KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2024

- 15.3. ja 22.3. käyn Kuopiossa
- toukokuussa osallistumme taas Åconiin
- tietokirjani Eroottinen elokuva ilmestyy syksyllä Oppianilta





tiistai 25. kesäkuuta 2019

Noumenon ja The Wall (romaanit)


Vaikka lueksin kohtuullisen ahkerasti ulkomaisia genre-esittelyjä, on onnekasta löytää edes kerran vuodessa kirja, joka sisältää 99% jämerää genrelihaa ja maistuu aidolta kuin vanha vanilja. Tänä vuonna onnekas osuma oli Marina J. Lostetterin esikoisromaani Noumenon (2017).

Tosin siinä vaiheessa kun kirjan hinta käytettynä on tippunut tarpeeksi alas tilatakseni sen verkkokaupasta, en yleensä enää muista mikä kirjan saamista arvosteluissa on kiinnittänyt huomion ja luonut luottamuksen genrepitoisuudesta. Niinpä genrepitoisuus voikin merkitä toisinaan sitä, että kyseessä on YA-moodissa julkaistu tarina ja vanhan vaniljan makuun sekoittuu nöyryyttävä määrä halpaa esanssia: magiaksi muotoiltua teiniangstia, itsetarkoituksellista väkivaltaa ja tv-sarjan helppoudella laadittuja juonenkäänteitä.

Mutta Noumenon on totisesti sitä itseään, kuin aurinkotuulahdus jostain 1960-luvun avaruusscifistä, jolloin sukupolvialus ja galaktisen skaalan BDO-rakennelmat (erit. Dysonin kehä) olivat mieltä huimaavia ideoita kovan scifin haasteille virnisteleville radikaaleille kuten Harrison ja Delany. Myös Noumenon on poikkeuksellisen rohkea kovaa scifiä täydentävillä pehmeillä (= ihmisryhmien kuvaus) visioillaan. Harrastuneen genrelukijan harmia ei nostata muu kuin vähän turhankin söpöstellen laadittu tekoäly, kirjan keskushahmoksi kohoava "I.C.C."

Galaktisen mittaluokan avaruusscifiin hyppääminen osoittaa joka tapauksessa poikkeuksellista uskallusta esikoiskirjailijalta. Lostetter käyttää sukupolvialuksen ideaa sen verran kuin tarinaansa tarvitsee kuvailematta paljoakaan alusten arkkitehtuuria ja teknologiaa, mikä 2000-luvun puolella tuntuu lähes pyhäinhäväistykseltä. Silti Lostetter saa luotua genren rajoissa uskottavan oloisen laivaston tällaisia sukupolvialuksia, ja vieläpä rytmitettyä laivaston tutkimusmatkan tavalla, jossa salaisuudet paljastuvat hieman nopeammassa tahdissa kuin lukija on tottunut. Sellainen saa sydämen lyömään nopeammin: mitähän sitten seuraavaksi vielä ehtiikään tapahtua?

Lisäksi Lostetterilla näkyy hyvällä tavalla tunnistettavia jälkiä genretuntemuksesta. Galaktisen matkailun mahdollistava "subdimensionaalinen kupla" on samaa tieteisfantasiaa kuin monet muut madonreikäratkaisut, mutta ideaa selitetään ja käytetään vahvistamaan kirjan isoa teemaa, että kommunikaatio on mielekästä ja tarkoituksenmukaista (vain) yllättävän pienissä yhteisöissä.

Monen muun idean kohdalla tällaisen vanhalta vaniljalta maistuvan romaanin asettaa väistämättä 2000-luvun alalajikohtaisiin kriteereihin. Noumenon toimii vain niin kauan kun henkilöt pysyvät kuplissaan. Kerronta ei ole varsinaisena avaruusscifinä lähellekään samaa luokkaa ihmeentunnussa ja genreperinteen soveltamisessa kuin mitä alalajin maestrolla, Alastair Reynoldsilla. Ja sitten taas toisaalta: Noumenon ON iso parannus siihen nähden, miten laimeita käyttötapoja sukupolvialuksen idealle on löydetty viime vuosien scifissä. Ja jotainhan sitä ihmisen on luettava Reynoldsin seuraajaa (kansat katsovat sinuun, Hannu Rajaniemi!) odotellessa...  eikä edes välttämättä Noumenonin tulevaa jatko-osaa...

Lostetterin keskeinen scifistinen idea galaktisen mittaluokan matkakertomukseen on se, että päähenkilöt kloonataan aina uudeksi sukupolveksi, jolla on samat ammatilliset erityiskyvyt kuin edeltäjillään. Tämä näppärä tarinamaailman ratkaisu (ei ainoa laatuaan mutta tässä hyvin sovellettuna) edesauttaa henkilökuvausta: uuden sukupolven päähenkilöissä on paljon samaa kuin edeltävissä, ja samalla isoon tarinaan rakentuu tarpeellinen jännite, miten nuorin sukupolvi ottaa vastaan geenilinjan edellyttämän, predestinoidun tehtävänsä verrattuna siihen kulttuuriseen missioon, jolle koko Noumenon-retkikunta yhdeksine sukupolvialuksineen on rakennettu. Näin scifi-genren tunnetuimmasta heikkoudesta, ihmiskuvauksen pinnallisuudesta, tulee oikeastaan vahvuus tälle tarinalle: luonteet pikemminkin kumuloituvat edellisten ihmiskuvausten päälle kuin perustuvat draamasta syntyviin jännitteisiin.

Ratkaisun kääntöpuoli on se, että vielä aivan ennen 400-sivuisen tarinan loppuhuipennusta lukijalle tarjotaan parikymmentä sivua aivan tyhjänpäiväistä psykolöpinää erään päähenkilön äitisuhteesta ja alkoholismista. Muutenkaan Noumenon ei pysy kasassa kokonaisuutena millään romaanitaiteen kriteerillä, rakenteessa on aivan ihmeellisiä rytminvaihdoksia ja erilaisia otsikointitapojakin. Mutta tällaisethan ovat genreproosassa hyvin marginaalisia ongelmia.

Tärkeintä on se, että tarinan keskipiste, BDO-kohteen mysteeri itsessään, on tarpeeksi omaperäisesti ja tarkasti kuvattu: miksi kaukainen tähti näyttää siltä kuin se olisikin majakka joka pyyhkii säteillään ympäröivää avaruutta? BDO:n merkitystä pyöritellään niin perusteellisesti, että sosiaalipsykologisesta painotuksestaan (miten ryhmät käyttäytyvät geenilinjojen vs ympäristön pakotteiden alla) huolimatta kirja tarjoaa mielestäni paljon paremmat kiksit kuin kohtuuttomastikin kehuttu Menneisyyden kaiku, River Solomonin sukupolvialusromaani.

*

Myös toinen vanhan vaniljan makuinen spefi-teos kului yöpöydällä loppuun kevään ja kesän taitteessa, John Lanchesterin romaani The Wall (2018). Sen kohdalla genreuskollisuus johtuu kirjailijan käänteisestä lähtökohdasta ja asemasta genreen: kokeillaan dystopiaa riippumatta genrehistoriasta, välittämättä lainkaan siitä, miten paljon samanlaisia ideoita on mahdollisesti pyöritelty scifissä jo aiemmin. Lanchesterin tarinassa eletään lähtitulevaisuuden Iso-Britanniassa, jonka rannikkoja kiertää tarkkaan vartioitu muuri. Koska muuri on niin pitkä, koko kansakunta on värvätty palvelemaan parin vuoden jakso vartiopaikalla. Muurin metafora hallitsee kaikkea brittien elämää, ihmiset luokitellaan sen mukaan miten he palvelevat muurilla tai välttyvät palvelemasta, tai miten onnistuvat livahtamaan ulkopuolelta sisälle. 

Mediasta tutun metaforan muokkaaminen spefiksi on väistämättömän hieno haaste, josta Lanchesterin kaltainen kokenut kirjailija selviäisi vaikka poliittinen silmä ummessa. Ja vähän puoliksi visioidulta, puoliksi ajatellulta The Wall tuntuukin. Tavallisen vartiosotilaan koko elämäntarina pyörähtää odotettavan muotoisen ympyrän palveluvuoden aikana, ja jännitys rakentuu enemmänkin sille milloin hän alkaa ajatella niiden muurin takaa pyrkivien puolesta kuin että lukijalle tarjottaisiin jotain YA-dystopialle ominaista vallankumoustarinaa. Ei, mitään niin amerikkalaista ei tältä peribrittiläiseltä, "kupillinen teetä ja suklaapatukka mukavalta kyökkitytöltä" -mukavuusproosaa tarjoilevalta kirjalta voi odottaa. Onneksi. Mutta paljon jää puuttumaankin. Romaanin jäljiltä ainoa ajatus on se, miten olisi itse käyttänyt niin hienoa ideaa kuin tässä muurin ympäröimä ksenofobinen saarivaltio.

tiistai 18. kesäkuuta 2019

VR + Windows

VR uusii tänä kesänä lippuautomaattinsa. Esimerkiksi täältä Kuopiosta ne poistivat kaksi vanhaa automaattia (lipputoimisto hävitettiin jo vuosia sitten) ja toivat tilalle yhden uuden, joka tököttää kuin musta monoliitti odotussalin nurkassa. Yhtä hyvin olisivat voineet tuoda puusta tai kivestä veistetyn paaden: lipunosto sujuisi siltä samalla tavoin kuin VR:n älyautomaatilta. Laite pyörii nimittäin Windowsilla. Tarvitseeko kertoa enempää? VR + WINDOWS on yhdistelmä joka lupaa suomalaisille junamatkaajille katastrofaalista kesää.

Ohessa on kuva siitä miten oma ostosyritys (11.6.) päättyi. Viisi päivää myöhemmin asemalla käydessä laite oli täysin pimeä eikä mitään merkkiä näkyvissä, herääkö Windows-monoliitti henkiin tänä kesänä tai tällä vuosisadalla.

perjantai 7. kesäkuuta 2019

Onko puolue olotila vai läpikäytävä?

Siitä pitäen, kun liityin Vasemmistoliiton jäseneksi, olen salaa ihmetellyt, millaisen ideologian puitteissa muut ovat tulleet samaan puolueeseen. Onko se edustanut heille sosialismin jalostettua muotoa, kommunismin kesytettyä mallia, vai jotain yleistä humanistista "vasemmoisuutta", kuten omat ideaalini olen tulkinnut?  Onko puolue yhteinen olotila vai yhteinen läpikäytävä?

Järjestötoiminnassa olen ollut mukana 17-vuotiaasta saakka, joten ehkä Vasemmistoliitto on näyttäytynyt jonkinlaisena järjestödemokratian kattopuolueena. Sitoutuneisuuden tunne on kuitenkin ollut puhtaasti sen varassa, että puolueeseen on kuulunut ihmisiä joiden mielipiteet vastaavat omia - ja etenkin siksi ettei mitään muutakaan puoluetta ole vaihtoehtona!

Oma asenteeni ja sitoutuneisuuteni Vasemmistoliittoon koki kuitenkin kovan kolauksen, kun puolue järjesti "neuvoa-antavan" jäsenäänestyksen (3.-4.6.) uuteen hallitukseen menemisestä. Verkkosivuilla äänestyksen tavoite oli kuvailtu tavalla, jossa hallitusohjelma mukamas vastaa täydellisesti sitä, mitä Vasemmistoliittokin haluaa. Muuta vastausta ei jäseniltä siis odotettu kuin myöntyminen siihen, mitä oli jo päätetty puolueen johdossa. Tämä oli niin vastenmielisen ohjailevaa, että jo imartelevan ("Haluathan sinäkin olla HALLITUSpuolueen jäsen?") ohjaileva asenne olisi ollut riittävä syy äänestää vastaan.

Kun sitten puolue saa kyselyynsä 97% (!) kannatuksen hallitukseen menemiselle - kuten äänestyksessä kävi - se ei enää muistuta demokratiaa vaan pohjoiskorealaista pakkojärjestelmää.
Harkitsen nyt eroamista tällaisesta puolueesta. Käytävä on nähty, olotila on kokematta.

Toistaiseksi  äänestin vastaan kuitenkin siksi, että tarjottu hallitusohjelma on vakavasti vajaa korjaamaan porvarihallituksen jälkiä ja - kuten puolueelle lähetin palautetta - vastaamaan  globaalin mittaluokan ongelmiin. Esimerkiksi ilmastokatastrofiin tämä punamultainen hallitusohjelma suhtautuu papereiden perusteella lähes yhtä välinpitämättömästi kuin Sipilän oikeistohallitus. Tämän aamun Hesarissa toveri Tynkkynen näkyi vuotavan tiedoksi, että hallitusohjelmaa laadittaessa ei edes keskusteltu metsähakkuiden määrästä ja laadusta, mikä Suomen osalta on tunnetusti se keskeisin poliittinen kysymys suhteessa ilmastokatastrofiin. Ja tällaiseen hallitukseen Vasemmistoliitto, Vihreistä nyt puhumattakaan, haluaa ehdoin tahdoin mukaan osoittaakseen jäsenilleen (ja toisilleen) miten hienoa on ottaa hallitusvastuu POIS porvareilta.

Hienon eleen jälkeen edessä siintää myrskyinen syksy niin poliitikoille, suomalaisille kuin koko planeetalle. Mutta siitä puoluejohdot vähät välittävät. Puolue ei ole heille olotila eikä läpikäytävä vaan väestösuoja.



tiistai 4. kesäkuuta 2019

Kolme vuotta keulassa

Sain viime yönä viestin ylennyksestä 3 vuodeksi valtiolaivan keulapaikalle. Ainoa tehtäväni on kertoa miksi myrskyssä on kauniimpaa kuin tyynellä. Tehtävä tuli yllättäen mutta pyytämällä ja anomalla, vuosikymmeniä jatkuneella rukoilulla ja herjaamisella.

Vaimo sanoi aamulla, että enää et voi koskaan herjata valtiolaivaa, kun se kerran viimeinkin antoi moisen pestin.
Minä sanoin, että päinvastoin, tästä pitäenhän se on valtiollinen tehtäväni kommentoida ja kritisoida kaikkea mikä erottaa valtiolaivan apinoiden oljenkorresta, siis kaikkea tätä mitä kulttuuriksikin kutsutaan.

Sopii tietysti valtiolaivan nykyiseen tilaan, että jumalakone, joka näitä pestejä puhtaaksikirjoittaa, lähettää tiedot öiseen aikaan. Aamulla huomaa heräävänsä keskellä uusia horisontteja.

maanantai 3. kesäkuuta 2019

Red Moon (romaani)


Genrekirjallisuudessa on varmaankin säännönmukaista, että ne suosituimmat kirjailijat noudattavat vähiten proosan taiteellisia konventioita ja täyttävät yleisönsä toiveet genrekohtaisten kliseiden naittamisella uudella yllättävällä tavalla. Tämänkin säännön rikkoo Kim Stanley Robinson. Olen lukenut kymmenen KSR:n romaania (Antarktikan selaillen, juu) eikä yksikään pysy kasassa millään proosan kriteereillä, mutta ei niissä ole mitään järisyttävää myöskään genrekliseiden kierrättäjänä. KSR:n erityiskyky, sen sijaan, on laatia sellaista kovan scifin kuvitelmaa, joka tuntuu kutkuttavan todenmukaiselta. Ja koska kovan scifin markkinoilla on ollut 2000-luvulla kova puute katu-uskottavista kirjoittajista, etenkin avaruusmatkojen osalta, on KSR alagenrensä suvereeni valtias.



Kääntöpuoli tässä suvereniteetissa on perin amerikkalainen, tolkuton tuotteliaisuus, siitäkin huolimatta, että KSR:a pidetään kriittisenä, jopa "vasemmistolaisena" kirjoittajana. 

Robinsonin uusin romaani Red Moon (2018) on heikointa ja hölmöintä mitä olen häneltä lukenut. Pidättyväisen epäluuloisia arvosteluja ennätin siitä nähdäkin ennen kuin sen tilasin luettavaksi, ihan samasta syystä kuin miksi KSR on yllättäen tarttunut kuvitelmiin Kuun kolonisoinnista: Kuu on nyt kuuhun laskeutumisen juhlavuonna kuuminta hottia.

Red Moon tuntui peräti siltä kuin se olisi kirjoittanutkin joku muu kuin KSR, etenkin sivut 91-221. Ne ovat kuin aivan muusta kirjasta ympätty poliittinen puheenvuoro Kiinan politiikasta. Liiemmin spoilaamatta voi todeta, että varsinainen tarina keskeytyy täysin ja että näkökulma hyppää 130 sivun ajaksi Kuusta Maahan. Tämän jälkeen päähenkilöt jatkavat seikkailuaan Kuussa tasan siitä tilanteesta missä olivat 130 sivua aiemmin. Tätä tällaista liitännäistä voisi pitää lukijoiden aliarvioimisena ja kuluttajien raskaana kusettamisena. Toki olen sitä mieltä, että KAIKKI keinot ovat sallittuja Kiinan poliittisen järjestelmän arvioinnissa ja vaihtoehtojen iskemiseksi maailmasta huolestuneiden ihmisten kasvoille niin yllättäen kuin mahdollista. Ja silti. Tällaisen 130 sivun poliittisen saarnan, tylsäksi dialogiksi editoituna, voisi laittaa ennemmin romaanin liitteeksi kuin siihen kohtaan, missä tarinan pitäisi pyöriä jo omillaan. Saarnan lähestyttävyyttä ei yhtään helpota se, että KSR tuntee ilmeisen hyvin kiinalaisen elämäntavan millä elävöittää politiikkaa puhuvia päitä. KSR:n näkemykset radikaalista lähitulevaisuuden kehityksestä 2020-2040 -luvuilla ovat lapsellisia ja ylimalkaisia poliittisena utopiana. Mikä tahansa Cory Doctorowin kolumni sisältää enemmän näkemystä nettisukupolven radikalismista kuin koko KSR:n romaani.

Ilmeisesti mr Robinson (tai hänen uinahteleva kustannustoimittajansa) on itsekin huomannut, että romaani on nyt vain kehys poliittiselle saarnalle. Siksi, kenties, kirjaan on lisätty kolmanneksi näkökulmahahmoksi kiinalainen tekoäly. KSR on haastatteluissa kertonut viehättyneensä tekopersoonan käyttämisestä kirjallisena hahmona (vrt. Ann Leckien saama arvostus samasta tekniikasta) ja sellaiseksi kokeiluksi kai tämän nk-hahmon voinee hyvällä tahdolla ymmärtää. Onneksi kokeiluja tekopersoonan äänellä ei ole tehty yhtä pitkäpiimäisesti perustellen kuin Aurorassa. Tällaiset kyberpunkin puolelta poimitut aihelmat eivät vain kerta kaikkiaan istu KSR:n tapaan kuvitella arkkitehtonisen mittaluokan muutoksia teknologiassa. Tuloksena on AI-kuvausta, joka vaikuttaa löysältä Gibson-imitaatiolta, ikään kuin scifissä ei olisi tapahtunut mitään sisäistä kehitystä sitten 1970-luvun.



Red Moon on scifi-romaani, jossa on vähemmän scifistisyyttä kuin KSR:n byrokratialle omistamassa Washington-trilogiassa. Niinpä yksittäiset hienot ideat (kuten "dokumentoivan anarkismin" ja "vapaan kraaterin" kuvaus) hukkuvat raskaaseen regoliittipölyyn ja vinhasti vaihtuvien sivuhenkilöiden dialogipölötykseen joka on kuin pinkkiä sumua jatkuvan matkanteon filtteriverhona. Jokin lainalaisuus tästä KSR:n urasta on nyt sentään nähtävissä: mitä lähemmäksi hän tulee Maata fiktiossaan ja mitä enemmän hänen päähenkilönsä liikkuvat, sitä kehnompaa proosaa on tuloksena. 

Ainoa hyvä puoli tästä lukukokemuksesta on se, että Red Moon'in jälkeen McDonaldin Luna-sarja (2015-2019) tuntuu entistäkin hienommalta. Sarjan kolmas (kovakantinen) osa vain on pöyristyttävän hinnakas - ehkäpä juuri siksi että Kuu on niin trendikästä juuri nyt, ja McD odottelee filmatisointisopimusta ennen kuin räjäyttää syksyllä markkinat pokkariversiolla? Kyseessähän piti olla alunperin trilogia, mutta kolmas kirja ei vaikuta päätökseltä: "It feels, in fact, a lot more like a prologue, like the end of an opening act of some much larger arc." (Liz Bourke, Tor)  Kirjailijoiden kuuhulluus on dollarinpyöreää.


EDIT: KSR:n tapa soveltaa tietojaan Kiinasta pöljistyttävän yksipuolisesti tulee erinomaisesti analysoiduksi Abigail Nussbaumin SH-arvostelussa (8.7.2019) romaanista: "It feels like Robinson reducing China, with all its complexities, to this simplistic version of its history and cultural identity so that he can use it as a component in his worldbuilding, --".



Syksyn kirjatoiveet 2019


Kaunokirjallisuus on parhaimmillaan hienostuneina raakileina, hikisinä paperipinoina, joista  paistavat punaisina kustannustoimittajan viimeiset ruoskaniskut. Mutta tarvittaisiin erityinen sanataidetta rakastavien iskuryhmä, joka vapauttaisi nuo raakileet suoraan lukijoiden pureksittaviksi. Kirjailijat itse eivät kykene kuitenkaan tekemään raakileilleen sitä kaikkea mitä... "kevät tekee kirsikkapuulle", kuten Jörn Donner sanoisi.

Kuten monesti aiemminkin todettua, kuvitelmat läheskypsistä raakileista innoittavat tähän aikaan vuodesta eniten, koska kirjamessujen rahankilinä ja journalistinen jeesustelu eivät ole vielä tahranneet noita viattomia luontokappaleita, sanaviisauden taakasta hoipertelevia fiktumeita ja faktumeita.

Niinpä on aika taas listata miten pitkän ruokapöydän tulevan syksyn herkuista voisi kasata edes kuvitteellisesti, ja toivoa että edes muutaman noista luonto- eli arvostelukappaleista saisi maisteltavaksi, niin vähäiseksi kuin aidon taidekritiikin tila onkin lehdistössä nykyään mennyt.

Kirjatoiveet syksylle 2019
  • Antti Arnkil: Sunnuntaiesseet (Siltala)
  • Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin? (Teos)
  • Akseli Heikkilä: Veteen syntyneet (Wsoy)
  • Otto Hyyrynen: Murtumispiste (Tammi)
  • Ossi Nyman: Patriarkaatti (Siltala)
  • Pajtem Statovci: Bolla (Otava)
  • Petri Tamminen: Musta vyö (Otava)
  • Taija Tuominen: Kuningaskobra (Tammi)
  • Antti Tuuri: Levoton mieli (Otava)
  • Maarit Verronen: Muutama lämmin päivä (Aviador)
  • Joe Abercrombie: Kuninkaiden viimeinen kiista (Jalava)
  • Margaret Atwood: Noidan sikiö (Johnny Kniga)
  • Margaret Atwood: Testamentit (Otava)
  • Liu Cixin: Synkkä metsä (Aula & co)
  • Neil Gaiman: Pohjoisen mytologia (Like)
  • Peter Hoeg: Sinun silmiesi kautta (Tammi)
  • Ursula K. Le Guin: Maailman syntymäpäivä (Vaskikirjat)
  • Carmen Maria Machado: Kahdeksan puraisua (S&S)
  • Ian McEwan: Kaltaiseni koneet (Otava)
  • Alastair Reynolds: Hitaat luodit (Like)
  • V. E. Schwab: Tummenevat varjot (Karisto)
  • Andy Weir: Artemis (Into)
Kriitikko vs Madonna (1994)

Ja jälleen pakollinen erotuslausuma eli kirjatoiveiden tulkintarajat asettava disclaimer: Tänä syksynä tulee täyteen 35 vuotta siitä, kun julkaisin elämäni ensimmäisen kirja-arvostelun. Kritiikki oli Tuija Lehtisen romaanista Rosan talo ja tein sen Satakunnan Kansaan, jossa sitten sain tuon nuivasti hämmästelevän ja ärtyneen pisteliään näytetekstin pohjalta jatkaa vuosikymmenet. Varovastikin summaten olen kirjoittanut sen jälkeen vähintään 700 lehtiarvostelua, enimmäkseen kotimaisesta proosasta. Mikään muu ei liene niin muokannut itseäni kirjoittajana ja siten ihmisenä kuin 700 tilaisuutta kertoa julkinen totuus. Nerudaa mukaillen: "Iske yksisarvisesi tuleen - siinä sinulle lippu."