KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA

16.11. Hämärä-kirjallisuusfestari Tampereella
30.11. Nykydraaman lukeminen -kurssi Hesassa
05.12. Olutkulttuuri tutuksi II -retki Tallinnaan

tiistai 29. tammikuuta 2019

Semiosis (romaani)

Sue Burke ja esikoisromaaninsa.
Ostin Sue Burken romaanin Semiosis (2018) lahjaksi Saaralle, koska sen piti edustaman parasta ekokriittistä scifiä mitä tällä hetkellä on tarjolla. Poimin kirjan sattumalta yöpöydältä ja kirja osoittautui vieläkin paremmaksi. Ekokriittinen näkökulma on toki mukana, jopa liiaksikin sanomallisen raskaasti kuten näillä tällaisilla teoksilla tapaa olla, mutta pohjimmiltaan Semiosis on wanhaa hyvää planeettascifiä. Kirjoittajan biologian alan asiantuntemuksen voi sanoa vievän alalajia jopa askeleen verran eteenpäin siitä, mitä planeettascifiseikkailut ovat tavanneet aiemmin olla.

Tällaisten kirjojen viehätyksestä tavataan puhua sen mukaan miten eksoottisen ERILAISEN ekotyypin kirjailija on osannut rakentaa Maan faunaa ja flooraa yhdistelemällä ja/tai liioittelemalla, mutta itse asiassa näiden planeettascifinä kiinnostavien romaanien viehätys on kyllä siinä, ettei osaa kirjan lopullakaan vielä arvioida, miten "kiltti" tai "raaka" tarinasta voi vielä tulla. Ympäristön luonnosta kuoritaan tulkintoja kerroksittain, eikä lukija voi olla varma, mikä on "lopullinen" totuus ihmisen kyvystä selvitä oloissa, joihin lajillamme ei ole valmiita toimintamalleja. Realismin asteet tällaisessa tarinassa ovat genren sisäisiä vieläkin vahvemmin kuin jossain ensimmäisen kontaktin tarinassa, puhumattakaan avaruusoopperasta. Planeettascifissä kaikki on suljettu omiin lainomaisuuksiinsa, omaan realismiinsa, johon vihjeitä tulevasta antaa vain kirjailijaa ja lukijoita yhdistävä genretuntemus.

Erityiseksi Semiosiksessa kuvaillun planeetan (nimeltä Pax) tekee se, että siellä kasveilla on vieläkin pidempi evoluutiohistoria kuin Maassa. Niinpä planeetalta löytyy älykkäitä kasvilajeja, jotka kommunikoivat keskenään, mutta myös käyvät jatkuvaa viekasta kamppailua toisiaan vastaan. Eläimiin, myös planeetalla pudonneisiin ihmispioneereihin, kasvit suhtautuvat elätteinä, joita voi käyttää sodassa omankin lajin kilpailevia yksilöitä vastaan.

Semiosis etenee vähän liiankin joutuisasti ja sen yleinen heikkous on juonirakenne. Kirjasta näkee heti kakkosluvun kohdalla, miten se on lavennettu kehutusta novellista romaanin mittaiseksi maailmankuvaukseksi, jossa juoni on ohuin sitova ainesosa. Myös henkilökuvaus on tasan yhtä ohutta kuin tällaisissa kollektiivia kuvaavissa kirjoissa on tavannut olla, muttei sekään paljoa haittaa, kun tarinassa tulee jatkuvasti uusia yllätyksiä.

Ties miten pitkästä aikaa Semiosis on juuri sellainen scifi-teos jota voi suositella kelle tahansa joka on kiinnostunut scifistä tieteen ideoiden rohkeana kehittelijänä. Ensi syksylle on luvassa jatko-osa Interference.



Samaan aikaan mediaviidakossa (Kiiltomadossa) on vielä ilmestymättä arvosteluni talousviidakon lainalaisuuksia kartoittavasta artikkelikokoelmasta Kirjallisuus nykykapitalismissa (2018). BitteinSaarilla arvostelu on jo tietysti luettavissa.

maanantai 21. tammikuuta 2019

Viisi päivää ensi-iltaan (taas)


Edellisen teatteriprojektin, "Kylmien kyytimiehen" lopulla jo lupasin, etten enää koskaan lähtisi  lavalle näyttelijäksi. Siinä määrin turhauttavaa oli ilta illan jälkeen tuntea oma riittämättömyys niihin hahmoihin, joiksi olisi pitänyt eläytyä. Mutta niin vain kävi, että viime syyskuussa eräänä sateisena päivänä alkoi kyrsiä kaikki pikkuporvarillinen elämäntapa, joten laitoin Terhille kiireesti tekstiviestin ja kysyin, vieläkö hänen uudessa ohjauksessaan olisi paikka nukettajalle.

Nukettajaksi en sitten kuitenkaan joutunut, vaan tekemään pienen roolin lyhytnäytelmään, juuri sen mittaisen ja sen luontoiseen roolihahmoon, joka on omiaan kolmatta kertaa esiintymistä kokeilevalle harrastajalle. Olennaista varsinaisen teatteriharrastamisen kannalta on olla taas mukana kollektiivisessa luomisprosessissa. Eli taas ollaan siinä tilanteessa, että on viisi päivää ensi-iltaan ja aika ihmetellä, mihin sitä onkaan lupautunut.

Anne ohjaa 3 näyttelijää ja 2 laatikkoa.
Ainakin käytännön opintoihin. Lyhytnäytelmiä tehdessä ohjaajan osuus vaikuttaisi olevan kevyempi ja kokoavampi kuin pitkää näytelmää tehdessä, koska hahmoilla on vähemmän perusteltuja taustatarinoita ja kuviteltuja elämänkohtaloita, jotka ennättäisivät tulla ilmi näytelmän aikana. Tukkateatterin kahdesta Juhlakattaus-potpurista avustamani lyhäri on Ensimmäisessä Kattauksessa. Siinä ekan puoliskon kolme lyhytnäytelmää ovat hyvinkin perinteisiä ja toisiinsa kytkeytyviä draamallisesti. Toisen puoliskon kolme lyhäriä taas ovat keskenäänkin erilaisia, toistensa abstraktisuutta tukevia ja korostavia. Oma suosikkini on Samin sooloesitys, jolla potpuri lämmittää yleisön. En yleensä järin pidä monologeista, mutta Samin esitys on kuin parasta standup-komiikkaa draaman rakenteella.

Useimmat potpurin näyttelijöistä tekevät 3-4 roolia ja opettelevat pitkiäkin monologeja osaansa varten. Itselleni taas oli (jälleen) ihan muistini rajoilla, että pystyin oppimaan ne kymmenkunta lyhyttä repliikkiä, joilla pääsen sentään esittämään nykypäivän ärtyisää äijätyyppiä, helpon tunnistettavaa (eli periaatteessa puheiltaan muistettavaa) jos mikä.

Hyödyllisintä on nähdä, miten tällainen näytelmäprosessi alkaa pyöriä omalla voimallaan, jopa siinä määrin etteivät ohjaajat voi enää perääntyä joistakin "huonoista hyvistä ratkaisuista": toimintaa tilannekohtaisesti suuntaavista näyttämöohjeista, joilla ohitetaan sen pohtiminen, mitä tämä hahmo oikeastaan haluaakaan. Esimerkiksi oma hahmoni on täysin ristiriitainen ja perusteeton: yhdellä hetkellä haukkuu kaveriaan, toisella kiittelee tätä ystävyydestä ja kolmannessa kehuskelee tälle pohtineensa vaimonsa surmaamista.

Kuinka monta näyttelijää tarvitaan vaihtamaan hehkulamppu?
Toisaalta on saanut jälleen nähdä sen, miten ohjaaja kokeilemalla löytää tekstistä kytkentöjä, joissa hahmot ovat toistensa analogisia selittäjiä, mutta mitkä ovat periaatteessa mahdotonta havainnollistaa näyttämöllä. Liittämällä kaksi alkutekstin monologia toisiinsa Terhi loi äkisti dialogin, joka syvensi näytelmän aivan toisenlaiseksi kuin miltä se oli alunperin vaikuttanut. Tavattoman simppeli kikka, mutta jotain sellaista mitä jokaisen kirjoittajan kannattaisi kokeilla niin proosan kuin draamankin kohdalla, kysyä itseltään millaisen monologin nämä hahmot esittäisivät toistensa puolesta. Unohtaa edes hetkeksi se yleisesti hyväksytty väärinkäsitys, että monologi on ihmisen sisäpuheen ylevä purkaus.

Lauantaina ensi-iltansa saavassa kakkoskattauksessa on puolestaan yksi oma lyhärini, alunperin dialoginovelliksi kirjoitettu "Eurooppalainen aamunkoitto". Se on tarinavetoisempi kuin mitä näytelmän pitäisi olla, mutta kun itse sellaisia tykkään katsoa niin sitten sellaisia kirjoitankin. Jää sitten ohjaajan haasteeksi keksiä, mitä kiinnostavaa sellaisessa on näyttelijöille.




tiistai 15. tammikuuta 2019

Työsohvapöytä


Ehdin ottaa valokuvan sohvapöydästä (14.1.) juuri ennen kuin S siivosi sen. Pöydälle oli kertynyt kolmen viikon ajan kaikkea sellaista, minkä parissa vietän päivät tässä sohvalla. Muuta työpöytää ei ole ollut pitkään aikaan. Kun enin osa elämää on kirjojen lukemista ja elokuvien katsomista telkasta, ei ole mitään syytä etsiskellä työpöytää. Työpaikkoja kyllä. Mutta niitä ei kauheasti ilmaannu ripottelemiini rekryvahteihin. Vähänkin avoimemmalla julkisen sektorin hakuvahdilla sähköpostiini tipahtelee linkkejä karaokejuontajan tai seurakuntapastorin paikoista. Ainoa omaa alaa liippaava duuni, mitä olen nähnyt viime kuukausina tarjolla, oli lukutaitoprojektin koordinaattori. Se olisi sitten merkinnyt pitkiä virkapäiviä - Helsingissä. Kiitos ei.

Työsohvapöydälle kertyneissä tavaroissa näkyvät jäljet kaikesta mikä TYÖNOMAISESTI on kesken ELÄMISESSÄ:



1: Seeds of Earth on yksi niistä avaruusoopperaa edustavista viime vuosien kirjoista, joilla olen yrittänyt täydentää näkemystä alalajista. Ehdotin Porttiin, että tekisin tänä keväänä artikkelin avaruusoopperan historiasta. Juttuunhan on riittävästi materiaalia sinänsä jo sf-käsikirjojen jäljiltä, mutta muutama ilmeinen klassikokin on vielä lukematta: Smithin Triplanetary, Joan Vingen The Snow Queen, Harrisonin The Century Device, ehkä pari täydentävää kirjaa Cherryhin allianssisarjasta ja Banksin kulttuurinovelleja.  Militanttipuolelta on varmaan lukematta paljonkin, mutta tuskin mitään kirjallisesti olennaista.

2: Salaperäiset miehet perunamaalla -kässärin printtasin vihkomuotoon editoitavaksi joululomalla. Se on nyt tehty ja korjaukset enimmäkseen siirretty koneelle. Mutta ei siitä niin myyttipitoinen tullut, "antipastoraali", kuten suunnittelin. Sellainen navetanhajuinen versio Jumalten naamioista. Saa nähdä miten kauan tätä pitää hautoa ennen kuin keksii jonkin särmän muuttaa sen juoni kohtalodraamaksi.

3. Alas, Babylon -pokkarin löysin sattumalta kierrätyslootasta. Tällaiset löydöt velvoittaisivat palaamaan ja tarkistamaan, muuttaako klassikon lukeminen käsityksiä genrestä. Uudelleen tietääkseen pitäisi kuitenkin kirjoittaa jotain uutta. Näin sohvaelämässä aivopuoliskot eristyvät toisistaan.

4. Films and Filming -julkaisu on yksi niistä 1980-luvun leffalehdistä, joita kesällä kierrätettiin pinoittain Niagaran aulassa. Valitsemani lehdet eivät ole kyllä kiertäneet mökkiä kauemmaksi, eikä niitä sielläkään ole poltettu. Tampereella niitä tulee otettua mukaan reppuun niin lyhyille kuin pidemmille bussimatkoille, koska lehtiin kirjoittaneiden filmihullujen tietämys on vallan toisenlaista kuin mitä kirjoista lukee. Niitä on ilo lukea tasan siihen nähden, ettei tarvitse enää miettiä mitä HYÖTYÄ siitä tiedosta on. Jos edes sotakirjallisuuden historialle ei saa apurahaa niin enpä keksi mitään mediaseksikkäämpää aihetta mistä osaisin laatia tietokirjan.


Lisäksi työsohvapöydän kuvassa näkyy flunssajakson jäljiltä neljä kaukosäädintä, laturijohtoja, suklaakeksejä ja nenäliinoja. Viinirypäleet eivät ole minun. Minä nautin rypäleet nestemuodossa.


perjantai 4. tammikuuta 2019

Tukholma 31.12.-3.1.



Tämä oli kolmas kerta, kun vietin vuodenvaihteen Tukholmassa. Tulen muistamaan eli erottamaan tämän retken edellisistä sen perusteella, että teimme sen yhdessä ja asuimme aivan kuninkaanlinnan vieressä, museon tapaan sisustetussa hotellissa. Kun astui ovesta ulos, tajusi olevansa valmiiksi niin Tukholman ytimessä kuin voi olla. Historian silmäkulmassa. Kaupunki asuttuna todellisuutena väikkyi vetten toisilla puolen kuin tähdet.


Vuodenvaihteen keskiyöllä kävelimme mäen toiselle puolelle, linnan kupeelle, katsomaan salmelta ammuttua ilotulitusta. Se oli pisin ja isoin tulitus mitä olen nähnyt, eikä sellaiseen kai innoitu kuin valtakunta joka ei ole kokenut sotaa kahteen vuosisataan.

Sää oli yllättävänkin viileä ja kirkas siihen nähden mitä olimme odottaneet. Kauaksi emme kävelleet. S kävi katsomassa uusitun kansallismuseon, yhdessä kävimme pienemmissä museoissa kuin talvituristit ikään. Ullakkohuoneessamme joimme punkkua ja olutta, luimme kirjoja ja näimme päiväunia ja yhden elokuvan Söderissä. Hyvin helppoa ja ehkä helpottavaa elämää. Ennen kotimatkaa luimme pelotteita Itämerellä pauhaavista myrskytuulista, kunnes nekin vaimenivat torstaiksi.



Mutta parhaiten tulen muistamaan vuoden 2019 alun siitä, että tein kaksi uudenvuodenlupausta - tai oikeastaan kolmekin, sillä Helsingin läpi ajaessa lupasin etten tule eläessäni astumaan hesalaisten pröystäilevään, kirjastoksi väitettyyn rakennelmaan nimeltä Oodi, onhan se kaiken elävän kirjakulttuurin vastakohta.

Ne  varsinaiset uv-lupaukset ovat yhtä rakenteellisia:
1. Lopetan uusien lautapelien ostamisen ja keskityn pelaamaan vanhoja pelejämme.
2. Lopetan kaikki ostokset Amazonissa, koska se on niin ikään kirjakulttuurin vastakohta, hirviö jonka on annettu kasvaa liian kauan.

Eivät nämä lupaukset tietenkään siihen liity, mitä odotan vuodelta 2019.
Sillä vuodelta 2019 en odota yhtään enempää kuin vuodelta 2029 tai Söderin viimeiseltä pisuaarilta.



tiistai 1. tammikuuta 2019

The Wife (elokuva)

Niin kuin kirjoitettu on, Glenn Close on ainoa syy katsoa ruotsalais-amerikkalainen kirjailijakuvaus "The Wife" (2018), mutta ei sekään ole kovin hyvä syy. Close näytelee useammin reaktiivisesti muiden sanomisiin kuin proaktiivisesti elokuvan dynamona.

"The Wife" ei ylipäänsä ole järin dynaaminen, katsojan kiinnostusta eteenpäin lykkivä filmi, vaan pikemmin ennakko-odotukset värityskirjan tavoin taaplaava vanhusromanssi. Käsikirjoitus on juuri sellainen emansipatorisen kiltti eli amerikkalainen tarina, jossa esitetään kritiikki naisten todellisesta työstä miesten hallitsemassa kulttuurijulkisuudessa, mutta vedetään kritiikki pois kun olisi ehdotettava korjausliikkeitä edes elokuvan sisäisessä maailmassa. Nobel-palkinto instituutiona saa epäsuoria osumia pönkittäessään vanhojen äijien keskinäistä vallanjakoa, mutta Nobel-juhlallisuudet kuvataan suoranaisella hartaudella. Se om melkoinen yllätys, kun ohjaaja Björn Runge on sentään tunnettu ruotsalaisen elämäntapafasadin toistuvasta romuttamisesta.

Menimme vaimon kanssa katsomaan "The Wife" -elokuvaa talvisessa Tukholmassa, koska filmin tapahtumat Nobel-palkinnon ympärillä on sijoitettu talviseen Tukholmaan ja kirjallista luovuutta pohtiva aihe sattuu sivuamaan molempia. Ruotsalaisillehan on tässä helppo nauraa, etenkin niille aihelmille jotka on tarkoitettu vakaviksi: satuolennoilta näyttävä kuninkaallinen pari, tyrkky ruotsalainen valokuvaajaneito, Lucia-kulkueen aamuherätys.

Muuten "The Wife" sisältää hyvin vähän mitään ideoilla suolattua tai mielikuvituksella maustettua. Ohuiksi jätetyt sivuhahmot vievät kiinnostuksen itse tematiikasta, samoin myyttiset mitat saavuttanut amerikanjuutalaisuus kirjallisen karisman takuuna. Vanhat näyttelijät (Close ja Pryce) tuovat kyllä myötään metaironian aineksia, mutta vähäksi nekin jäävät. Kerran Pryce (hahmonsa suulla) taisi mutista jotain Don Quijoten mietelmistä? Close viettää puolestaan magneettisen drinkkihetken Christian Slaterin seurassa, vaan eipä sekään etene sen paremmin draamallisen flirtin kuin kirjallisen flirttailun suuntaan. Puhe jauhaa menneisyydessä, ikään kuin takaumat eivät jo olisi toimittaneet samaa tehtävää.

Kääntäisipä joku kaavan toisinpäin ja yksilöluovuutta saarnaavien collegedraamojen ("Kirjailijan täytyy omistautua blaa blaa") sijaan tekisi romaanin falskista elokuvaohjaajamiehestä, jonka taiteessa se todellinen tekijä olikin hänen leikkaajavaimonsa.