KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2024

- 15.3. ja 22.3. käyn Kuopiossa
- toukokuussa osallistumme taas Åconiin
- tietokirjani Eroottinen elokuva ilmestyy syksyllä Oppianilta





torstai 22. kesäkuuta 2017

Timo muuttaa limut viinaksi


Ja kuudentena kuukautena tehtiin niin kuin oli tapana lampaiden lähtiessä laitumille, että valitun kansanluokan publikaaneille tuotiin nähtäväksi lehmänkauppoja. Ja Timon puolue oli siellä,  ja myös Simon Kiivailija ja muita opetuslapsista, joita kutsuttiin nyt takinkääntäjiksi. Ja kun publikaanien kansansuosio loppui kesken, niin eräs näistä sanoi Timolle: " Pitäisikö meidän ostattaa demareilla leipiä ja jonotuttaa ne syötäväksi?"

Mutta Timo vastasi: "Kepulla on kuoppansa ja vihreillä vilppinsä. Tehkäämme mekin kansalle niin kuin kansa on meitä kohtaan kohkannut."

Ja vaikka hyllyillä oli astioita kaiken kansan juotavaksi, ne olivat vain vajaan mitan vetoisia. Niin Timo sanoi publikaaneille ja paimenille: "Ottakaamme nyt astiat ja täyttäkäämme ne sokeriviinalla", ja he tekivät niin kuin heille oli sanottu.

Ja kansanlampaat ja sitäkin nuoremmat maistoivat kustakin astiasta ja huomasivat, miten vesi niissä oli muuttunut. Toisin kuin publikaanit, jotka olivat pohjia ottaneet, he eivät ymmärtäneet, mistä tämä lahtijuoma oli lähtöisin. Niin he kutsuivat Timon luokseen ja hän sanoi heille: "Fariseukset tarjosivat pienen prosentin ja sitten, kun te aloitte juomisesta luopua, vieläkin pienemmän. Mutta teille olen minä tuonut ainaisen humalan."

Tämä oli Timon tunnusteoista ensimmäinen, ja hän sai siitä palkkansa. Hän ilmaisi sillä tarkoituksensa, ja silti hänen lampaansa uskoivat häneen.



keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Wonder Woman (elokuva)


Koska supersankarit muistuttavat jumalia, voi vanhojen jumalten mytologioita kierrättää supersankareiksi. Tämän keksivät sarjakuvien tekijät jo kauan sitten. Jumalaperustaista supersankaria on testattu valkokankaalla "Thor"-filmatisoinneissa, ilman, että kukaan jälkimoderneista ajattelijoista on huomannut ehdottaa "Jesus Christ Superhero" -täydennystä Marvelin tai DC:n olympokselle.

Jumalataustaisuus on kätevä tapa selittää moraalisesti puhtaita sankarihahmoja. Samoin se on kätevä selitys sille, miksi miehille suunnatussa lajityypissä nainenkin voi olla supersankari ihan "omassa" tarinassaan.

Valitettavasti "Wonder Woman"  -elokuvasta (2017) on kaikin tavoin vaikea puhua ilman tahattoman ironian tunnustavia lainausmerkkejä. Ei siksi, että WW olisi erityisen huono elokuva lajityypissään - päinvastoin, se on jopa katsottavampi kuin "Batman v  Superman" (2016), koska sen tarina etenee kaiken aikaa, mikä tällaisissa hahmon alkuperää koskevissa sankarifilmeissä on poikkeuksellista.

"Wonder Woman" -filmiin kootut kliseet vain ovat niin erilaisista yhteyksistä, että elokuvan jälkeen tuntuu uskomattomalta, miksi yleisö ei nauranut itseään ulos teatterista sitä katsoessa.

Jo elokuvan aloittavat näkymät amatsoonien taistelusaaresta näyttävät siltä kuin tämän filmin tekijöille "Xena" olisi enemmän totta kuin antiikin kulttuuri.

"Xena ja Thermopylain salaisuus" ?
Mikäli kaikki amatsoonit olisivat blondeja, paikka näyttäisi tanskalaiselta seksileiriltä. Jos kaikki olisivat yhtä tummia kuin pääosaa esittävä Gal Gadot, paikka näyttäisi kibbutzilta. Mutta sitten kuvaan pistäytyy myös oikeita näyttelijöitä, kuten Robin Wright ja Connie Nielsen.

Ja juuri kun tarina alkaa vaikuttaa tyttöjen omalta 300:lta, siihen putkahtaakin protonatseja.
Ja Chris Pine sinisellä laguunilla.
Fanipalvelusta päivää.

Mutta sitten naiset katoavatkin koko elokuvasta, pientä koomista lisäkettä (Lucy Davis) lukuunottamatta. Se siitä naisten supersankaritarinasta. Ilmeisesti DC-sarjakuvalle olisi vaaraksi, jos naisten joukkovoimaa liitettäisiin heidän tärkeimpään naishahmoonsa.

Kuten suosituimmat sarjishahmot yleisesti, myös WW on kokenut useita muodonmuutoksia vuosikymmenten aikana. Kuulemma hän esiintyy sarjakuvavariaatioissaan myös nimillä Ihmeellinen Amatsooni, Totuuden Henki, Themysciran Mestari, ja Rakkauden Jumalatar. Tämä selviää WW:n wiki-sivuilta, josta käy ilmi muitakin hämmästyttäviä tietoja WW:n taipaleelta.

Taustatiedot pakottavat puntaroimaan mitä kaikkea hahmo voisi olla (DC:n sijaan) Marvelin toteuttamana superfeministinä. Tai millainen hahmo olisi K-18 -versiossa.

Nythän elokuvahahmon xenamaisen koominen puvustus ja naiivi asenne moderniin yhteiskuntaan ovat tarpeen, jotta WW ei näyttäisi sen paremmin seksiobjektilta kuin lepakkoluolan arvoitukset selvittäneeltä subjektiltakaan. Komiikka vie kärjen seksikkyydestä, samoin kuin näyttelijän keijumainen olemus.

Ynnä kaikki, kun oli edellisenä sunnuntaina nähnyt poikkeuksellisen surkean Marvel-elokuvan (Guardians of the Galaxy 2), niin "Wonder Woman" tuntui liki perinteiseltä seikkailufilmiltä. Varsinainen supersankariosuus alkaakin (eikä tämä ole spoileri) vasta kun kaksi tuntia 'WW vs WW' -seikkailua on miltei täynnä. Kahden edellisen DC-filmin tavoin tämä loppuhuipennus on kohtuuttoman pitkä ja läpensä tylsä, joskaan ei niin pitkä ja tylsä kuin ne kaksi edellistä.

Ainoa elokuvallisesti kunniakas asia, mitä tästä WW-filmistä voi sanoa, on se, että muuten ikävää mediahuomiota kerännyt päänäyttelijä Gal Gadot ottaa roolinsa juuri oikealla vakavuudella. Tämän saa yleensä todeta vain superpahisten näyttelijöistä. Ehkä Gadot on pahis sitten siviilissään?

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Syksyn 2017 kirjatoiveet


Ja jos syksyn lähenemistä ei luonnosta huomaisi, niin viimeistäänkin näkyviin putoilevien ensi proosanlehtien ennemerkeistä. On siis aika laatia taas toivelista siitä, mitä suomalaisen ja suomennetun kirjallisuuden kärkikasvusta poimisi ensi syksynä. Spefiä ei ole paljoa tarjolla, ainakaan aikuisille lukijoille, mutta sentään taas esikoiskirjailijoita. Pakko oli lisätä listalle myös Dan Brownin uutuus, onhan se yhtä lailla quilty pleasure -osastoa minulle kuin Remeskin. Antti Tuomainen olisi kutkuttanut vähän samasta syystä, niin yllättävän hyvä oli edellinen sienidekkari, mutta jotain rajaa täytyy pitää viihdemakean annostelussa, jotta taidekirjallisuuden happamatkin marjat sitten maistuivat tarkasti itseltään.

  • Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa (Gummerus)
  • Dan Brown: Alku (Wsoy)
  •  Don DeLillo: Nolla kelviniä (Tammi)
  • Asko Jaakonaho: Valon juhla (Otava)
  • Katja Kettu ym: Toinen tuntematon (Wsoy)
  • Marianna Kurtto: Tristania (Wsoy)
  • Erkka Mykkänen (Toim.): Jatkuu! (Gummerus)
  • Ossi Nyman: Röyhkeys (Teos)
  • Ilkka Remes: Vapauden risti (Wsoy)
  • Alastair Reynolds: Kostaja (Like)
  • Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö (Otava)
  • Marjo Saarinen: Kerrottu huone (Teos)
  • Cristina Sandu: Valas nimeltä Goliat (Otava)
  • Jouko Turkka: Kärsimys on turhaa (Teos)
  • Antti Tuuri: Tammikuu 18 (Otava)
  • Heikki Valkama: Pallokala (Tammi)
  • White: Muinainen ja tuleva kuningas (Vaskikirjat)

EDIT: Lisäksi sovin makasiinijutun 5 spefi-kirjasta:
  • Katri Alatalo: Käärmeiden kaupunki
  • Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä
  • Erkka Mykkänen (toim.): Jatkuu!
  • Juhana Petterson: Tuhannen viillon kuolema
  • David Mitchell: Luukellot
Samaan aikaan viidakossa: Kiiltomadossa on juuri ilmestynyt arvosteluni Sjonin viimeisimmästä romaanista. Kritiikki on kirjoitettu jo viime talvena, olisiko joulukuussa, mutta laatuteoksien arviointiin tähtäävä matojulkaisu etenee aivan omalla julkaisutahdillaan markkinoiden perässä...


perjantai 16. kesäkuuta 2017

The Handmaiden (elokuva)

"The Handmaiden" (2016) edustaa tyylikästä mutta laskelmoitua viihdedraamaa, yhtä elotonta ja matalamielistä kuin taideporno tarinan käännekohdissa.

Kriitikoiden ylistys tälle filmille perustuu kulttuurierojen lähtökohdaltaan moninapaiseen sovitukseen: viktoriaanisesta Englannista on huijaritarina siirretty 1930-luvun Koreaan ja Japaniin. Monikulttuuriseksi oletettu adaptaatio on kuitenkin minimaalinen. Aasialaiset huijarit näyttävät yhtä harmittoman tyypitellyiltä kuin britit, siirtomaaperinnön viileistä aatelisista puhumattakaan. Keskipisteessä toimiva lesbo-chic on kaukana siitä, miten särmikkäästi BBC:n minisarja sovitti saman tarinan.

Jos ei tunne alkuperäistä Sarah Watersin romaania (Silmänkääntäjä, 2002) ja on välttänyt tv-sarjan (2005), tämä elokuva voi tuntua tasan yhtä viihdyttävältä kuin tarinansa. Kunnes kerronta alkaa venähtää pitkälle yli kahden tunnin...

Kuvien kauneus ei takaa elävää kuvaa.

Interiöörit ja puutarhat ovat kauniita katsella, samoin pääosien esittäjät, mutta tunnelma romahtaa usein vitsiksi ja kauhuromanttisiksi kliseiksi. Kuvamotiivit, kuten hirttoköysi/geishapallonuora, naurattavat väärällä tapaa jos lainkaan. Erotiikan kirjasto ja kulttuurikerroksilla leikittelevä s/m-teatteri ovat ideoina somasti toteutettuja - ja silti niidenkin osuus on yhtä eksploitatiivinen kuin "Adelen elämät" -filmiä jäljittelevät seksikohtaukset ja ohjaaja Chan-Wook Parkille ominainen sadistinen väkivalta.

Taideviihteen sijaan pitäisi kai puhua taidevoihkeesta. Siksi jää ihmetys, miten keskiverto leffakriitikko voi ottaa tällaisen laskelmoidun tekeleen täydestä? Kaipa "The Handmaiden" edustaakin festarielokuvaa tyypillisimmillään, viihdetuotetta jonka arthouse-porno tuntuu kriitikostakin turvallisemmalta intoilun ainekselta kuin arthouse-väkivalta.

Itse voin katsoa Parkin "Oldboyn" uudestaan milloin tahansa, mutta tätä "Handmaiden"-kiiltokuvitelmaa en enää koskaan.


Jokin Timossa

Miksi te, monihuippuiset seurakunnat, karsaasti katsotte seuraa, jossa Timo on mielistynyt asumaan? Kiittäkää Timoa seuranne kokouksissa, sillä Timo hajottaa teidät, niinkuin savu hajoaa; niinkuin vaha sulaa tulen hohteessa, niin vanhat valapuheet katoavat Timon kasvojen edessä. Hän on orpojen isä ja leskien puolustaja, joka antaa paimenille hopean ja johtaa publikaanit onneen. Vain niskoittelijat asuvat kuivassa maassa.

Sillä Timo opetti seuraajiaan, vaikka halla-aholainen kiusasi häntä, ja hän eli niiden keralla, joille siat ja karja sälyttävät ihransa. Niin hän kutsui heidät luoksensa ja sanoi heille vertauksilla: "Kuinka  voi ajaa ulos halla-aholaisen?Ja jos  nousee itseänsä vastaan ja riitautuu itsensä kanssa, ei hän voi pysyä, vaan hänen loppunsa on tullut. Mitkä tien oheen putosivat, ovat ne, joihin sana kylvetään. Mutta kun he sen kuulevat, niin halla-aholainen heti tulee ja ottaa pois heihin kylvetyn sanan."

Ja Timo kutsui tykönsä ne kaksikymmentä opetuslastaan ja antoi heille vallan ajaa ulos halla-aholaisia ja parantaa kaikkinaisia tauteja ja kaikkinaista raihnautta. Ja hän istuutui asiansa oikealle puolelle ja sanoi heille: "Jos joku tahtoo olla ensimmäinen, on hänen oltava koirista viimeinen ja rakkien palvelija."

Tuskin oli hän saanut kaiken tämän sanotuksi, niin heidän heimonsa ja oppinsa halkesivat, ja lampaat seurasivat heidän hajaannustaan koirien ja fariseusten keralla.

(Markku's 16: 6-17)





perjantai 9. kesäkuuta 2017

Vihreät jo kellertävät


Ainoa vakituisesti Helsingin kantakapakoissa pesivä Vihreä puolue koki karun kohtalon. Puolueen alfajohtaja ja aktivismi kuihtuivat, uros porvarilta saatuun perheeseen ja aktivismi puoluejohtoon.

"Vihreiden varsinainen kaupungistuminen tyssäsi", paljastaa ympäristökeskuksen ympäristötarkastaja Anu Saukkonen. Kun aktivismi ei löytänyt uutta kumppania, se siirtyi Helsingin kantakapakoiden ulkopuolelle.

Vihreiden pesiminen keskellä Helsinkiä ei sujunut ennen aktivismin katoamistakaan hyvin. Syyksi Saukkonen arvelee kokemattomuutta.

Kaupunkipuolueiden tilanne on ylipäätään jotakuinkin ennallaan. Persujen määrä on hieman kasvanut hyvinä panovuosina luonnottomista syistä. Ainakin Lauttasaaressa on viime aikoina tehty myös demarihavaintoja.

Reppukepulaisten määrä näyttäisi olevan hiljalleen vähenemässä sisäsiittoisuudesta huolimatta. "Siinä tulee pian saturaatiopiste", Saukkonen sanoo. Se tarkoittaa, että kepulaisia on maksimimäärä kansakunnan kantokykyyn nähden.


torstai 1. kesäkuuta 2017

Mitä 2000-luvun scifistä lukea


Viikko sitten olin tiedelehden haastateltavana tieteiskirjallisuuden tilasta. Toimittaja esitti ainutlaatuisen nokkelan kysymyksen, jota en ole aiemmin kuullut genrefiktion yhteydessä: jos lukee uusimmat kotimaiset scifi-teokset, niin saako riittävän käsityksen siitä, mitä scifi genrenä on?

Kysymys on yhtä perustavanlaatuinen kuin kaikki ne elämän suuret arvoitukset siitä, miten hedelmistään puu tunnetaan. Varsinkin jos se puu on kukkinut tässä 50 vuoden aikana useammin kuin mitä hedelmää kantanut. Hah hah.
Joulukuussa 2016 genret sulatettiin pois kirjastoista...

Sain toimittajalta pyynnön laatia 2x5 kirjan suosituslistat tuoreesta scifistä. Viimeistään siinä vaiheessa huomasin, kuinka nolostuttavan vähän on kotimaista genrefiktiota, jota suositella nimenomaan tiedelehden lukijoille scifilipun alla - eikä muuten vain "ihan kivana spefinä".

Edes Hannu Rajaniemeä en voinut laittaa listalle, koska mielestäni hän ei ole vieläkään kirjoittanut Oikeaa Scifiä, edes sen vertaa kuin Sinisalo, vaan jammaillut termijatsia oman alansa sisällä. On erittäin varmaa, että Rajaniemi on suomalaisen scifin suuri valkoinen toivo jos kuka, mutta voi viedä vielä aikansa ennen kuin aihe & tyyli hänen kohdallaan löytävät toisensa. Esimerkiksi hänen astronauttipuku-novelliaan livenä (2015) kuunnellessa se tuntui aivan kuin parasta kultakauden jenkkiscifiä olisi seurannut. Se oli lupaus ... jostain mitä kuplii ja kehittyy...

Mutta tällaisiin Top5-listoihin sitten päädyin, kun rajaukseen toivottiin 2000-lukua. Ulkomaiset esimerkit nousivat yhtä spontaanisti blogimuistoista kuin mitä kotimaiset esimerkit olivat verratten ilmeistä hyllytavaraa:
  • Paolo Bacigalupi: The Windup Girl (2009); Erittäin kekseliäs ja pelottavan realistinen kuvaus 2200-luvun Thaimaasta, kun perinteiset energiamuodot ovat huvenneet. 
  • Emma Newman: Planetfall (2015); psykologisesti kiinnostava kuvaus vieraan planeetan asuttamisesta, mutta sisältää riittävästi myös uskottavan scifistisiä ideoita siirtokunnan edellyttämästä teknologiasta. 
  • Kim Stanley Robinson: Aurora (2015);  tarina ns. sukupolvialuksesta, jonka matkalla kaikki mahdollinen epäonnistuu; kovan scifin viimeisiä tyylipuhtaita edustajia. 
  • Adrian Tchaikovsky: Children of Time (2015); tarinan mittakaavalla pelaava perinteisen spektaakkelimainen kuvaus pieleen menneestä terraformatisoinnista ja vieraan elämänmuodon sivilisaatiosta. 
  • Alexander Weinstein: Children of the New World (2016); kokoelma mediateknologian seuraavaa kehitysvaihetta kuvittelevia novelleja, jotka yhdessä muodostavat romaanimaisen kokonaisuuden.  

  • Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (2005); paras kotimainen romaani ilmastonmuutoksesta ja siitä miten eri tavoilla kulttuuritausta vaikuttaa siihen reagoimiseen.
  • Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (2012); kotoperäinen dystopia maailmasta, josta puhtaan veden varannot ovat loppuneet.
  • Leena Krohn: Pereat mundus (1998); filosofisesti haastavia ja toisiinsa limittyviä tarinoita siitä, miten teknologia muuttaa käsitykset yksilöstä ja identiteetistä;
  • Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi (2000); Finlandia-palkittu peikkoromaani suomalaisen luonnon ja mytologian vaihtoehtoisesta historiasta;
  • Maarit Verronen: Karsintavaihe (2008); dystopia työkeskeisen maailman tuottamasta äärimmäisestä eriarvoisuudesta.