaikki ihmiskunnan edustajat voisivat kävellä selestiinisten dyynien päällä", julisti meksikolainen taiteilija aamulla) toistuvat mediapuheessa, joka täällä glorioi tuota tieteistä kovinta, jokapojan jumaloimaa rakettioppia.

Varsinaisesti päivän kruunasi symposium Gateway-avaruusaseman arkkitehtuurista. Kolme erilaista teknologiaa käyttävää firmaa esitteli ratkaisuja, joita tarjoavat muillekin kuin NASA:lle modulaaristen väliasemien rakentamiseen. Yhdessä oli suunniteltu kantoraketin uusiokäyttöä asuinkapselina, jopa aurinkopaneelien sijoittamista sen kylkiin tavalla, johon ei ole olemassa vielä mitään teknistä ratkaisua. Huvittavin oli kaikkien kolmen huipputeknologiaa edustavan pikkutakin vastaus, kun heiltä kysyttiin, onko heillä _oikeita_ arkkitehteja miljoonaprojektiensa palveluksessa. Joo, on meillä joitakin opiskelijoita yhteistyössä, ne vastasivat.

Kello oli vasta neljä, mutta lähdin kävelemään kämpälle, kun luulin sateen loppuneen. Se olikin vain muuttunut ohuemmaksi. Voisi ottaa tästä merellisestä metaforasta opiksi.