KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2024


- toukokuussa osallistumme taas Åconiin
- tietokirjani Eroottinen elokuva ilmestyy kesällä Oppianilta






sunnuntai 26. helmikuuta 2023

Tár (elokuva)

 

 

Tár (2022) ei ole mitään niin ihmeellistä, että siitä kannattaisi kotiin kirjoittaa, mutta kirjoitanpa kuitenkin, koska katsoimme sen Kuopiossa, joten katsomiseen tuli ylimääräinen säväys suuren maailman fiilistä nähtynä pikkukaupungin pienimmässä filmisalissa.

 

Todd Fieldin ohjaama Tár näyttää aluksi taidemaailman syvälliseltä analyysiltä, mutta muuttuu nopeasti varsin perinteiseksi taiteilijakuvaukseksi, jossa ainoa erityisyys on päähenkilö Lydia Tárin taiteilija-ammatti, kapellimestari. Tarinan siirtyessä New Yorkista Berliiniin kerronta muuttuu Kieslowski-tyyppiseksi metafyysiseksi moraliteetiksi, koska juuri riittävästi asioita jätetään selittämättä ja kohtauksia viemättä loppuunsa. Muttei Tár ole lopulta kieslowski-harjoitelmakaan, vaikka ilkkuvilla yliluonnollisilla äänillä (sävellystyötä häiritsevä mysteerinen dingdong) ja selittämättömillä kuvamotiiveilla (musta koira kellarissa, naapurin kuoleva nainen) pelataankin. 

 

Kuin cokista punaviinissä on tämä Tár taidefilminä. 

Ja sellaistakin tarvitaan juu... mutta onhan tässä myös helpon huijauksen makua sillä oletuksella, että taidemaailmaan sijoittuva elokuva saisi maagisesti saman auraattisen hohteen kuin sinfoniamusiikki ja sen esapekkasalostelijat...

 

Sivujuonteena kulkeva #metoo-rikosaihelma Lydia Tárista sarjaviettelijänä on ainoa osa tarinaa, joka kantaa loppuun saakka, muttei se paljoakaan vastaa elokuvan alulla ja keskiosassa esitettyihin todella isoihin kysymyksiin musiikista, taiteilijuudesta ja seksuaalisuudesta. Välttää ei voi vaikutelmaa, että #metoo-juonta käsikirjoittaessa on saatu äkkiä radikaalilta tuntuva rahakas oivallus, että saalistavan taiteilijatähden pitäisikin olla miehen sijaan nainen, jotta tutuin tarina näyttäisi hieman uudelta.

 

Kahteen ja puoleen tuntiin venytettynä Tár kuitenkin vaihtaa fokustaan ja tyylilajiaan hyvinkin luontevasti niin että juonta tietämättä elokuvan katsoo ja kuuntelee ilokseen, etenkin kun filmin aivan viimeinen viisitoistaminuuttinen vie tarinan aivan muualle tarjoten silti alleviivatun huvittavan kommentaarin kaikesta edellä kerrotusta.

 

Pääosaan kiinnitetty Cate Blanchett oli itselleni se isoin kynnys katsoa tai olla katsomatta tätä elokuvaa, muttei hän onneksi niin paljon latista vaikean roolinsa uskottavuutta kuin olettaisi. Silti sitä väistämättä ajattelee, miten hyvä tämä elokuva olisikaan ollut jos pääosassa olisi ollut joku oikea näyttelijä. Vahvat persoonanäyttelijät saksalainen Nina Hoss ja ranskalainen Noémie Merlant eivät pääse loistamaan pienissä sivuosissaan, mikä on tietty väistämätöntä taiteilijadiivan egoismia käsittelevässä filkassa.

 

Koska Tár on aiheeltaan jotain vallan erilaista kuin yleensä amerikkalaiset valtavirtafilmit ja koska siinä uskalletaan haastaa jopa poliittisen korrektiuden liipasinherkkyys (= onko MIELTÄ kieltäytyä Mozartista koska tämä oli misogyyni cis-mies), se tuntuu aikuisemmalta elokuvalta kuin mitään mitä Hollywoodista on tullut vuosiin.  Sikäli sitä voi suositella "jos katsot yhden elokuvan vuodessa..." -tapauksena niillekin, jotka hyvin perustein jättävät väliin jokaisen Oscar-ehdokkuudella merkityn elokuvan. Musiikkia ja varsinkaan Lydia Tárin haasteeksi nostettua Mahleria ei aiheesta huolimatta kuulla paljoakaan, joten sinfoniamusiikki itsessään ei ehkä ole perusteltu syy mennä katsomaan tätä elokuvaa.

 

 

lauantai 11. helmikuuta 2023

Decision to Leave (elokuva)

 

Ensin keksittiin kofeiiniton kahvi, sitten alkoholiton olut.
Nyt on tarjolla eroottinen trilleri ilman erotiikkaa. Suoraan Koreasta. Eikä edes sieltä puritaanisesta pohjoisesta, vaan zombigoren ja sadistisen joukkodynamiikan luvatusta maasta, Etelä-Koreasta.

 

"Decision to Leave" -elokuvaa (2022) on verrattu Hitchcockin "Vertigoon", mutta lähempänä se on "Basic Instinct" -filmin tapaista genrekliseiden kärjistystä, missä kyttäyskeikka muuttuu poliisiparin kaveruuden vaarantavaksi romanssiksi. Elokuvassa kiipeillään kyllä runsaasti kuten "Vertigon" ratkaisevissa kohtauksissa, mutta tällä kertaa se ei ole niinkään rakkauden vertauskuva vaan seksin korvike. Eikä tässä oikein muuta genren murtavaa odotusarvoa olekaan kuin että mistä kaikista kohtauksista jää seksi ja erotiikka puuttumaan amerikkalaiseen pehmopornotrilleriin verrattuna.

Amerikkalaiset 1990-luvun pehmopormotrillerit, kuten Basic Instinct, Disclosure ja Body of Evidence, olivat reaktio edeltävän vuosikymmenen seksifobiaan Hollywoodissa. Miehen uskottomuutta kuvattiin niissä kelvottomana mutta energisenä yrityksenä nautinnon monopolisointiin. Ikään kuin tällä asenteella olisi vastattu sekä edeltävän vuosikymmenen reaganilaiselle perhehymistelylle että uuden vuosikymmenen feminismille. Pehmopornotrillereiden lopussa miehen uusi hyveellisyys perusteltiin sillä, että mies kieltäytyi vahvistamasta femme fatalen (Sharon Stone, Demi Moore, Madonna) väitettä rakkauden ja himon äärimmäisestä yhtäläisyydestä. Vaikka nämä pehmopornotrillerit muuten kyllä kierrättivät film noir -perinteen hahmoja ja kuvamaailmaa, niiden sankarit eivät vastanneet femme fatale -naiselle TÄMÄN OMALLA MITALLA.

Lukuisat 2000-luvun amerikkalaiset trillerit ovat leikitelleet tällä 1990-luvun trendillä lupaillen yhtä paljon alastomuutta tai höyryävää seksiä, mutta korealainen "Decision to Leave" pelaa viittauksilla aivan toiseen suuntaan lupaillen aina vain VÄHEMMÄN seksiä – ja enemmän ruokaa. 

Murhatun leskeen rakastuva komisario ilmoittaa pyrkivänsä olemaan "kunnollinen nykyaikainen mies" eikä avioliiton ulkopuolinen suhde ole hänen näkökulmastaan mitenkään rike pyrkimyksessä. Hänen kunnollisuutensa syy perustellaan jo elokuvan prologissa: hän naurahtaa aidon huvittuneena, kun vaimo toteaa sarkastisesti, että 55% seksittömistä avioliitoista päättyy eroon. Sama asia dramatisoidaan elokuvan ainoassa seksikohtauksessa, jossa rituaalisen mekanistisesti paritteleva mies katselee suorituksen aikana samaa tv-filmiä kuin hänen salarakastettunsa toisaalla.

 

"Decision to Leave" -elokuva rakentuu pätevästi juonitetulle murhamysteerille, jonka arvoitus on genrenmukaisesti kytketty naispäähenkilön, Seo-Raen mysteeriin: Mihin nainen todella pystyy? Miksi hän on niin kiinnostunut komisario Hae-Junista? Nämä kysymykset ja murhamysteeri saavat vastauksensa jo puolentoista tunnin kohdalla elokuvaa, mutta – "Vertigon" tavoin – sitten alkaa ensimmäistä juonta täydentävä toinen juoni, jossa edeltävät vastaukset kyseenalaistetaan ja kysymykset esitetään uudelleen. 

Ilman tätä kolme varttia kestävää jälkijaksoa "Decision to Leave" olisi pelkkä keskinkertainen poliisijännäri muutamin jännittävin kuvakulmin. Mutta jälkijakso havainnollistaa ja auttaa ymmärtämään ensimmäisen jakson ihmissuhteita tavalla, jota yksikään amerikkalainen jännäri ei ikinä tekisi. Siinä sen taiteellisuus.

Mutta mikä tästä genretuotteesta sitten tekee Oscar-kisaan kelpaavan mestariteoksen? 

Minun mielestäni ei mikään. Elokuvan erityisyys on nopeissa kuvissa ja nopeissa kohtaustenvaihdoissa, niin ettei takaumissa ja kuvitelmissa ole aina pysyä perässä – vaan pysyypä kuitenkin niin hyvin, ettei elokuvaan herää tarvetta nähdä sitä uudelleen. Genretuotteena "Decision to Leave" muistuttaa aivan toisen korealaisen, Bong Joon-hon vanhoja jännäreitä. Niitä tuotiin länsimaihin nopeasti sen jälkeen, kun Bong oli voittanut Oscarin "Parasite"-filmillään (2019). 

Todennäköistä on, että samalla genrestandardin tunnistettavuudella tätä visuaalisesti kikkailevaa Park Chan-wookin elokuvaa nyt tyrkytetään Oscar-kisaan.

Paljon samanhenkistä mustaa huumoria tästä uutukaisesta löytyy kuin Parkin parhaasta filmistä "Oldboy", mutta totisesti siitä on jo 20 vuotta eikä Park sen jälkeen ole tehnyt mitään yhtä rohkeasti omintakeista. Viimeksi näkemäni "Handmaiden" (2016) oli jopa pettymys. 

Sitä vastoin "Decision to Leave" tuskin on kenellekään pettymys... kunhan ei odota siltä enempää kuin romantiikan suuntaan vinksahtaneelta poliisitarinalta voi odottaa.

 

perjantai 3. helmikuuta 2023

The Banshees of Inisherin (elokuva)

 

"The Banshees of Inisherin" on ensimmäinen merkki siitä, että elokuvateollisuus alkaa toipua korona-ajan aiheuttamasta romahduksesta, jonka vuoksi vanhat projektit jäivät vaille kelvollista jälkituotantoa ja uudet projektit vaille täysimittaista tiimityöstämistä. 

"The Banshees of Inisherin" (2022) on ensimmäinen uusi elokuva ehkäpä kolmeen vuoteen, josta voi sanoa, että siinä on oikea käsikirjoitus, joka on toteutettu ja viimeistelty huolella. Niinpä olematta mikään suurteos edes taiteensa edustajana se on täydellinen elokuvatuote niin monella tapaa, että sille voisi pystyttää patsaan jonnekin ... kauaksi Hollywoodista.

Elokuvan juoni on yksinkertainen, balladimainen kansantarina – tai oikeastaan vieläkin vähemmän, pelkkä irkkuvitsi: Tiedätkös jutun niistä kahdesta tyhmästä irlantilaisesta jotka olivat niin hyvät ystävät, että kun toinen kyllästyi kuuntelemaan toisen tyhmyyttä, niin se meni ja...

Tällaisten vitsin rakennetta noudattavien tarinoiden päättäminen draamallisesti on täysin mahdotonta, mikä onkin "The Banshees of Inisherin" -elokuvan ainoa heikkous. Viimeinen kohtaus jättää katsojat kirjaimellisesti tyhjälle rannalle välittämättä kertoa mitä sitten tapahtui, kun kahden jörrikkämäisen jääräpään konflikti olisi siirtymässä seuraavaan vaiheeseen. 

Toki katsojalle muistutetaan, että ääliöiden välinen, miehisestä turhamaisuudesta paisuva antkliimaksi on allegoria Irlannin mantereella käytävästä, tarinan taustalla riehuvasta sisällissodasta. Joten kahden miehen konfliktille on sikäli yhtä mahdotonta ennustaa päätöstä kuin Irlannin kahtia jakavalle veljessodalle... Mutta tällainen absurdi lopputulema brutaalin vitsin päätteeksi ei tyydytä alkuunkaan, kun kuitenkin vihjaillaan myös yliluonnollisten voimien vaikuttavan taustalla, jos kuinkakin tarkkailijan roolissa. 

Allegorian sulkemisen sijaan jäin kaipaamaan BALLADIN sulkemista.

 

Etukäteen en tiennyt tästä elokuvasta kerrassaan mitään, koska välttelen juoniselostusten lukemista. Sen tiesin sentään, että Brendan Gleeson ja Colin Farrell uusisivat oudon kaverisuhteen bromancen "Kukkoilijoista" (2008), mutta eipä tuo tieto olisi paljoa auttanut, niin erilaisia nämä saman ohjaajan (Martin McDonagh) samalla parivaljakolla tekemät elokuvat ovat lähes kaikessa... paitsi erittäin raa'an ja karikatyyreillä pelaavan komiikan käytössä. 

Juuri elokuvateatterissa eli Niagarassa elokuvan alkua odotellessa tulin huomanneeksi Aamulehdessä Gleesonin haastattelun, jossa hän totesi, ettei hän ymmärtänyt tähän elokuvaan tekemäänsä taiteilijahahmoa. Totta onkin, että Gleesonin esittämä isonyrkkinen kansanviulisti on erikoinen, negaatioille perustuva hahmo, jonka sisäisestä elämästä ei avata niin paljoa kuin taiteilijuudella luvataan. 67-vuotias Gleeson on kuitenkin elokuva elokuvalta karismaattisempi, joten hahmon ristiriitaisuus ei haittaa yhtään. Hän on vaiteliaanakin yhtä monumentaalinen hahmo kuin irlantilaisen saaren karut maisemat.

Colin Farrellista, puolestaan, en ole koskaan pitänyt eikä hän tähänkään elokuvaan tuo kerrassaan mitään lisäarvoa kahdella ilmeenpuolikkaallaan (jurottava/hämmästynyt). Sivuhahmot ovat kansanluonteiksi pelkistettyjä karikatyyrejä, joita esittävät hyvin olemukseltaan valitut näyttelijät, etenkin huuhkajamainen pappi ja ihan oikealta noidalta näyttävä bansheen/rva McCormackin esittäjä. Pubia pyörittävä Paksukainen & Paksukainen taas on hahmoteltu kaikkein helpoimman ja lapsekkaimman huumorin varassa. 

Kaverusten välittäjänä toimivaa sisarta esittävä Kerry Condon on elokuvan ainoa täysi naishahmo, mutta jotenkin liian moderni olemukseltaan ja hahmoltaan näin balladimaiseen jumalan- ja kohtalonpelkoa huokuvaan tarinaan. Vertailukohdaksi nousee väistämättäkin mieleen viime vuoden vähiin laatufilmeihin kuulunut, niin ikään Irlantiin sijoittunut "The Wonder", jossa puolestaan naiset ponnistelevat irlantilaisen itsekurituksen uhreina.


Mutta puutteineenkin "The Banshees of Inisherin" täyttää KOKEMUKSENA kaikki ne vaatimukset mitä tuotantoarvojensa mukaan katsottavalta elokuvalta voi vaatia: sympaattisia eläimiä, järjettömän kauniita maisemia, repsakan stout-pitoinen pubi-tunnelma ja ylipäänsä huolella toteutettu vuoden 1923 epookki. Kaksi tuntia tätä menee vilauksessa ja lisää samanlaista jää kaipaamaan.

Yhdeksän Oscar-ehdokkuuden syytäminen tällaiselle pienimuotoisuuttaan puolustavalle elokuvalle tuntuu tietysti naurettavalta. Jotkut aasinpäiset kriitikot näkyvät julistaneen elokuvaa jopa eeppiseksi. Äijäluonteiden ikuista kaveruutta ylistävät elokuvat saavat mieskriitikot edelleen sytyttämään pelihousunsa ja kadottamaan suhteellisuudentajunsa.