Tammikuun lopulla kävin Helsingissä keskustelemassa screwball-komedioista ja Capran Tapahtui eräänä yönä -elokuvasta. Keskustelu on osa Teeman elokuvailtoihin lisättyjä kaksiosaisia saatteita ja julkaistu sekä Areenassa että Teemalla tänään.
Linkki Areenan tallenteeseen on https://areena.yle.fi/1-64129748
Yrjö Varpio: Elää, kokea, ymmärtää – Alex Matsonin elämä
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
Tietolipas 280
2023, 376 s.
Tamperelaisen kirjallisuuden sisäpiirejä Yrjö Varpio on käsitellyt aiemminkin, niin akateemisissa töissään kuin jättimäisessä Väinö Linna -elämäkerrassaan (2006). Erikoisin tapaus näissä tamperelaisissa ja hämäläisissä kulttuuripiireissä on taidemaalarina aloittanut, sittemmin kirjallisuuden yleisnerokkaana esseistinä tunnettu Alex Matson (1888–1972). Varpion emeritus-vuosinaan laatima Elää, kokea, ymmärtää on erittäin perusteellinen ja pikkutarkkuudessaan perinteinen taiteilijaelämäkerta Matsonista. Elämäkerta tuo esille taustasyyt Matsonin monipuolisuudessa kulttuurikeskustelijana. Arviot Matsonin sisäisistä motiiveista asettavat varovaisesti vastakkain haastattelut, muistelmat ja aikalaislausunnot.
Englannissa lapsuutensa viettäneen Matsonin voi sanoa eläneen monta elämää. Ennen asettumistaan Hauholle (1945–1954) ja Tampereen seudulle (1954–1972) Matson oli toiminut merimiehenä, kuvataiteilijana, journalistina, kääntäjänä ja osallistunut aikansa kulttuurisotiin modernin kirjallisuuden auktoriteettina. Turvallisen välimatkan päässä Helsingin seurapiireistä hän kasvatti edelleen mainettaan modernin kirjallisuuden esittelijänä ja kommentoijana.
Vielä 1920-luvulla Matson oli arvostettu kuvataiteilija, mutta luopui taiteilijaurasta. Haastatteluissa Matson on väittänyt, että hän vain lakkasi näkemästä värit niin kuin taiteilija ne näkee, tosin elämäkerrassa arvellaan osasyyksi kapinointia isän odotuksia ja asenteita vastaan. Lisäksi taidemaailmassa oli tapahtumassa modernismin vastainen käänne kansallisiin arvoihin ja aiheisiin, mikä ei vastannut Matsonin asennetta taiteen itsenäisyyden puolustajana.
Myös kirjailijana Matson aloitteli jo vuonna 1920 romaanillaan Maata paossa. Romaani perustui kirjoittajansa omiin seikkailuihin valtamerilaivan miehistössä. Varpio punnitsee kirjan jääneen taiteellisesti keskeneräiseksi yritykseksi, minkä vuoksi henkilökohtaiset kokemukset korostuvat sisällöllisesti luontevina mutta tyylillisesti ja varsinkin kielellisesti kömpelöinä kohtauksina. Kirja sai silti "yllättävänkin myönteisen vastaanoton", olihan aihealue suhteellisen uutta kotimaisessa proosassa, joten kustantajaa vaihdettuaan Matson julkaisi jo vuotta myöhemmin toisenkin romaanin, satamakaupungin elämää kuvailevan Knuuttilan turvissa. Vielä vuonna 1938 ilmestyi Matsonin kolmas, salanimellä esikoisromaanikilpailuun osallistunut teos Lunnaat.
1920-luvulla Matsonin elämän isoin mullistus oli avioliitto (1922–1929) kirjailija Kersti Bergrothin kanssa ja puolison rohkaisemana tehty muutto Lontooseen. "Juuri Lontoossa Matson rakensi perustan vahvalle uusimman anglosaksisen kirjallisuuden tuntemukselleen", muistuttaa Varpio.
Tehokkaan lukemisen ohella Matson tutustui keskusteluun uusimmasta kirjallisuudesta luoden perustaa käännöstyölleen. Ensimmäisiä töistä oli Aino Kallaksen virolaisnovellien ja sittemmin klassikoiksi nousseiden pienoisromaanien kääntäminen englanniksi. Suomalaisen proosan esittely maailmalle oli Matsonille kutsumustehtävä, mutta varsinaista leipätyötä hänelle olivat tietokirjojen käännökset, niin suomesta englantiin kuin englannista suomeen.
Englannin kirjoittajana Matson ei kuitenkaan ollut niin taitava ja luova kuin mitä myöhemmin suomentajana. Kotimaisen kirjallisuuden peruskiven, Aleksis Kiven Seitsemän veljestä hän saattoi englanniksi vuonna 1929, mutta sen kieli oli jäykän ylevää ja väkinäisen vanhahtavaa. Vieläkin kehnommin kävi Tuntemattoman sotilaan käännökselle kolme vuosikymmentä myöhemmin, tosin syyt englanninnoksen turmelemiseen olivat seikkailukertomusta odottaneessa kustantajassa.
 |
| Pirkkalaiskirjailijoiden Matson-kokoelma |
Kansainvälisen kaupan ja kirjallisuuden palveluksessa
Suomeen palattua Kersti Bergrothin ja Alex Matsonin suurhanke oli vuosikymmenen lopulla ilmestynyt Sininen kirja -lehti. Matsonin osuus tuhdissa lehtijulkaisussa olivat ulkomaista kulttuuria ja kirjallisuutta esittelevät analyyttiset katsaukset. Jo ensimmäisessä numerossa ilmestyi Matsonin pitkä essee James Joycen Odysseuksesta (1922). Muita lehdessä esiteltyjä kirjailijoita olivat mm. Aldous Huxley, D.H. Lawrence, Paul Valéry, Ernest Hemingway ja T.S. Eliot.
Matsonin yritteliäisyys näkyy siinä, että hän perusti myös oman viihteellisen viikkolehden nimeltä Elämä. Kansainvälistyvän kulttuurin ohella hänelle oli tarjolla rahakasta työtä kansainvälisen kaupan puolella. Pari vuotta Elämää toimitettuaan Matson siirtyi ulkomaanvientiä siivittävän englanninkielisen julkaisun toimittajaksi. Ahkeroiva Matson teki käytännössä kolmea työtä: "[A]amuisin hän työskenteli [Englannin] lähetystössä, päivällä vientiyhdistyksessä ja illalla hän käänsi asiatekstejä englanniksi." Elämänmuutokseen kuului myös uuden avioliiton (1930–1972) solmiminen, nuorehkon Kerttu Kailan kanssa.
1930-luvun poliittisesti latautuneissa kulttuurikamppailuissa Matson otti sovittelevan, kirjallisuuden ja kirjallisuuskritiikin itsenäisyyttä korostavan asenteen. Matsonin mielestä suomalainen kirjallisuus ei kehittynyt kansainväliselle tasolle, koska arvosteluja tehtiin "kiinalaisella kukkaiskielellä" eikä täysin taiteellisin kriteerein. Samat terveiset ammattiarvostelijoille voisi tietysti allekirjoittaa tänäkin päivänä.
Sodan jälkeen Matson jatkoi ahkeraa käännöstyötä. Suomennosten ohella Matson myös antoi lausuntoja käännösehdotuksista niin englannin- kuin suomenkielisten kirjojen osalta. Varpion mukaan Matsonilla oli keskeinen rooli Tammen nostamisessa arvostetuksi käännöskustantamoksi. Modernin proosan klassikoista Matson suomensi Tammelle erityisesti John Steinbeckia ja William Faulkneria. Varpio muistuttaa, että kirjailijoiden arvo modernismin eturintamana oli kyllä kustantamoilla hyvin tiedossa, mutta vanhan polven kustantajat suhtautuivat torjuvan epäilevästi teosten sisältöön.
Romaanitaiteen selittäjä
Suuren yleisön kannalta Alex Matsonin tärkein anti sekä omalle ajalle että jälkipolville ovat hänen esseeteoksensa. Ei liene toista kirjallisuuden estetiikalle omistettua suomalaista esseeteosta, jota olisi luettu ja varsinkin sovellettu yhtä ahkerasti kuin Matsonin Romaanitaidetta (1947).
Romaanitaiteen maanläheisyyden ja sukupolvissa kestäneen lumovoiman on taannut se, että Matson selittää kirjallisuutta lukukokemuksesta käsin. Matsonin maailmankuvassa romaanitaide perustuu sellaiseen elävän elämän jäljittelyyn, jossa ratkaisevaa on kirjailijan yksilöllinen tulkinta. Näin jokainen klassikkoteos olisi itsenäinen, sisäisen rakenteensa varassa toimiva ainutkertainen reaktio maailmaan.
Matsonilainen näkemys asettaa riman myös lukijan taidoille liittää lukemansa "laajempaan tulkintaan ihmisestä, yhteiskunnasta ja maailmasta." Tällaisena lukijan itseymmärrystä palvelevana filosofisena kirjailijana Matson esitteli erillisissä teoksissaan Tolstoin ja Dostojevskin (Kaksi mestaria, 1950) ja John Steinbeckin (1948). Matsonin näkemykset sanataiteesta ovat lähellä sitä kirjallisuustieteen tulkintaperinnettä, joka sai alkunsa amerikkalaisesta uuskritiikistä ja johon Matson oli tutustunut 1920-luvulla.
Esseemäisellä vapaudella etenevän Romaanitaiteen vaikutusvalta perustuu siihen, miten taitavasti Matson selittää sekä kotimaisten että ulkomaisten klassikkojen arvoa. Ennen Matsonia kukaan – muistuttaa Varpio – ei ollut selittänyt esimerkiksi Volter Kilven Alastalon salissa -teoksen (1933) luonnetta yhtä tarkasti. Jos Kilven teos olisi ilmestynyt jollain sivistyskielellä, se olisi noteerattu maailmankirjallisuuden mestariteoksiin.
Romaanitaiteen lukeneet tamperelaiset kirjailijat, joita innoitti ajatus romaaneista yksilöllisinä nerontöinä, lähtivät hakemaan Matsonilta neuvoa ja ymmärrystä. Paikallisesti kuuluisaa kirjallisuuspiiriä vetänyt kirjastonjohtaja Mikko Mäkelä ja Väinö Linna saapuivat Hauholle 1949, ja pian perässä seurasivat esikoisromaanejaan viimeistelevät Jaakko Syrjä ja Lauri Viita. Viidan Moreenin ilmestyttyä (1950) Matson julisti tässä olevan Aleksis Kiven "manttelin perijä".
Tampereen kupeelle ja sittemmin kaupunkiin muutettuaan Matson jatkoi Aamulehdessä kirjallisuusarvosteluilla ja -esittelyillä. Helsingissä tärkein kontakteista oli kustannuspiirien napamies Tuomas Anhava. Varpion mukaan oli Anhavan ansiota, että Matson sai kestävän tunnustuksen suomalaisen kirjallisuuden edistäjänä. Pelkkää kehua ja selkääntaputtelua ei Matsonilta voinut kumminkaan odottaa. Esimerkiksi Pentti Haanpään ja Veijo Meren teokset jättivät Matsonin kylmäksi, jopa ne taiteellisesti etäännyttävät kerrontaratkaisut, joita Matson arvosti Linnalla.
Varpion omasta taidosta etäännyttää tekijä tekstistään on paras todistus
elämäkerran lopetus. Siinä elämäkerturi astuu sivuun ja antaa kohteensa
näyttäytyä viimeisen kerran henkilökohtaisimmillaan. Jäämistöstä on löytynyt
Matsonin paperinpalalle rustaama viimeinen tahdonilmaus, että hänen tuhkansa
ripoteltaisiin mereen. Paperille on leski lisännyt postuumin viestin:
"Tuhkasi on Kalevankankaalla. Anteeksi. Kerttu."
Tämä arvio on ilmestynyt arvosteluna Agricolassa 11.5.2023...
Kirjaa on saatavilla ilmaiseksi SKS:n OpenAccess-linkistä
https://library.oapen.org/handle/20.500.12657/62463
Olaf Stapledon: Tähtien tekijä
Suom. Tuomas Jussi Kivi
374 s.
2022, Basam Books
Se materialistinen
evolutionismi, jota H.G. Wells edusti, sai
mestari-oppipoika -tyyppisen jatkumon englantilaisessa tieteisfiktiossa. Wells
oli keskeinen innoittaja Olaf Stapledonin
(1886–1950) vuosimiljoonia
läpäisevälle näkemykselle ihmiskunnan evoluutiosta. Tähän mittakaavaltaan scifi-kuvitelmatkin
ylittävään visioon Stapledon yhdisti Einsteinin ajatukset ei-lineaarisesta
ajasta, mutta myös paljon pseudotieteellistä mystiikkaa enneunien käyttämisestä
tulevaisuuden tutkimiseen.
Tuloksena oli scifin "ainoaksi oikeaksi klassikoksi" nimitetty romaani Viimeiset ja ensimmäiset (Last and First Men, 1930) ja myöhemmin vieläkin syvemmälle mystiikkaan uppoava Tähtien tekijä (Star Maker, 1937).
Siinä missä Stapledonin ensimmäinen romaani kuvaa ihmissuvun peräkkäisiä uudelleensyntymiä ja maailmanloppuja, on jälkimmäisessä romaanissa ajan ja paikan skaala vieläkin laajempi. Molemmissa kirjoissa keskeinen kysymys on se, mitä ja miten voi tunnistaa edelleen ihmismäiseksi avaruuden ja ajan äärettömässä mittakaavassa.
Viimeiset ja ensimmäiset julkaistiin suomeksi Ursan pokkarina jo 1985. Pokkarin johdannossa Olavi Markkanen kuvailee Stapledonin "agnostista mystiikkaa" pyrkimykseksi murtaa "havaittavan maailman rajat sekä tieteen että taiteen keinoin." Samalla hän pahoittelee, että näin suuren visionäärin unohtaminen "kuuluu epäilemättä vuosisatamme kirjallisuushistorian kummallisuuksiin."
Stapledonin tuntemattomuuteen nähden on ollut epätodennäköistä, että Viimeisten ja ensimmäisten sisarteos, lajinsa sisälläkin esoteerisena pidetty Tähtien tekijä saisi sekin suomennoksen.
Mutta niin vain se on nyt viimeinkin tarjolla profetoivan kielen kesyttäneenä käännöksenä. Suomentajana on Tuomas Jussi Kivi, jolta Basam Books on julkaissut äskettäin myös George Orwellia tuoreuttavia käännöksiä (2020).
Tähtien tekijässä maailmankaikkeuden tutkiminen selitetään unimatkana. Kertoja nukahtaa kotinsa lähellä olevalle kukkulalle ja ruumiista irtaannuttuaan hänen mielensä alkaa etsiä ihmisen kaltaisia elämänmuotoja ensin omasta galaksista, sitten seuraa löydettyään muualta kosmoksesta. Ajassa hän huomaa kulkevansa yhtä helposti "ylävirtaan" kuin ajasta riippumatta.
Kertoja yhdistää voimansa ihmisen kaltaisten, vaeltavien tietoisuuksien kanssa. Kun he käyttävät yhteistä tietämystään suunnistaakseen kohti muiden ihmismäisten mielten lähettämiä signaaleja, he huomaavat olevansa osa galaksin yrityksiä ymmärtää itseään.
Evoluution vuosimiljoona, joka Viimeiset ja ensimmäiset - romaanissa vaikutti mielipuolisen laajalta kehykseltä tapahtumille, osoittautuu vain pieneksi välivaiheeksi galaksin itsetietoisuudessa.
Mielipuolisen ja -kuvituksellisen raja on muutenkin häilyvä Stapledonin proosassa. Hänen kuvittelemansa humanoidilajit ovat yhtä leikkisän vertauskuvallisia alieneita kuin Swiftin Gulliverin retkissä tavatut olennot.
Kertoja kohtaa matkallaan esimerkiksi valtamerilaivalta näyttäviä alieneita: "Olennon perässä oleva lonkero tai evä kehittyi ajan myötä peräsimeksi, jota se käytti myös potkurina samaan tapaan kuin kala pyrstöään. -- Lyhyen kantaman kommunikaatiota harjoittaessaan olento eritti perässään olevasta aukosta rytmikkäitä kaasupurkauksia, jotka vastaanottaja analysoi veden alla."
Tällaiset huvittavan omaperäiset kummajaiset ovat valitettavasti sivuseikka romaanissa. Enemmän Stapledon on kiinnostunut tähtien ja galaksien muuttumisesta tietoisiksi olennoiksi. Stapledon horjuu kahden tulkinnan välillä yrittäessään päättää, mikä voisi olla evoluution päämäärä. Toisaalta täydelliseksi ihmiseksi tuleminen on kosmiseksi tietoisuudeksi tulemista. Toisaalta täydellisyys on muutosta osaksi ihmisten yhteistä super-organismia, kaikkien inhimillisten näkemysten verkottumista riippumatta mistään kosmisista tavoitteista.
Lopulta kirjassa tavataan myös peräkkäisiä kosmoksia luova jumaluus, "Tähtien tekijä". Mitään scifististä, clarkemaista ihmeentuntua ei tähän kohtaamiseen sisälly, vaan pikemminkin etsinnästä luopuminen. Kertoja kääntyy takaisin Maata kohti herätäkseen lähtöpaikassaan.
Nykypäivän lukija on yhtä ymmällään tällaisten tähtimatkojen äärellä kuin olivat 1930-luvun lukijat. Suomennoksessa on onneksi mukana vuoden 1937 esipuhe, jossa Stapledon toteaa, että edessä olevien kriisivuosien keskellä tarvitaan muistutus ihmiskunnan pienuudesta avaruuden mittakaavassa ja "hengellisen elämän" merkityksestä.
Suomennoksesta on valitettavasti jätetty pois kirjailijan laatimat kolme kaavakuvaa tulevien vuosimiljoonien tapahtumista. Stapledon arveli aikoinaan, että ne voisivat vähintäänkin huvittaa lukijoita. Ajattelisin niiden olleen myös hänen silmäniskunsa genrelukijoille.
 |
| Kaksi Stapledonin laatimaa galaktista aikaskaalaa lähikuvassa... |
Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portin numerossa 1/2023.
