Veeti Länsikunnas: Praedor. Viisi (tyhmän)rohkeaa

  

Veeti Länsikunnas: Praedor. Viisi (tyhmän)rohkeaa
297 s.
Nysalor, 2026

 

 

Petri Hiltusen sarjakuvateosten (1998–2025) innoittamasta Praedor-fantasiasta on kehittynyt yllättävän iso ilmiö kotimaiseen spefiin. Syynä on maailman tuttuus roolipelaaville, mutta epäilemättä myös se, miten vähän fandomia yhdistävää fantasiaa suomeksi muuten julkaistaan. Vuodesta 2004 alkaen Praedor-kirjoja on ilmestynyt yli kaksikymmentä, mukaan lukien neljä novelliantologiaa ja BoD-julkaisuna ilmestynyt keittokirja (2022)!

Veeti Länsikunnaksen esikoisteos Praedor. Viisi (tyhmän)rohkeaa on nimeään myöten esimerkki siitä, että nämä kepeät miekka&magia-tarinat on tarkoitettu luettavaksi (sisäpiiri)huumorin sokeroimana fanifiktiona sekä genreä että roolipelaamista kohtaan.

Kirjan seikkailutarinat muistuttavat lyhkäisiä, selkeään tavoitteeseen tähtääviä roolipelisessioita, joissa infodumppaus on kerrankin paikallaan. Kaltaiselleni Praedorin Jaconia-maailmaa ainoastaan sarjakuvista seuranneelle infopalat ovat oikeastaan kiinnostavampia kuin varsinainen proosa.

Infopalojen hoidettua taustoituksen kuvailu etenee tiiviisti tapahtumien varassa. Tämä tekee tarinoista helposti sulavaa luettavaa, joskaan mikään ei houkuttele kokoelman mittakaavassa tarinasta toiseen.

Henkilöiden sisäinenkin elämä tulee kyllä huomioiduksi, mutta ei heistä kirjallisesti kiinnostavia persoonia kasva edes seikkailunsa mittoihin, jos mielenliikkeitä kuvaillaan tyyliin ”selviytymisvaisto karjaisi praedorin päässä”.

Jopa oppineen päähenkilön ajatuksia kuvaillaan luettelomaisesti ja harhaillen kauaksi näkökulmahahmosta: ”Kuninkaan ääni ja sanamuodot toivat mieleen epätoivoisen potilaan, kuninkaan seurue herätti huonoja muistoja tuoden esille patoutunutta vihaa ja katkeruutta. Hyvin epätoivoinen täytyi olla, jos uhkasi tapattaa viimeisen toivon, mikäli tämä ei suostuisi yrittämään.” Kuka tämä? kysyy lukija.

Myös toimintakohtauksissa kuvaileva kieli ryöpsähtelee tyylistä toiseen: ”Karistaessaan jymy-yllätyksenä tulleen hirmukintun kannoiltaan praedorit olivat juosseet suoraan tappuraryteikköön, jonka läpi kuljettuaan reviiriään puolustava jättiotus luovutti ja kääntyi takaisin.”

Taisteluista ja hirviön tappamisista lukiessa oppii ainakin sen, miten vaikea proosassa on ylipäänsä kuvailla kohtausta, jollainen elokuvassa kohottaa eniten pulssia ja tunteita.

Seitsemään (takakannen mukaan kahdeksaan!) tarinaan on kirjassa käytetty 280 sivua. Novelliksi tiivistäminen tekisi jokaiselle tarinoista hyvää, mutta kenties se söisi fabuloinnin ja kielellisen irrottelun riemukkuutta, joka sivuilta välittyy. Anakronismeilta vaikuttavat laboratoriokokeet ja pohdinnat tutkimuksen resursseista eivät nekään ole, ilmeisesti, Praedor-tarinoissa tyylirikkoja.

Jälkisanoissa Veeti Länsikunnas taustoittaa mihin kaikkeen kirjan sisäpiirivitsit perustuvat. Isojen kustantajien nihkeyttä miekkafantasiaan paheksuttuaan hän puolustaa spekulatiivisen fiktion kertovan ihmisyydestä ”tavoilla, joihin realistisempi kirjallisuus ei kykene”.

Praedor-tarinoista en tuota ihmisyyden avartamista valitettavasti löytänyt, vaikka Länsikunnas luonnehtii tarinoidensa olevan vähintäänkin toiveikkaampia kuin Jaconian maailma keskimäärin. Lisää kotimaista miekkafantasiaa on siis luvassa.

 

Markku Soikkeli

 

John Wiswell: Sinusta teen pesäni (fantasia)

  

John Wiswell: Sinusta teen pesäni
Suom. Kaisa Ranta
358 s.
Jalava, 2026

 

 

Muotoa muuttavat olennot ovat tavanomaista tykinruokaa scifissä, mutta fantasiassa olennaisempaa on muutos itsessään, esimerkiksi ihmissusitarinoissa. Näillä hirviökohtaisilla metamorfooseilla on pitkä perinne niin fantisoivassa taidekirjallisuudessa kuin kansansaduissa.

John Wiswellin kauhufantasiassa Sinusta teen pesäni (alunp. 2024) päähenkilö on hyytelömäinen muodonmuuttaja Shesheshen. Hänen anatomiansa on kuvailtu niin perusteellisesti, että siltä osin kirja voisi ollakin scifiä. Tarinamaailma on kuitenkin erittäin geneeristä fantasiaa, samoin se lajityypille vitsaileva asenne, jolla rakastuneen hirviön koettelemukset ihmisten keskuudessa kerrotaan.

Ja jos luolissa lymyävä hyytelöhirviö tuo ensiksi mieleen Dungeons & Dragons -roolipelit, niin romaanin huumorille ja taikuudelle voi löytää esikuvat juurikin kyseisistä syövereistä.

Rajaamalla tarinamaailman vähittäisen paljastamisen Shesheshenin näkökulmaan tulee hirviöstä empaattisempi ja ihmismäisempi hahmo kuin keskiaikaisen kuningaskunnan ihmisistä. Ihmishahmot on pelkistetty sen mukaan, miten he hirviöön reagoivat, tyhmänrohkeiksi julmureiksi tai joukkosieluisiksi pelkureiksi. Poikkeuksen muodostaa hirviön sattumalta kohtaama Saarna (alkutekstissä Homily). Saarna on prinsessamaisen hyveellinen, mutta paljastuu myös hirviön arkkivihollisen, Hukanlieskan suvun perilliseksi.

Näkökulmahahmona hirviö on paitsi oiva metamorfoosin selittäjä myös genrekohtaisen ironian fokus: fantasiahan on ideoiden varasto, joka muuttaa alati ulkoista muotoaan, vaikka suuret ideat pysyvät samoina.

Moderni hirviö, kuten Shesheshen, ei kaipaa muuttumista ihmiseksi. 2000-luvun fantasiamoodia noudattaen hän on arvokas persoona juuri identiteettinsä plastisuudessa – tässä tapauksessa siis hyytelömäisyydessä. Wiswellin tarina ottaa kaiken irti tästä elämää suuremmasta vertauskuvasta, että tärkeämpää on identifikaatio tilanteiden ja läheisten mukaan kuin suvun ja sukupuolen mukaan määräytyvä jähmeä identiteetti. Naarashirviön ja ihmisnaisen rakkaustarina on suomeksi vieläkin queer-henkisempi kuin alkukielellä, koska Shesheshenin sukupuoli ei tule ilmi persoonapronominista.

Mutta siihen tätä kirjaa koskevat hyvät uutiset loppuvatkin. Sinusta teen pesäni alkaa raflaavan toimeliaasti ja sen viimeinen juonenkäänne on aidosti nokkela, mutta se on aivan ylipitkä ja vertauskuviltaan lattea kuvaus siitä, miten vaikeaa ja ahdistavaa on kätkeä todellinen identiteettinsä ihmisten keskuudessa.

Väsyttävintä romaanissa on sen kepeys, miltei jokaiseen kappaleeseen ympätty huumori. Keskiaikaisesta valtakunnasta huolimatta kerronnassa vilahtelevat niin kirurgian kuin narratologian perusteet, mikä huumorifantasiassa on sinänsä paikallaan. Toistuvat vitsit ihmisolentojen alisuorittamisista ovat nekin nykyfantasian peruskauraa, genrekohtaista sarkasmia. Mutta Wiswellillä huumorin osumatarkkuus jää kauaksi siitä, miten taitavasti Terry Pratchett tai Neil Gaiman ovat fantasiagenren itsetietoisuudella pelanneet.

Myyttikohtainen vitsailu hirviöstä, esimerkiksi prinsessaan rakastuvasta lohikäärmeestä, lipsahtaa kirjailijoilla helposti lastenproosan kliseisiin. Näin käy amerikkalaisella Wiswellillä moneen kertaan.

Joissakin kohdin humoristinen lähtökohta, että hirviön näköhavainnot samastuvat ruokailuun, tuottaa kyllä vivahteikastakin kuvausta: ”Salissa oli monia kypsiä ihmisiä tiukasti istuvissa puvuissa, jotka vääristivät heidän ruumiinmuotonsa harkituilla laskoksilla ja tärkätyllä sileydellä, kaikissa kumppania etsivien lintujen väreissä.” Tämän vivahteikkuuden säilyttämisestä ja nimien kotouttamisesta pisteet suomentajalle. Kunpa kirja olisi saman tien lyhennetty novelliksi.

Romaanistaan Wiswell on huomioitu Nebulalla ja Locus-palkinnolla sekä Hugo-ehdokkuudella, mikä osoittaa queer-aiheiden trendikkyyden ajavan kirjallisten ansioiden ohitse. Aikuisen lukijan kannattaa harkita kolmesti näihin trenditeoksiin tarttumista, olivatpa ne miten palkittuja tahansa.

Vuoden 2025 romaanillaan näyttäisi Wiswell jatkaneen myyttejä kesyttävällä linjalla: Wearing the Lion on Herkuleen tarinasta mukaelma, jossa kiltti sankari rakastuu hirviöön. Silkkaa Disney-ainesta sekin.

 

Markku Soikkeli

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 2/2026

 

Åcon 14.-17.5. 2026

 

Tämä järjestyksessään 14. Åcon on itselleni viides kerta osallistua,  ja kolmas kerta kun olen mukana ilman Saaraa. Tälläkin kertaa tärkein syy osallistumiseen oli ennakoiva kesäloman tarve ja conin mahdollistama fandom-vyöhyke ajatella vain spefiä. Kirjaksi otin mukaani vain kunniavieraan, Emily Teshin pienoisromaanin Silver in the Wood. Se mahtuu hyvin reisitaskuun ja on muutenkin parempi kuin Teshin palkittu sf-romaani, joka omaan makuuni lienee ollut liian juveniili eli YA.

Torstaina tänne Ahvenanmaalle tullessa oli viileää, Turussakin oli satanut koko edellisen illan. Laivalla syötyä jaksoi  samalla energialla pysytellä hotellien tuntumassa. Olin varannut huoneen Cikadasta, jossa on parempi äänieristys kuin con-hotelli Adlonissa. Periaatteessa. 

Ekana iltana ehdin osallistua paneeliin kovasta scifistä. Eipä siinä oikein konsensusta syntynyt kuin siitä että Andy Weirin kirjat ovat parempia kuin niiden filmatisoinnit. Tärkein kysymys, välittääkö nykyscifi enää tieteiden sisältöä, jäi vaille vastausta. Weir yksinäänkin ansaitsisi perusteellisemman paneelin.

Perjantai aukeni aurinkoisena, kadut silti lähes tyhjinä, vaikka laiva ja hotellit olivat tullessa täysiä. Päivällä oli conissa paneeleita rikosspefistä ja romantasiasta ja sisäoppilaitos-fantasiasta. Parasta antia oli taaskin kerran lukuvinkkipiiri. Sieltä merkkasin ylös vähintäänkin googlattaviksi: The West Passage, Changing-trilogia, Wandering Inn -verkkosarja, Lovecraft investigations -podcast, Quality land, Slow Gods, Last Day, (1968), The Carpet Makers, Mother of Learning, sekä Upstart Crow -tv-sarja.

 

Eniten väkeä, varmaankin kaikki conin kahdeksisenkymmentä osallistujaa, keräsi illan perinteinen Halme-tietovisa, itsessään instituutio. Myöhäistä klassikkokeskustelua (Simakin Väliasemasta) en jaksanut jäädä seuraamaan,  vaikka arvasin ettei hotellissakaan voi heti nukahtaa... ruotsalaisten teinien jugend-ryhmä metelöi käytävillä, niillä on vihreät baretitkin merkkinä eliitistä... saattavat siis olla suomenruotsalaisiakin.

Odottelen con-päivän vaihtumista lauantaille ja että Ruotsinkin nuoriso saisi vielä osansa eksyilevien droonien tuottamasta suhteellisuudentajusta. Jos ei muusta.

Lauantaina sää on kuten eilen,  merellisen kylmää tuulisilla paikoilla, mutta tyynisillä kaduilla pärjää t-paidassa. Kesälomasta tämä kävisi. Jo kuukauden vaivannut vatsa vain on tällaisessa reissumoodissa pahimmillaan. Mieluummin istuksii hotellin terassilla lukemassa kuin lähtee luontopolulle. 

Iltapäivän paneelissa puhuttiin Robinsonin Red Mars -kirjan ennustavuudesta, koska sen tarina sijoittuu vuoteen 2026. Paras huomio oli se että Robinsonin Antarktikassa tulevat samat aiheet ja teemat kehitetymmin esille kuin Mars-trilogiassa. Kuultiin pari lukuvinkkiäkin lisää, valitettavasti spoilereita säästämättä...

Paneelin jälkeen kuultiin GoH Emily Teshin puhe, hyvin kirjallinen ja oppinut ja silti omapäisesti kirjailijatyötään pohjustava. Genret kiinnostavat häntä siinä, miten erilaista totuutta maailmasta ne esittävät, scifissä tulevaan suuntaava optimismi ja fantasiassa menneisyyden surumielisyys ("moon vs doom ", pelkisti Tesh). Tulevan "minecraft-maailmansa" tarinaa hän esitteli Vergiliuksen elysiumina, jossa vietetään "eternal sportsday". Myös aiemmissa esiintymisissä Tesh korosti miljöön merkitystä luovalle kirjoittajalle: tarina jatkuu kunnes paikka on kulutettu loppuun.

Iltapaneelissa osallistuin itse keskusteluun "romanscifystä", alalajista jota ei ole vielä olemassa, koska markkinat eivät ole löytäneet sitä. Siihen sopivia kirjoja kuitenkin olisi,  riippuen siitä, miten kukin romanssia ja scifiä lähestyy. Avaruusoopperan puolella olisi paljonkin tähän sopivia teoksia, joissa tosin se romanssisin osuus menee kauaksi scifistä. Sikäli puristinenkin suosikki, kuten aikamatkaromanssi, voi jäädä tieteisfantasian alueelle tai sitten romanssi on vain traagisuuden korostusta, kuten Kukkia Algernonille -kertomus.

Illan lopuksi kuuntelin vielä kauhu-paneelia, jossa esiintynyt vanha kirjailijapari (Gunilla Jonsson & Michael Petersen) oli niin universaalia vanhakummaa itsessäään, että Suomen borishurttakin olisi nurkkatonttu heihin verrattuna. Kannatti valvoa.

Sitten alkoi taas väsyttää, enkä jäänyt snoozefest-ryhmäkeskusteluun tylsistä klassikoista. 

Sunnuntaina ei ole enää ohjelmaa, jäljellä vain hidasrytminen odottelu hotellihuoneessa, conin kokoustilassa, terminaalissa, laivassa ja junassa. Sää lupaa kirkasta ja viileää meripäivää. Näillä silmillä,  tällä vatsalla. Luettavana vielä viimeiset sivut Teshin pienoisromaania ja jonkin matkaa ehkä Turing Option -romaanista printtaamiani sivuja. Se on vanhahtavampaa kovascifinä kuin edes minun genremakuni, mutta nostalgian hengessähän conit ja fandom tällaiseen motivoivat. 

Aiemmat Åcon-raporttini löytyvät täältä:

https://bitteinsaari.blogspot.com/2024/05/acon-9-125-2024.html

http://bitteinsaari.blogspot.com/2022/05/acon-26-295-2022.html

https://www.illusionisti.net/Aatos/acon5.htm

https://www.illusionisti.net/Aatos/acon4.htm

 

Antti Leikas: Tonttu (fantasia)

  

Antti Leikas: Tonttu – Mies häviää

170 s.
Jalava 2026

 

Fantasia on kirjallisuutta, jossa yllättävyys pitäisi olla lähtökohta eikä erikoistehoste. Harvoinpa kuitenkaan osuu eteen niin aidosti yllättävää fantasiaa kuin Antti Leikaksen Tonttu – mies häviää.

Kyseessä on täydentävä kolmas osa Leikaksen edeltäviin tonttuaiheisiin kirjoihin (2018 ja 2022). Edeltävät aikuissadut eivät mediajulkisuudessa näkyneet, joten Leikas lienee päättänyt lisätä tarinamaailmansa outoutta avantgardistisella kielipelillä, laatimalla kokonaisen romaanin ilman a-kirjainta. Samaan haasteeseen ovat tarttuneet muutamat muutkin, työmetodinsa ajattelun edelle asettaneet kotimaiset kirjoittajat. Heidän esikuvaansa, Georges Perecin ”kirjainrajoiteromaaniin” Häviäminen (1969) viittaa Leikaksen teoksen alaotsikkokin.

Tätä ranskalaisilta runoilijoilta opittua tehokeinoa ei Leikaksen kirjasta edes huomaisi ensimmäisten sivujen aikana. Tämä todistaa kirjailijan tyylitajua ja ihailtavan laajaa sanavarastoa, sillä pitkissäkään kuvailluissa kohtauksissa ei ole mitään pinnistelyn tuntua. Onnistuneesti Leikas on kääntänyt trendikkään kielipelin fantasiamaailmansa voitoksi. A-kirjaimen puuttuessa on tilalla ääkköspitoista sanankäyttöä, mikä antaa teokselle synkähkön absurdin sävyn. Näin kirjassa selitetään esimerkiksi tonttujen matkaamista:

"Kun molekyyliryöppy, siis esimerkiksi minä, tulee perille nousten ylös turpeen sisältä, muodostuu molekyylien sykkeestä fyysinen rykelmä itiöitä, joiden kiinnittyminen yhteen, yhdeksi näkyväksi olennoksi, on yllättävän vikkelä prosessi."

Tarina on Tonttu-kirjassa toissijainen, samoin kuin trilogian edeltävien osien sisältö, kuten aikuisille tehdyltä satufantasialta voi odottaa. Kirjan komiikka perustuu vastakkainasettelulle sadistisesti muuttuneen todellisuutemme ja tonttujen maanläheisen näkökulman välillä. Mielettömiin sotiin suistuneessa maailmassa ovat yliluonnolliset olennot kaikessa metodisessa tarkkuudessaan viimeisiä järkeenkäypiä toimijoita. Apokalyptisiin tilanteisiin sopii sikäli myös kielen särkyminen, aivan kuten erinäisissä scifi-teoksissa.

Päähenkilönä on tontuksi muuttunut kirjailija itse, kirjan maailmassa Leik’s. Ja koska tässä tarinamaailmassa tontuilla on yliluonnollisia kykyjä, kuten sieneksi muuttuminen ja vapaus vaeltaa rajattomasti, voi Leik’s saada tonttutehtäväkseen itsensä Venäjän presidentin surmaamisen. Tästä kudotaan kirjan löysähkö juoni.

Veikkohuovismaisena satiirina Tonttu edustaa toisaalta erinomaisen tarpeellista eskapismia nykypäivän uutismedian keskellä, toisaalta tympeän helppoa kostofantasiaa, jossa Venäjän diktaattorista tehdään pelkkä pellemäinen surkimus. Ilmeisesti Ukrainassa käytävä sota on edelleen liian lähellä meitä, jotta siitä voisi kirjoittaa muutoin kuin konfliktin osapuolia ronskisti tyypitellen.

Kun kirjassa ei ole kantavaa tarinaa, ei taitavasti leikittelevä kielikään kanna pitkän proosan, edes pienoisromaanin mitassa.

Silti kirjan lopetus lupailee, että jatkoakin tonttumaailmalle olisi luvassa. Ja mikäpä siinä, kyllä suomalaiseen spefiin muutama supersankari lisää mahtuisi.

Markku Soikkeli

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 1/2026

 

Honkapohja & al (toim): Kun miekat lauloivat (tietokirja)

    

Alpo Honkapohja, Aleksi Mäkilähde & Sara Norja (toim.): Kun miekat lauloivat. Muinainen Englanti kronikoiden, eeposten ja elegioiden kertomana

360 s.
Gaudeamus 2026

 

Tänä keväänä suomalaisessa spefissä jyrää äijäproosaksi sanottu keskiaikafantasia. Kertoneeko se jotain aikakaudesta vai vastareaktiosta naiskirjallisuutena pidetylle romantasialle?

Ensin saatiin Niilo Seväsen keskiaikafantasia Unten kruunu, sitten Jussi Moilan Kullervo-sovitus. Jossain välissä ilmestyivät myös Toivo Kuidun Praedor-maailmaan sijoittuva esikoisteos sekä muhkea albumilaitos sarjakuvaklassikosta, Prinssi Rohkeasta.

Tätä yllättävää, enemmänkin terävää kuin laveaa buumia ilmestyi täydentämään erinomainen tietokirja, anglosaksisen ajan runoutta esittelevä artikkelikokoelma Kun miekat lauloivat. Toimittajien lisäksi kirjassa on mukana kuusitoista muuta asiantuntijaa ja suomentajaa. Mikään kerralla ahmaistava, historian juonta noudatteleva tietoteos ei ole kyseessä, vaan enemmänkin hakuteoksena toimiva johdatus muinaisenglannin runouteen, paljolti myös englannin kielen kehitysvaiheisiin.

Otsikointi, kuvitus ja takakansi toki kauppaavat kirjaa meille miekkapitoisen fantasian harrastajille. Filologian harrastajalle ja opiskelijalle kirjaa antaa kuitenkin enemmän kuin tolkienilaisesta fantasiasta tai kuningashistorioista kiinnostuneelle diletantille. Viiteen aihekokonaisuuteen jaetuista esittelyluvuista vain yksi keskittyy aikakauden taisteluihin. Varsinaisia sankarirunoja, kuten Beowulfia, esitellään lyhyesti, koska kyseistä runoutta on säilynyt niukasti muinaisenglannista.

Koska anglosaksien myyteistä ei ole säilynyt myöskään samanlaista yhtenäistä esitystä kuin Edda-runojen tallentama pohjoismainen mytologia, on aikakauden runoista yritetty erotella kristillisen ja pakanakulttuurin aineksia sekä rekonstruoida niiden yhteyksiä historiallisiin hallitsijoihin ja taisteluihin.

Runsaasti sivutilaa annetaan suomennosnäytteille. Niissä aiheena on yhtä hyvin loitsuresepti, matkakertomus tai kaipuuelegia. Runoista annetut tulkinnat avaavat samalla muinaisenglantilaisen kulttuurin erilaisia käyttötapoja runoudelle. Esimerkiksi ”Vaimon valitusta” voi lukea myös pakanajumalattaren roolirunona tai symboliikalla leikittelevänä arvoitusrunona: "Minun käskettiin asua metsälehdossa,/ tammipuun alla maaluolassa./ Tämä maasali on vanha,/ olen kaikkialta kaipuun puristama." (Suom. Sara Norja)

Jopa muinaisrunoissa esiintyvä runonlaulaja, scop, on tutkimuksen mukaan myyttinen hahmo. Oikeasti anglosaksien hoveissa ei nähty harppua helkytteleviä bardeja.

Kun miekat lauloivat on silti sopiva nimi kirjavan kokoelman otsikoksi. Englannin anglosaksinen aikakausi, roomalaisten lähdöstä aina Vilhelm Valloittajan saapumiseen, oli totisesti miekalla hallitsevien, jos kohta myös kristinuskolla uhkailevien valtakautta.

Mantereelta saapuneet germaaniheimot, anglot ja saksit ja juutit, eivät kuitenkaan hävittäneet Englannin alkuperäisiä asukkaita. Etniset ryhmät sekoittuivat vuosisatojen kuluessa ja perustivat fantasiakirjoistakin tutut seitsemän kuningaskuntaa. Vasta 900-luvulla Englannista voi puhua yhtenäisenä valtiona.

Jos suomalainen lukija ei aikakaudesta muuta muista kuin Alfred Suuren sekä kuningas Arthurin ja Robin Hoodin legendat, niin eivätpä – kirjan mukaan – siitä enempää tiedä nykypäivän brititkään.

Kiistoihin legendojen todenperäisyydestä filologi Alpo Honkapohja toteaa, että keskiaikaisille runoilijoille hahmot olivat yhtä vapaata kuvitelmien materiaalia kuin nykypäivän Hollywoodille. Olennaisempaa kuin sankarihahmo itsessään on ollut ”tarinakehikko”, sankarihahmoon liitettyjen tarinoiden muokattavuus toisiinsa nähden.

Suositeltava paikka aloittaa kirjan artikkeleihin tutustuminen onkin avata se loppuluvusta ”Anglosaksien perintö”. Sieltä löytyvät ne yhteydet nykypäivään, jotka siivittävät muidenkin artikkeleiden lukemista, selitykset kuningas Arthurin ja Robin Hoodin suosiolle mutta myös varoitukset siitä, miksi ”anglosaksinen” on muuttunut äärioikeiston poliittiseksi käsitekassaraksi.

Monin paikoin kirjan artikkeleissa viitataan J.R.R. Tolkienin anglosaksisesta mytologiasta ja sanastosta ammentamaan tarustoon. Vähintään yhtä antoisia fantasian ystävälle, roolipelaajista puhumattakaan, ovat anglosaksien kronikkaa, kaksimielisiä arvoituksia ja matkakertomuksia esittelevät artikkelit. Jatkoksi toivoisi vastaavan kokoista esittelyä kelttikulttuurista ja sen perinnöstä kirjallisuudelle, eritoten fantasialle.

 

Markku Soikkeli

 Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portin numerossa 1/2026.

 

Jussi Moila: Kalevala: Kullervon tarina (fantasia)

      

Jussi Moila: Kalevala: Kullervon tarina
253 s.
Gummerus, 2026

 

2000-luvun romaanisovitukset kansanperinteestä ovat olleet kotimaisen spefin tähtitapauksia. Johanna Sinisalon peikkoromaani (2000), Sari Peltoniemen Hirvi (2001) ja Juhani Karilan Pienen hauen pyydystys (2020) ovat antaneet vahvan mallin siitä, miten monella tapaa kansanperinnettä voi kierrättää fantasian aineksiksi.

Teosten erilaisuudesta huolimatta 2000-luvun perinnesovituksissa toistuu kaksi samanlaista rakenneratkaisua: joko kansanperinteestä tutut yliluonnolliset ainekset häiritsevät tuttua reaalimaailmaa tai sitten kansanperinteen myytit sovitetaan osaksi historiaa.

Jussi Moilan romaani Kalevala: Kullervon tarina edustaa kolmatta vaihtoehtoa: paluuta lönnrotilaiseen, konstruoituun perinnemaailmaan. Kyseessä on sovitus viime vuonna valmistuneen elokuvan käsikirjoituksesta. Romaanin nimiölehdellä tekijöiksi kreditoidaan myös käsikirjoittajat Antti J. Jokinen ja Jorma Tommila.  

Antti J. Jokisen ohjaama elokuva sai kotimaisessa teatterilevityksessä yli satatuhatta katsojaa, menestyksen, jollaisesta kotimainen proosa voi vain haaveilla. Elokuvan pateettinen ihmiskuvaus yhdistettynä halvasti toteutettuun visioon kokonaisen heimon elämästä kielivät kuitenkin siitä, että tuotannosta puuttui näkemys millaista genreteosta oikein oltiinkaan tekemässä. Historiallista eeposta vai henkilöpitoista seikkailufilmiä?

Elokuvan epäonnistuminen lajityyppien sekoituksena ei näy mitenkään Moilan romaaniversiossa. Elokuvan jättämiin odotuksiin nähden kyseessä on yllättävän laadukas, perinneainekset modernisoivaan hahmotulkintaan yhdistävä tarina. Kullervon yliluonnolliset voimat kuvataan vaivattomasti osana hänen luonnettaan.

Muita Kalevalan myyttihahmoja ei kirjassa tavata kuin Kullervo ja Ilmarinen, kilpailevina patriarkkoina Kalervo ja Untamo. Pahantahtoisin osapuoli on tietäjä Wäinö, ”demiurgiksi” kutsuttu. Pahin vastus Kullervolle on tietysti hänen oma luonteensa.

Koska Kullervon tarina on pienoiseepos Kalevalan sisällä, sen erottaminen sankaritragediaksi muista myyteistä irralleen on aivan perusteltua. Näinhän Tolkienkin kierrätti Kullervon tarinaa omissa varhaisissa tyylikokeiluissaan (1914–1915).

Tässä Moilan ja kumppaneiden versiossa Kullervon hurjapäistä luonnetta on selitetty epävarmuudella, jota hän tuntee kasvatti-isän, Untamon hoivissa. Untamo on romaanin ainoa sympaattinen hahmo hänen yrittäessään pelastaa Kullervon. Joutuessaan vastuuseen demonisesti puuhastelevasta nuorukaisesta hän on traagisempi hahmo kuin Kullervo itse. Kenties tässä näkyy Moilan tausta näytelmäkirjailijana.

Elokuvan tavoin isiltä perityt miekat ovat romaanissakin keskeisessä osassa. Toimintaa ja taisteluita on sen verran kuin suomalaisella nakkikioskilla öiseen aikaan, mikä takaa tarinoinnin realismin. Mitään eeppistä jylhyyttä ei tähän myyttitulkintaan kerry. Moila käyttää kertojaäänessä paikoin kalevalaista soinnuttelua, mutta täysin luontevalta se ei kuulosta.

Enemmän pidin siitä, miten Kullervosta itsestään tehdään kertojahahmo hänen istuessaan venäläisten vankikuopassa ja jutellessaan kosken kuohujen kanssa. Moilalla on silmää hahmon kehittymisessä olennaisille yksityiskohdille, kuten sille, että Kullervo alkaa kuulla miekkojen puhuvan vasta joutuessaan hylkäämään kasvattikotinsa.

Romaanin luonnonläheinen ja keskiaikaisen Suomen historiaa huomioiva ympäristökuvaus ovat lähellä Mikko Kamulan massiivista Metsän kansa -saagaa (2017–). Myös Kamula on tulkinnut Kalevalan myyttejä muinaiskansan mielenliikkeiden heijastumina, joskin hänen kirjoissaan pääosassa on tarinamaailma itsessään.

Kotimaisen fantasian kannalta rohkaisevaa on se, että Moilan ja Kamulan samoin kuin Niilo Seväsen tuoreella keskiaikafantasialla on sama julkaisija, Gummerus. Siinäpä jylhä kärkijoukko Suomen vanhimmalle kustantamolle.

 

Markku Soikkeli

 

Tämä arvio ilmestyy Portti-lehden numerossa 1/2026 arvosteluna. 

 

Niilo Sevänen: Unten kruunu (fantasia)

Niilo Sevänen: Unten kruunu

463 s.
Gummerus 2026 

 

Keskiaikafantasia on Suomessa jäänyt paljolti käännöskirjallisuuden varaan. Odotukset ovat alalajin suhteen korkealla, koska kirjaa verrataan väistämättä käännösteosten kärkeen, brittiläiseen Tolkieniin ja amerikkalaiseen Martiniin. Eikä tärkein vertailukriteeri ole kirjallinen laatu, vaan teosten paksuus ja maailmanrakennuksen perusteellisuus.

Hevimuusikko Niilo Seväsen Ikitalvi-trilogia vastaa odotuksiin näillä lukuromaanin kannalta olennaisilla ominaisuuksilla. Sevänen on rakentanut korkeaa fantasiaa edustavan, jumalten ja myyttisten olentojen kansoittaman maailmansa tuhannen vuoden takaisen Euroopan kartalle. Historiallisia hallitsijoita ja kansallisia konflikteja hän soveltaa kurinalaisesti uuden maailmanjärjestyksen katastrofiin, jossa ikitalvi on peittänyt Euroopan ja kansat kamppailevat henkiinjäämisestä. Tämän maailman eräänlainen Mordor on Rooma, jonne päähenkilöiden kaksi seuruetta tekevät matkaa selvittääkseen Valkoisen noidan mysteerit.

Mistään miekkafantasiasta ei kuitenkaan ole kysymys, kuten kansainvälisissä keskiaikafantasian esikuvissa, eikä varsinkaan grimdark-henkisestä, graafisen väkivallan nimissä realismia uskottelevasta sankaritarinasta. 

Seväsen tarinointi on suorastaan disnifikoitua sijoittuakseen sydänkeskiajan Eurooppaan. Ikitalven ahdistamat ihmiset ovat kyllä korostetun armottomia, mutta väkivaltaa on vähän ja siitä kerrotaan toteavasti, silloinkin kun päähenkilöt ovat uhattuina. Ja sitä he enimmän aikaa ovat.

Trilogian ensimmäinen romaani, Ikitalven polku (2024), toi mieleeni Philip Pullmanin Universumien tomu -trilogian (1995–2000). Molemmilla kirjailijoilla ihmiskunta ja historia ovat harhautuneet demonisten voimien vaikutuksesta. 

Tänä keväänä ilmestynyt jatko-osa, Unten kruunu, tuo vieläkin enemmän muistumia satufantasiaan. Roomaan matkaavista seikkailijoista bardi Orfeus ja lapsimessias Halla viettävät yhä enemmän aikaa unimaailmassa. Pitkällinen vierailu peikkojen valtakunnassa on niin ikään söötinpuoleista fantisointia, jossa keskustellaan loputtomiin ja pohditaan ystävyyden arvoa. Kirjaa ja trilogiaa voikin huoletta suositella nuorille lukijoille. Näkökulmahenkilöiden itseymmärrys ja motivaatio on selitetty helpoimman mukaan: 

"Hän [Orfeus] jäi miettimään, ettei hänellä ollut minkäänlaista suunnitelmaa tulevan varalle. Repolainen oli ollut aivan oikeassa, että musikantti oli vain lastu laineilla, joka oli ajelehtinut muiden mukana Roomaan saakka. Muiden komenneltavana. Kuuneito oli tyrkännyt kanteleen hänen käsiinsä ja käskenyt pelastamaan maailman. Oliko hänen mielipidettään kysytty missään vaiheessa?"

Jälleen tiiviimpi ja aikuislukijaakin puhuttelevampi osuus romaania on toisen Roomaan matkaavan sankariparin, keisarinna Theofanan ja viikinkikuningas Asbjörnin seikkailu läpi jäätyneen Italian. Toimintakohtauksia tai ylipäänsä toimintaa on tosin heidänkin matkallaan hämmästyttävän vähän, joutavanpäiväistä dialogia aivan liikaa verrattuna siihen, miten hurjia tarinoita keisarinnalla ja kuninkaalla on kerrottavanaan ikitalven alkamisesta.

Osa takaumista ratkaistaan vieläkin kömpelömmällä kerrontaratkaisulla. Sankarit katselevat unimaailmasta käsin "muistojen virtaa" eli kymmenen vuoden takaisia tapahtumia Roomassa, kun paavia ja Valkoista noitaa on yritetty mestata.

Omaperäisintä Seväsen trilogiassa on mytologioiden sujuva yhdistely, etenkin kalevalaisen myyttikuvaston vähittäinen ujuttaminen mukaan tarinaan. Puhuva kettu erään kuuluisan kalevalaisen hahmon edustajana on kirjan rasittavin esimerkki fantasiakirjallisuuden disnifikaatiosta, mutta muuten pidin siitä, miten viikinkimytologia ja Kalevala saadaan yhdessä sovitettua sekä historialliseen kehykseen että peikkojen ja uniolentojen asuttamaan Eurooppaan.

Kokonaisuutena pidin Unten kruunusta enemmän kuin trilogian avauksesta. Romaani valitettavasti päättyy kuin jarruttaen niin ärsyttävään cliffhangeriin, ettei kirjasta itsenäisenä romaanina voi oikeastaan puhua. Mutta trilogian valmistuessa – ehkä kahden vuoden kuluttua? – Sevänen on luonut jykevän todisteen kotimaisen fantasian elinvoimaisuudesta. 

Markku Soikkeli

Tämä arvio ilmestyy Portin numerossa 1/2026 arvosteluna. 

 

Arvosteluni trilogian edellisestä romaanista:

https://bitteinsaari.blogspot.com/2024/05/sevanen-ikitalven-polku-romaani.html 

 

Mies joka ampui Joshua Nasaretilaisen (ilmestynyt)

JT Lindroosin kansitaidetta

 

Viime viikolla tämä messiaanisten tarinoiden kokoelma meni painoon ja ilmeisesti ennättää ilmestyä vielä tammikuun aikana. Niminovellin ohella se sisältää tällaisen kokoelman scifiä, fantasiaa ja vanhakummaa:

• Mies joka ampui Joshua Nasaretilaisen
• Vain kun tuulee
• Armohurma
• Unikaveri
• Partaveden perikunta
• Materian aika
• Nollakohdassa
• Jeesuksen neljä olomuotoa
• Byrokrathos manalassa
• Hissimusiikki ei kuole koskaan
• Kilimanjaron joulu
• Uusi Uljanov
• Ehkä tähtein tuolla puolen
• Lukijamatka
• NASARETin ihme

 

Aivan uusia näistä tarinoista on vain niminovelli, muut ovat syntyneet vuosikymmenten aikana. Proosaani yhdistävän messiaanisen aiheen huomasin vasta äskettäin vanhoja tiedostoja yhteen kootessa. Niminovellin tyylilaji, vanhatestamentillinen western, toi mieleeni Helmivyö-kustantamon, joten tarjosin kokoelmaa sinne. Kehuin, että tässä on varma Vuoden Kristillinen Kirja -ehdokas. Eipä liene spefiä pahemmin nähty niissä palkintopiireissä.

 

Tarinoiden ”Materian aika” ja ”Kilimanjaron joulu” alkuperäiset versiot tein Hemingway-pastisseiksi Spin-lehteen 1990-luvulla. "Vain kun tuulee" on Hemingway-pastissi sekin, ennen julkaisematon. Tarjoan tuopin sille, joka ensimmäisenä tunnistaa esikuvan.

 

”Ehkä tähtein tuolla puolen” ilmestyi Portti-lehdessä 2/1994. Se on ainoa tarinani, josta on sovitettu (lyhyt)elokuvakäsikirjoitus, alan opiskelijan opinnäytteenä. Tähän kirjaan novellin tyyliä on hieman korjailtu. ”Lukijamatka” oli mukana vuosituhannen vaihteen Joenpolvi-novellikisassa, mutta mahtui vain leikeltynä voittajista valittuun antologiaan. Ohessa se on aidossa pituudessaan. ”NASARETin ihmeessä” (Portti 2/1999) paljastetaan, että aurinkomme onkin jumalan synnytysaukko. Novelli pääsi Portin kisassa muinoin toiselle sijalle. 

Muut kirjan novelleista ovat aiemmin julkaisemattomia. Pois olen jättänyt messias-aiheeltaan yhden julkaistun novellini: Viides testamentti -antologian (2007) niminovellin, jossa pohditaan uhrautuvaa syyllisyyttä dekkarin varjolla. Ei siis tarpeeksi spefiä.

 Kokoelmaa on saatavilla nettikaupoista ja myös minulta kohdatessa. Iso kiitos Helmivyölle kirjan ottamisesta julkaisuohjelmaan!

 

 

J. R. R. Tolkien: Kirjeet (tietokirja)

J. R. R. Tolkien: Kirjeet. Tarkistettu ja laajennettu laitos
Toim. Humphrey Carpenter ja Christopher Tolkien
Suom. Tero Valkonen
687 s.
Wsoy, 2025

 

 

Valittu kokoelma J.R.R. Tolkienin kirjeitä julkaistiin kahdeksan vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen. Kokoelman tarkoituksena oli täydentää lukijakunnan ymmärrystä modernin maailman suurimmasta fantasiakirjailijasta. Kustantaja totesi valikoiman kuitenkin liian pitkäksi, joten siitä sekä poistettiin kirjeitä että lyhennettiin triviaalina pidettyjä osuuksia.

Kirjailijan juhlavuonna 2023 kokoelmasta julkaistiin uusi laitos, johon poistettu materiaali on palautettu. Mukana on jopa 154 uutta kirjettä ja lisäksi 45 kirjettä on palautettu alkuperäiseen laajuuteensa. Uudet kirjeet on helppo löytää, koska ne ovat kronologisesti oikeilla paikoillaan lisäämällä vanhan painoksen indeksinumerointiin kirjaimet.

Uuden laitoksen suomennos täydentää viime vuosina ilmestyneitä Tolkien-arkistoharvinaisuuksien käännöksiä. Kustantajalta kirjekokoelman päivittäminen osoittaa harrasta luottamusta klassikon kestävään suosioon, ilmestyihän myös Taru Sormusten herrasta -teoksesta tarkistettu laitos suomennoksen juhlavuonna (2023).

Ilmeisesti Suomesta löytyy laaja joukko lukijoita, joille kirjailija itse on tärkein avain Keskimaan ihmeisiin. Laajennettu laitos keskittyy entistäkin enemmän Tolkieniin yksityishenkilönä siinä missä vanha versio painotti kirjeitä, joissa kirjailija kärsivällisesti selitti Tarun saamaa vastaanottoa ja teoksen vaatimaa taustatyötä. Varhaisilta aikuisvuosilta, 1918–1937, kirjeitä on vähän, koska niistä useimmat ovat kadonneet.

Uusista kirjeistä välittyy enemmän erilaisia ystävyyksiä ja värikkäämpi kuva perhe-elämästä, samoin kuin Tolkienin uskonnollisuudesta, jonka vaikutus Taruun ja Hobittiin on ollut alan tutkijoillekin hienoinen kiistan aihe.

Miltei puolet uusista kirjeistä on osoitettu perheenjäsenille, mikä sekin vahvistaa kuvaa Tolkienista yksityishenkilönä. Kirjailijan omaa kehitystä valottavat pojille, Christopherille ja Michaelille, osoitetut kommentit opinnoista. 17-vuotiasta Michaelia hän varoittaa (kirje 11a) vaihtamasta oppiainetta kreikasta historiaan, koska kelvolliset kreikan opinnot vaativat vähintään viisitoista vuotta. 

Silti sympaattisinta luettavaa ovat, edelleenkin, kirjeet Tolkienin ja kustantajan välillä kirjailijan esimerkiksi arvioidessa hänelle itselleen osoitettuja korrehtuurin kustannuksia. 

Edes professorin palkka ei tunnu riittävän kirjallisen sivutyön kustannuksiin. Tarun käsikirjoituksen puhtaaksikirjoittamisenkin Tolkien arvelee (kirje 128a) niin kalliiksi, että päättää tehdä sen itse. Samaan aikaan, syksyllä 1955, hän tuskailee Hobitin uuden laitoksen keskeneräisiksi jääneitä korjauksia.

Mitä pidemmälle kokoelma etenee, sitä enemmän kirjallinen työ saa näkyvyyttä kirjeissä. Silti ajankohtaisen politiikankin seuraaminen tulee esille kirjailijan harmitellessa 1956, että Oxfordin älymystö ei välitä Unkarin kansannousuun kohdistuneesta neuvostoterrorista, vaan kiihkoilee Suezin kanavasta isänmaallisessa innostuksessa. 

Erikoisimpia yksityisviesteistä on pojalle, Christopherille osoitettu mutta lähettämättä jäänyt kirje (254a), jossa Tolkien pohtii seksin merkitystä kulttuureille. Tolkienin mielestä brittejäkin vaivaava ”inhottava hellenismi” on saanut väärinymmärtämään seksuaalisuuden kätkemisen arvokkuuden. Kirjailija tulee epäsuorasti puolustaneeksi omien tarinoidensa häveliäisyyttä ja aseksuaalisuutta.

Kirjeiden väliin on sijoitettu selityksiä siitä, miten Tolkienin kirjalliset työt etenivät kyseisenä ajankohtana. Viitteineen, selityksineen ja hakemistoineen uudistettu laitos on jykevä aarrearkku Tolkien-tietämystä, niin trivian kuin syvällisten analyysien etsijälle. Esimerkiksi toistuvasti esitettyyn kysymykseen, sisältääkö Taru vertauskuvan atomipommin uhkasta, löytyy hakemiston kautta useita vastauksia.

 

Markku Soikkeli

 

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 2/2025. 

 

 

 

Sevänen: Ikitalven polku (romaani)

 

Niilo Sevänen: Ikitalven polku
398 s.
2024, Gummerus

Ei liian paksu, ei liian väkivaltainen, eikä yhtäkään loitsua tai eeppistä taistelua. Mitä tuoreempaa voi fantasiaromaanilta toivoa?

Niilo Seväsen (s. 1979) esikoisromaanin, Ikitalven polun, nimeäminen kalevalaiseksi fantasiaksi ei tee oikeutta kirjan ainutkertaisuudelle, sen enempää kuin mainoksissa käytetty profilointi kirjoittajasta metallimusiikin ”kansainvälisenä tähtenä”.

Muuta yhteistä metallimusiikkiin ei itselleni tullut kirjasta mieleen kuin sen eurooppaalaiset maisemat läpäisevä synkkä kylmyys – ja että jotain teinimäistä on kirjan henkilöhahmoissa, jotka enimmän aikaa kiroilevat ja juoksevat.

Myöskin ”kalevalainen” on liioiteltu attribuutti sellaisen kirjan mielikuvituksellisuudelle, jonka tarina sijoittuu jäähtyneen Välimeren rantamille. Kansanperinteen ainekset kalskahtavat kyllä Skandinaviasta paenneiden hahmojen tyypittelyssä ja eräs hahmoista puhuu kalevalaisen runomitan rytmillä. Mutta varsinaisia kalevalaisia myyttilainoja pitänee odotella kirjan jatko-osaan.

Romaanin ensisijainen päähenkilö on juopotteleva bardi Orfeus. Eipä hänenkään kohdallaan mitään anakronistista metallihuumoria esiinny. Juopotteleva bardi on miekkafantasiankin tyyppihahmoja ja tuo mukanaan tietyn (yli)annoksen äijämäistä huumoria. Suomalaisen mieskirjailijan seikkailufantasia syöksyy ilmeisen helposti samoille poluille kuin muukin mieskirjallisuus.

Millä lajinimellä uusi esikoinen siis siunata? Maagiseksi historiaksiko?

Oikeastaan Seväsen romaani toi ensimmäisenä mieleeni Philip Pullmanin Universumien tomu -trilogian (1995–2000). Molemmilla kirjailijoilla ihmiskunta ja historia ovat harhautuneet demonisten voimien vaikutuksesta. Seväsellä maailma on jähmettynyt aivan kirjaimellisesti, mikä sopii ilmastokatastrofin muovaamiin kuvitelmiin apokalyptiasta. Lisäksi kristinusko edustaa molemmilla kirjailijoilla sellaista kyseenalaista aristokratiaa mitä amerikkalainen fantasiaproosa ei ikipäivänä uskaltaisi kuvitella.

Seväsen vaihtoehtohistorian keskittyminen 1000-luvun Turkkiin ja Italiaan vie toki toisenlaiseen seikkailuproosaan kuin viktoriaaninen taikakausi Pullmanilla.

Ikitalven polku tuo kiroilevan bardin yhteen lapsimessiaalta vaikuttavan orpotytön, Hallan kanssa. Näiden pakomatka Konstaninopolista muuttuu etsintämatkaksi kohti Roomassa asuvaa Valkoista noitaa. Kolmas päähenkilö on pohjoisen Italian keisarinna Theofana, joka ottaa mukaansa vastentahtoisen viikinkipäällikön löytääkseen kadonneen poikansa.

Erikoisinta Seväsen kirjassa on se, että toiminnalliset päähenkilöt ovat kovin pelkistettyjä verrattuna Theofanaan ja hänen viikinkikumppaniinsa. Jälkimmäisten keskusteluissa romaani avaa näkymät Euroopan jäätymiseen ja Irlannissa tapahtuneen maagisen taistelun seurauksiin: ”Ei ole enää Ranskan tai Burgundin kuninkaita. On vain joukko isompia ja pienempiä kreivejä, herttuoita, sotaherroja ja rosvopäälliköitä, jotka kukin pitävät kaikin keinoin kiinni omasta kaupungistaan tai linnoituksestaan.”

Keisarinnan ja viikinkipäällikön tarinaan keskittymällä romaani olisi säilyttänyt sen arvokkuuden ja arvoituksellisuuden, mitä aina syntyy historiaa uusiin kehyksiin sovitettaessa. Heihin verrattuna bardin ympärille kerääntyvä retkue on silkkaa Disneytä, aikuiselle lukijalle pakkopullaa.

Maagisin osa Ikitalven polkua on unimaailma, josta Halla saa sekä ohjeita että uhkauksia. Unimaailma ja retkuetta opastava puhuva kettu ovat kuin toisenlaisesta, paljon modernimmasta fantasiagenrestä putkahtanutta materiaalia. Omasta mielestäni ne eivät alkuunkaan istu romaanin muuten ajanmukaisella historialla sisustettuun maailmaan.

Diplo/Voima -lehden (4/2024) haastattelussa kirjailija Sevänen kertoo romaanin idun syntyneen Nova-kirjoituskilpailun voittaneesta novellista 2007. Nyt kustantaja lupailee romaanisarjaa, vaikka kyse on vasta ensimmäisen käsikirjoituksen jakamisesta kahdeksi teokseksi. Ja hiemanhan se tuntuu taas lukijoiden huijaamiselta, että seikkailupitoinen kirja loppuu täysin kesken tapahtumien. Kuin saisi puolikkaan maailmaa kokonaisen sijaan.

Markku Soikkeli

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehdessä 1/2024.

Jerusalem (Helsingin kaupunginteatteri)

 
Maailmalliseen menestykseen nousseen näytelmän salaisuus ei tarvitse olla kummoisempi kuin rähjäromantiikan ja korkeakirjallisten viitteiden rehvakka yhdistelmä perhemelodraamaksi. Tällainen resepti löytyy Jez Butterworthin Jerusalemista (2009), jonka itsekin erehdyin katsomaan Helsingin kaupunginteatterissa, kun muutakaan jännittävän erilaista ja takuuvarmaa perusteatteria ei ollut tarjolla lähistöllä. 

Petyin, enkä ollut ainoa, väliajalla kuullun jutustelun perusteella.

Ainahan teatterikriitikot ovat palvoneet rähjäromantiikkaa ja runosieluisia spurguja, joita he kiertäisivät kaukaa niillä samoilla Hakaniemen kulmilla, missä lestinheiton päässä samat hahmot ovatkin ihmeellisintä mitä brittinäytelmä voi tarjota ("greatest British play of the century"). Mutta miksi menestykseen on noussut juuri Jerusalem, urbaani paikallislegenda "luksuskiinteistöjen" nimbyistejä vastaan hangoittelevasta whitetrash-diileristä, joka lumoaa paikallisen nuorison huumeilla ja fantasioilla? Ovatko alkuperäisen esityksen ja Mark Rylancen tähtimaine rähjäkkeen pääroolissa riittäneet pohjustamaan maailmanmaineen?

 

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Ehkä syy onkin ihan vain brittimentaliteetin lisäarvossa. Jerusalemin teemalauluna kajahtava satavuotias nimihymni julistaa Englannin (tulevaa) taivaallisuutta eikä britti-imperiumin (mennyttä) mahtia, mutta näytelmän fantisoivat osaset markkinoivat aivan samalla tavoin brittimyyttien ikiaikaisuutta kuin Neil Gaiman monissa, niin ikään universaaleiksi uskotuissa tarinoissaan. Kun tähän 'legendojen kaatopaikka' -rähjäromantiikkaan lisätään päähenkilöksi amerikkalaistyyppinen asuntovaunuun linnoittautunut altavastaaja jonka tragedia pilkottaa suhteessa menetettyyn perheeseen, on kooste myytävissä 'ihmisyyden perusdraamana'.

Paitsi Suomessa. Näillä raukoilla rajoilla rähjäromantiikkka on kokenut inflaation jo niin monta kertaa, ettei yksi byronilainen puska-ajattelija riitä herättämään ajatuksia vallankumousmyyttien paluusta. Tai edes toiveita draamasta. Rakenteeltaan Jerusalem muistuttaa enemmänkin talk-showta kuin teatteridraamaa. Ensimmäinen näytös kuluu siihen, että tusinan verran hassun syrjäytyneitä sivuhahmoja esitellään yksi kerrallaan. Sitten biletetään ja sitten taas biletetään. 

Suurin osa hahmoista on puheiden perusteella 15-20 -vuotiaita, mutta heitä esittävät kolmekymppiset näyttelijät. Katsomossa tuntuu kuin olisi eksynyt täti-ihmisen kirjoittamaan nuorisodraamaan, jonka keskelle on pysäköity varoitukseksi Santeri Kinnunen: jos vietät tällaista taiteilijaelämää niin sinustakin tulee tällainen maineesi pöhöttämä vitsi. Kinnunen pääsee aivan liian helpolla puhkumatta voimaa ja vimmaa hahmoonsa, kun taas sivuosissa muut näyttelijät tekevät liiankin eksentrisiä yhden ominaisuuden karaktäärejä.

Kaupunginteatterin yleisö koostuu kuitenkin vaativaa draamaa odottavista eläkeläisistä eikä keppanansa kokaan apgreidanneista nuorista. Teatterista lähtiessä sietääkin miettiä, tulisiko tällaisen näytelmän rähjäromantiikka enemmän iholle, jos se olisi täysin lokalisoitu? Vai näyttäisikö se vieläkin pateettisemmalta varoitustarinalta?

Jerusalemin lopetus on kieltämättä komea yllätys, jopa kaupunginteatterin resursseilla. Mutta ei se pelasta yli kolmen tunnin kestoa ja väsyttävän draamatonta, aikuisia brittikorttejaan repliikkien välistä vilauttelevaa nuorisonäytelmää.