KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2024


- tietokirjani Eroottinen elokuva on ilmestynyt
- Muoniossa 27.7.-2.8.
- Tukkateatterin "Olipa kolmannen kerran" 8.8.
- Mökillä Savossa 9.-12.8.
- Helsingissä 13.8.






torstai 27. kesäkuuta 2024

Vuoden 2024 spefi-toiveita

 

Rising Shadowista kun uutuuskirjojen 2024 listaa lukee, niin maailma on aivan toinen kuin Hesarin tai Parnasson sivuilla. Spefiä ilmestyy suomeksi edelleen aivan uskomattomia määriä. Ainoa minkä niukkuus varsinaisesti hämmästyttää on ilmastoscifin vähäisyys. Esimerkiksi Robinsonin hälyttävän ajankohtainen The Ministry for the Future (2020) on kyllä ilmestynyt ruotsiksi, mutta suomessa sille ei ilmeisestikääm löydy kustantajaa, vaikka teoksen luulisi myyvän niin genre- kuin valtavirtayleisölle.

Suurin osa suomennetusta spefistä on... valitettavasti... nuorille suunnattua sarjatavaraa. Täytyy vain toivoa, että sieltä massasta nousee uutta fandomia, joka jalostaa genretimantit trendikkään identiteettiproosan kaskesta, niistä samoista syistä kuin edellisetkin sukupolvet ovat jalostaneet. Of the fandom, by the fandom, for the fandom, kuten amerikkalaiset sanovat.

Omien luku- eli arvostelutoiveiden määrä on spefin suhteen pysynyt samana vuodesta toiseen. Muuten en suomenkielistä spefiä luekaan kuin uutuus- tai klassikkoarvoltaan valittuina arviointitapauksina. Jo englanninkielisissä uutuuksissa riittää tarkkaan valikoidenkin enemmän luettavaa kuin kielitaito ja ajankäyttö sallivat.


Tältä vuodelta on jo-luettujen-ja-arvioitujen lisäksi vielä toivelistalla
:

Yöeläimiä (ILMESTYNYT)
 Camila Sosa Villada

Tuli & veri (ILMESTYNYT)
 George R. R. Martin

Nousu (HEINÄKUU)
 Nicholas Binge

Tuleva (SYYSKUU)
 Naomi Alderman

Kaupunki ja sen epävakaa muuri (SYYSKUU)
 Haruki Murakami

Kuviteltu tulevaisuus: Tieteiskirjallisuus suomessa 1803–1944 (LOKAKUU)
 Vesa Sisättö, Jari Koponen

Vanhaa rakkautta: Kertomuksia (LOKAKUU)
 Margaret Atwood

Ennen kuin salaisuus paljastuu
(LOKAKUU)
Toshikazu Kawaguchi

Kompassiruusu (...2024)
Ursula K. Le Guin

 




maanantai 17. kesäkuuta 2024

Villi leikki (eroottinen elokuva)


Nyt kun Jonas Rothlanderin suomalais-saksalainen elokuva Villi leikki (2023) on tullut kirjastoihinkin dvd-kopiona, sen status ensisijaisesti taiteena eikä pornona lienee todistetetu. Teatterikierroksella elokuva meni suurelta yleisöltä armeliaasti ohitse, vaikka porno-bonukseen luottaen media siihen tarttuikin ennen ensi-iltaa.

Myös kriitikoiden kommentit Villi leikki -elokuvasta olivat varovaisen suopeita. Pelkkä seksiaihe itsessään ei kuitenkaan riittänyt vetämään katsojia. Elokuvan viralliset katsojaluvut (2871) osoittavat sen jääneen yhtä vähälle suosiolle kuin viime vuonna kriitikoilta täystyrmäyksen saaneet Hirttämättömät (2930) ja Tuomion saari (2941).

Kritiikkien ja katsojalukujen epäsuhta osoittaa, että luomupornon kasvavilla markkinoilla on erittäin vaikea erottautua draamaksi, jossa seksi olisi ensisijaisesti aihe eikä efekti.

Ja aiheeseenhan Villi leikki oikeasti luottaa eikä seksikohtauksiin, joita elokuvassa on erittäin vähän. 

Seksin ja alastomuuden puolesta Villi leikki voisi olla K-12 eikä K-16, mutta kun aiheena on pariskunnan (enimmäkseen verbaalisina) bdsm-rituaaleina käsitelty valtasuhde niin tiettyjen kohtausten tapa dramatisoida suostumuksellisuutta voi olla joillekin aikuisillekin liian ahdistavaa katsottavaa. Ja suostumuksellisuus aiheena on toki sellainen, ettei sitä moni kirjailijakaan uskalla analysoida, saati rohkene etsiä siihen draamana realistista näkökulmaa.


Ensi-iltansa edellä Villi leikki sai paljonkin huomiota juuri suostumuksellisuuden käsittelijänä. Silloin kun filmiuutinen on seksipositiivinen, olipa aihe kuinka vaikea tahansa, seksikohtauksen oletetaan olevan varma kerronnallinen sopimus yleisön ja katsojien välillä. Seksin oletetaan paljastavan jotain erityisen olennaista paitsi yksilöpsyykestä myös ihmissuhteista, jopa taloudellisista oloista.


Hesarin haastattelussa Villin leikin toinen päänäyttelijä Saara Kotkaniemi väitti elokuvan seksikohtausten olevan ”ikkuna henkilöiden psyykeen”: ”Seksiin heijastuvat niin Saaran [roolihahmon] äitisuhde, tahaton vertailu ystäväpariskuntaan kuin kysymys taloudellisesta tasa-arvosta.” (HS 21.10. 2023)

Sitä näyttelijä ja jutun toimittaja eivät analysoineet, miksi juuri seksi olisi se syvällisin ”ikkuna” henkilöhahmoon. Sama asenne toistuu kaikissa seksifilmejä ja filmiseksiä käsittelevissä päivittäismedian uutisissa, mikäli niistä voidaan edes joltain osin puhua identiteettipolitiikan kannalta.

Uudistunut realismi on aina ollut erotiikan ja pornon myyntipuheiden tärkein elementti. Villi leikki on kuitenkin laskelmoivampi kuin mitä aiheenrajauksesta voisi päätellä. Oikeasti se pyrkii pehmopornon uusiutuville markkinoille. Kaipa sille siksi on annettu niin osoittelevan viihteellinen nimikin.

Kahdessa erotiikan oppineisuutta osoittavassa asiassa Villi leikki
erottuu kyllä edukseen.
Toinen on yllättävä bondage-kohtaus aivan elokuvan lopulla, varmaankin ensimmäinen laatuaan suomalaisessa filmihistoriassa. Eroottisen latuksen sijaan kohtaus kuitenkin väännetään ärhäkäksi draamaksi ja sitten hölmöksi luontovitsiksi ulkomaisen näyttelijän (
Nicola Perot) kustannuksella.

Parempi keksintö on dubbauksen käyttö niissä tilanteissa, joissa taidefilmi voi erottautua pornosta: seksiäännähtelyn fiktiivisyys. Yleensähän se on ratkaiseva elementti, joka takaa näytellyn seksin henkilöpitoisen realismin ja kuitataan monesti taustamusiikilla, mutta Villissä leikissä näyttelijät dubbasivat seksikohtaustensa edellyttämät äänet. Lehtihaastattelussa (HS 21.10. 2023) näyttelijä Saara Kotkaniemi kiitteli, että seksin esittämisestä tuli ”luontevampaa ja vähemmän henkilökohtaista”, kun 'oikeat' äänet poistettiin asiayhteydestä.

Olisipa samaa luontevuutta haettu eli dubattu pöytäkeskusteluihin, joista vähintään puolet tätä elokuvaa koostuu. Ne ovat niin teennäisiä ja lapsellisia, ettei sellaisia varmaankaan näe enää edes tv-sarjoissa tai Aku Louhimiehen elokuvissa. Aivan kuin elokuvan tekijöillä tolisiva olleet ajatukset draaman sijaan ihan jossakin muualla.

Oikeasti, siis aikuisten oikeasti, Villi leikki on romanssinakin typerryttävän sovinnainen ja kuviltaan niukistelevan telkkarimainen verrattuna vaikkapa Louhimiehen samoihin saaristomaisemmin sijoittuvaan kesäromanssiin Odotus (2021). Pohjamutaa kaikille aisteille.




Furiosa (petrolpunkin paluu)

Furiosa (2024) sai ensi-illassaan niin alentuvan kehnot arvostelut, että olin jättää sen näkemättä scifistisyydestään huolimatta. Tänään oli pakko käyttää viimeinen jouluna ostettu sarjalippu eikä vaihtoehtoja oikein ollut, joten Furiosa oli helpohko valinta. Ja pitkästä aikaa monella tapaa mieluinen yllätys: että summassa valittu viihdefilmi osoittautui katsomisen arvoiseksi; että joku vielä osaa tehdä omaperäisen fantisoitua elokuvaa; että käsikirjoittamisen taito ei ole kokonaan kadonnut viihdefilmeistäkään. 

Ja että petrolpunkia joku uskaliaasti satuilee juuri ennen kuin se petrooli maailmasta loppuu. Tai kahdeksankymmpiseltä George Milleriltä mehut valkokankaan rajuimpien toimintafilmien ohjaamiseen.

Petrolpunkista puhuttaessa ei scifi-kirjallisuuden puolelta ole yhtäkään nimekästä mainittavaa, vaan koko alalaji elää Mad Max -viittausten varassa. Voi siis sanoa, että ohjaaja Miller on luonut ja ylläpitänyt omatoimisesti yhden scifin keskeisistä alalajeista. Mutta ei ilman Australian aavikoita.

Uudessa Mad Max -sarjan filmissä parasta on se, miten okranvärinen hiekka-aavikko on etualalla jokaisessa ulkokohtauksessa. Kun edellinen filmi, Oscareita kahminut Fury Road (2015) menestyi spektaakkelimaisia toimintakohtauksia käsittämättömän tarkasti yhteen editoivalla kerrontarytmillä, uudessa elokuvassa luotetaan rohkeasti aavikon avaruutta pyyhkivään romaanimaiseen kerrontaan ja fantasiasta tuttuihin valtakuntakamppailuihin. Rakenne on yllättävän erilainen kuin Hollywood-tuotteissa, etenkin loppukohtauksessa. Lopetus tuntuu pitkitetyn "vääriltä" kohdin eli vailla toimintafilmien massiivista kliimaksia, mikä kuitenkin sopii siihen, miten tarina myös alkaa tavattoman pienillä aineksilla kuvittaessaan silti isoja myyttejä: paratiisin menetys, ilmestyskirjan ratsastajat, israeliittien asehulluus, ja jopa Jerikon eli "Linnoituksen" piiritys.

Tältä sen aavikkomaailman tulee näyttää! Eikä Dyynin kiiltokuvilta. 

 



 Furiosan ainoat heikkoudet ovat, ironista kyllä, ulkomaiset vahvistukset eli jenkkinäyttelijä Anya Taylor-Joy ja brittinäyttelijä Tom Burke. Näyttelijävalintoina molemmat ovat käsittämättömän epäsopivia ja särkevät tunnelman yrittäessään katsahdella toisiinsa niin pidättyneen kaipaavasti kuin mikä tässä westernejäkin brutaalimmassa yhteisössä olisi uskottavaa. 

Taylor-Joy, Burke ja Hemsworth.

Olemukseltaan Taylor-Joy ja Burke ovat aivan erilaisia kuin ne isokroppaiset ja arpisen rujot ihmishahmot mitä madmax-filmiltä voi odottaa. Taylor-Joy on pelkällä tuijotuksellaan kovanaamaksi tekeytyvä ikiteini kuten hän teki tv-sarjassa Musta kuningatar (2020). Tom Burke on puolestaan aidosti pelottava hahmo brittidraamoissa, mutta madmax-porukassa hän näyttää väärään autiomaaleffaan eksyneeltä Priscilla-nahkahomon parodialta kaljamasua pullistavissa nahkavetimissään. Kaiken huipuksi hän on lärvännyt mascarat otsalleen.

Onneksi Furiosassa annetaan enemmän tilaa pahiksille kuin ruipelolle nimikkohahmolle ja tämän setämiesmäiselle kumppanille. Chris Hemsworth tekee omasta pahiksestaan liiankin samanlaisen revyytirehtöörin kuin monissa jenkkirymistelyissä on nyt muodissa, vaan sentään hän selviytyy pätevästi stunteilta näyttävistä kohtauksista.

Madmax-lavaste rakentuu tälläkin kertaa tyyppihahmojen yksityiskohdista, joiden ideoinnissa on nähty vaivaa ja mielikuvitusta. Sikäli Furiosalle kelpaisi antaa scifi-filminä täydet viisi tähteä. 

Seuraavaa sarjan elokuvaa ei kumminkaan odota enää samanlaisella uteliaisuudella kuin Fury Road -filmin jälkeen. Millerin taito kineettisen viihteen perfektoimiseen ei ehkä kuitenkaan kestä yhtä elokuvaa enemmän.



Puoluekirjat päivitetään kärrypanttipoleteiksi

 

Ainakin Vasemmistoliitto on tukevasti kiinni maallisissa eilispäivän asioissa verrattuna digitulevaisuuteen kadonneisiin kansalaisryhmiin. 

Muuta hyvää siitä ei kansallisena puolueena enää keksi sanottavaa. Tähtijulkkiksensa avulla "vaalivoiton" saanut puolue kuvittelee nyt itselleen niin kovan noususuhdanteen, että puoluetoimistolta tulee jatkuvalla syötöllä sähköpostiviestejä, joissa kerjätään lisää rahaa puolueelle. 

Aivan kuin naapuripuolueessa Sanna Marinin ja puolueen omassa historiassa Suvi-Anne Siimeksen roisit takinkäännöt suurpääoman julkkiksiksi eivät olisi opettaneet mitään siitä, mihin nämä vasemmistolaisiksi tekeytyneet tähtijulkkikset mainearvonsa käyttävät heti kun helmat irtoavat emopuolueesta.


Puolue teki heti vaalien jälkeen myös verkkogallupin meille jäsenille. Gallupissa kysyttiin muun muassa sellaisia olennaisia asioita kuin vaalimainonnan keskittämistä joko a) ämpäreihin,  b) lippiksiin, c) tiskirätteihin, tai d) ostoskärrypanttipoletteihin. 

Täytin gallupin kolmesti ja aion tehdä sen vielä pari kertaa lisää niidenkin puolesta, jotka eivät muuten jaksa vastata tällaisiin verkkogallupeihin. Ilmoitan kannattavani jyrkästi ostoskärrypanttipoletteja. Miten muuten Vasemmistoliiton rivijäsen voisi saada lentävän startin osuuskaupan käytäville kuin sujauttamalla oman puolueen logolla varustetun poletin ostoskärrypantiksi. Taatusti nopeampi ja arkisempi tapa osoittaa poliittista kanta-asiakkuutta kuin mikään älylaitteilta tilaa vievä puoluekirja.

Ehdotankin, että puoluehallitus harkitsee puolueen nimen päivittämistä Panttipuolueeksi ja puoluetoimistojen muuttamista kunnallisiksi panttitoimistoiksi.

Vaihdettiinhan se puolueen tunnusvärikin rouvaskeskiluokkaa miellyttäväksi fuksiaksi. Syytä olisi nyt päästä eroon ikäviä historiallisia mielikuvia herättävästä "Vasemmiston" nimestä saman tien.

 

In memoriam: puoluekirjat 1918–1990

 

 

perjantai 14. kesäkuuta 2024

Profiloiva Tukholma

 
Kokeilin ensimmäistä kertaa tehdä jokakesäisen Tukholman reissuni risteilynä, koska ei oikeastaan ole eroa, viettääkö tutuilla kulmilla kolme tuntia vai kolme päivää. Hyvällä syyllä eli leffafestareilla tai Sweconissa vierailu on aina sitten eri luontoinen matka muutenkin.
 

Vuosikymmeneniä kestäneen rakennustyön jälkeen oli Slussenin alue kokenut täydellisen muodonmuutoksen. Nyt rantaa myöten pääsee kulkemaan suoraan Fotografiskan suunnalta Vanhaan kaupunkiin todella prameita rantakäytäviä myöten. Lisäksi Slussenin uuden kultaisen sillan alle ja viereen on rakennettu valtava kelluva ulkoilu- ja istuskelualue, josta pääsee kevyitä liikenneväyliä yhtä näppärästi Söderin ja keskustan suuntaan.





Valitettavasti myös suosikkikohteemme Sf-bokhandel oli muuttunut. Kirjojen määrä näytti vähintään puolittuneen ja lehtihyllyt oli kokonaan poistettu. Ei enää Locus-ostoja täältä.  Ei myöskään ale-hyllyjä näkynyt, ei viime vuonnakaan. Tein sitten ainoan kirjaostoksen kirpparilta, Ben Bovan Moonwar. Hyllyssä olisi ollut samaan 25kr hintaan romaanin jatko-osa, mutta yhdenkin Bova-kirjan lukeminen vaatii sietokykyä, olipa miten kovaa scifiä kuinka.

Turisteja oli liikkeellä valtavasti ja kaikki ne tuntuvat keskittyvän uusille rantapromenaadeille. Gamla Stanin kaduilla oli oudon hiljaista, Heritagen kasvisravintolassa oli lähes tyhjää verrattuna siihen mitä yleensä turistikaudella. Sää oli sentään samanlainen kuin Suomessa: auringon paisteessa kuumottavaa, pilvisellä pitkähihaisen koleaa. Uutena paikkana kävin kurkistamassa pitkään remontissa ollutta Söderin kirjastoa, sen lehtisali oli pieni mutta siellä oli silti Guardian Weekly ja jopa Parnasso!  

 Myös lähellä oleva Fatbursparken oli rempattu siistiksi, niinkin edustuskuntoon, että ohi ajava poliisipartio huomautti minulle lonkeron juomisesta julkisella paikalla. Se oli ensimmäinen kerta 30 vuoteen kun moista Tukholmassa koen. Tai ehkä niitä vain ärsytti kun seurasin sivusta miten ne tutkivat - etnisen profiloinnin oloisesti - kahden nurmikolla istuskelleen nuoren miehen varusteet...

Isompi yllätys oli nähdä laivalle palaillessa, että Vikingin terminaalissa oli meneillään samanlainen turvatarkastus kuin lentokentillä. Risteilymatkustajat saivat ohittaa tarkastuksen, mikä viestii olennaisen toiminnan hyödyttömyydestä ja muodollisuudesta. Kaiken lisäksi näitä tarkastuksia tehdään SVT:n uutisen mukaan ainoastaan tällä halpisyhtiö Vikingillä eikä Siljalla:
https://www.svt.se/nyheter/uutiset/matkustajien-turvatarkastukset-laivaliikenteessa-myos-matkalaukkuja-on-lapivalaistu-eivat-silti-laajasti-kaytossa

Sitä mukaa kun Tukholman profiili muuttuu arvokkaammaksi, tarve luokkaprofiloida kasvaa samassa suhteessa, ruotsalaisittain...

Ja juuri äsken tulleen uutisen mukaan

Gröna Lundin tuhoisa vuoristorata

puretaan

 ... koska sitä epäillään Palmen murhasta...




keskiviikko 12. kesäkuuta 2024

Jaakko Kemppainen: Pelit tekevät hyvää (tietokirja)


Jaakko Kemppainen: Pelit tekevät hyvää
180 s.
Aviador, 2024

 
Pelit tekevät hyvää (2024) on pelisuunnittelija Jaakko Kemppaisen lyhyehkö, digipainotteinen yleiskatsaus pelikulttuuriin. Kirjan mainostetaan esittelevän pelejä ”käyttäjäkeskeisenä taiteenlajina”, mutta ”taide” on jälleen kerran pikemminkin alan ja aiheen arvonnostatukseen käytetty attribuutti kuin aito näkökulma peleihin taiteena. Esimerkkeinä ovat julkiset peliteokset, poikkitaiteelliset teokset joissa on pelillisiä ominaisuuksia. Perusteluina pelien taiteellisuudelle on pari virkettä Juho Kuorikoskelta ja Teemu Mäeltä.

Pelitaiteen erityisyyttä Kemppainen perustelee puolestaan (s. 34-35)  sillä, että ”pelikulttuurillisen yhteytensä kautta” teatteriin ja kuvataiteeseen pääsevät peleillä käsiksi nekin, joilla muuten ei olisi ”yhteyttä” kyseisiin taiteisiin.

Epäilen vahvasti. Se, että pelimuseoon on kivempi mennä kuin postimerkkimuseoon, ei tee peleistä taidetta. Ja digihän siellä Kemppaisella oikeasti kummittelee liimana taiteen ja pelien välissä.

 

Rakenteeltaan kirja on lehtiartikkelimaisten juttujen kooste vähän kaikkea mahdollista peleihin liittyvää: pelit harrastuksena, pelit sosiaalisena liimana, pelien tekeminen luovana toimintana, pelit hoitokeinoina, jne.

Lukujen otsikot ovat harmillisen ylimalkaisia eikä alaotsikoita ole näkyvilä sisällysluettelossa, joten on ihme jos tämän löytävät ne kasvatusalan ammattilaiset, joille kirjanen olisi omiaan. Kirjassa ajankohtaisinta ja käytännöllisintä ovat juuri nuo pelien välilliseen käyttöön liittyvät esimerkit, joita Kemppaisella riittää läänintaiteilijavuosiltaan (2019–2023), kuten päiväkotien lautapeliohjeet ja ikäihmisten pelintekotoiminta. Edes ”pelijameista” ja Finnish Game Jam -yhdistyksestä en ollut koskaan ennen kuullut, ilmeisesti siksikin, että kyse on digipelaajille omistetuista tapahtumista. Tämä painotus ei ihan Kemppaisen kirjasta selviä. Kulttuurin digitaalisuus on ilmeisesti sekä normi että tavoite.

Jostain syystä Kemppaisen kirja on kuitenkin ilmestynyt perinteisenä printtimateriaalina. Opetusmateriaali ja ohjeet olisivat kyllä perustellumpia verkkojulkaisuina, missä niitä voisi helpommin päivittää ja linkittää ja oletetut käyttäjät olisi helpompi tägittää.

Aiemmin Aviador on julkaissut Kemppaiselta ”Pelisuunittelun peruskirjan” ja ”100 peli-ideaa”, jotka nekin tuntuivat – näin tietokirjailijan näkökulmasta – hieman köykäisiltä käsikirjoiksi. 

Vaan ehkäpä läänintaiteilijoilla on epävirallinen velvoite julkaista printtiteoksia merkiksi siitä, että he ovat tehneet jotain palkkansa eteen. Sellaistakin se taide teettää.


Edit: ...ja tänään julkaistiin Hesarissa (17.6.) Kemppaisen pitkä haastattelu, jossa näkökulma ja otsikko on "Pelit ovat 2000-luvun tärkein taidemuoto". Käytännössä kaikki jutun esimerkit ovat digipeleistä. Taiteesta ei Kemppaisella ole oikeasti enempää perusteltua sanottavaa kuin kirjassakaan.  Lautapelit mainitaan jutussa kerran: "Lautapelejä ihmiskunta on harrastanut tuhansia vuosia. Toisinaan niillä on ollut ritualistinen tai jopa uskonnollinen rooli."  

Eli: videopelit edustavat "2000-luvun taidetta" ja lautapelit ovat ritualismin jäänteitä. Ettäs tiedämme miksi on saatava pöydätyksi jokapäiväinen leipämme...



tiistai 11. kesäkuuta 2024

Vaalipäätelmiä Länsi-Koreasta

 

Länsi-Koreassa pidettiin taas vaalit viikonloppuna. Vaalit voitti neljännesmiljoonalla äänellä suuri johtaja Li A'non. 

Vaikka Länsi-Korea on periaatteessa kansandemokratia, on suuren johtajan voittoa ylistetty "äänikuningattareksi" ja onnitteluja on satanut niin sanelupolitiikkaan uskovalta äärioikeistolta kuin takaperin juurilleen etenevältä talonpoikaispuolueelta. 

Puoluejohtaja Li A'nonin omissa ulostuloissa menestystä on selitetty puolueen linjalla, mutta puolueen muut ehdokkaat saivat vain murusia korealaisesta kansansuosiosta verrattuna Li A'nonin äänisaaliiseen. Siten on aivan selvää, että Li A'non edustaa samanlaista henkilökulttia kuin kollegansa Pohjois-Koreassa.

Ja moiseen puolueeseen minä itsekin kuulun.
Ja joka vuosi vaalien yhteydessä ihmettelen miksi.

Perimmäinen syy on se, että mihinkään puolueeseen kuulumattomuus on pahempi loukkaus demokratiaa kohtaan kuin että osoittaa missä riveissä haluaa vastustaa Länsi-Korean keskiluokkaista elämäntapaa ja rahakeskeistä arvomaailmaa. Silti äänestän ennemmin vaaleissa kommunisteja kuin oman puolueeni ehdokkaita – paitsi näissä Euroopan asioihin vaikuttavissa vaaleissa, joissa ääni kommunisteille olisi epäsuora ääni puolestaan sellaiselle itsekkyydelle, johon Euroopalla ei nykymaailmassa ole varaa. 

Niinpä oma ehdokkaani sai 2383 ääntä, mikä olisi hieno menestys missä tahansa Länsi-Korean kokoisen maan vaaleissa... jollei olisi tuota Li A'nonia jonka valheellisuus on megalomaanista juuri niillä irvokkailla henkilöpalvonnan tavoilla, joita "oman" puolueeni pitäisi periaatteidensa mukaisesti vastustaa.

Vaalisunnuntaina oli hauska katsoa televisiosta häviäjien häpäisyä, mutta järkyttävää nähdä, että Li A'nonin keimailu kameroille oli aivan yhtä omahyväistä kuin porvaripuolueen sampanjanlöyhkäinen pullistelu sillä samalla hetkellä kun kansandemokratiaa ollaan mittaavinaan 3% marginaalilla kauppakaljoissa, kun todellinen keskustelu pitäisi aloittaa siitä miksi vain 42% kypsistä kansalaisisa haluaa sanoa yhtään mitään vaalien yhteydessä. Siinä tilanteessa on aivan yhtä absurdia, saako suuri johtaja 25% vai 95%  äänistä.

Mahtoipa taas porvareita naurattaa maanantaina pankkiin kävellessä.

 



lauantai 8. kesäkuuta 2024

Leppälintu se oli (ehkä)

Vasta tänään, vähän ennen lähtöä, selvisi mikä lintu se on joka laulaa päivät ja yöt mökin takana kapealla metsäkaistaleella: se on leppälintu, joka vasta tänään lehahti kurkistamaan mökin ikkunasta, kun aiemmat päivät pysytellyt lauluetäisyydellä. Ehkä sään nopea viileneminen (yöllä enää +7 kun kaksi päivää aiemmin yölläkin +19) saa sen etsiskelemään lämpimämpää kämppää, näkyyhän se olevan kolopesijä. Toivottavasti se on ottanut toistaiseksi haltuunsa takahuussin pesäpöntön. Ainakin joku lintu on sen luona hälyttänyt polulta poiketessa.

Tai ehkä se tuli tutkimaan aamuisen onnettomuuspaikan jälkiä. Heräsin siihen, että joku lintu jysähti puoli kuudelta juuri sen puoleiseen ikkunaan, jonka taakse leppälintu tuli istumaan oksalle. Ikkunassa näkyi jälki, mutta lintu oli kadonnut. Luulisi että juuri "verilintu" pitäisi silmällä tällaisia tapauksia reviirillään.

Se lintu, joka eniten laulaa takapihalla, toistaa tolkuttomuuksiin saakka samaa sävelmää "fi-fi-fii-fii-fi-fi-fi", mikä googlauksen perusteella ei kylläkään vastaisi leppälinnun tyypillistä nuottirakennetta. Mutta ehkä yksittäiset pesijät googlaavat ihan omia juttujaan. Ainakin ne käyvät rohkeammiksi nyt kun mökkipoluilla on vähänkin hiljaisempaa. Räksät pitävät kyllä huolta ylempien oksistojen metelistä, sinne korkeudelle ei pikkulinnuilla ole asiaa.

 

Vasta tänään, jälleen vasta kun on lähdettävä ja helle on helpottanut, metsä mökin ympärillä näyttää vihreämmältä ja eläväisemmältä kuin mikään muistikuvakaan tallentaa. Runsaan viikon päästä tulemme tänne takaisin, mikään vaihe varsinaista kesää ei mene siis ohitsemme, mutta jokainen lähtö tuntuu siltä kuin kesä olisi jo ohitse, etenkin kun S ja lapsi ovat menneet kaupunkiin jo edeltä. 

Kerrankin, taas, voi olla tyytyväinen, että matka täältä Tampereelle on niin pitkä, siirtymä mielentilassa etenee enintään pimeyden nopeudella ja tämän viikon näyt valottuvat hataraankin muistiin...




maanantai 3. kesäkuuta 2024

Etnistyvä entti vaiko corpulentti (mökkielämää)

 
Nyt siitä bittejä jo on kun näytin sormea digiklinikalle. Yritin saada selvyyttä, pitäisikö olla huolissaan jos sormet eivät toimi vielä kahden kuukauden odottelun jälkeenkään. Hoitajahenkilö digiklinikalla konsultoi lääkäriä ja vastasi, että mene takas fysioterapeutille, se arvioi mitä tehdä. Siinä kaikki apu mitä digiklinikka suo. Ei ihme että kansan suussa nämä tällaiset terveyspalvelut ovat arvauskeskuksia.

No, en mennyt fysioterpalle takaisin, en edes kiropraktikolle vaikka sellaiseenkin kyselin suosituksia Kakelta ja Samilta. Odottelin kevään loppuun ja lähdin edeltä tänne mökille, vaikka tuntui toispuoleiselta, kun hermopinne ei ota parantuakseen ja vasemmalta murtui varvaskin uudelleen, sama kuin 3 vuotta sitten. Täällä kuitenkin kaikki sujuu kuten aina ennenkin, ja tunnetta toispuoleisuudesta ei tietenkään olisi jos peruskunto olisi parempi. Sen huomaa huussintyhjennyskuoppia saviseen maahan kaivaessa, ajattelee ainoana vertailukohtana miten näpsäkästi ihmiset elokuvissa kaivaa kuoppia kun hävittävät todisteita.

Yhdistelmä helle & hyttysparvet sai taktikoimaan, että menen tyhjentämään huussisaavit vasta kun sataa. Mutta Savossa hyttysetkin ovat niin kieroja, etteivät piittaa siitä mikä olisi luonnollista. Hävitysrituaalista katoaa kaikki sankarillisuus, kun helvetillinen hyttysparvi pörrää ympärillä samalla kun sataa ja yrittää kaivaa saavin vetävää kuoppaa kovaan savimaahan trooppisessa havumetsässä.

Sitäkin ihmeellisempää on sitten järvivesi, joka on jo nyt heinäkuisen uintikelpoista. Ehkä eläimetkin ovat sen takia sekaisin, hyttyspolvet sikiävät vaikka asiantuntija uutisissa sanoo ettei niitä nyt tule kun oli niin kuiva kevät. Joutsen seilaa salmella ja honkkailee ja uhkailee vedenalaisia vihollisia, ei ymmärrä sekään mikä vaihe kesää meneillään kun järvenpinta hohkaa lämmintä. Perinteisistä kirjosiepon pesistä toinen on tyhjillään, ehkä sen pioneerit kyllästyivät odottamaan että saapuisimme tavan mukaan toukokuussa katselemaan niiden kolontaa.

Rituaalimainen, jokakeväinen ihme on se, miten hyvässä kunnossa hirsimökki on jälleen kestänyt pitkät kuukaudet tyhjillään ja lämmittämättä. Kun sisään tulee, se heti tuntuu asuttavalta. Katselee metsäksi tekeytyviä pihapuita. Että olisinko minäkin pihaetnistyvä entti vaiko vain tupasuomalainen corpulentti.



      

Metsä valtaa uutta vanhaa tilaa...