Tukholmaan 23.-25.3.

 

Lähdin maanantaina Tukholmaan. Siksi sää viileni ja annettiin tuulivaroitus Ahvenanmerelle.

Tällaisista läppärin kanssa ja vuoksi tehdyistä retkistä voisi tulla tapa. Olutta, suklaata ja kevyt kierros editointia. Viiden minuutin kävely kannella horisontin ilossa.

Aurinko paistoi kunnes päästiin merelle. Yö oli yllättäen tyyni verrattuna tammikuun retkeen, matkaajia vieläkin vähemmän.

Tiistaiaamuna söin laivassa puuron ja kahvin kello 7 paikallista aikaa. Likityhjässä kahvilassa tuntui kolkolta ja kotoisalta. Aiemmin kahvilan puuro maksoi 3 euroa, nyt 5 euroa, mutta siihen sisältyy maitolasi. Pakollinen ihmisöljy.

Aurinko ilmestyi mereltä ja katosi maihin päästyä. Sf-bokhandel, kirpparin kirjahylly,  Södermalmin pitseria ja kirjasto. Alkoi sataa ja väsyttää. Kello ei ollut edes kahta, kun olin takaisin satamassa. Päivän pelastus: juuri tänään laivaan pääsi aikaisin autokannen kautta, koska kapteeni käänteli alusta satama-altaassa. Monia muitakin risteilijöitä pelastautui sateesta laivaan saman poikkeuksen tuomana.

Enemmän saisin luetuksi ja kirjoitetuksi jos olisin mennyt mökille, mutta siellä olemme jo viikon kuluttua. Siksi on luvassa takatalvi. Nyt ollaan välitilassa, ei-enää-talvi, ei-vielä-kevät. Ruotsissakin.

Lähdin matkaan ajatellen,  että öljysodan edetessä loppuvat pian kaikenlaiset lomareissut. Ja imartelen itseäni, että minulla on oikeutena tämä yksi työmetodi: lähteminen. Tehdäkseni käsikirjoituksen valmiiksi. En tietenkään sitä, jota pitäisi viimeistellä, vaan sitä, joka saatava etenemään pois koneelta. Kiireisiäkin keskeneräisiä projekteja eli tiedostokansioita on jo liikaa. Ikuisuusprojekteista puhumattakaan.

Läppärin kanssa reissuun lähteminen on kuin lähestyisi tekstimassaa vieraana matkalukemisena. Sitä on helpompi leikellä kirjaksi ja unohtaa mitä se on ollut rönsyilevänä pusikkona, jonka uskoo juurtuvan koneelle ja kasvavan itsekseen.

Paluumatkalla muisti olevansa merimatkalla. Yöllä tuli se "keskiasteen" varoituksena ennustettu merituuli. Ahvenanmerellä laiva keinui niin ettei unta saanut. Vasta puoli neljän aikoihin laiva pääsi Suomen lounaiskulman ohitse Suomenlahdelle ja aallokko muuttui sivumyötäiseksi.

Valvoessa ratkoin yhdistyksen sähköpostipalvelimen vikaa. Nettiyhteys oli keskellä mertakin niin hyvä, että olisin voinut kirjoittaa Aamulehdelle sekunnintarkan raportin m/s Cinderellan "keskiasteen" katastrofista. Mutta tuollaiset tuulet tuntuvat olevan arkea tuolla osaa Itämerta. Muualla meri ja tuulet lienevät vielä ala-asteella? Lietsooko siis meri tuulia vai tuulet merta? Ilmaistiede ei tunne vastauksia, vain tekoälykkäitä ennusteita.

Aamulla kello 8 söin taas 5 euron puuron. Ohikulkija kysyi maistuiko vitosen arvoiselta. Yöllä höykytetyn vatsani mielestä kyllä. Kaikki tällä laivalla toistaa samaa erikoistuneen kitschin sanomaa: mitä vähemmän maksat, sitä kalliimmalta se tuntuu. Kun 5 sentin arvoinen puuron hinnoitellaan 5 euroksi, matkaaja voi syyttää vain omaa halpuuttaan. Mitäs en mennyt 20 euron aamiaispuhvettiin.

Sumu peittää rannikon. 

Matkalle lähdetään latautumaan. 

Hidaspostista hidasvaluuttaan

 

Sain tänään (12.3.2026) sähkölaitoksen 25.11.2025 lähettämän paperikirjeen. Se on siis kulkenut Postissa kolme ja puoli kuukautta. Lähetin Postille onnittelut uudesta ennätyksestä. 

Ei ihme, jos syksy, talvi ja kevät sekoittuvat kokemuksessa.  

Instituutiotkaan eivät pysy, eivätkä välitä pysyä, kalenteriajassa. 

Vielä marraskuussa lähetin Sight & Soundille valituksia, kun lehteä ei syyskuun jälkeen kuulunut. Eivät vaivautuneet edes vastaamaan. 

Välttämättähän lehdet eivät katoa Englannin ja mantereen välillä. Ihan on mahdollista, että jossain kohtaa Suomen Postissa vain toimitaan italialaiseen malliin eli työnnetään ylimääräiseltä tuntuvart postisäkit tuleen tai "unohdetaan" johonkin tutkimattomaan nurkkaan. 

Myös kirjastossa S&S on aina myöhässä kuukausikaupalla. Akateemisen kirjakaupan hyllyistä se katosi kokonaan vuodenvaihteessa.


Printtilehdet ovat niin katoavaa kansanperinnettä, etteivät niiden julkaisijatkaan paljoa välitä, tilaako lehtiä kukaan. Joulukuussa tein Filmihullusta vuositilauksen, mutta kukaan ei koskaan kuitannut tilausta eikä lehteä ole näkynyt. Käänteinen tapaus on Sarjainfo. Siellä printin arvostus kuuluu taiteenalan perintöön. Sarjakuvaseura lähettää meille tilausnumeron tuplana, toisen Saaran vanhana (lopetettuna) tilauksena ja toisen minun (uutena) tilauksenani. Kommunikointi on senkin lehden kanssa mitä sattuu.

Lehtimedian inflaation huomaa parhaiten siitä, miten aggressiivisesti sanomalehtien tilauksia kaupitellaan netissä ja markettien auloissa. Ties miten monta vuotta olemme tilanneet Aamulehteä ilmaiseksi tai puoli-ilmaiseksi erilaisia alennuskampanjoita vaihdellen. Varmaan moni muukin. Marketin aulassa teiniltä näyttävät nuorukaiset tulevat silmille yrittäessään myydä tarjouksia, jotka ovat aina kalliimpia kuin ne, mitä lehden verkkosivuilta löytyy. Olen sen niille sanonut, mutta eivät usko. Ei kuulu siihen ikään eli asenteeseen.

Vinyylilevyjen ja VHS-kasettien nostalgiabuumissa olen kuvitellut, että pian myös printtilehdet palaavat takaisin kunniaansa. Mutta omaan postiluukkuun niitä on turha kuvitella saavansa. 

Slow food -kulttuurin voi kyllä olettaa leviävän muillekin kulutuksen alueille. Jospa sitä varten kehittyy oma hidasvaluuttansa, tosin aivan eri syistä kuin mitä Charles Stross on sellaista visioinut Neptune's Brood -kirjassaan. Esimerkiksi lukijat voisivat maksaa kirjoista  kirjailijoille jo silloin, kun teokset ovat tekeillä ja maksu saapuisi perille julkaisupäivänä. Saman tarkoituksen ajavat joukkorahoitukset, mutta ne ovat epäilyttävän kapitalistisia ja jostain syystä muutenkin Suomeen huonosti kotiutuneita systeemejä. Hidasrahaan asennoituminen tekisi elämästä eli kuluttamisesta hitaampaa ja harkitumpaa.

Hidasrahaan törmäsin kuin singulariteettiin tänään. Hain verottajan sivuilta uutta verokorttia, mikä yleensä edellyttää vain klikkailua, mutta nyt systeemi ei päästänyt minua eteenpäin. Se vaati tietää, miksi minulla ei ole ollut lainkaan tuloja kuluvana vuonna. Vaihtoehtoja tarjottiin tusinan verran mistä valita, mutta yksikään ei sopinut freelance-kirjoittajan elämään. Viimeinen vaihtoehto, viiden sentin pituinen tekstikenttä, oli "muu syy". Mietin minkä verran verottajalla riittäisi huumorintajua, jos kertoisin free-ihmisen slow-elämäntavasta. Sitten kirjoitin vain "epäsäännölliset tulot". Näkyi kelpaavan.

 

Päiväkirjat vs yökirjat (Mammay, Grann, Townshend)

 

Julistamaton kilpailu päivä- ja yökirjojen välillä on tasainen. En itse kirjoita päiväkirjaa, joten minulle päiväkirjat tarkoittavat kirjoja, joita luen päiväsaikaan, yleensä kyllä lähinnä illalla ennen nukahtamista, joten miltei ne menisivät yökirjoista nekin. Niiden tarkoitus on sis nukahduttaa hitaasti ja rauhallisesti. Tylsyydessään unettava ei kirja saa olla, koska en halua käyttää aikaani tylsiin kirjoihin. Yökirjat taas ovat niitä kirjoja, joita luen yöllä kello 4 kun en saa millään uudelleen unta ja toivon nukahtavani nopeasti. Tylsä kirja ei tähänkään käy, koska sen vain vaihtaa toiseen.

Jos pääsisi pian taas mökille – ehkä jo huhtikuussa? – niin siellä tulisi luettua enemmän ja intensiviisemmin myös päiväsaikaan. Se jo itsessään riittää tavoiteltavaksi idylliksi, sama miltä (= valkoiselta paperilta) luonto ja lumet näyttävät mökin ulkopuolella.

Viimeisimpiä päiväkirjoja ovat olleet Michael Mammayn scifi-romaani Generation Ship (2023) ja David Grannin The Devil and Sherlock Holmes (2010), jonka olin antanut Saaralle joululahjaksi, mutta kulkeuduttuaan mökille kirja oli unohtunut molemmilta.

Mammayn teos oli erikoisimpia scifi-lukukokemuksia, koska kirja on paksu ja tarina pitkä, mutta scifiä siinä ei ole juuri mitään, mikä on hämmästyttävä suoritus tähtialukseen sijoittuvan yhteisön tarinalta. Mammay kuvailee sukupolvialuksen matkaa kuin kyse olisi umpioon suljetusta amerikkalaisesta pikkukaupungista, jossa vakavin uhka ovat poliittiset juonittelut. Aluksen teknologiasta ei kerrota juuri mitään, sen rakennekin jää aivan ylimalkaiseksi, eikä edes aluksen nimeä kerrota ennen kuin jossain 150. sivun paikkeilla (Voyager). Aluksella on käytännössä kaksi johtajaa, sen kapteeni ja maaherra (eli kirjassa governor), konfliktit syntyvät häkkerin ja poliisivoimien ja eräänlaisen kansalaispuolueen välillä. 

Valtakuviot Mammay hallitsee juonivetoisella sujuvuudella, mutta muutenhan en tällaista tarinaa lukisi – ja hyppäsin ylitse idioottimaisimmat dialogit joita on paljon – jollei se ainoa scifi-elementti olisi ainutkertainen: kirja keskittyy pelkästään siihen osuuteen sukupolvien mittaista matkaa kun ollaan jo miltei perillä, muttei ihan... ja poliittiset konfliktit nousevat kysymyksestä miten aluksen armoton perustuslaki (charter) pitäisi muuttaa, kun elämä ei olekaan enää matkaamista. Tämähän on helppo nähdä käänteisenä analogiana Maan nykytilanteeseen. Mammay pyörittelee kysymystä faktioita luovana ongelmana johon ei ole kellään hyvää ratkaisua. Aivan viimeiset luvut kirjaa ovat sitten sitä scifimpää osastoa eli planeettascifiä, jossa Mammay ottaa viimein jotain genrekalustoakin käyttöön... niin hörhösti, että kirja voisi olla 1950-1960-luvun scifiä. 

Grannin esseekokoelma The Devil and Sherlock Holmes oli puolestaan ahmittavaa tietokirjallisuutta, epätasaisuudessaankin sitä samaa hämmästyttämisen iloa eriskummallisilla, rivien välissä romantisoiduilla ihmikohtaloilla kuin The Wager (2023). Etenkin tuo nimiessee. Mutta kokoelmassa on myös täysin yhdentekeviä, amerikkalaisuuden ylistykselle rakentuvia juttuja, kuten essee 911-katastrofin palomiehestä joka menetti muistinsa, ja juttu ikääntyneestä baseball-legendasta. 

Tämän päiväkirjan luettua valitsin yökirjaksi Grannin lyhyen esseekirjan antarktisella seikkailleesta britistä. Mutta The White Darkness (2018) se vasta pettymys olikin, kirjoitettu niin lipevän ihailevassa ja tuttavallisessa sävyssä, ettei sellaista käytetä kuin perheenjäsenen ponnisteluja kuvaillessa. Päähenkilö Worsley on epäilemättä ainutkertainen luonne, mutta vastaavia antarktisen seikkailuja olen lukenut paljon empaattisemmin ja kaunokirjallisemmin kuvailtuina. No, tämän jälkeen oli sitten pakko etsiä myös Grannin kuuluisin kirja (2009) amatsonian kadonneesta kaupungista... se vaikuttaa onneksi yhtä romanttiselta seikkailutarinalta kuin The Wager. David Grannin inkkarikirja, Killers of the Flower Moon, näkyy suomennetun sekin, mutta ensin haluaisin nähdä sen pohjalta tehdyn elokuvan. Jostain syystä se on niitä leffoja, joista ei julkaista kirjastokäyttöön dvd:tä, eikä sitä saa kolmelta isolta suoratoistokanavalta. Jääköön siis.

Tammi-helmikuussa lueksin yökirjana myös Pete Townshendin muistelmia Who I Am (2012). Aloitin kirjan suoraan siitä kohdasta, missä The Who on jo kasassa ja alkaa saada mainetta, koska ei minua mr T:n elämä kiinnostanut vaan bändin musiikki... josta aikoinaan kovasti pidin mutta joka vuosien varrella on jäänyt täysin pois tiskimusiikkilistalta, ainoalta paikalta mistä musiikkia nykyään kuuntelen. 

Muistelmana Townshendin kirja osoittautui juuri sellaiseksi mitä olen olettanut tähtimuusikkojen muistelmien olevan, egomaanista ylistystä omille saavutuksille & rikkauksille ja äijäpaatoksellista ruikutusta miten olisi pitänyt antaa enemmän aikaa vaimolle & lapsille eikä viinalle & bändäreille... Lisäksi mr T antaa ymmärtää että hänen ansiotaan ovat suurin piirtein kaikki rock-musiikin välineelliset ja taiteelliset keksinnöt mitä 1960–1970-luvuilla on tehty, ja hänhän muuten oli se joka keksi kaupallisen käytön internetille jne jne. Kirjan loppuun kahlattua yritin eräänä päivänä löytää The Who'n parhaista koostuvan tupla-cd:n sängyn alta, mutta kun en löytänyt en sitä harmitellut. 

Osittain tämä kiinnostus musiikkia analysoivaan tietokirjallisuuteen johtuu siitä, että pääsivuprojektina etenevässä kirjassa ei ole toistaiseksi mitään moisesta esseistiikasta, vaikka sen pitäisi olla vähintään yhtä olennaista kuin urheilukirjoittelu. Ainoat esimerkit, mitä Suomestakaan tulevat mieleen suositeltavaksi, ovat Eero Hämeenniemen Intiaan sijoittuvat esseekirjat, jotka nekin ovat kiinnostavia ihan muista (eksoottisista) syistä kuin musiikin yleistajuistajina. 

Kevään kotimaisista ja suomennetuista kirjauutuuksista on hyvin hämärä käsitys. Vähät toiveet Portin arvostelupalstalle ovat toistaiseksi nämä kuusi:

Leena Krohn: Näköisyys

R.F. Kuang: Katabasis

Ian McEwan: Mitä voimme tietää

Jussi Moila: Kullervon tarina

Alastair Reynolds: Jäälinnun lento

Niilo Sevänen: Unten kruunu 

 

 

 

Tallinnassa 26.-28.2.

 

 

Terveisiä Tallinnasta. Kävimme niin nopeasti, että olimme takaisin ennen kuin tunsimme kunnolla lähteneemme. Niin lähellä Tallinna on Helsinkiä ja Helsinki Tamperetta, etenkin kun otimme läppärit mukaan ja sen kuvaruutu korvaa sohjonhuuruisen maiseman ulkona. Menomatkalla keinutti sentään hieman, jotta muistaa olleensa laivassakin, paluumatkalla oli aivan tyyntä, jääkenttä alkoi täsmälleen puolivälissä, mistä päätellen merijää kertyy tukevasti kyllä Suomen etelärannikolle muttei paljoakaan Viron pohjoisrannikolle.

Yövyimme jälleen Pyhän Barbaran hotellissa, joka on hieman erillään keskustasta ja sen turismeista. Vasta pe-la yöksi hotelliin oli ilmaantunut paljon muitakin suomalaisia turisteja. Muuta emme nähneet ja tarvinneet kuin yhden museon, koska siellä sattui olemaan Hansa-liitosta kertova näyttely. 

 

 

Ensimmäistä kertaa kävimme Tallinnan English Book Shopissa, kuvittelin sen tietäväni entuudestaan enkä siksi kukkulalle kiipeämisestä sen vuoksi innostunut, mutta kauppahan olikin käymisen arvoinen ihan jo tunnelmansa ja pienen divarihyllynsä vuoksi. Esittelyhyllyllä näkyi mm. Antti Tuomaisen kirja, takahuoneessa oli useampiakin suomalaisia teoksia, ne kaikki turisteille tarkoitettuja historiatiivistelmiä. Mutta enimmäkseen kaupassa oli tietysti samoja uutuusteoksia kuin missä tahansa ketjukaupan enkkuosastolla, lievästi painottaen identiteettikirjallisuutta, kuten tällaisen kaupan kai täytyy. 

Minulta kauppa sai piponnoston ihan sillä, että löysin sieltä Dirk Bogarden muistelmateoksen (An Orderly Man) vitosella. Vasta kirjan avattua tajusin, että DB on kirjoittanut peräti 7 osaa muistelmia ja muutaman romaaninkin. Kokemus ja varmuus näkyy teoksen tyylissä, sitä jaksaa lukea ilokseen vaikka DB jutustelee laveasti talon ostamisesta ja asettumisesta Cannesiin. Elokuvanteon Venetsiassa hän kuittaa parilla lauseella, mutta sitten käyttää pari lukua sen käsittelyyn, miten vaikea on markkinoida moista (Kuolema Venetsiassa) elokuvaa... ja sen jälkeen hän näyttelee tietysti Yöportieerissa joka osoittautuu vieläkin vaikeammaksi... Omanlaistaan kirjallista piilostelua DB käy lukijan kanssa, kun kumppaninsa (näyttelijä Anthony Forwood) ilmaantuu yhtäkkiä esiin puutarhasta tai matkan varrelta pelkän managerin roolissa, selittelemättä lainkaan miksi manageri hengaa mukana hänen elämänsä jokaisessa hetkessä. Tässä muistelmien 3. osassa DB on jo viisikymppinen ja harmittelee, että joutuu yhä tekemään töitä, koska tarjotut roolit ovat toistuvasti erilaisia masentavan dekadentteja hahmoja. Filmitaiteesta ja suurista ohjaajista, kuten Viscontista ja Loseysta, arvonsa tunteva brittinäyttelijä on vähemmän kiinnostunut kuin oliivipuiden kasvatuksesta.

 

Muuta kulttuuria emme Tallinnassa kuluttaneet, paitsi tietysti oluita, kuten piparkakun makuista portteria, ja georgialaista makeaa viiniä, jota pieni lähikauppa näkyi importtaavan. Ketjukaupan alennusmyynnistä löytyi Strugatskien The Snail on the Slope, mutta se taitaa jäädä kesken vakiotestin eli 20 sivun jälkeen. Hauskaa mutta jotenkin väkinäistä. Ei ihme, ettei ole suomennettu koskaan, vaikka kuulemma (sanoo prof. Roberts) veljekset pitivät teosta parhaanaan. Näkyy käännetyn englanniksikin vasta 2018.

Muuta emme matkalta kirjojen lisäksi tuoneet kuin lisää pelikaljaa. 

Nyt sitten onkin yhtäkkiä maaliskuu ja kevät, kaupungilla alkavat lyhytfilkkarit, vaan eipä nekään kiinnosta kuten ne kiinnostaisivat ("kansainvälisyydessään"), jos olisi Tampereella turistina. Mieluummin katson kotona suoratoistosta jotain pommittajakansan toimintaviihdettä kuin tylsistyn teatterissa maailmallisuudellaan pönöttävien tynkäfilmien parissa. Terveisin nimimerkki Kokemusta löytyy jo liikaakin.