KALENTERI TULEVASTA
BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa
TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2025
- tietokirjani Eroottinen elokuva on ilmestynyt
- tietokirjani 50 rakkauselokuvan klassikkoa on ilmestynyt
- Savossa hiihtolomalla
perjantai 30. marraskuuta 2018
Nanowrimo 50 K
Tänä vuonna nanowrimo sitten viimein onnistui, mutta helppoahan se oli (sittenkin!) aiempiin vuosiin verrattuna. Edellisinä vuosina haasteena on ollut nanottaa varsinaisen elämän rinnalla, mutta tänä syksynä on voinut nanottaa mielin määrin, kun varsinaista elämää ei enää ole.
50 K tavoitteen ylittyminen kävi selväksi jo alkuviikosta, joten tämän viikon on voinut jo alkaa harkita ja harmitella kaikkia sivupolkuja, joiden takia dekkarista on tullut liian moneen suuntaan haarova. Dekkari on näköjään TOISAALTA omiaan nanowrimon kaltaiseen oksastavaan proosaan, jossa sivuhahmon syyllisyyden varaan voi edetä hyvinkin pitkälle. TOISAALTA taas dekkari edellyttäisi erityisen kurinalaista kuvailua, koska mikä tahansa ristiriitaisuus näyttää vihjeeltä joka liittyy varsinaiseen puzzleen. Niinpä marraskuussa luettu dekkari, Eva Franzin Kahdeksas neito, tuntui sekä poikkeuksellise hallitulta (genressään) että ainutlaatuisen lattealta (romaanina). Kun sitten luki sen jälkeen Henriikka Tavin kokeellisen romaanin Tellervo, niin se tuntui täysin nanowrimon kaltaiselta hurjastelevalta ryöppyproosalta, jossa tärkeämpää on vapaus kuin tarkoituksenmukaisuus.
Salaperäiset miehet perunamaalla -romaanin nanottamisessa ratkaisevaa oli 30K:n etapin jälkeen tullut tyhjä hetki, jossa oli pakko tehdä jotain raflaavaa saadakseen itsensä kirjoittamaan. Naputtelin ensin väkivaltakohtauksen, mutta se tuntui niin hölmöltä (ja Simenon-periaatteen vastaiselta) että siirsin sen "tuonnemmaksi" (nano-maratonilla mitään ei ole varaa poistaa) ja kirjoitin tilalle seksikohtauksen. Sekin näytti hölmöltä, mutta sen varassa sentään syntyi uusia paljastuksia (joilla yllätti itsensäkin) ja paljon uutta toimintaa dekkarin oikeaoppiseen kuljettamiseen. Lopulta väkivaltakohtauksenkin sai ympättyä mukaan, kunhan siitä teki humoristisemman.
Nyt kun 52K tekstiä on valmiina, kirjasta puuttuu edelleenkin sen kliimaksi. Olen vaihdellut sen sisältöä kahdesti päivässä ja tarkoitustakin useamman kerran, jotta saisin vielä yhden spektaakkelimaisen kuvan upotettua kohtauksen keskelle: liekehtivä sonni syöksyy nudistirannan lävitse!
Kirjan juonen, teeman ja piiloeroottisen latauksen saisi kaikki kiteytettyä samaan kohtaukseen. Ja ennen kaikkea se korkeana kitchinä täsmäisi nanowrimo-aatteen maanläheiseen estetiikkaan.
lauantai 17. marraskuuta 2018
Nanowrimo 30K
Otin eilen läppärin Helsinkiin mukaan, jotta nanowrimosta ei jäisi yhtäkään päivää väliin. Se on ainoa keino varmistaa, että taakse jäävien päivien ketjukolari tönii juuri tänäänkin tekemään jotain, roikkuu kaulassa kuin ankkuriketju, loimuaa merkkirovioina kuin fantasiamaan kaupungit. Kirjoitin koko menomatkan ahtaassa bussissa ja paluumatkan juoppojen täyttämässä junassa. Hitaasti, ja juuri siksi.
![]() |
30K lehteä myöhemmin. Sana per lehti. |
Kirjoittamisen vaikeus johtuu siitä, että dekkari ei tosiaankaan ole omin juttuni. Kaikki tavoitteet Simenonin tapaisesta selkeydestä ovat unohtuneet tässä 17 päivän aikana. Dekkari edellyttää erityisen vahvaa kurinalaisuutta ja nanowrimo erityisen kuritonta rönsyilyä. Tämä yhdistelmä on mahdoton, jollei ole Chandler-tyyppinen virtuoosi näkemään muotoja pimeydessä. Tai Simenonin kaltainen luokkaeroilla askarteleva kirjoittaja.
Prosaistille tärkeimmät työvälineet ovat punakynä ja roskakori. Runoilijat eivät tarvitse edes roskakoria. Jääköön sanomatta, mitä tämän syksyn kirjaa lukiessa se tuli mieleen. Opiksi itselleen tämäkin asia pitäisi tietysti ottaa. Ajattelin että vuoden 2019 viettäisi editoimalla valmiiksi joka kuukausi yhden hylkäämistään romaanikässäreistä. Punakynällä.
![]() |
Sanapäivitys sunnuntaina 18. päivä. |
Lupaava ennemerkki oli löytää divarista Truman Capoten elämäkerta juoruina kerrottuna. Siis maailman kuuluisin dokufabulisti muutettuna vitseiksi? Liekö parempaa todistetta, että kirjallisuuden ÄÄRELLÄKIN todellisuus vääristyy fiktioksi.
perjantai 16. marraskuuta 2018
Elokuvan tähden (seminaari)
Istuin
sentään samalla sohvalla kuin Pekka Tarkka.
Muuta merkittävää ei jäänyt mieleen Elokuvan tähden -seminaarista (16.11.2019). Ei se huono sisällöiltään ollut, mutta kovin se oli samaa vanhaa "kuuskytluvulla oli kaikki paremmin" kuin aina ennenkin. Välillä tuli mieleen sekin, että huomaavatkohan nämä ihmiset puhuvansa "Suomesta" tarkoittaessaan "Helsinkiä" ja olisiko elokuva-alalla mitään ongelmia jos niiden keskuspaikka ei olisi juuri tuo käärmeenpesä, Helsinki.
Helsingin
Andorra-teatterissa järjestetty seminaari koostui kolmesta tunnin mittaisesta
paneelista ja tunnin mittaisesta lyhäripotpurista. Seminaarin avasi paneeli
"Elokuvaa elokuvan vuoksi", jossa puhuttiin varsin optimistiseen
sävyyn ja lopulta suorastaan vallankumouksen hengessä filmikulttuurin
kehittämisestä Suomessa.
Paneelin ja
koko seminaarin tähti oli elokuvakasvattajaksi tituleerattu Kaisa Kukkola,
joka muistutti huolellisin perusteluin siitä, että kouluissa ei tutustuta
elokuvaan kuten mediakasvatuksen aikakautena kuvittelisi, ja niin kuin itsekin
kuvittelen sen vähän perusteella mitä jaksan seurata oman lapsemme
koulunkäyntiä. Ongelman juuret ovat jo opettajakoulutuksessa, missä ei tarvitse
välittää elokuvasta taiteena samalla tavoin kuin esimerkiksi kirjallisuutta ja
musiikkia tuodaan kouluissa esille. Kyse on myös asenteista. Opettajat tykkäävät
pedagogisesti perustella miksi lasten on syötävä silakkaa tai parsakaalia,
mutta ei sitä miksi lasten pitäisi nähdä elokuvia - tiivisti Kukkola. Tämän
uskon ja ostan!
Muut
paneelin puhujat käsittelivät nostattavammassa hengessä indie-teatterien mahdollisuuksia
Suomessa. Teatterien kattojärjestöä edustava herra totesi yleisöstä, että
Suomessa on n. 120 toimijaa, joilla on oma teatteri. Tämä on tietysti pientä
siihen verrattuna, että cinefilian kulta-aikana Suomessa oli yli 200
elokuvakerhoa. Tuohon aikaan elokuvasivistys painotti aikuiskasvatusta,
nykypäivänä lasten kasvatusta.
Elokuva taiteena tekee siis hidasta kuolemaa...
Elokuva taiteena tekee siis hidasta kuolemaa...
...ja tätä sanomaa jatkoivat voimallisesti seuraavat paneelit. Kun edellinen keskustelu oli ollut optimistinen ja vaatinut vallankumousta leffakulttuuriin, niin elokuvakritiikkiä käsitellyt keskustelu oli apea ja pessimistinen kuin hautajaiset taiteenalalle. Mukana olivat alhonpohjaa pilkkaavat kriitikot Antti Selkokari ja Ville Hänninen sekä hesalainen trendimessias Antti Nylén.
Toveri
Hänninen esitti osasyyksi leffakritiikin kuolemaan media-alan rakenteet. Alan
ammattilaiset ovat tehneet liiaksi 1500 merkin "laukauksia"
mitättömistä Hollywood-filmeistä. Sikäli "rakenteet jotka on alalle
luotu" ovat johtaneet nykytilanteeseen. Muunlaista elokuvakirjoittamista,
laajempaa ja syvällisempää, ei ole harjoitettu tarpeeksi. Käytännössä 1960-1980
-luvut ovat olleet ainoa kulttuurijournalismin kypsä aika, sanoi Hänninen.
Tähän yleisö selvästi nyökytteli, koska enemmistö heistä oli viettänyt tuon
ajan Vanhaa valtaamassa tai nuoruuttaan hukkaamassa. Hänninen viimeisteli
madonluvut sillä, että "rutiinista, tottumuksesta ja säälistä" hän
saattaa vielä lukea sanomalehtien kulttuuriosastoja, mutta nuori ihminen ei siihen
enää kykenisi. Jaaha.
Iida Siimes, paneelin
moderoija, veteli aiheiden välissä sitaatteja Filmihullun historiasta.
Siimes muistutti, että kriitikoilla on elokuviin sentään kaksi lähestymistapaa:
joko toimia kuin analyyttinen selostaja ja tuottaa konkretisoivaa
juonenkuvausta, pahimmillaan myös ylimielistä katsojan puolesta selittämistä,
tai sitten tulkita filmiä joltain erityiseltä kannalta. Siimes luki esimerkkinä Tapio Suomisen vuodatusta "Easy Rider" -elokuvasta, mikä kai oli
sitten kolmas vaihtoehto: vuodattaa omaa hesalaista egoaan
attribuuttimyräkkänä.
Yleisö
esitti lopuksi juhlavia eli pakollisia kommentteja taidekritiikin perinteestä,
johon on kuulunut ajatus taiteesta transsendentaalisena, ja että kriitikon
tehtävä on kehittää ihmisten makua taiteen parhaiden ilmaisujen ymmärtämiseen
heikompien joukosta. Rapautuminen alkoi toisen maailmansodan jälkeen, muisti
joku veteraani.
Joopajoo,
juuri tätä halusimme elokuvan kroonikko-osastolta kuulla, mutta ei
trendimessias Nylénin julistus ollut yhtään fiksumpi. Nylén tiesi kertoa, että
yhteiskunnan rahat ovat nykyään "typerysten käsissä", mutta jos
meillä olisi kansalaispalkka (tai ehkä hän puhui taiteilijapalkasta) niin taide nousisi uusiin korkeuksiin.
Niinpä
varmaan. Ja kulttuuriministeri korvaisi rahaministerin. Ja täti olisi setä ja
kaikki söisivät possujen sijaan grassia.
Täysin
käsittelemättä jäi toveri Selkokarin alussa esittämä pieni maanläheinen toive,
että sietäisi puhua myös siitä, millä perustein arvostellaan suomalaiset
elokuvat ja mitä valikoiden. Ehkä tätä puolta filmitaiteen kurjuudesta oli jo
kuultu sitten tarpeeksi, ja aikakin alkoi loppua kesken jotta...
![]() |
Johannes Virolainen ja Risto Jarva vuonna 1970 |
.. päästiin seuraavaan
paneeliin, joka alkoi terävästi mutta muuttui lopuksi monologin tapaiseen
räpellykseen. Tämän kolmannen paneelin oli tarkoitus käsitellä, mitä Risto
Jarvan kulttuuripoliittisesta mietinnöstä / perinnöstä on säilynyt
nykyaikaan. Jarva oli ollut mukana 1970-luvun puolivälissä laatimassa
valtiollista "mietintöä" eli ohjeistavaa asiakirjaa. Mietinnön
oli tarkoitus rauhoittaa poliittisesti ylikuumentunutta elokuva-alaa ja turvata
elokuvataiteen "laadullinen ja taloudellinen taso". Se, että
1970-luvulla elokuvataiteen kehitys Suomessa pysähtyi (kahtena vuosista tehtiin
vain 2 elokuvaa), saattoi sekin jättää jälkensä nykypäivän saakka, ilmapiirin
tulehtumiseen ja taiteelliseen romahtamiseen, mitä erinäiset seminaariin
osallistuneet henkilöt kuvailivat termein "kaikki vihaavat elokuvaa
Suomessa".
Jarvan
poliittista väliintuloa alusti Martti Soramäki kuvaillen sitä, miten
Jarvan mietinnön saama vastustus heijastuu nykypäivään saakka. Jarvan ryhmän
mietinnössä esittämä ajatus siitä, että elokuva olisi muutakin kuin
liiketoimintaa oli 1970-luvulla liian uutta, eikä sopinut kaikille. Soramäki
arveli, että ryhmässä mukana ollut Leo Stålhammar (kepulainen) oli juuri
ennen mietinnön julkaisemista mennyt kysymään neuvoa kulttuuriministeri Marjatta
Väänäseltä mitäs nyt tehdään. Siksi ryhmän "eriävä mielipide"
tuli niin myöhään eikä saanut ryhmästä rakentavaa vastaesitystä. Väänänen pyrki
ylipäänsä torppaamaan kaikkia vasemmistolaisiksi katsomiaan hankkeita, mukana
lukien edeltäjänsä eli Pentti Holapan aloittamia.
Jarvan
kulttuuripoliittisesta mietinnöstä toteutui ainoastaan kolmas osamietintö,
elokuvien arkistointia koskeva. Tämä osa ei ole suinkaan vähäinen, totesi
Sorakäki, vaan "KAVI on Jarvan elävää perintöä". Elokuva-arkisto
valtiollistettiin jo vuonna 1979, mutta Jarva ei tietenkään itse nähnyt tätä
menestystä. Tämän kaiken asettaa asiallisiin mittasuhteisiin se, että (nähdyn
dokkarin perusteella) Jarva itse ei ollut puoluepoliittinen henkilö. Näin sanoi
suoraan esimerkiksi Arvo Salo seminaarissa nähdyllä dokumenttipätkällä.
Tätä hienoa
Jarva-muistelua seurasi sitten ohjaaja Maria Ruotsalan monologi, josta
ei meinannut tulla loppua. Hesarin Fränti oli aikoinaan kehunut
Ruotsalan elokuvansa (Hyper Sensitive, 1993) pohjalta ensimmäiseksi kv-tasoiseksi
ohjaajaksi. "Mutta siihen se sitten jäikin." Omasta kohtalostaan
tuohtunut Ruotsala ei valitettavasti millään pysynyt asiassa, joten tärkein
pointti venyi tuskaisen monologin myötä yli annetun ajan. Tietysti voi
jälkikäteen kysyä, että jos ohjaaja pitää itseään tärkeämpänä kuin taidettaan,
niin miksi kenenkään tarvitsisi uskoa hänen omiin teoksiinsa?
Lopuksi
katsottiin tunti 1960-lukuun linkittyviä lyhäreitä, muun muassa Jarvan
hullutteleva Paulig-dokkari "Pakasteet II" (1969). Palkaksi neljä
tuntia kestäneestä seminaarista päästiin juhlimaan Filmihullun
50v-juhlia tuulivoimapanimon sponsoroimilla kaljoilla. Jäin paikalle koska olin
sentään itsekin kirjoittanut Filmihullun juhlanumeroon. Ketään en
tuntenut. Istuin hetken samalla sohvalla kuin Pekka Tarkka, jonka
muistelmateosta kiiteltiin jossain puheenvuorossa. Sitten lähdin junalle ja
kotiin Tampereelle. Pitäkää autiomaanne hesalaiset.
---
EDIT 20.11.: Korjattu Tapio Suominen kirjoittajaksi "Easy Rider" -arvosteluun.
perjantai 9. marraskuuta 2018
Salaperäiset Miehet Perunamaalla
Kun syksy on muuten ollut poikkeuksellisen vähätekstinen, niin NaNoWriMoon osallistumisen perinnettä piti kuitenkin jatkaa, vielä sen yhden kerran. Ensimmäisinä vuosina 2003-2007 nano-teokset valmistuivat vaivattomasti, kun niitä teki töiden rinnalla, haasteena sille, mitä muuta elämä voi olla kuin tutkijan työtä. Yksi nanoistani tuli julkaistuksikin nimellä Kuninkaantekijät (2010).
Mutta töiden vähetessä on vähentynyt motivaatiokin. Viime vuosina Nanot ovat uupuneet viimeistään puolivälissä. Apurahat ja työsuhteet ovat olleet ainoita merkkejä maailmalta, että joku on kiinnostunut edes tietoteksteistäni. Romaanit ovat valmistuneet siinä sivussa.
Tänä syksynä piti sitten valita, ottaako maraton-haasteeksi joku aivan päästä repäisty idea (kirjoittaa Minuhe-romaani sinä-muotoisen kertojan puhutteluna?), työstää jotain synopsista, vaiko alkaa editoida jotain keskeneräisistä fantasiateksteistä.
Valitsin synopsiksen työnimeltä Salaperäiset miehet perunamaalla. Viime juhannuksena olin ehdottanut Saaralle, että tehdäänpä yhdessä dekkari. Jonkin aikaa piirustelin henkilöitä ja paikkoja kyseisellä työnimellä. Ilmoitin sitten, että minä teenkin tämän itse. Synopsikseen Saara teki jo ensimmäiset korjaavat kysymykset. Sitten sekin projekti hautui läppärin kansiohierarkiaan.
Onneksi tämä marraskuu alkoi osaltani samoissa pakomaisemissa kuin missä olimme juhannuksena. Vainajaviikonloppuna en muuta tehnyt kuin luin Simenonia ja kirjoitin savolaiseen järvimaisemaan ideoitua SMP-romaania. Tällä kertaa etuna on Maigret-pokkareiden tapaisen rakenteen käyttäminen. Vain kahdeksan päälukua, tapahtumat tiivistetään muutamiin päiviin ja yhteen paikkaan, muttei yritetä perinteistä dekkarimaista puzzlea, vaan seurataan sosiaalisesti särmikkään viranomaisen toimintaa, jonka rehti suorasukaisuus saa ihmiset paljastamaan salaisuuksiaan.
Tavoitteena on simenonmainen johdonmukainen toiminta, luokkatyypeiksi pelkistetty ihmiskuvaus, aiheen sanelemat arvoitukset ihmisluonteissa. Tänään 9. päivänä on valmiina 15K sanaa eli teksti etenee melko tarkalleen maratonin vaatimassa työtahdissa. Kokemuksen mukaan romahdus tuleekin vasta 30K sanan paikkeilla. Siihen mennessä kaikki synopsikseen ideoidut hahmot, paikat ja jännitteet on jo käytetty. Juoni itsessään ei riitä kiskomaan eteenpäin.
Työnimi Salaperäiset Miehet Perunamaalla on kulkenut pitkään perintönä suvussa. Lapsemmekin on jo kuvannut ja editoinut kaksi elokuvaa tällä nimellä. Enää puuttuu kulttuurituottaja, joka näkee potentiaalin näin kotimaisessa jännärissä. Nanottamiseen se ainakin on omiaan.
Mutta töiden vähetessä on vähentynyt motivaatiokin. Viime vuosina Nanot ovat uupuneet viimeistään puolivälissä. Apurahat ja työsuhteet ovat olleet ainoita merkkejä maailmalta, että joku on kiinnostunut edes tietoteksteistäni. Romaanit ovat valmistuneet siinä sivussa.
Tänä syksynä piti sitten valita, ottaako maraton-haasteeksi joku aivan päästä repäisty idea (kirjoittaa Minuhe-romaani sinä-muotoisen kertojan puhutteluna?), työstää jotain synopsista, vaiko alkaa editoida jotain keskeneräisistä fantasiateksteistä.
Valitsin synopsiksen työnimeltä Salaperäiset miehet perunamaalla. Viime juhannuksena olin ehdottanut Saaralle, että tehdäänpä yhdessä dekkari. Jonkin aikaa piirustelin henkilöitä ja paikkoja kyseisellä työnimellä. Ilmoitin sitten, että minä teenkin tämän itse. Synopsikseen Saara teki jo ensimmäiset korjaavat kysymykset. Sitten sekin projekti hautui läppärin kansiohierarkiaan.
Onneksi tämä marraskuu alkoi osaltani samoissa pakomaisemissa kuin missä olimme juhannuksena. Vainajaviikonloppuna en muuta tehnyt kuin luin Simenonia ja kirjoitin savolaiseen järvimaisemaan ideoitua SMP-romaania. Tällä kertaa etuna on Maigret-pokkareiden tapaisen rakenteen käyttäminen. Vain kahdeksan päälukua, tapahtumat tiivistetään muutamiin päiviin ja yhteen paikkaan, muttei yritetä perinteistä dekkarimaista puzzlea, vaan seurataan sosiaalisesti särmikkään viranomaisen toimintaa, jonka rehti suorasukaisuus saa ihmiset paljastamaan salaisuuksiaan.
Tavoitteena on simenonmainen johdonmukainen toiminta, luokkatyypeiksi pelkistetty ihmiskuvaus, aiheen sanelemat arvoitukset ihmisluonteissa. Tänään 9. päivänä on valmiina 15K sanaa eli teksti etenee melko tarkalleen maratonin vaatimassa työtahdissa. Kokemuksen mukaan romahdus tuleekin vasta 30K sanan paikkeilla. Siihen mennessä kaikki synopsikseen ideoidut hahmot, paikat ja jännitteet on jo käytetty. Juoni itsessään ei riitä kiskomaan eteenpäin.
Työnimi Salaperäiset Miehet Perunamaalla on kulkenut pitkään perintönä suvussa. Lapsemmekin on jo kuvannut ja editoinut kaksi elokuvaa tällä nimellä. Enää puuttuu kulttuurituottaja, joka näkee potentiaalin näin kotimaisessa jännärissä. Nanottamiseen se ainakin on omiaan.
![]() |
Kuvassa oleva perunamaa ei liity dekkarissa esiintyviin paikkoihin. |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)