KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA 2022

"Pakollisesti lapselliset" ilmestyi jo.

26.-29.5. Åcon Maarianhaminassa

LOJP-näytelmäni pyörii 28.5. saakka

Heinäkuussa ilmestyy runokirjani Arpapapitar




keskiviikko 18. toukokuuta 2022

Savupallas (arkiherkku)


Mikään ei ole niin keskeinen asia kuluttavalle elämälle kuin arkiherkku. Se on se pienin bonus, jonka ympärillä arki pyörii, ja ennenkaikkea määrittelee sen mitä pitää edustavana osana elämäntapojensa addiktiivisuutta. En siis sanoisi ipa-olut, jos esittelisin millainen arjessani olen vapaalla eli arjen arkisuuden jalostaneena, vaan savupallas.

Vielä 1980-luvulla savupallasta oli jopa opiskelijaruokalan puhvetissa. Nyt se tuntuu uskomattomalta - mutta äsken kaupan kalatiskillä osuin poikkeuksellisen ystävällisen kalamestarin puheille, joka vahvisti, että pallas oli arkilounasta vielä 1990-luvullakin, ja kuvaili miten hän Vikingillä kokkina leikkasi satakiloisesta (!) pallaksesta paloja asiakkaille; toki välillä kala laitettiin kylmään mutta lopulta heitettiin roskiin kaikki mitä ei myyty tarpeeksi nopeasti.

Ja sattumalta juuri savupallas oli se ruoka, joka oli ystävälleni Akille se vastaava elämänmakua määrittävä arkiherkku kuin itselleni. Olimme niin erilaisia maailmankuvaltamme kuin uskonnoton ja adventisti voi olla, mutta samanikäisiä ja -vakaumuksellisia. Ja savupallaksen palvojia - siinä määrin, että Akin isä (leipuri) oli luvannut pojalleen lahjaksi voileipäkakun savupallaksesta jos hän valmistuu maisteriksi. 

Minun vanhempani olivat hekin duunareita, mutta eivät osanneet luvata mitään porkkanaksi sille, että saattaisin joskus valmistua yliopistosta.

Kalastamisen lopetin joskus 13-vuotiaana kun Karesuvannon matkalla vanhemmat olivat luvanneet isoja jötkäleitä aina nousevan paikallisista järvistä, vaan eipä noussut yhtäkään. Niin savukalan saavuttamattomuus muuttui elämääni opastavaksi merkkituoksuksi. 

Tällä reunaehdolla eli lupauksella olisin voinut liittyä vaikka Pohjois-Atlantin kalastusliittoon. Nyt minut huijattiin. Tänään tavattu kalamestari kertoi, että Norjan rannikolta pallakset on pyydystetty loppuun ajat sitten - ja että ostamani prosessikuutio pallasta oli pakastelähetys Atlantin takaa! 


Luonnonvaroistaan sotivassa maailmassa kaikki saalis on sotasaalista. Sen vuoksi kai tuota herkkuakin kutsutaan Pallas Atheneksi?


torstai 5. toukokuuta 2022

Ohjaajan päiväkirjasta 5.5. 2022 (LOJP)

 

LOJP:n ensi-ilta sujui oikein hyvin, kiitos kysymästä – ja vasta jälkikäteen tajusin, että sehän meni oikeastaan aivan uskomattoman erinomaisesti. Kaikki muistivat repliikkinä nappiin, kaikki siirtymät ja tavaroiden roudaukset kohtausten välillä sujuivat vaivattomasti, ja jopa yleisö vaikutti tyytyväiseltä.


LOJP:n näyttelijät ensi-illan kynnyksellä...



Heti ensi-illan jälkeen palasimme kuitenkin arkeen eli koronaan. Yksi näyttelijä sai positiivisen testilukeman juuri ennen seuraavaa näytöstä, ja tällä viikolla, kun esityksiä oli tarkoitus jatkaa, merkki koronasta löytyi toiselta näyttelijältä, joka hän on nyt puolestaan karanteenissa tämän viikon. Niinpä ainoa vaihtoehto uudelle keskeytykselle oli se, että tämän viikkoa paikkaan itse puuttuvan näyttelijämme roolissa. Onneksi Lähimmäisen rooli on juuri se, jossa on vähiten repliikkejä muistettavana. Ja tästä eteenpäin ollaan pelkässä noususuunnassa. Koronalukemat Tampeeella tippuvat kaiken aikaa, ja ensi tiistaina on LOJP:lla jo ensimmäinen loppuunbuukattu esitys.

 

Yleisön määrä ei kyllä vaikuta yhtään siihen, miltä esityksen sisällä tuntuu. Tajusin sen toissapäivänä tarpeiston nurkassa, kun vielä ennen esityksen alkua kertasin kännykän valossa Lähimmäisen repliikkejä ja kauhu näyttämölle astumisesta alkoi kasvaa pääkopassa. Olen itse kirjoittanut Lähimmäisen sanat, mutta silti niiden muistaminen ja niiden mukaisesti hahmoon eläytyminen tuntuvat olevan sata eri palikkaa, jotka eivät millään asetu oikeihin paikkoihin päässäni. 

En kerta kaikkiaan käsitä, miten joillakin ihmisillä, so. näyttelijäluonteilla, voi olla niin uskomattoman tarkka muisti, että he pystyvät sisäistämään pitkiä repliikkejä ja pysymään samalla tietoisina niiden esitettävyydestä, ei vain sanomisesta. Että mistä se muistin toiminnan iso eroavuus johtuu? Syy ei voi olla vain siinä, että elän niin jokapäiväisesti sanataiteen varassa etten sen vuoksi saa pidettyä TIETTYJÄ lauseita ajatuspalikoina kohdallaan. Siinä tapauksessahan muistaisin paremmin juuri ne repliikit, jotka sentään olen itse kirjoittanut ja useita kertoja hionut. Mutta viime esityksessä kun Lähimmäisen oli tarkoitus sanoa piispalle "Sä olet mahtava, sä ymmärrät ihmistä" niin suustani tulikin: "Sä olet ihminen, sä ymmärrät mua."

Tämäniltaista esitystä varten luin Lähimmäisen vähätkin repliikit kännykälle ja kuuntelen niitä matkalla teatterille. Lähimmäisen hahmoa en tietenkään osaa näytellä sellaisena arkkityyppisenä sivullisen hahmona kuin millaiseksi olen hänet aikoinaan ajatellut, en edes siinä rekisterissä missä Anu on sitä suurella sydämellä esittänyt. 

Harjoituksissa ainoa asia mistä Lähimmäisen suhteen olin varma on se, että Lähimmäinen ei ole mikään ruotsinlaivan tyypillinen suomalainen juoppo, vaan pikemminkin ihminen, joka elää omassa todellisuudessaan yksinäisyytensä vuoksi – aluksi hänet olikin merkitty rooliluetteloon "Yksinäisenä". Jossain vaiheessa, kun aloin kirjoittaa myös proosaversiota näytelmästä, aloitin sen nimenomaan Lähimmäisen näkökulmasta, kunnes kadotin varmuuden siitä, tulisiko tarinasta dekkari vai pitäisikö sen olla lähempänä sitä kirkon ja uskonnon tilaa käsittelevää allegoriaa mihin näytelmä tähtää. Lähimmäisen kautta siitä voisi tulla kumpaa vain muttei molempia.

On tässä koronan huojuttamassa näytelmäputkessa se hyvä puoli, että olen nähnyt nyt näytelmäteoksen kirjaimellisesti molemmilta puolilta: kirjoittajana ja ohjaajana ulkoa käsin, näyttelijänä sisältä käsin. Tiistaina seuratessani näyttelijöiden tarkkaa liikehdintää (ja unohtuessani välillä heidän jalkoihinsa...) tuntui siltä kuin olisin astunut sisälle koneistoon, jonka he olivat rakentaneet tämän kevään aikana kuin mehiläiset niistä aineksista mitä vakavissaan hassutteleva tekstini ja Maken nikkaroimat rekvisiitat antoivat tilaa. Missään aiemmassa näytelmässä en ole vastaavaa kokenut, koska esitys koneistona on niin orgaaninen, ettei sitä alusta alkaen mukana olleena enää tajuakaan kuinka tarkkaan se noudattaa mehiläispesämäistä koreografiaansa.

Tänä iltana olen kaiken muun lisäksi lipunmyyjänä. Näenpä sitten yleisömmekin läheltä, ja voisin kiittää heitä henkilö kerrallaan: kiitos kiitos että tulit todistamaan sitä, millaisen teoksen nämä ihmiset ovat saaneet aikaiseksi.


Edit: Tatu ja Miira tulivatkin lipunmyyjäksi, mikä pelasti isolta stressiltä ja loi muutenkin ihan erilaisen tunnelman esityksen edelle, kun hääräämässä näyttämön ympärillä oli tusinan verran ihmisiä: 7 näyttelijää, 2 tekniikkavelhoa, 2 myyjää ja 1 somekuvaaja!