Yrjö Varpio (1939–2026)

 

 

Kuva: Timo Varpio

Sampolan porteilta tornitalojen suuntaan katsellessa näyttävät nuo Kalevaa hallitsevat tornit käyneen ontoiksi. Puuttuu yksi opettaja ja kirjallisuuden vartija. Ja sen mukana paljon.

Miten sen tamperelaisimmin sanoisi?

”Kuinka monta miestä sinussa me menetimmekään, Yrjö V …”


Minulle olit ennen kaikkea professori. Olit myös opettajani ja viime vuodet kirjallinen kollegakin. 

Mutta olit sitä sukupolvea, joka kerran (1984) fuksina kohdattuna on aina ensisijaisesti professori. Hieman pelottava, aina auktoriteetti. Aina hieman etäinen, jos kuinkakin ystävällinen. Varmaan sen tiesitkin, miten hämmentävä oli vaikutuksesi oppilaisiin.

 
Sanon tässä oman osani hyvästejä, koska en olisi tässä ja tällainen kirjallinen ihminen ilman sinua, Yrjö V. 

Yrjö ja Renate syksyllä 1989

Olen penkonut vanhoja valokuviani löytääkseni kuvan, joka parhaiten esittäisi sinua. Kovin virallisia ne ovat kaikki. Niitä yksityisempää kuvaa ei saisi aikaiseksi presidentistäkään. 

Tekstityöläinen minusta olisi epäilemättä tullut, vaikken olisikaan tehnyt pitkää uraa yliopistossa. En vain osaa kuvitella, millaisiin tekstitöihin olisin päätynyt ilman sinua, ilman yliopiston tarjoamaa suojaa. Sain työkseni keskittyä siihen, mistä kirjoissa pidän.

Yliopistoon tulin jääneeksi, kunnes tunsin muuttuneeni jäänteeksi. Kaksikymmentä vuotta pääsin helpolla, uudet ovet avautuivat aina kun tie kapeni. Sinä teit sen mahdolliseksi, avasit ensimmäiset ovet. Sinä ja Juhani ja Markku ja Hosis. Ensin ehdotitte paikkaa tuntiopettajaksi, sitten assistentin sijaisuuksiin. Hosikselta perin työhuoneen, Savolaisen Matilta tietokoneen, koska kukaan muu ei halunnut Mac-laitetta. Atk-nörttinä minusta olikin eniten hyötyä, niin oppiaineelle kuin laitokselle.

Tämä on se muisto, jossa ovi avautui sinun suuntaasi: Syksyllä 1989 olin vielä opiskelija, kun sain kutsun synttäreillesi. Vailla käsitystä tapahtuman virallisesta luonteesta saavuin kotiinne suoraan yliopistolta. Poikasi nauroivat katketakseen, eivätkä päästäneet minua pakenemaan, kun huomasivat, että saavuin juhliin paljain jaloin. Muistan, että esittelit taulua, johon oli kehystetty aukeama Jylhän ”Kiirastulesta”, ja sinun jalanjälkesi lapsena! 

Syksy 1989, Saltsari onnittelee Yrjöä

Kirjallisuudentutkijana sinä, Yrjö V, olit enemmän historioitsija kuin esteetikko. Paljon enemmän kuin kukaan muu alamme professoreista. On triviaalia sanoa, että myötäsi päättyi kokonainen aikakausi, niin Tampereessa kuin suomalaisessa kirjallisuustieteessä. Mutta sinun kuoltuasi niiden historia ei tunnu enää samalta. Ne eivät henkilöidy enää kehenkään.

Siksi tämäkin on sinua esittävä muistikuva: Kesällä 1990 juttelin Hakalehdon Jukan kanssa siitä, millaista kriittistä proosaa Suomi tarvitsisi juuri silloin ja siinä hetkessä. Jukka inhosi kaikkea keskiluokkaista ja sanoi että ”tee sinä romaani keskiluokasta”; ”Kirjoita siitä Varpiosta!” hän ärähti. En lainkaan ymmärtänyt hänen kommenttiaan. Mutta jälkikäteen olen ajatellut mitä kaikkea Jukan ärähdyksessä tiivistyi. Professorina, Yrjö V, edustit yliopistoa säilyttävänä, ei niinkään kriittisenä instituutiona. Silti kriittisiä opiskelijoita ja tutkijoita sinä arvostit. Muuten en minäkään olisi tässä.

Keväällä 1991 ehdotit, että hakisin Tukholmaan NordPlus-vaihtoon. Moinen ei olisi tullut itselleni mieleenkään. Sinä rohkaisit, joten asia alkoi tuntua luontevalta. Silti tunsin sinut edelleenkin vain opettajana ja professorina. Seuraavana kesänä tein pitkän pyörämatkan itäiseen Suomeen ja poikkesin kesämökillänne Miehikkälässä. Siellä näin erilaisen puolen sinusta. Renate sen minulle vinkkasi: halusit esitellä puutarhaa, muttet suoraan sitä osannut sanoa. 

Helppoa oli ajatella, siitä pitäen, että Miehikkälä oli se sisempi puoli sinua. Mutta oikeasti se oli kirjoissasi. Selitit Linnan ja Matsonin taiteilijuuden sellaisella tarkkuudella, että ymmärsimme sinuakin tarkemmin. Sasa sanoi, että voisi olla sinun fanisi. Enpä sitä osaisi paremmin luonnehtia. Etäisyys joka säilyy empatiassa. 

Syksyllä 1995, kun yliopisto hävitti auki olevia assistentuureja, järjestit minulle paikan tutkimusprojektiin. Mutta Tampereelle en halunnut enää jäädä, olipa laitos miten kotoisa tahansa. Pääsin Turkuun assistentiksi ja jäin sille urapolulle pitkäksi aikaa. Näimme enää satunnaisesti, seminaareissa ja vanhan laitoksen juhlissa.

Vasta paljon myöhemmin, Tampereelle palattuani ja Pirkkalaiskirjailijoihin liityttyäni, aloimme kohdata uudelleen. Pirkkalaisten jäsenilloissa olit tutumpi kuin kukaan muu. Oli helpompi jutella seuraavista kirjaprojekteista kuin menneistä vuosista. Siinä vaiheessa vanha laitoskin oli jo muinaishistoriaa. 

Kaikkia entisiä oppilaitasi tervehdit yhtä lämpimästi ilahtuneena. Oli outoa kuulla sinun sanovan ”no, mitäs äijä?”. Olihan se tavallaan professorin etuoikeus osoittaa, että nyt oli vapauduttu yliopistoajan rooleista. Kun kahdestaan jutellessa käytit eräästä kustannusjohtajasta ilmaisua ”kusipää”, järkytykseni varmaankin paljasti, että minulle olit edelleen samassa asemassa kuin vuoden 1984 fuksi-Markulle. Ei presidentinkään kuvittelisi käyttävän moista ilmaisua.


Syksyllä 2019 suunnittelimme Pirkkalaisten hallituksessa, että esittäisimme 80-vuotissynttäreilläsi nuorena tekemäsi näytelmän (”Hääpäivä viheriäisellä niityllä”). Minulla oli sen teksti tallessa, koska olin osallistunut sen esittämiseen vuonna 1989. Mutten löytänytkään plaria arkistostani ennen kuin juhla oli jo ohitse. Ilmoitin, että esitämme sen sinulle sitten 2029, kun täytät 90 vuotta. Se tuntui todennäköiseltä.

Olit aina ikäistäsi nuorekkaampi, yhtä muuttumaton ja ajaton. Maire sen kerran paljasti, että nuorekkuutesi salaisuus on kävellä kaikkialle. Kalevassa asuimme parin korttelin etäisyydellä, joten olin siihen tottunut, että näen sinut ja Renaten harppomassa jossain Sampolan läheisyydessä. Kunnes sinua ei enää nähnytkään, ei yhdistyksen illanvietoissa, ei kävelyretkillä. Vuosi meni ettei sinua tavannut missään. Kuolema oli silti järkytys meille kaikille. 

Viimeisinä viikkoina, saattoyksikössä, kuulemma piristyit sairaalan opiskelijaryhmiä tavatessa. Se on mielikuva, jonka haluan tehdä siteerattavaksi muistikuvaksi. Opettaja viimeiseen saakka. 

Lisää ymmärrystä muualla:

Juhani Niemen muistokirjoitus Yrjö Varpiosta

Wikipedia-sivu Yrjö Varpiosta

 

Väitösraportteja 1999–2009 (kirjallisuustiede)

Viimeiset kaksi päivää olen naputellut ensimmäistä akateemista librettoani eli pohjustusta viikon päästä pidettävän väitöstilaisuuden opponointiin. Tehtävääni minulla on pitkä teoreettinen perusta, mutta vähäinen työkokemus. En milloinkaan hakenut dosentiksi enkä "affilioitunut" yhteenkään yliopistoon, vaan pysyin akateemiset työvuodet (1989–2013) kaiken aikaa liikkeessä (Tampere > Turku > Helsinki > Turku > Tampere). 

Mutta tämän nomadisen elämäntavan ansiosta seurasin aikoinaan useampia väitöstilaisuuksia kuin kollegani ja raportoin niistä (kuvien kanssa) vuosina 1999–2009. Miksi en sen jälkeen? Siitä lisää muistelmieni seuraavassa osassa...

Nämä kirjallisuustieteeseen liittyvät väitösraporttini kokosin nyt ensimmäistä kertaa yhtenäiseksi luetteloksi. Ne löytyvät alta aikajärjestyksessä. Aikoinaan ne on julkaistu KTS:n postilistalla sekä VerkonAatos-lehdessäni ja isoin osa löytyy lehdestä vieläkin, kuten myös esimerkiksi raportti Peter von Baghin väitöksestä.

 

Väitösraportteja 1999–2007 kirjallisuustieteestä

 
Ilkka ”Frans” Mäyrän väitös demoneista (1999)

Kuisma Korhosen väitös ystävyydestä esseistiikassa (1999)

Maarit Piipposen väitös sarjamurhaajadekkareista (2000)

Mirva Saukkolan väitös lastenfantasiasta (2001)

Erkki Vettenniemen väitös vankileirimuistelmista (2001)

Teemu Ikosen väitös 1700-luvun kirjallisuudesta (2001)

Minna Aallon väitös naisten kehitysromaaneista (2000)

Sari Salinin väitös Jorma Korpelasta (2002)

Sari Kivistön väitös oppineiden pilakirjeistä 1500-luvulla (2002)

Juhani Sipilän väitös Antti Tuurin Pohjanmaa-sarjasta (2002)

Johanna Pentikäisen väitös Paavo Haavikon myyteistä (2002)

Saara Kesävuoren väitös Eila Pennasen varhaistuotannosta (2003)

Lasse Kekin väitös David Leavittin tuotannosta ja Tony Kushnerin näytelmästä (2003)

Marjut Kähkösen väitös Helvi Hämäläisen runo- ja proosatuotannosta (2004)

Kirsi Uolan väitös merikirjallisuudesta (2004)

Anna Hollstenin väitös Bo Carpelanin poetiikasta (2004)

Juha Rikaman väitös kirjallisuuden lukio-opetuksesta (2004)

Heidi Grönstrandin väitös 1840-luvun naiskirjallisuudesta (2005)

Kukku Melkaksen Aino Kallas -väitös (2006)

Jussi Ojajärven väitös markkinavoimista kirjallisuudessa (2006)

Eva Maria Korsisaaren väitös rakkauskirjallisuudesta (2006)

Olli Jalosen proosaopillinen väitös epifanioista (2006)

Olli Löytyn väitös lähetyskirjallisuudesta (2006)

Risto Niemi-Pynttärin väitös verkkoproosasta (2007)

Mari Hatavaran väitös F. Runebergin ja S. Topeliuksen romaaneista (2007)

Irma Hirsjärven scifi fandom -aiheinen väitös (2009)

Anna Helteen väitös jälkistrukturalismista Suomessa (2009)

Sanna Jääskeläisen väitös humaladiskurssista ja -kirjoista (2026) 

 

Sota tulossa (syksyllä)

 

Nyt se on virallista:

 

 

 https://vastapaino.fi/sivu/tuote/sota-kaunokirjallisuudessa/5701262

 

J. R. R. Tolkien: Kirjeet (tietokirja)

J. R. R. Tolkien: Kirjeet. Tarkistettu ja laajennettu laitos
Toim. Humphrey Carpenter ja Christopher Tolkien
Suom. Tero Valkonen
687 s.
Wsoy, 2025

 

 

Valittu kokoelma J.R.R. Tolkienin kirjeitä julkaistiin kahdeksan vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen. Kokoelman tarkoituksena oli täydentää lukijakunnan ymmärrystä modernin maailman suurimmasta fantasiakirjailijasta. Kustantaja totesi valikoiman kuitenkin liian pitkäksi, joten siitä sekä poistettiin kirjeitä että lyhennettiin triviaalina pidettyjä osuuksia.

Kirjailijan juhlavuonna 2023 kokoelmasta julkaistiin uusi laitos, johon poistettu materiaali on palautettu. Mukana on jopa 154 uutta kirjettä ja lisäksi 45 kirjettä on palautettu alkuperäiseen laajuuteensa. Uudet kirjeet on helppo löytää, koska ne ovat kronologisesti oikeilla paikoillaan lisäämällä vanhan painoksen indeksinumerointiin kirjaimet.

Uuden laitoksen suomennos täydentää viime vuosina ilmestyneitä Tolkien-arkistoharvinaisuuksien käännöksiä. Kustantajalta kirjekokoelman päivittäminen osoittaa harrasta luottamusta klassikon kestävään suosioon, ilmestyihän myös Taru Sormusten herrasta -teoksesta tarkistettu laitos suomennoksen juhlavuonna (2023).

Ilmeisesti Suomesta löytyy laaja joukko lukijoita, joille kirjailija itse on tärkein avain Keskimaan ihmeisiin. Laajennettu laitos keskittyy entistäkin enemmän Tolkieniin yksityishenkilönä siinä missä vanha versio painotti kirjeitä, joissa kirjailija kärsivällisesti selitti Tarun saamaa vastaanottoa ja teoksen vaatimaa taustatyötä. Varhaisilta aikuisvuosilta, 1918–1937, kirjeitä on vähän, koska niistä useimmat ovat kadonneet.

Uusista kirjeistä välittyy enemmän erilaisia ystävyyksiä ja värikkäämpi kuva perhe-elämästä, samoin kuin Tolkienin uskonnollisuudesta, jonka vaikutus Taruun ja Hobittiin on ollut alan tutkijoillekin hienoinen kiistan aihe.

Miltei puolet uusista kirjeistä on osoitettu perheenjäsenille, mikä sekin vahvistaa kuvaa Tolkienista yksityishenkilönä. Kirjailijan omaa kehitystä valottavat pojille, Christopherille ja Michaelille, osoitetut kommentit opinnoista. 17-vuotiasta Michaelia hän varoittaa (kirje 11a) vaihtamasta oppiainetta kreikasta historiaan, koska kelvolliset kreikan opinnot vaativat vähintään viisitoista vuotta. 

Silti sympaattisinta luettavaa ovat, edelleenkin, kirjeet Tolkienin ja kustantajan välillä kirjailijan esimerkiksi arvioidessa hänelle itselleen osoitettuja korrehtuurin kustannuksia. 

Edes professorin palkka ei tunnu riittävän kirjallisen sivutyön kustannuksiin. Tarun käsikirjoituksen puhtaaksikirjoittamisenkin Tolkien arvelee (kirje 128a) niin kalliiksi, että päättää tehdä sen itse. Samaan aikaan, syksyllä 1955, hän tuskailee Hobitin uuden laitoksen keskeneräisiksi jääneitä korjauksia.

Mitä pidemmälle kokoelma etenee, sitä enemmän kirjallinen työ saa näkyvyyttä kirjeissä. Silti ajankohtaisen politiikankin seuraaminen tulee esille kirjailijan harmitellessa 1956, että Oxfordin älymystö ei välitä Unkarin kansannousuun kohdistuneesta neuvostoterrorista, vaan kiihkoilee Suezin kanavasta isänmaallisessa innostuksessa. 

Erikoisimpia yksityisviesteistä on pojalle, Christopherille osoitettu mutta lähettämättä jäänyt kirje (254a), jossa Tolkien pohtii seksin merkitystä kulttuureille. Tolkienin mielestä brittejäkin vaivaava ”inhottava hellenismi” on saanut väärinymmärtämään seksuaalisuuden kätkemisen arvokkuuden. Kirjailija tulee epäsuorasti puolustaneeksi omien tarinoidensa häveliäisyyttä ja aseksuaalisuutta.

Kirjeiden väliin on sijoitettu selityksiä siitä, miten Tolkienin kirjalliset työt etenivät kyseisenä ajankohtana. Viitteineen, selityksineen ja hakemistoineen uudistettu laitos on jykevä aarrearkku Tolkien-tietämystä, niin trivian kuin syvällisten analyysien etsijälle. Esimerkiksi toistuvasti esitettyyn kysymykseen, sisältääkö Taru vertauskuvan atomipommin uhkasta, löytyy hakemiston kautta useita vastauksia.

 

Markku Soikkeli

 

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 2/2025. 

 

 

 

Kuviteltu tulevaisuus. Tieteiskirjallisuus Suomessa 1803–1944 (tietokirja)

 

Jari Koponen ja Vesa Sisättö: Kuviteltu tulevaisuus. Tieteiskirjallisuus Suomessa 1803–1944
341 s.
Avain, 2024

Kuviteltu tulevaisuus on hieno joululahja suomalaiselle scifi-fandomille. Pokkariasun ei pidä antaa hämätä. Sisällöltään teos on perusteellisin lukupaketti ja lähdeteos mitä kotimaisen scifin historiasta on julkaistu.

Kirja on valmistunut samalla tapaa kuin sen edeltäjä Aivopeili (2011), jossa esiteltiin ja uudelleenjulkaistiin varhaisen kotimaisen scifin edustajia. Suurin osa lehtihistoriasta poimituista esimerkeistä ja varhaishistorian tietämyksestä on lähtöisin tiedetoimittaja Jari Koposelta. Nuorempi kirjoittaja Vesa Sisättö on toimittanut ja täydentänyt tekstiä. Hyvin notkeasti niin tarinoiden kuin kirjailijoidenkin esittelyt etenevät yhteistyön tuloksena.

Historiikin lähtökohtana on Suomen autonomian aika. Kirjoittajat esittelevät ulkomaisten esikuvien varassa syntyneitä kotimaisen kirjallisuuden reaktioita, artikkeleita ja kritiikkejä ja fiktiota.

Itsenäistymiseen saakka Suomen suuriruhtinaskunnassa elettiin paljolti käännöksinä julkaistun protoscifin varassa. Nämä teokset tutustuttivat scifin aiheisiin ja ideaan omasta lajistaan. Ensimmäiset lajia haarukoivat termit esiintyivät suomalaisissa lehdissä jo 1880–1890-luvuilla. Suomalaistettuja nimityksiä olivat tiederomaani, tieteellinen romaani ja tulevaisuusromaani.

Kirjan toinen, isompi ja kiinnostavampi kokonaisuus kattaa vuodet 1918–1944 otsikoituna ”Viihdelehtiä ja kansallista uhoa”. Tieteiskirjoiksi laskettavia teoksia ilmestyi 81 kappaletta, joista niistäkin vain 21 oli kotimaisten kirjoittajien.

Aikakauden lehtikertomuksia tekijät ovat löytäneet 430 kappaletta, puolet nimimerkkien tekemiä tai nimettöminä julkaistuja. Mukana ovat niin Apu ja Seura kuin varsinaiset lukemistolehdet, mukaan lukien hämmästyttävä Isku-lehti, jossa julkaistiin amerikkalaisen Wonder Stories -lehden pulp-kertomuksia alkuperäiskuvituksella.

Lehti-scifistä sentään puolet oli kotimaisten kirjoittajien kynästä. Tärkeimpinä heistä esitellään Marton Taiga, Aarne Haapakoski (eli Atoroxin keksijä Outsider), Erkki Savolainen ja Eino Liekki.

Lehti-scifin aiheita kirjoittajat jakavat seitsemään ryhmään: fantastiset keksinnöt, tekniikan edistyminen (mm. robotit), varsinaiset tulevaisuuuskuvitelmat, avaruusseikkailut, maailmanloppukuvitelmat, maapallon tuntemattomat alueet, sekä kryptobiologia, johon kuuluvat tarinat kadonneista kansoista.

Suurimman huomion vuosien 1918–1944 scifistä saa politisoitunut, Suur-Suomi-kuvitelmilla herkutellut proosa. Kirjoittajat muistuttavat, että kyseiset teokset täyttävät odotuksemme varhaisesta scifistä vain sikäli, kun tarkastelemme niitä osana genren polveilevaa historiaa. Aikalaisille teokset olivat poliittista agitaatiokirjallisuutta.

Nationalistiset kuvitelmat superaseista ja totaalisen sodan yllättävyydestä olivat tulleet Euroopassa suosituiksi jo kauan ennen ensimmäistä maailmansotaa. Suomalaisille lukijoille esiteltiin näitä suursodan kuvitelmia hyvinkin tuoreeltaan, vaikka kokonaisia käännöksiä ilmestyi niukasti. Niiden vastapainona olivat utopioivat tulevaisuuskuvitelmat, joille löytyi suomalaisiakin vastineita.

Kirjassa nimetään ennätysvuodeksi 1880, jolloin ilmestyivät ensimmäinen suomenkielinen tulevaisuuskuvitelma ja ensimmäinen naiskirjailijan tieteisteksti sekä ensimmäinen ruotsinkielinen protoscifiksi kelpaava kuvitelma pitkän hiljaisjakson jälkeen. Pysyvää jälkeä nämä eivät jättäneet kirjallisuuteen.

Tietynlainen maailmoja syleilevä suuruudenhulluus on tietysti aina kuulunut kaikkeen tieteisfiktioon. Tämän mittaluokan visionääreistä kirja nostaa esiin fandomiin yllättävästi vaikuttaneen mysteerikon, Sigurd Wettehovi-Aspan. Aikansa kulttuurieliittiin kuulunut, itseoppinut taiteilija julkaisi vuonna 1935 englanninkielisen tieteisromaanin The Diamondking of Sahara. Kirja lahjoitettiin vuoden 1985 ensimmäisessä Finnconissa vierailleelle Brian Aldissille, minkä vuoksi kirjasta tuli ainoa Aldissin arvostetussa scifi-historiikissa esiintyvä suomalainen teos.

Tällaisia fandominsa tuntevia tiedonmuruja on pakattu faktatiedon oheen valtavasti ja aina perustellusti. Materiaalin runsauden vuoksi kirjaa joutuu kuitenkin lukemaan ensyklopediamaisesti. Teoksesta puuttuu selkeä otsikkohierarkia, joten lukijan on vaikea seurata, mitkä ovat tämän historiikin painotukset ja argumentit eli mitkä asiakokonaisuudet ovat tärkeimpiä. Varsinaisia tietolaatikoita on kirjassa vain neljä, vaikka ala-alaotsikoiden erikoistuneisuuden perusteella niitä voisi olla kymmeniä.

Maallikkolukijaa varten kirjasta löytyy poikkeuksellisen hyvä lopputiivistelmä ja käsitehakemisto. Myös lähdeluettelot ovat yhtä perusteelliset kuin Jari Koposen laatimissa scifi-bibliografioissa. Ainoa lähteistö, jota jää kaipaamaan, on tieto siitä, mistä protoscifin edustajista löytyisi uudelleenjulkaisuja. Juuri tähän puoleen genretuntemusta ovat kuitenkin pienkustantajat Helmivyö ja Nysalor tuoneet viime vuosina täydennystä.

Yleissivistävän genretietämyksen ohella Kuviteltu tulevaisuus tulee säilymään pitkään keskeisenä lähdeteoksena, johon viitataan keskusteltaessa siitä, kuka oli ensimmäinen kotimainen utopisti tai kirjoitettiinko Suomessakin paleofiktiota. Jo pelkästään bibliofiilejä innostavina kirjaesittelyinä teos on varsinainen aarrearkku. Historiikki on selvästikin niin pitkäaikaisen perehtymisen tulosta, että toiveet jatko-osasta jäänevät seuraavan sukupolven vastuulle.

Markku Soikkeli

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 3/2024.

Kynällä raivattu reitti (nais- ja kirjallisuushistoriaa)

 

Anne Helttunen ja Annamari Saure:
Kynällä raivattu reitti — Suomalaisia kirjailijanaisia
491 s.
SKS, 2024

Kynällä raivattu reitti on nais- ja kirjallisuushistoriaa esittelevä yleistajuinen, todennäköisesti lukioikäisiä viihdyttävä teos, jossa kirjallisuuden sisällöt jäävät valitettavan toissijaisiksi. Lähteiden ja lähdekeruun huolellinen esittely tekevät kirjasta kuitenkin kestävän lähdeteoksen kirjallisuushistoriasta kiinnostuneille, sekä varsinkin Hanna Ongelinin tai Helga Nuorpuun kaltaisten unohdettujen kirjailijoiden etsiskelijöille.

 

Naiserityisiä kirjallisuushistorioita on julkaistu vähintään yhden tutkijapolven verran alkaen alansa akateemista tietoa paketoineesta Sain roolin johon en mahdu -kokoelmasta (1989). Viime vuosina niin kirjallisuuden kuin taiteenkin yleishistoriikit ovat jääneet toimittajien työksi ja saaneet enemmän näkyvyyttä kuin tutkijoiden yleisteokset. Myös Kynällä raivattu reitti edustaa erinomaisen sujuvalukuista ja yleistajuista esittelyä naiskirjailijoista aina romantiikan ajasta modernismin murrokseen.

Teoksen kirjoittajapari, Anne Helttunen ja Annamari Saure, ovat äidinkielen opettajia. Kolmeakymmentäviittä kirjailija-artikkelia varten he ovat keränneet valtaisan lähdemateriaalin sekä lehtiarkistoista että uusimmasta kirjallisuudentutkimuksesta. Teoksen nimi viittaa valittujen kirjailijoiden ensimmäisyyteen ja rohkeuteen aikansa kirjallisuuskentän haastajina. Tätä pioneerihenkeä todistellaan muun muassa lehtiarkistoista löytyneellä palautteella.

Esipuheessa Helttunen ja Saure muistuttavat kotimaisten kirjallisuushistorioiden pitkään jatkuneesta miesvoittoisesta kaanonista. Esimerkiksi alan perusteoksessa, Kai Laitisen  vuonna 1981 ilmestyneessä Suomen kirjallisuushistoriassa, esitellään ainoastaan 11 naiskirjailijaa. Vain muutama on samoja kuin Helttusen ja Saureen teoksessa.

 

Teoksen alaotsikko, ”kirjailijanaisia”, painottaa, että kyse on ensisijaisesti naishistoriasta eikä kirjallisuushistoriasta. Artikkelien alusta löytyy muutaman virkkeen mittainen tiivistelmä kirjailijakuvasta, minkä jälkeen luonnehditaan kirjailijaa ajastaan erottuvana tyyppinä. Esimerkiksi Hanna Ongelin (1848–1898) tuodaan historian näyttämölle vetävään tyyliin: ”Boheemi, erikoisesti pukeutuva kirjailija Hanna Ongelin oli aikansa julkkis, joka huomattiin mihin tahansa hän saapuikin.” Seitsemän sivun mittaisessa kirjailijakuvassa siirrytään vähitellen Ongelinin pohjoismaissa saamaan maineeseen, mutta enimmäkseen artikkeli käsittelee kirjailijan skandaalimaista julkisuutta. Ei synny käsitystä, valitettavasti, että kirjailija olisi raivannut tiensä sanoillaan ja teoksillaan, kun teosten sisältökuvaukset puuttuvat.

Artikkeleissa Helttunen & Saure selittävät mikä kunkin kirjailijan kohdalla on herättänyt heidän oman mielenkiintonsa. Kirjailijakuvat jäävät kuitenkin niin irralleen toisistaan, ettei historiallisella kontekstilla ole oikeastaan merkitystä edes tyylisuuntien ja koulukuntien vaihtelussa.

Myös kustantajan mainos aikaskaalan ulottumisesta 1600-luvulle saakka lupaa liikaa, koska yli puolet esitellystä kirjallisuudesta on 1900-luvun julkaisuja. Umpituntematon Regina von Birchenbaum saa yksin edustaa naiskirjallisuuden varhaishistoriaa ja niin hämärin suosituksin, että tekijäpari Saure & Helttunen on sepittänyt hänelle puheenvuoron manifestiksi tuleville naispolville. Manifesti kieltämättä virittää teokselle asianmukaisen tunnelman, mutta on muuten kömmähdys asiaproosaan tähtäävältä teokselta.

Teoksen varsinainen alkupiste on ruotsinkielinen romantiikka, jota edustavat Sara Wacklin, Fredrika Runeberg, Fredrika Wilhelmina Carsterns ja Carolina Runeberg. Jälkimmäinen nostetaan esiin kaksinkertaisesta marginaalista, kuuluisan veljen ja miltei yhtä kuuluisan kälyn varjosta. Muita historian hämärästä nostettuja kirjailijoita ovat 1800-luvulla syntyneistä Emilie Björkstén, Matilda Roslin-Kalliola, Alli Nissinen, Selma Anttila, Marja Samela, Olly Donner ja Aino Malmberg. 1900-luvun erikoisimpia löytöjä ovat Helga Nuorpuu, Martta Haatanen ja Rebekka Räsänen. Tunnettujen ja tuntemattomien kirjailijoiden valikoituminen on ilmeisesti perustunut tutkimusaineiston saatavuuteen, mutta perusteita eivät tekijät esipuheessaan paljasta. Myöskään ei selitetä, miksi historiikki päättyy 1950-lukuun ja Helvi Juvoseen. Tuskinpa naiskirjallisuuden näkyvyys tuossa vaiheessa, miehisen modernismin kultakautena, ainakaan koheni.

Lähdemateriaalin runsauteen nähden on pettymys, miten vähän sitä on käytetty kirjailijakohtaisesti. Esimerkiksi Minna Canthin osalta on lähteisiin lueteltu seitsemän kirjaa ja kuusi artikkelia, mutta kirjailijakuvaus tietolootineen jää hyvinkin ylimalkaiseksi. Todennäköistä on, etteivät Helttusen ja Saureen oppilaat syty lukemaan Canthin klassikkoja näillä eväillä, puhumattakaan vakavan hartaista kansankynttilöistä, kuten Maila Talvio, Hilja Haahti ja Saima Harmaja. Harmillisin puute teoksessa ovat tekstinäytteet. Vain paikoin käy selville, että tekijät ovat tutustuneet myös kirjailijoiden varsinaiseen tuotantoon eikä vain jännittäviin elämänvaiheisiin.

Nyt kun uusien tietokirjojen lähdekritiikkiä on alettu sihdata erityisellä tarkkuudella, on Kynällä raivattu reitti kummminkin mallitapaus siitä, miten tarkasti yleistajuinen teos voi täyttää lähdekritiikin odotukset ja kehittää materiaalin esittelystä jopa tärkeimmän antinsa. Artikkelien lopusta löytyy erillinen tietolaatikko, jossa tekijät kertovat millaisia lähteitä kustakin kirjailijasta on tarjolla, miten he ovat tutustuneet lähteisiin, ja millaista tutkimusta tai uusintapainoksia he toivoisivat julkaistavan. Esimerkiksi aikanaan huippusuositun Elsa Heporaudan valtavasta tuotannosta (1918–1956) ei ole ilmestynyt yhtäkään uusintapainosta eikä hänestä ole julkaistu elämäkertaa.

Mitään kihelmöivän uutta näkökulmaa kirjailijakuvat eivät siis suomalaisen sanataiteen vaiheisiin tarjoa, mutta Kynällä raivattu reitti tulee toimimaan erinomaisena lähdeteoksena niin esitelmien kuin opinnäytteiden tekijöille.

 

Tämä arvostelu on tehty Agricola-verkkolehteä varten missä se ilmestyy joskus loppukesän tai syksyn aikana...

Tietokirjallisuuden lajit ja rajat (käsikirja)

 

Henritius & Löytty & Mäntynen (toim.):  Tietokirjallisuuden lajit ja rajat 

Gaudeamus, 2023
295 sivua

Tietokirjallisuuden lajit ja rajat on ensimmäinen kotoperäinen kartoitus tietokirjallisuuden tekstilajeista. Käsikirjana se tarjoaa tiiviitä johdatuksia ja lukuvinkkejä erikoisempiinkin lajeihin kuten lasten tietokirjoihin, narratiiviseen tietokirjallisuuteen ja tiedollisesti sivistävään sarjakuvaan. Kokoelman toinen julkaisija on Tietokirjailijat ry, joka tällä tavoin työn merkeissä juhlistaa nelikymmenvuotista taivaltaan.

Helpoin tapa määrittää tietokirjallisuutta on ajatella sitä kaikeksi tekstiksi, joka jää kaunokirjallisuuden ulkopuolelle. Mutta edes kirjastoissa ei pärjätä näin helpoilla rajauksilla. Esimerkiksi esseet ja elämäkerrat tuottavat toistuvasti päänvaivaa, onko teos tarpeeksi kaunokirjallinen kuuluakseen proosan(kin) puolelle. Tietokirjallisuuden professori Pirjo Hiidenmaa onkin esittänyt tietokirjallisuuden jakamista kirjalliseksi ja funktionaaliseksi: edellisissä tekijä ja tyylit saavat esiintyä vapaammin, jälkimmäiset ovat käyttökirjallisuutta eli niistä etsitään sisältöä jotakin tarkoitusta varten.

Tietokirjallisuuden lajit ja rajat -teoksen (2023) toimittajat kuitenkin muistuttavat, että tietokirjallisuudessa on alueita, joiden funktionaalisuutta määrittävät instituutiot, mukaan lukien kirjastot, kustantamot ja akateeminen tutkimus. Esimerkiksi virka- ja selkokielen tutkimus on Suomessa erillään tietokirjallisuudesta, kun taas muissa pohjoismaissa niitä käsitellään osana asiaproosaa. Tiedon määrittely voi sekin olla instituutioittain sisälle- tai poissulkevaa. Uskonnollinen kirjallisuus kummittelee tietokirjallisuuden sateenvarjokäsitteen alla, vaikka sen tietoarvo ei ole satufantasiaa kummoisempaa jos sitä vertaa akateemisen tutkimuksen vertaisarvioituun tietoon.

Kolmentoista artikkelin kokoelma asiaproosan lajeista ja rajoista on tarkoitettu akateemiseksi ”perusoppikirjaksi”, mutta aiheiden laajuus ja näkökulmien erilaisuus artikkelittain tekevät siitä pikemminkin kurssien oheislukemistoa. Kirjan tautologiselta kuulostavaa nimeä perustelee se lajitutkimuksen lähtökohta, että lajit ovat olemassa vain toisiinsa nähden: erottuvina rajoina, jotka muuttuvat alituiseen niistä käytävän julkisen keskustelun perusteella. Nämä ”rajaneuvottelut” ovat kirjan kiinnostavin puoli, koska niissä tullaan lähimmäksi nykyhetkeä ja lukijayhteisöjä kokoavia lukukokemuksia. Rajaneuvotteluja käydään tiedon laadusta ja tekijän näkökulmasta, mutta etenkin tietolähteiden käytöstä ja näkyvyydestä.

Johdantoartikkelissaan toimittajat Mäntynen & co viittaavat edelleen ajankohtaiseen keskusteluun Maria Petterssonin tapauksesta, jossa yleistajuista tietokirjaa (Suomen historian jännät naiset, 2022) ja sen tekijää syytettiin tutkimustiedon plagioinnista. Kustantamo oli puolustanut kirjoittajan ylimalkaista leikkaa-liimaa -tekstieditointia sillä, että tutkimuksista siteeratut kohdat olivat yleistietoa ja siten tekijänoikeuslakien ulkopuolelle. Mutta, kuten toimittajat toteavat, jos kustantamon näkökulma otettaisiin yleiseksi käytännöksi, se tarkoittaisi kaiken tutkimustekstin olevan ”vapaata riistaa” ajankohtaisia aiheita metsästäville toimittajahenkisille kirjoittajille.

Elämästä ja historiasta kertominen

Yksittäisissä artikkeleissa näitä lajien välisiä rajaneuvotteluita pohditaan esimerkkien valossa, joskaan muiden tekemiin huomioihin ei juurikaan viitata eikä kirjassa ole kokoavaa yhteenvetoa rajaneuvottelujen samankaltaisuuksista.

Johdantoa seuraa kaksi elämäkertatutkijoiden artikkelia. Ida Henritius kirjoittaa poliitikkojen elämäkerroista ja Päivi Kosonen laajemmin muistelmista ja autofiktiosta. Molemmat artikkelit sivuavat sitä tietokirjallisuuden uskottavuuden ja luettavuuden olennaisinta piirrettä, kysymystä tiedon lajien tuoreudesta. Periaatteessahan päivittäiset journalistiset tekstit toimivat metrimittana sille, miten tuoretta tietoa odotamme vaikkapa presidentti Niinistön elämäkerralta ja miten totena siihen tuoreuden perusteella suhtaudumme. Elämäkerta, ja etenkin autofiktio, herättää kysymyksiä mikä on se julkisuuden preesens, jossa teoksesta odotetaan keskustelua. Päivi Kosonen toteaa autofiktiosta laveanpuoleisesti, että sen ”identiteetti on vasta vakiintumassa”, mutta yhtä todennäköiseltä tuntuisi, etteivät sen rajat ”vakiinnu” yhtään sementtisemmin kuin muunkaan fiktion.

Fiktion ja käytännössä kertomuksellisuuden aste näyttäisi olevan muutenkin tietolajien erotteluun käypä ominaisuus. Historian tekstuaalisuutta esittelevä Pertti Haapalan artikkeli heittää rinnastuksen, että historiankirjoitus, niin tieteellinen kuin popularisoivakin, on sekin ”yhteiskunnan omaelämäkerta”. Ehkä samaa voisi sanoa muuttujat muuttaen kaikesta kirjallisesta tietokirjallisuudesta. Jopa oppikirjoissa ja matkakirjoissa kirjoittajat reflektoivat – omaelämäkerran tapaan – tarkastelevansa menneisyyttä niiden merkitysten pohjalta, jotka ovat muodostaneet nykyhetken ymmärryksen. Haapala toteaa tämän asian notkeammin ja käytännöllisemmin: ”Harva huomaa, että historia on maailman tärkein matkailutuote ja mitä vaikuttavin taiteen ja viihteen sisältöaines.” Haapalan artikkeli onkin oikeastaan paras paikka aloittaa koko kirja, niin yleistajuisesti hän lähestyy sekä historian monikertomuksellisuutta että popularisoivien tietonarratiivien voimaannuttavuutta.

Toinen käytännöllinen yleisesittely, josta kirjan voisi aloittaa, on toisen emeritusprofessorin, Mikko Lehtosen artikkeli tieto- ja kaunokirjallisuuden alati muuttuvasta rajanvedosta. Lehtonen poimii esimerkkejä eurooppalaisesta ja kotimaisesta kirjallisuudesta huomauttaen teosten lajikontekstin muuttumisesta ajasta ja kulttuurista toiseen siirryttäessä. Helvi Hämäläisen Säädyllisen murhenäytelmän (1941) ja Ketunkivellä-teoksen (1993) lukeminen kauno- tai tietotekstinä ei perustu tekstien tyylillisiin eroihin, vaan niille julkaisukontekstissa tarjoutuviin eroihin. Vastaavasti Eric Vuillardin Päiväkäsky (2017) palkittiin kotimaassaan Ranskassa kaunokirjallisuutena, mutta Suomessa se sai käännöspalkinnon historiallisena tietokirjana.

Lehtosen esimerkeistä havainnollistavin on erottelu myydyimpien suomalaisten tietokirjojen arvosta tiedonvälittäjänä. Vuoden 2021 kymmenestä myydyimmästä tietoteoksesta kaksi on vitsikirjoja, viisi julkkisten ja rikollisten elämäkertoja, minkä lisäksi löytyy kuvauksia uupumuksesta, murhasta ja syöpäkokemuksista. Lehtosen mukaan listaus osoittaa, että tietokirjat ovat paljolti samanlainen ”mielihyväperiaatteen laji” kuin millaisena kaunokirjallisuutta luonnehditaan käyttötarkoituksen perusteella.

Tietokirjoittajat vs media ja museot

Erikoistuneempia lajiesittelyjä artikkelit tarjoavat edellä mainittujen lisäksi yhteiskunnallisesta tietokirjallisuudesta, oppikirjasta tekstilajina, narratiivisesta tietokirjasta ja esseistiikasta. Aiheet kattavat niin suuren osan tietokirjallisuutta, ettei pois jääneitä tekstilajeja tule oikeastaan edes ajatelleeksi. Esimerkiksi Jari Aron ja Kirsti Lempiäisen artikkeli yhteiskuntatieteellisen tiedon käytöstä päätöksenteossa tarjoaa vertailukohdan muidenkin tieteenalojen pyrinnöille tuoda uudiskäsitteitä ja yleistajuisia selityksiä valistuneiden maallikoiden ulottuville.

Ainoa asia, mistä Tietokirjallisuuden lajit ja rajat tuntuu vaikenevan, on lajien mahdollinen diversiteetti ja lukemiskulttuurin köyhtyminen, samoin kuin Petterssonin tapauksen osoittama kilpajuoksu ajankohtaisten journalististen trendien kanssa. Asiantuntijuuden inflaatio sopisi lähtökohdaksi, josta vertailla tietokirjoittajien tapoja todistaa ei-akateemista auktoriteettia, nykykielellä ”kokemusasiantuntijuutta”.

Meidän varsinaisten syynalaisten eli tietokirjoittajien näkökulma lajinvalintaan ja kaunokirjallisiin keinoihin tulee onneksi esille historian professori Anu Lahtisen artikkelissa, jossa hän esittelee tutkimustietoa soveltaville ammattilaisille tehtyä kyselytutkimusta. Lahtinen toteaa kokoavasti, että alojensa edustajat, tutkijat ja kirjailijat ja kuraattorit, eivät ole suinkaan yksimielisiä siitä, miten tutkimuslähteitä olisi parasta käyttää ja niiden käyttötapa ilmoittaa kirjoissa. ”Esitettyjen havaintojen perusteella”, toteaa Lahtinen, ”media ja jotkin museotkin näyttävät pelkäävän, että tutkimustieto pikemminkin karkottaisi kuin houkuttelisi yleisöä.” Media ja museot, jopa Kansallismuseo, rakentavat ennemmin ”jännittäviä” henkilötarinoita ja tuoreiksi uskottelemiaan tieteellisiä ”löytöjä”.

Lahtinen tulkitsee ihailtavan suhteellisuudentajuisesti, että moinen yleisöstä kilpailemisen ilmapiiri on omiaan pienessä maassa, jossa liian moni sivistysalan freelanceri toimii liiankin monessa roolissa epävarmana siitä, millä (retorisilla) keinoilla turvaa toimeentulonsa. Tällä tietokirjallisuuden 2020-luvulle pulttaavalla ajatuksella voisi toivoa artikkelikokoelmalle jatko-osaa, joka vertailisi tietotekstien uskottavuuskysymyksiä myös kirjallisuuden ja journalistiikan välillä.

SISÄLLYS:

Lähtökohtia tietokirjallisuuden lajien tutkimukseen / Anne Mäntynen, Olli Löytty & Ida Henritius

Elämäkerta - kirjoittajan tulkinta toisen elämästä / Ida Henritius

Omaelämäkerta, muistelmat ja autofiktio tietokirjallisuuden rajatapauksina / Päivi Kosonen

Historian kirjoittaminen / Pertti Haapala

Yhteiskuntatieteellinen tietokirjallisuus / Jari Aro & Kirsti Lempiäinen

Oppikirja tekstilajina / Pirjo Hiidenmaa

Lasten tietokirjat / Päivi Heikkilä-Halttunen

Sarjakuva tietokirjallisuutena / Oskari Rantala

Tietokirjallisuuden ja kaunokirjallisuuden liikkuvat rajat / Mikko Lehtonen

Narratiivinen tietokirja faktan ja fiktion rajalla / Maria Lassila-Merisalo

Kertovat ja opastavat matkakirjat / Ilona Lindh

Moniaääninen essee / Ida Lowndes & Olli Löytty

Tutkija, taiteilija ja toimittaja historian tulkkeina / Anu Lahtinen

 

 

 Tämä arvostelu on tehty Agricola-verkkolehteen, jossa se vielä odottelee julkaisuvuoroaan...

Hosseini: Kirjallisuuden kiihottava historia (tietokirja)

 

Silvia Hosseini: Kirjallisuuden kiihottava historia 

379 s.
Gummerus, 2023

Silvia Hosseinin Kirjallisuuden kiihottava historia on yhdistelmä huolella lähteistettyä kirjallisuushistoriaa ja referaatteja erotiikan klassikoista. Esseistin vapaudella historiikki hypähtelee lähdemaininnasta ja kohteesta toiseen, kuten kuningatar Margareetan Heptaméronista (1558) Pietro Aretinon kurtisaanisatiiriin Ragionamenti (1534–1536). Kumpikaan teos ei ole nykypäivänä tunnettu muutoin kuin epookkinsa ja kutkuttelevan lajityyppinsä edustajana, mutta Hosseini havainnollistaa miten ne edustavat aikansa suvaittua tai siedettyä seksikulttuuria. Esimerkiksi Heptaméronista on Hosseini tätä kirjaansa varten käännättänyt (Einari Aaltosella) makupaloja edustavuuden todistamiseksi.

Enimmän aikaa erotican mestariteoksia esitellään oppikirjamaisen kuivakkaasti. Teosten ja aikakauden huippukohtia, joskus tyylillisiä ja usein seksuaalisia, luonnehditaan kuitenkin kohteen omalla kielellä räävittömän reippaasti. ”Keskiajan elämässä oli runkkua!” huudahtaa Hosseini muistuttaakseen, että kirjoittaja lähestyy historiaa nyt aiheen eikä taiteen ehdoilla.

Suorasukaisten, nykypäivään kiinnittävien kommenttien ryöpsähtäminen keskelle oppikirjatekstiä selittynee sillä, että Hosseini on kerännyt lähdemateriaalin alunperin radiosarjaansa varten ja sittemmin muokannut siitä tietokirjan. Kirjan kielellinen rosoisuus maistuu kiireeltä, vaan ei hutiloinnilta. Hosseini kirjoittaa sujuvan johdattelevasti edetessään esimerkkiteoksesta toiseen.

Siksi kerrankin toivoisi, että tietokirja päästäisi irti lähteistään ja antaisi enemmän tilaa tekijänsä omille ajatuksille. Taitavan esseistin, sellaisen kuin Hosseini, terävästi etenevä kirjoitus on yleensä uteliaisuutta kutkuttelevaa analyyttisen omaperäisyytensä vuoksi, mutta tässä oppaassa luotetaan aiheen pidättelevän ja ohjailevan lukijan uteliaisuutta. Hosseinille jää liiankin usein kannustavia räävittömyyksiä huudahtelevan radiotoimittajan rooli. Tekijän kommentoivalla läsnäololla selitetään epäsuorasti kirjan katkonainen rakenne ja ”aikamatkan” tavoitteella äkilliset siirtymät esimerkkiteoksesta toiseen.

Enimmän aikaa kerronnan sävy on toki oppikirjamainen referaatti, jota sitten täydentävät esseistiset aasinsillat. Esimerkiksi ”modernistinen erotiikka” avataan 1850-luvulta amerikkalaisella Walt Whitmanilla, mutta hylätään kirjailija kahden sivun jälkeen todeten: ”Palataan takaisin Eurooppaan ja hypätään modernismin syvään päätyyn eli avantgarde-erotiikkaan. Sen tekemisessä kunnostautuivat surrealistit.” Miksi hypätään juuri sinne, ei selity muulla kuin kirjoittajan omakohtaisen luennan auktoriteetilla: hänen johdollaan päästään nopeasti ”syvään päätyyn”.

Erotiikan yhteydessä löysimmätkin luonnehdinnat symboloituvat lupauksiksi jostain skandaalimaisemmasta. Tällä taktiikalla erotiikan historiat ovat myyneet yhtä varmasti kuin itse erotiikka.

 

 

Kotoperäisesti kaukaisistakin klassikoista

Historia on jaettu kirjassa kymmeneen osastoon tuttujen epookkien mukaan (antiikki, keskiaika, jne). Kukin epookki saa tasaiset kolmisenkymmentä sivua esittelyä, viimeisenä ”postmoderni”. Sen ei luulisi tuovan tyylillisesti mitään ratkaisevaa erotiikkaan, mutta Silvia Hosseini tuo muutamilla esimerkeillä hyvin esille ”queeriyttämisen” ja klassikkojen uudelleenkirjoittamisen mahdollisuudet tehdä tutuista seksiseikkailuista tuoreita ja radikaaleja uusille kuluttajaryhmille.

Myös suomalainen kirjallisuus tulee huomattavasti enemmän esille tässä päättävässä, lukijan arkea lähinnä olevassa osastossa. Sitä ennen erotiikkaa ovat saaneet edustaa hyvinkin harvakseen mainitut esimerkit, kuten Kallas ja Onerva, Kilpi ja Kihlman.

Historiikin referoivaa lähestymistapaa korostaa se, että neljää kotimaista lähdettä käytetään arvovaltaisina selittäjinä erotiikalle, ilman, että Hosseinilla on mitään kommentoitavaa tai lisättävää näihin selityksiin. Tämä on yllättävää siihen nähden, että kirjoittajan queer-tietoinen ja naiskirjoittajia esiin nostava näkökulma antaisi hyvät perusteet kommentoida erittäin miespitoisia lähdeteoksia, joissa suomalaisten kirjoittajien tiedoilla kuvaillaan kokonaisia aikakausia ja kulttuureita. Jaakko Hämeen-Anttilan Tuhannen ja yhden yön erotiikka (2011) vastaa orienteista tuhmuuksista, Hänninen & Co:n teokset (2008 ja 2013) alan provokatiivisista klassikoista, Kalevi Haikaran Suurten rakkauksien kirja (2012) romanssien yleisesittelyistä, ja Jukka O. Miettisen toimittama Miesten kesken (1993) homokirjallisuuden perinteestä.

Suomennetuista lähteistä eniten viitataan Brusendorff & Henningsenin kolmiosaiseen Erotiikan historiaan (1963–1965) välittämättä siitä, miten paljon vanhentununeita tietoja ja asenteita siihen saattaa sisältyä. Suomenkielisten lähteiden suosimista voi tietysti perustella sillä, että uusi historiikki on suunnattu suurelle yleisölle, joka aiheesta kiinnostuessaan etsii lisätietoa kotikielisistä teoksista.

Lemmekkästä kirjallisuutta käsittelevien tutkimusten lähdeluettelo on niin kunnioitettavan pitkä, että se kelpaisi aiheensa mukaiseen väitöskirjaan. Kirjaa lukiessa kuitenkin selviää, että muutamat kotimaiset lähteet ovat määränneet ulkomaisten lähdeteosten valintaa. Useimmat ulkomaiset lähteet jäävät yhdelle viittaukselle eikä niitä käytetä kommentoimaan toisiaan tai kotimaisia lähteitä. Mitään selventävää aiherajausta eivät edes lähdevalinnat paljasta. Kotimaisista lähteistä on jätetty pois oma tietokirjani Tuttua lemmentouhua (2016), vaikka se sentään on yksi harvoista akateemisista pitkittäisleikkauksista rakkauskirjallisuuteen.

 

Historia kiihottaa, ei taide

Muutaman kerran Kirjallisuuden kiihottavaa historiaa lukiessa täytyy muistuttaa itseään, että pääosassa ei suinkaan ole kiihottava sanataide, vaan teoksen nimen mukaisesti kirjallisuushistorian sisältö.

Mikä sanataiteessa milloinkin lukijaansa ”kiihottaa” ei siis välttämättä riipu realismista tai tyylin hienostuneisuudesta. Itse asiassa Silvia Hosseini tekee isompia oletuksia pornografisen sisällön kuin tyylin vaikutuksista. Esimerkiksi markiisi de Saden Justinesta (1791) hän väittää ykskantaan, että ”moni kiihottuu” teoksesta sen väkivaltaisuudesta huolimatta. Mihin seksologiseen tietoon tai tilastoon tämä ajaton moneus perustunee, sitä ei kerrota.

Pidempiä, 4-5 sivun luonnehdintoja saavat muun muassa Cervantesin Don Quijote (1605–1615) ja Tolstoin Anna Karenina (1878), joissa tunteet kyllä kuohuvat, mutta aniharva lukija käyttänee niitä samaan tapaan kuin Decameronea (1370-l.) tai Fanny Hilliä (1749). Nämä luonnehtivat sivupolut ovat kirjan substanssi, vaikkakin tunnustettujen klassikkojen tärkeys ja vaikutus myöhempään erotiikkaan jäävät useimmiten selittämättä.

Esimerkkiteosten valinnoista ei teosta voi soimata, kun sen tavoitteena kerran on todistaa jotain kirjallisuushistoriasta itsestään eikä rakentaa eroottisen kirjallisuuden kaanonia digikauden näkökulmasta. Jotkut esimerkkiteoksista saavat silti kohtuuttomankin huomion siihen nähden, että ne ovat vain jännittäviä poikkeuksia arvokirjailijan tuotannossa. Esimerkiksi Mallarmén yksittäiseen proosarunoon tuskin kannattaisi käyttää edes alaviitettä, saati rivikaupalla leipätekstiä, jos ainoa lähde tekijän aitouteen on ”internet”. Ja jos kirjallisuusinstituutiota halutaan ravistella, niin skandaalimaisista arvokirjailijoista puuttuu esimerkiksi Nobel-palkittu Elfriede Jelinek ja romaani Pianonopettaja (1983), jota kirjailija itse – päinvastoin kuin lukijakuntansa – on nimittänyt pornografiseksi teokseksi.

Kustantajan mainos, että Hosseinin historiikki vie lukijansa ”länsimaisen kirjallisuuden riettaimpiin kolkkiin” pitää kyllä paikkansa. Lyhyetkin esittelyt antavat äidinkielenopettajille mahdollisuuden käyttää historiikkia oheistekstinä kuivilta vaikuttavien epookkien elvyttämiseen. Lisäksi teosta voi tarjota yllätyslöytöihin niillekin, jotka uskovat tuntevansa alan klassikot. Vain kotimainen erotiikka vaikuttaa kovin harvakseen pulppuavalta. Mutta kenties Hosseinilta syntyy täydentävä jatko-osa sen esittelemiseen.

Markku Soikkeli

 

Tämä arvostelu on tehty Agricola-verkkolehteä varten syyskuussa. Agricolassa se ei näy vieläkään (2.1. 2024) ilmestyneen. 

Professorin päivä 1.10. 2003

 

Muistelmiin materiaalia etsiessä löysin vuodelta 2003 päiväkirjamuistiinpanon, johon olin tarkkaan kirjannut kaiken numerotiedon mistä päiväni koostui (Turussa) professorin sijaisena:

” 

Nukuttu 7 tuntia, herätty 1 kerran. Syöty 1/2 lautasellista mysliä, 1 ruisleipä ja 1 juustoviipale, kymmenisen teelusikallista rahkaa, 1 kupillinen rooibosta. Yritetty tappaa 6 hedelmäkärpästä, saatu saaliiksi 0. Tarkistettu ulkomittarin celsiukset, puettu 3 paitaa päällekkäin.

Ylitetty 4 valvomatonta ja 1 valo-ohjattu risteys kypärävarusteissa. Kuunneltu julkista radioasemaa 10 minuuttia, lopetettu mainosten alkaessa. Luettu sähköposti, käytetty valtion työaikaa 45 minuuttia virkatyöhön liittymättömän verkkoteoksen testaamiseen ja palautteen kirjoittamiseen. Iloittu.

Haettu 1 kupillinen kahvia keittimestä joka ei kuulu valtion tarjoamiin sosiaalietuihin. Kirjoitettu 3483 merkkiä kaverisosiaalisuudesta Suomessa. Soitettu 6 cd-levyä aamupäivän aikana. Keskusteltu 2 kollegan kanssa, puhuttu verkkosivujen täydentämisestä ja seminaarikirjastoon tilattavista teoksista. Jututettu ikkunalaudalla keikkuvaa harakkaa 4 sekuntia.

Huomattu proseminaarityön viimeiset 3 sivua ja luettu ne. Syöty 6 dl riisipataa kahvihuoneessa. Aukaistu kirjeposti ja saatu 1 pääsylippu messuille. Pidetty 75 minuuttia proseminaariryhmää. Nautittu kupillinen kahvia ja eilinen juustosämpylä. Lähetetty 9 sähköpostiviestiä. Vastattu 1 puheluun. Kuunneltu 2 kertaa uudelleen "Sleeps With Angels". Pidetty 65 minuuttia tutkimusseminaaria. Abstrahoiduttu. Täytetty 4 tenttikuorta kysymyksillä.

Osallistuttu 90 minuuttia jatkokoulutusseminaariin. Kirjoitettu sivun mittainen palaute pro gradu -työstä. Kirjoitettu luentoa kunnes 13 tunnin työpäivä pulkassa. Luettu sähköpostista haukut järjestöhommien laistamisesta. Vastattu Pasille. 

Ylitetty 1 valo-ohjattu ja 4 kuollutta risteystä kypärävarusteissa. Syöty 150 grammaa mustamakkaraa ja 2 juustoleipää. Katsottu 2.5 tuntia tv-ohjelmia. Kirjoitettu 1 kolumni ja juotu 3 kupillista kaakaota. Sammutettu valot ja nukuttu 9 tuntia. Herätty kerran.

”

 

Vuonna 2003 elämä näytätä olleen suorastaan proosallisen mukavaa. Ei tietoakaan pandemiasta tai eurooppalaisesta sodasta, ainoana vihollisena yliopiston byrokratia ja OKM.

Varpio: Elää, kokea, ymmärtää – Alex Matsonin elämä

 

 

 

Yrjö Varpio: Elää, kokea, ymmärtää – Alex Matsonin elämä

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura

Tietolipas 280

2023, 376 s.

 

Alex Matson oli 1930–1960 -lukujen keskeinen kulttuurivaikuttaja ja kirjallisuuden esteetikko. Akateemisen maailman ulkopuolella toiminut Matson oli keskeisessä asemassa modernin kirjallisuuden esittelemisessä suomalaisille. Hän myös suomensi John Steinbeckin ja William Faulknerin kaltaisia klassikkoja. Professori Yrjö Varpion teos Elää, kokea, ymmärtää (SKS) on ensimmäinen tietokirja, joka esittelee ne taustasyyt ja olosuhteet, joissa Matsonista kehittyi aikansa arvostetuin kirjallisuudenselittäjä.

 

 

Tamperelaisen kirjallisuuden sisäpiirejä Yrjö Varpio on käsitellyt aiemminkin, niin akateemisissa töissään kuin jättimäisessä Väinö Linna -elämäkerrassaan (2006). Erikoisin tapaus näissä tamperelaisissa ja hämäläisissä kulttuuripiireissä on taidemaalarina aloittanut, sittemmin kirjallisuuden yleisnerokkaana esseistinä tunnettu Alex Matson (1888–1972). Varpion emeritus-vuosinaan laatima Elää, kokea, ymmärtää on erittäin perusteellinen ja pikkutarkkuudessaan perinteinen taiteilijaelämäkerta Matsonista. Elämäkerta tuo esille taustasyyt Matsonin monipuolisuudessa kulttuurikeskustelijana. Arviot Matsonin sisäisistä motiiveista asettavat varovaisesti vastakkain haastattelut, muistelmat ja aikalaislausunnot.

 

Englannissa lapsuutensa viettäneen Matsonin voi sanoa eläneen monta elämää. Ennen asettumistaan Hauholle (1945–1954) ja Tampereen seudulle (1954–1972) Matson oli toiminut merimiehenä, kuvataiteilijana, journalistina, kääntäjänä ja osallistunut aikansa kulttuurisotiin modernin kirjallisuuden auktoriteettina. Turvallisen välimatkan päässä Helsingin seurapiireistä hän kasvatti edelleen mainettaan modernin kirjallisuuden esittelijänä ja kommentoijana.

 

Vielä 1920-luvulla Matson oli arvostettu kuvataiteilija, mutta luopui taiteilijaurasta. Haastatteluissa Matson on väittänyt, että hän vain lakkasi näkemästä värit niin kuin taiteilija ne näkee, tosin elämäkerrassa arvellaan osasyyksi kapinointia isän odotuksia ja asenteita vastaan. Lisäksi taidemaailmassa oli tapahtumassa modernismin vastainen käänne kansallisiin arvoihin ja aiheisiin, mikä ei vastannut Matsonin asennetta taiteen itsenäisyyden puolustajana.

 

Myös kirjailijana Matson aloitteli jo vuonna 1920 romaanillaan Maata paossa. Romaani perustui kirjoittajansa omiin seikkailuihin valtamerilaivan miehistössä. Varpio punnitsee kirjan jääneen taiteellisesti keskeneräiseksi yritykseksi, minkä vuoksi henkilökohtaiset kokemukset korostuvat sisällöllisesti luontevina mutta tyylillisesti ja varsinkin kielellisesti kömpelöinä kohtauksina. Kirja sai silti "yllättävänkin myönteisen vastaanoton", olihan aihealue suhteellisen uutta kotimaisessa proosassa, joten kustantajaa vaihdettuaan Matson julkaisi jo vuotta myöhemmin toisenkin romaanin, satamakaupungin elämää kuvailevan Knuuttilan turvissa. Vielä vuonna 1938 ilmestyi Matsonin kolmas, salanimellä esikoisromaanikilpailuun osallistunut teos Lunnaat.

 

1920-luvulla Matsonin elämän isoin mullistus oli avioliitto (1922–1929) kirjailija Kersti Bergrothin kanssa ja puolison rohkaisemana tehty muutto Lontooseen. "Juuri Lontoossa Matson rakensi perustan vahvalle uusimman anglosaksisen kirjallisuuden tuntemukselleen", muistuttaa Varpio.

 

Tehokkaan lukemisen ohella Matson tutustui keskusteluun uusimmasta kirjallisuudesta luoden perustaa käännöstyölleen. Ensimmäisiä töistä oli Aino Kallaksen virolaisnovellien ja sittemmin klassikoiksi nousseiden pienoisromaanien kääntäminen englanniksi. Suomalaisen proosan esittely maailmalle oli Matsonille kutsumustehtävä, mutta varsinaista leipätyötä hänelle olivat tietokirjojen käännökset, niin suomesta englantiin kuin englannista suomeen.

 

Englannin kirjoittajana Matson ei kuitenkaan ollut niin taitava ja luova kuin mitä myöhemmin suomentajana. Kotimaisen kirjallisuuden peruskiven, Aleksis Kiven Seitsemän veljestä hän saattoi englanniksi vuonna 1929, mutta sen kieli oli jäykän ylevää ja väkinäisen vanhahtavaa. Vieläkin kehnommin kävi Tuntemattoman sotilaan käännökselle kolme vuosikymmentä myöhemmin, tosin syyt englanninnoksen turmelemiseen olivat seikkailukertomusta odottaneessa kustantajassa.

 

 

Pirkkalaiskirjailijoiden Matson-kokoelma

 

Kansainvälisen kaupan ja kirjallisuuden palveluksessa

 

Suomeen palattua Kersti Bergrothin ja Alex Matsonin suurhanke oli vuosikymmenen lopulla ilmestynyt Sininen kirja -lehti. Matsonin osuus tuhdissa lehtijulkaisussa olivat ulkomaista kulttuuria ja kirjallisuutta esittelevät analyyttiset katsaukset. Jo ensimmäisessä numerossa ilmestyi Matsonin pitkä essee James Joycen Odysseuksesta (1922). Muita lehdessä esiteltyjä kirjailijoita olivat mm. Aldous Huxley, D.H. Lawrence, Paul Valéry, Ernest Hemingway ja T.S. Eliot.

 

Matsonin yritteliäisyys näkyy siinä, että hän perusti myös oman viihteellisen viikkolehden nimeltä Elämä. Kansainvälistyvän kulttuurin ohella hänelle oli tarjolla rahakasta työtä kansainvälisen kaupan puolella. Pari vuotta Elämää toimitettuaan Matson siirtyi ulkomaanvientiä siivittävän englanninkielisen julkaisun toimittajaksi. Ahkeroiva Matson teki käytännössä kolmea työtä: "[A]amuisin hän työskenteli [Englannin] lähetystössä, päivällä vientiyhdistyksessä ja illalla hän käänsi asiatekstejä englanniksi." Elämänmuutokseen kuului myös uuden avioliiton (1930–1972) solmiminen, nuorehkon Kerttu Kailan kanssa.

 

1930-luvun poliittisesti latautuneissa kulttuurikamppailuissa Matson otti sovittelevan, kirjallisuuden ja kirjallisuuskritiikin itsenäisyyttä korostavan asenteen. Matsonin mielestä suomalainen kirjallisuus ei kehittynyt kansainväliselle tasolle, koska arvosteluja tehtiin "kiinalaisella kukkaiskielellä" eikä täysin taiteellisin kriteerein. Samat terveiset ammattiarvostelijoille voisi tietysti allekirjoittaa tänäkin päivänä.

 

Sodan jälkeen Matson jatkoi ahkeraa käännöstyötä. Suomennosten ohella Matson myös antoi lausuntoja käännösehdotuksista niin englannin- kuin suomenkielisten kirjojen osalta. Varpion mukaan Matsonilla oli keskeinen rooli Tammen nostamisessa arvostetuksi käännöskustantamoksi. Modernin proosan klassikoista Matson suomensi Tammelle erityisesti John Steinbeckia ja William Faulkneria. Varpio muistuttaa, että kirjailijoiden arvo modernismin eturintamana oli kyllä kustantamoilla hyvin tiedossa, mutta vanhan polven kustantajat suhtautuivat torjuvan epäilevästi teosten sisältöön.

 

 

Romaanitaiteen selittäjä

 

Suuren yleisön kannalta Alex Matsonin tärkein anti sekä omalle ajalle että jälkipolville ovat hänen esseeteoksensa. Ei liene toista kirjallisuuden estetiikalle omistettua suomalaista esseeteosta, jota olisi luettu ja varsinkin sovellettu yhtä ahkerasti kuin Matsonin Romaanitaidetta (1947).

 

Romaanitaiteen maanläheisyyden ja sukupolvissa kestäneen lumovoiman on taannut se, että Matson selittää kirjallisuutta lukukokemuksesta käsin. Matsonin maailmankuvassa romaanitaide perustuu sellaiseen elävän elämän jäljittelyyn, jossa ratkaisevaa on kirjailijan yksilöllinen tulkinta. Näin jokainen klassikkoteos olisi itsenäinen, sisäisen rakenteensa varassa toimiva ainutkertainen reaktio maailmaan.

 

Matsonilainen näkemys asettaa riman myös lukijan taidoille liittää lukemansa "laajempaan tulkintaan ihmisestä, yhteiskunnasta ja maailmasta." Tällaisena lukijan itseymmärrystä palvelevana filosofisena kirjailijana Matson esitteli erillisissä teoksissaan Tolstoin ja Dostojevskin (Kaksi mestaria, 1950) ja John Steinbeckin (1948). Matsonin näkemykset sanataiteesta ovat lähellä sitä kirjallisuustieteen tulkintaperinnettä, joka sai alkunsa amerikkalaisesta uuskritiikistä ja johon Matson oli tutustunut 1920-luvulla.

 

Esseemäisellä vapaudella etenevän Romaanitaiteen vaikutusvalta perustuu siihen, miten taitavasti Matson selittää sekä kotimaisten että ulkomaisten klassikkojen arvoa. Ennen Matsonia kukaan – muistuttaa Varpio – ei ollut selittänyt esimerkiksi Volter Kilven Alastalon salissa -teoksen (1933) luonnetta yhtä tarkasti. Jos Kilven teos olisi ilmestynyt jollain sivistyskielellä, se olisi noteerattu maailmankirjallisuuden mestariteoksiin.

 

Romaanitaiteen lukeneet tamperelaiset kirjailijat, joita innoitti ajatus romaaneista yksilöllisinä nerontöinä, lähtivät hakemaan Matsonilta neuvoa ja ymmärrystä.  Paikallisesti kuuluisaa kirjallisuuspiiriä vetänyt kirjastonjohtaja Mikko Mäkelä ja Väinö Linna saapuivat Hauholle 1949, ja pian perässä seurasivat esikoisromaanejaan viimeistelevät Jaakko Syrjä ja Lauri Viita. Viidan Moreenin ilmestyttyä (1950) Matson julisti tässä olevan Aleksis Kiven "manttelin perijä".

 

Tampereen kupeelle ja sittemmin kaupunkiin muutettuaan Matson jatkoi Aamulehdessä kirjallisuusarvosteluilla ja -esittelyillä. Helsingissä tärkein kontakteista oli kustannuspiirien napamies Tuomas Anhava. Varpion mukaan oli Anhavan ansiota, että Matson sai kestävän tunnustuksen suomalaisen kirjallisuuden edistäjänä. Pelkkää kehua ja selkääntaputtelua ei Matsonilta voinut kumminkaan odottaa. Esimerkiksi Pentti Haanpään ja Veijo Meren teokset jättivät Matsonin kylmäksi, jopa ne taiteellisesti etäännyttävät  kerrontaratkaisut, joita Matson arvosti Linnalla.

Varpion omasta taidosta etäännyttää tekijä tekstistään on paras todistus elämäkerran lopetus. Siinä elämäkerturi astuu sivuun ja antaa kohteensa näyttäytyä viimeisen kerran henkilökohtaisimmillaan. Jäämistöstä on löytynyt Matsonin paperinpalalle rustaama viimeinen tahdonilmaus, että hänen tuhkansa ripoteltaisiin mereen. Paperille on leski lisännyt postuumin viestin: "Tuhkasi on Kalevankankaalla. Anteeksi. Kerttu."

 

 

Tämä arvio on ilmestynyt arvosteluna Agricolassa 11.5.2023...

Kirjaa on saatavilla ilmaiseksi SKS:n OpenAccess-linkistä

https://library.oapen.org/handle/20.500.12657/62463