KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2024

- 15.3. ja 22.3. käyn Kuopiossa
- toukokuussa osallistumme taas Åconiin
- tietokirjani Eroottinen elokuva ilmestyy syksyllä Oppianilta





torstai 25. kesäkuuta 2020

Children of Ruin (romaani)

Children of Ruin (2019) on epäilemättä tämän kesän antoisin ja turhauttavin lukukokemus. Sen jälkeen mikä tahansa romaani tuntuu lattealta, mutta mikä tahansa novelli tarpeelliselta kuin lasillinen metaforaa ikuisen eksposition eräpolulla.

CoR:n ensimmäiset 300 sivua ovat parasta avaruusscifiä mitä olen lukenut vuosiin. Ehkä sitten Robinsonin Auroran (2015)? Kirjoittaja eli Adrian Tschaikovsky selviää sujuvasti jopa hitaan asynkronisia kuvauksia edellyttävästä avaruustaistelusta, ja peräti kolmen erilaisen alien-lajin esittelystä ihmislajin kulttuurisiin pyrkimyksiin, neurologisiin rajoituksiin ja teknisiin saavutuksiin vertaillen. Kuin kierrättäisi Vernor Vingen ja David Brinin avaruusoopperoista parhaat ideat maailmanrakennusta varten - ja loisi niistä sitten jotain aivan omaa, etenkin muukalaislajien upliftauksesta.

Huikein saavutus on se, että yleensä alien-mustekaloja on kuvailtu lähinnä koomisina pahiksina, mutta Tschaikovskylla niiden sivilisaatio on jo itsessään riittävä syy perehtyä tähän kirjaan. Lonkeropornon sijaan luvassa on hienosti perusteltua kollektiivisen lonkeroälyn analyysiä. Hyppy edeltävän romaanin (Children of Time, 2018) hämähäkkien sivilisaatiosta ei ole periaatteessa pitkä ja silti tarkasti lähdeteoksia hyödyntävä, niin spekulaationa kuin luonnontieteen ekstrapolaationa.

Kyseessä on siis aidosti itsenäinen jatko-osa, vaikka paljon enemmänhän tästä nauttii jos voi verrata tämän kirjan upliftaus-skenaariota edellisen kirjan samanlaiseen skenaarioon: ihmiskunta jättää taakseen jotain alempiarvoisena pitämäänsä (hämähäkit/mustekalat), joista sitten nanoviruksen ansiosta kehittyy tuhansien vuosien aikana jotain mikä ohittaa ihmiskunnankin sivilisaation. Se, että Tchaikovsky selviytyy näin ison mittaluokan tapahtumista käyttämällä kerronnassa preesensiä, osoittaa melkoista itsevarmuutta.

Edellisestä romaanista kopioitu rakenneratkaisu limittää vuosituhansien takainen terraformatisointi uuden avaruussukupolven saapumiseen ei kuitenkaan toimi loppuun asti. 300 sivun jälkeen kerronnan vauhti romaanissa hidastuu ja kliseytyy. Kuin poimisi Greg Bearin Veren musiikista helpoimmat palat Hollywood-filmiä varten. Possessiokauhun groteskeilla "viekas mikrobimössö valtaa ruumiisi" -kohtauksilla ei päästä pitkälle edes näin muukalaismikrobien mullistamana aikakautena.

CoR on kokonaisuutena varoittava esimerkki siitä, miten käy kun kirjailija on liiankin taitava maailmanrakennuksessa, eikä sen jälkeen keksi mihin kaiken keksimänsä käyttäisi. Tschaikovskylla on planeettojen kiertoradalla liian paljon aktiiveja toimijoita, neljän aktiivin lajin ja vielä lajien sisäistenkin faktioiden edustajina. Kaikkien liikuttelu kohti yhteen solmittavaa ratkaisua ei toimi alkuunkaan. Juoni lisäksi tiivistyy yhteen "viime tipalla" -ratkaisuun, mikä avaruustarinan mittakaavassa merkitsee aina hirvittävää tunnelman tussahdusta. Kuin tähtialus kompastuisi Douglas Adamsilta perittyyn vitsiin.

Viime vuoden julkaisuistaan brittiläinen Tschaikovsky näkyy olevan ehdokkaana Arthur C. Clarke -palkinnon saajaksi, muttei suinkaan tällä clarkemaisen kirkasjärkisellä avaruusscifillä, kuten olettaisi, vaan apokalyptisella tieteisfantasialla. Syy on ilmeinen. 300 sivua neroutta ei pelasta 300 sivua löpinää.

En ole ainoa joka ihmettelee mr T:n tuotteliaisuutta, etenkin kun teosten laatu on genrekirjoiksi korkea. Toivoa täytyy, että hän käyttäisi lahjakkuuttaan ja ilmeisen syvää genretuntemustaan romaanitaiteeseen eikä amerikkalaismalliseen dollari-per-sivu -tehtailuun.

Ensi syksylle siirretyssä Sweconissa olisi periaatteessa mahdollista kohdata mr T kunniavieraana... jollei eräskin mikrobilaji kauhulonkeroineen possessoi vielä silloinkin Ruotsin yhteiskuntaruumista! Sitä ratkaisua odotellessa on sitten pakko tilata ja lukea myös se Clarke-ehdokas, Cage of Souls.


sunnuntai 14. kesäkuuta 2020

Georges Simenonin taide


En ole lukenut keltään kirjailijalta niin paljon teoksia kuin nyt muutamien vuosien mökkireissuilla Georges Simenonilta. Siltikään en osaisi selittää mikä hänen teoksissaan, käytännössä Maigret-pokkareissa, oikein viehättää. Muuten en dekkareita harrasta, edes täällä mökillä, eivätkä Simenonin kirjat ole aiemmin vetäneet puoleensa sen vertaa kuin muutamat Agatha Christien pakolliset klassikot.

Liki neljänkymmenen Maigret-pokkarin jälkeen aitan hyllyssä ei ollut jäljellä enää kuin muutama Simenonin "varsinainen" romaani. Ne tuntuivat omituisilta spin-offeilta simenonilaisesta mustaharmaan moraalin maailmasta, jota kirjallisuudentutkijat mieluusti, näköjään, liittävät ranskalaisen eksistentialismin perinteeseen. Simenon itsehän inhosi kaikkia rinnastuksia, koska katsoi olevansa itseoppinut nero kaikessa mitä teki. Maigret-kirjojen ja varsinaisten romaanien eroavuus oli hänelle itselleenkin kirkas. Vuonna 1965 hän näkyy olleen yksi Nobel-ehdokkaista noilla varsinaisilla romaaneilla - tai "roman dur" kuten hän niitä itse määritteli.

Simenonista tekee mieli sanoa, että silloin kun hän kirjoittaa hyvin hän kirjoittaa järisyttävän tarkkaa ihmiskuvausta - niin pelkistetyn tarkkaa, että sitä ihmettelee miksi kukaan kirjailija edes näkee vaivaa psykologisessa henkilöhahmojen rakentelussa. Mutta silloin kun Simenon on tylsä hän kierrättää täsmälleen samat sateensa ja samat "oikeastaan rumakin ja siksi vieteltävä" -naistyyppinsä. Etenkin Maigret-pokkareissa menee nopeasti sekaisin, kun teokset tuntuvat niin samanlaisilta.

Paras selitys omalle Simenon-kiinnostukselleni on se, että hänen kirjansa ovat niin elokuvamaisia, myös silloin kun hän tekee nopeita tilannemotiiveiksi tiivistettyjä psykologisia luonnehdintoja henkilöistään. Etenkin silloin.

Jo Simenonin kuolemaan mennessä hänen romaanejaan oli myös filmatisoitu viitisenkymmentä. Harva niistä kumminkaan näyttäisi nykypäivään kestäneen. Kaipa kirjojen moraalinen maailma on niin kiinni oman aikansa pikkuporvarillisuudessa ja sen pilkassa? Esimerkiksi Mies ja junat -teos (1938) kiinnosti itseäni siinä määrin, että tilasin elokuvasovituksen (1953) heti dvd:nä. Ja se oli aivan kamala. Sisäisen sosiopaattinsa löytävä kiltti hollantilaissetä on Claude Rainsin esittämänä edelleenkin pelkkä kiltti hollantilaissetä, jota tuhmat pariisittaret pyörittävät kuin kyse olisi amerikkalaisittain söpöstelevästä satiirista eikä ainutlaatuisesta syöksystä mielisairauden patologiaan. Kohtaukset, joiden pitäisi olla tunnelmaltaan film noir -sävyisiä, näyttävätkin genekelly-musikaalilta.

Varsinaisista romaaneista vaikuttavin on ollut tuo Mies ja junat. Sen päähenkilössä Simenon onnistuu paljon paremmin kuin monen muun vastaavan sosiopaatin luonnetyypissä, kuten Lumi oli likaista -romaanin (1951) Frank, jonka sadismille riittää lopulta selitykseksi ja lunastukseksi puuttunut isähahmo. Frankin tarina alkaa saksalaismiehityksen jännitystarinana, mutta kirjan jälkipuolisko on venytetty kymmenien sivujen mittaiseksi elämästä tyhjentymisen ajatusvirraksi, jota sitten seuraa outo juonellinen lässähdys päähenkilön luonteen kirkastuessa kafkamaisten natsien virastokidutuksessa. Selvästikin maailmansota ja miehitys olivat aiheita, joiden kanssa Simenon ei tiennyt miten moraalinäkemystään luovia.

Myös Simenon-hyllyn viimeiseksi kirjaksi jättämäni Testamentti (1937) on tarina sosiopaatista, joka raivaa päättäväisen ylimielisesti oman tilansa halveksimansa ihmisryhmän keskelle. Mutta se on myös heikoin ja turhauttavin kaikista lukemistani Simenonin teoksista. Turhauttava etenkin siksi, että se on kolme kertaa paksumpi kuin muut romaanit, oikeastaan koottukin kolmesta varsin erilaisesta nousukas-tarinasta: Donadieu-patriarkan kuolemaa seuraavat selvittelyt joista kuvittelee syntyvän dekkari (vaan eipä synnykään!); Philippe-sosiopaatin suorittama sukuyhtiön valtaus; Philippen aviopetos ja siitä juontuva murhavyyhti. Mitään näistä tarinoista ei kehitellä loppuun, ei etenkään dekkariosuutta. Viimeinen tarina irrottaa tapahtumat kokonaan sukuromaanin kehyksestä vetäisten kuin ohimennen suvun viimeisen edustajan vielä kerran näyttämölle.

Eräs lukemistani Simenonin romaaneista on erityinen siinä, miten ainutlaatuiseen ympäristöön se on sijoitettu. Rikostarinankin aineksilla pelaava Pääministeri (1958) on niin tyypittelyiltään tarkka kuvaus politiikan korkealta huipulta, että siitä saisi ranskalaisuudestaan (ja kuulemma tosipohjaisuudestaan) huolimatta erinomaisen yleistettävän näytelmän, ja helposti siirrettynä nykypäivään. Jos minun pitäisi suositella luettavaksi kelle tahansa sopivaa kirjaa Simenonilta, niin Pääministeri olisi oma ehdotukseni avaimeksi hänen taiteeseensa.

Täällä mökkikirjastossa on itse asiassa vielä kolme Simenon-kirjaa jäljellä, mutta niitä tuskin luen. Yksi on Sairaalan kellot, pateettisen oloinen sukellus halvaantuneen miehen tajunnanvirtaan ja muistoihin; toinen on vanhuuskuvaus Katti, jonka häijyys ei ole alkusivujen perusteella sellaista että se vastaisi lähellekään Simenonin muiden teosten "ymmärrä tuomitsematta" -analyysiä. Kolmas kirja on Simenonin suomennetut muistelmat (yksi niistä) ja sitä olen lueksinut sieltä täältä. Mitään avaimia sen äijäjäpityksestä ei saa Simenonin taiteen ymmärtämiseen.

Onneksi jäljellä on vielä aarre, jota olen säästellyt: lahjaksi saatu paksu kokoelma Maigret-tarinoita. Juuri lyhyillä tarinoillahan Simenon aloitti ranskalaisen yhteiskunnan syväluotauksen. Mutta novelli jos mikä tuntuu aivan väärältä lajilta Simenonin kaltaiselle kirjailijalle, joka tiivistää henkilöitään eikä juoniaan. Siksi aarre lienee enemmänkin hyvästelevä leikekokoelma kuin konvehtirasia kirjailijan makupaloja.




perjantai 12. kesäkuuta 2020

Jäätelöauto piirtää piilokirjailijan reviirin


Eipä voi ajatella itseään nomadiksi täällä aitosuomalaisessa paratiisissa. Jos edes kuvittelisikin, korostettuaan vapauttaan fillarilla, niin jäätelöauton trilulii muistuttaa, että reviiri on täällä yhtä ulkoisesti piirtyvä kuin kotona Kalevan kerrostalolähiössä. Ainoa ero on siinä, tuleeko jäätelöauto täydentämään pakastelokeron kahden vai kolmen viikon välein.

Vaikka nämäkin maisemat ovat periaatteessa tuttua kotiseutua jo nuoruuden fillariretkiltä, en hahmottaisi lähikylien sijaintia ja vesistöjen rikkonaisuutta ilman tabletin karttaäppiä, josta seuraan jäätelöauton lähestymistä. Enkä missään muualla tapaa saman tien varrella asuvia naapureita kuin omaa kylmäpakkausta jonottaessa.

Saalis satulalaukussa, soratietä takaisin mökille polkiessa juolahtaa mieleen sekin, miten Matti Mäkelä tai Hannu Raittila olisi laatinut kokonaisen maailmanselityksen tästä maaseudun keskeyttävästä banaliteetista. Mutta heidänkin selitystapansa ovat horisontin taakse katoavaa suomalaisuutta.

Minä palaan mökkiin saadakseni minttujätskit pakastimeen, katsellakseni televisiosta Tarantinon arthouse-väkivaltaa, ruokkiakseni lapsen mökille jättämää hamsteria - ja elääkseni SAMALLA reviirini määrittävää kesäkuista vihreyttä linnunlauluineen.

Miksi edes koronavankeuden jälkeen en vietä 24/7 aikaani pihamaalla kuljeksien puolukanvarpu tai linkolansäe huulillani? Miksi lehtivihreän valöörit, tyventyneen veden lauheus ja pihalintujen kärhämöinti riittävät erottamaan minut siitä ihmiskunnasta, johon en koe kuuluvani?



Tänään istuin rantakeinussa, kun äkkiä käki kukkui takaani, aivan läheltä. Tuntui kuin se olisi huutanut suoraan korvaan - verrattuna siihen, että käen äänen on tottunut kuulemaan kaukaa salmen ylitse. Ei edes jäätelöauton kaikkialle tunkeutuva trilulii murra reviiriä niin täydellisesti kuin moinen käki.

Ja sitä kesä on parhaimmillaan. Jäniksenpoika joka hölmöyttään loikkii pihaan asti. Rastaanpoikaset räpiköimässä saunapolulla kuin pitopöydästä karanneet paistit. Tai aitan hyllystä löytynyt viimeinen lukematon Simenon. Ukkosenjyrähdys hävitetyn metsän päällä.

Että kesä voi yllättää siinä miten se voi yllättää.

"Piilokytän on oltava marlonbrando."

Piilokirjailijan on oltava mäkeläraittila.


torstai 11. kesäkuuta 2020

Huonot mediat, hyvät fillarit


Jos oikein veijomereksi heittäytyisi, niin voisi sanoa, että Suomen kaupungistumisen historia alkoi tasan 150 vuotta sitten. Tuolloin piti järjestää erillinen väestönlaskenta kaupungeissa, koska niihin muutti maaseudun väkeä niin virtaamalla. Siitä se sitten alkoi samalla kertaa Keskustapuolueen nousu ja tuho. Maaseudun eturyhmät löysivät toisensa verkottumisen myötä, ymmärtämättä, ettei niillä ollut edessään muuta kuin väsytystaistelu hesalaisia medioita vastaan.

Veijomerimäiseen henkeen voisi kuitenkin lisätä, että median valtatiet voivat olla edelleen etelää kohden levenevät kuten 150 vuotta sitten, mutta yhtä helposti niitä pääsee myös pakoon näin isossa ja tyhjässä maassa.

Itse kaivoin PinkkiHärän kellarista vuosien unohduksesta, rasvasin ketjut ja nostin tien päälle. Muistin jälleen mikä erityinen ilo on tuulen lailla kiitävä fillari. Miten mediaa ja sen valokuituja nopeampi.

En ole vuosiin harrastanut pitkän matkan fillarointia. Autoliikenne ja koko liikennekulttuuri on niin hengenvaarallista, että digimediassa liikkuvat öykkäritkin ovat pelkkiä paarmoja verrattuna tien päällä vallitsevaan gangsteriasenteeseen. Mutta koronakevään jälkeen omin voimin, omalla aikataululla liikkuminen alkoi tuntua yhä ihmeellisemmältä ajatukselta. Toki myös välttämättömyydeltä. Saatoin kuljettaa fillarin junassa Kuopioon, mutta sieltä eteenpäin en olisi viikonloppuna päässyt mihinkään. Niinpä se sama lounaismyrsky, joka oli lauantaina katkaissut junaliikenteen Tampereen eteläpuolelta (enteenomaisesti), kiidätti sunnuntaina Kuopiosta koilliseen kuin siivillä.

Tänään testasin miten pyörä kelpaa mökiltä 15 kilometrin kauppareissuihin Siilinjärvelle. Arviolta 4-5 kilon ruokalasti kulkee satulalaukussa sujuvasti, muttei juuri enempää, jos aikoo ajaa viimeisenkin osuuden kehnoa soratietä.

Tästä vapauden maailmasta koronakevät on kaukana. Siilinjärven kaupoissa ei kukaan käytä maskeja, ja vaikka kirjasto löyhkää ulos asti käsidesiltä, niin asiakkaat tötterehtivät toistensa lomassa niin kuin eivät olisi koskaan kuulleetkaan tappavasta epidemiasta. Keskustan ruokapaikoista valitsin tanssiravintolan pankomaiseen hämärään katetun "kotiruokalounaan", 10 euroa muussista ja makkarapihveistä, päälle iso olut, ensimmäinen hanatuopillinen kolmeen kuukauteen.

Sieltä taajamaisesta hämärästä katseltuna kaikki mikä oli etää olikin epää: lasten epäkoulutus, aikuisten epätyöt, koko digimoderni epäläsnäolo, joka mahdollistaa niin aukkoisen median ettei yksikään poliitikko jää verkkoon kiikkiin vaikka mitä tekisi. Lahnasia kalastetaan mutta sinttejä saadaan. Tai 120 000 eurolla ruokittuja mutaryömijöitä.

On enää viikko juhannukseen. Sieltä etelästä ne pahimmatkin kepulaiset kohta livahtavat median verkonsilmäkkeiden lävitse voittajina kotiseuduilleen.

Vain fillarini varjonnopeutta ne eivät pysty ylittämään.

Enää pyörä on punk.



perjantai 5. kesäkuuta 2020

Kulmunismi ja 380 000 uutta kepulaista


Fysiikan lakien mukaan jokaisella voimalla on vastavoimansa. Jos jokin ilmiö poikkeaa näistä lainomaisuuksista, niin sen voi hyvällä syyllä sanoa vaarantavan maailmankaikkeuden rakenteen. Siis tämä tällainen ilmiö kuin Keskustapuolue.

Mitenkään muutoin ei ihmismieli kykene käsittämään väyrystelyä ja nyt sen rinnalle ilmiönä noussutta kulmunismia. Kulmunismihan tarkoittaa sitä, että olio reagoi kompetenssin puutteeseen lisäämällä tarkoituksella inkompetenssiaan. Se on niin kuin kimalainen joka äkkiä ymmärtää ettei kykene lentämään ja ottaa SEN VUOKSI lentoharjoituksia. Tai niin kuin jeesus joka getsemane-hetkellään ymmärtää ettei kestä ihmiskunnan syntien taakkaa ja opiskelee SEN VUOKSI metodinäyttelemisen alkeita.

Tai niin kuin tämä ministeri Kulmuni, joka hoksaa ettei kykene edustamaan kansaa ja maksattaa SEN VUOKSI kansalla edustuskulunsa.

On vaikea keksiä mitä Kepulle pitäisi tehdä väyrystelyn ja kulmunismin ehkäisemiseksi.

Persujen, Kokoomuksen ja Demareiden kansanedustajista sentään aina tietää, että heidän inkompetenssinsa toteutuu odotusten mukaisesti. Sen vuoksihan he ovat puolueeseen liittyneetkin, että saavat legitimiteetin vihalleen, ahneudelleen ja laskelmoinnilleen. Romahdus yhteisten asioiden hoitamisessa tapahtuu heidän kohdallaan juuri sen mukaan, millainen puolue heidät on julkisuuteen suodattanut.

Mutta Kepu on aivan toista maata. Toista maailmaa. On vähättelyä sanoa, että "Kepu pettää aina". Oikeampi ilmaisu olisi, että maailmankaikkeus on toistuvasti kuprulla kepulaisten kohdalla. Ei lakeja petetä, vaan lait pettävät, kun kyse on Keskustapuolueesta.

Ja jos kerran Kepu on poikkeuksenakin osa maailmankaikkeuden korruptiota, niin ainoa ilmeinen ratkaisu väyrystelyn ja kulmunismin kansalliseen uhkaan on taannuttaa riittävä osa kansaa kepulaiseksi. Näin enemmistö saa laumasuojan kepulaisuutta vastaan.

Valtion budjettiin varatut 19 miljardia euroa riittäisivät täsmälleen niiden 380 000 suomalaisen maksuhäiriömerkinnän saaneen esiintymisvalmennukseen kepulaiseksi, juuri siinä samassa H. S. Aukkomaan actors studiossa mistä ministeri Kulmuni haki edustusoppinsa.

380 000 uutta kepulaista riittäisi luomaan laumasuojan väyrystelyä ja kulmunismia vastaan.
Koulutettavien kyvyttömyys suoriutua veloista olisi riittävä kepulainen perustelu velkamiljardien käyttöön juuri tähän tarkoitukseen.

Kepulaisessa maailmankaikkeudessa.
Aukkomaassa.


"Täällä olen tuntenut olevani kuin perunantaimi kukkatarhassa..."