Mestarietsivä Sir Arthur Conan Doyle (tietokirja)

 

Aki Ryynänen: Mestarietsivä Sir Arthur Conan Doyle

272 s.
Bazar, 2026

  

Mysteeritarina on se vanhahtava osa tieteisfiktiota, jossa salapoliisin tutkimuksiin liitetään yliluonnolliselta vaikuttavia mutta luonnollisen selityksen saavia tapahtumia. Tällaisten tapausten ratkaisijana myyttiseen asemaan on noussut Sherlock Holmesin hahmo, itseopinnut kriminologi. Holmesin ekstrovertti nerous on toiminut esikuvana lukuisille scifin tiedemiehille.

Holmesin luonut brittikirjailija Arthur Conan Doyle (1859–1930) on yhtä merkittävässä asemassa dekkarimysteerien kirjoittajana kuin kollegansa H.G. Wells on tieteiskirjallisuuden isoisänä. Mutta Holmesin tunnettuudesta huolimatta ei Doylesta ole aiemmin julkaistu elämäkertaa suomeksi – ennen kuin nyt: Mestarietsivä Sir Arthur Conan Doyle.

Tv-käsikirjoittajaksi tituloitu joensuulainen Aki Ryynänen pahoittelee kirjansa johdannossa, ettei hänenkään teoksensa ole varsinainen elämäkerta. Kirjan nimen mukaisesti kyseessä on Doylea rikostutkijan puuhissa esittelevä teos. Kahteen erinomaisen hämmästyttävään ja mysteeripitoiseen rikokseen keskittyvät tutkimukset vievät kirjasta suunnilleen kaksi kolmasosaa. Aluksi Ryynänen esittelee itseään Doylea, niin lennokkaasti ja eläytyen, että kerrankin elämäkertaa saa lukea ahmien.

Varsinaiset rikoskeissit on esitelty vähän liiankin yksityiskohtaisesti epäiltyjen sukutaustoja myöten. Perusteltua tämä on siltä kannalta, että lukija saa nähdäkseen suunnilleen samat taustatiedot kuin mitä Doylella itsellään on ollut rikoksiin perehtyessään. Molemmissa tapauksissa kyse oli poliisityön täydellisestä epäonnistumisesta. Viranomaiset pitivät kiinni ensimmäisenä keksimästään syyllisestä rasistisin ja luokkatietoisin tyypittelyin.

Viranomaisten kelvottomuus ja oikeusmurhan estäminen olivat ne syyt, joiden vuoksi Doylen tarttui näihin poliisin sulkemiseen rikostapauksiin lukuisten hänelle osoitettujen avunpyyntöjen joukosta. Niitä hänelle tulvi Holmes-kirjojen tuoman julkisuuden vuoksi.

Kirjan 70-sivuisessa alkujaksossa Ryynänen taustoittaa niitä tapahtumia, jotka saivat Doylen suhtautumaan vakavasti kuuluisuuteensa ja käyttämään arvovaltaansa syyttömien puolustamiseksi. Ja kuten Ryynänen analysoi, Doyle ei ollut ensisijaisesti mikään suuri humanisti. Hän asennoitui esimerkiksi buurisotaan ja brittien siviileille perustamiin keskitysleireihin välttämättömyytenä. Buurisotaan hän osallistui vapaaehtoisena rintamalääkärinä (vuonna 1900), vaikka ikää oli jo yli neljänkymmenen.

Kuten tunnettua, Doyle oli viktoriaanisen aikakauden kasvatti myös siinä, että hän tiedemiehen asenteistaan huolimatta uskoi keijukaisiin ja spiritismiin. Näitä puolia ”mestarietsivästä” Ryynänen esittelee yhtä tasapuolisesti kuin Doylen kirjallista uraa, johon kuuluivat kymmenien Holmes-tarinoiden lisäksi historialliset romaanit ja ”kadonnut maailma” -tyyppisten tarinoiden perustajana pidetty seikkailuromaani (1912).

Hyvinkin perusteelliseen lähdeaineistoon perustuvana luonnekuvauksena Aki Ryynäsen Doyle-kirja kestää aikaa ja hyllyvuosia lähdeteoksena. Sen toimittajamaiset maneerit, kuten kohdehenkilön nimen toistaminen kaikessa pituudessaan, hieman häiritsevät luettavuutta, mutta muuten kyseessä on yksi vuoden parhaista kirjatietokirjoista.

Markku Soikkeli

 

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 3/2026 

 

Reynolds: Jäälinnun lento + Hutchinson: Essence (scifi, romaanit)

 

Viime yönä nousi metsiin kylmä usva, aamulla paistoi aurinko maanrajassa tummaksi käyneisiin mansikoihin. Suomalaista kesää ei säistä määrittäisi, ei ainakaan sillanpääläiseksi. 

Tämän viikon matkakirjat osoittautuivat yhtä epätasaisiksi.

Arvosteltavaksi tullut Alastair Reynoldsin Jäälinnun lento (Halcyon Years, 2025) on genretietoisena teoksena niin rohkea hybridi kuin avaruusscifin viimeiseltä suurelta nimeltä voi odottaa, mutta Reynoldsin omat tyypilliset heikkoudet tekevät siitä myös sietämättömän löperön lukuromaanin. Kirjassa ei koskaan selitetä, miksi sukupolvialuksen sivilisaatio on päätetty rakentaa 1930-luvun amerikkalaisen dekkarin tapaan. Kirjan ensimmäisen puoliskon ajan asetelma tuntuu kutkuttavalta niin mysteerinä kuin maailmanrakennuksena, sillä releitään poksauttelevaan teknologiaan kuuluvat jopa alkeelliset robotit. Niistä Reynolds irrottelee säästäväisesti huumoria, samoin kuin siitä, että salapoliisina on matkaa varten henkiinherätetty Juri Gagarin. 

Romaanin heikkoudet alkavat siitä, kun kirjan jälkipuoliskolla Jäälintu-aluksen salaisuuksia aletaan paljastaa ja selittää. Jälkipuolisko on ylinokkeluudessaan kuin huima akrobaattisuoritus, jossa plässähdetään ajoittain pärställeen. Hyvää on se, että aniharva kirjailija edes yrittäisi näin erikoista yhdistelmää sukupolvialuksen massiivista teknologiaa ja toimintaseikkailuksi muuttuvaa välienselvittelyä, jossa murhajuonen perustana on vielä kahden sukupolvialusta hallitsevan dynastian välienselvittely sekä Romeo&Julia-romanssi. Mutta nuo runsaat toimintajaksot ovat erittäin kömpelöitä ja maailmanrakennukseen verrattuna tarpeettoman tarkkaan kuvailtuja. Eikä sukupolvialuksen konseptista oteta lopulta mitään uutta irti, kuten kirjan alkupuolisko on kaiken aikaa lupaillut. 

Tämä analog noir -hybridi jättää niin ammottavia aukkoja tarinan logiikkaan ja maailmanrakennukseen, että jotain tuntuu perusteellisesti muuttuneen Reynoldsin asenteessa insinööriproosansa genrepitoisuuteen. Näin tekee scifi kuolemaa taas yhden tähtikirjailijan hiipuessa...?

Toki pitäisi iloita siitä, että Reynolds jaksaa tehdä kirjasarjoistaan riippumattomia romaaneja ja kokeilla jotain uutta avaruusscifissä. Mutta juuri näiltä osin Jäälinnun lento on iso pettymys, jonka lennokkuuteen jaksanevat uskoa vain hartaimmat Reynolds-fanit.


Viikon toisena scifiromaanina on mukanani englantilaisen Dave Hutchinsonin
tieteisfantasia Essence (2025). Luettuani loppuun Hutchinsonin Fractured Europe -sarjan (2014–2018; romaani Cold Water (2022) on sarjan jälkirahastus) vannoin, etten enää koske yhteenkään hänen teoksistaan, koska kirjailija itsekään ei tiedä, eikä välitä, mihin hänen palapelimäinen Eurooppa-maailmansa lopulta perustuu. Vain luettujen arvostelujen vuoksi tartuin Essenceen. Mutta ihan samanlaista tarkoituksetonta vakoojatarinoiksi naamioitua mukavuusproosaa se edustaa kuin Hutchinsonin Eurooppa-sarja. 

 

Tällä kertaa kirja pysyy sentään romaanina kasassa verrattuna edellisten teosten (ja sarjan) tilkkutäkkimäisyyteen. Mutta mitä pidemmälle tarinassa etenee, sitä selvemmäksi käy, ettei kirjailija taaskaan tiedä eikä välitä, mihin EU-allegoriallaan tähtää ja miten tosissaan lukija ottaa hänen vakoojakuvitelmiensa paranoidisuuden. Lukijan uteliaisuutta ylläpidetään samanlaisilla pienillä esinetodellisuuden säröillä kuin vastaavissa stalker-tarinoissa. Nyt stalkattavana vyöhykkeenä on koko Eurooppa.

Jälleen Hutchinson kuljettelee tarinaa läpi eurooppalaisten valtioiden tiekartta polvillaan. Edellisiin romaaneihin verrattuna kaikki vieraillut paikat ovat nyt mukavia hotelleja, mukavia ravintoloita ja mukavien ihmisten ylläpitämiä turvataloja, joista löytyvät kaikki brittivakoojan edellyttämät mukavuudet, kuten hyvä viski ja kannullinen teetä. Tätä tarkoitan lukukokemukseksi pehmustetulla mukavuusproosalla. Ikävää ja turhauttavaa on kaikki se mikä kirjasta puuttuu. Kuten teema ja tarkoitus.

Vasta Essenceä lukiessa huomaa, miten läpensä valkoinen ja keskiluokkainen on Hutchinsonin Eurooppa, samoin kuin hänen Englantinsa. Ja miten rajoittunut, tässä romaanissa vain pohjoiseen ja Eurooppa-sarjassa lähinnä pohjoiseen ja keskiseen Eurooppaan. Välimeren maat olisivat hänelle kai harmillisen monikulttuurisia.

Hutchinson ivailee sille, miten mantereella salaliitotkin ryhmittyvät kansakuntakohtaisesti yliluonnollisten ilmiöiden omimiseksi, mutta hänen tarkatkin kuvailunsa Hollannista, Saksasta ja Puolasta ovat yhtä romantisoivan latteita, siis tasan sellaisia mihin brittituristi tyytyy mukavissa mannermaisissa pikkukaupungeissa AITOUDEN nimissä. 

Tässä hutchinsonilaisessa Euroopassa ei nähdä köyhiä eikä maahanmuuttajia. Suurinta pahuutta edustavat lopultakin ostoskeskukset, älypuhelimet ja internet. Mitä paskaa, sanoisi kriittinen lukija, ehkä jo kirjan kannen perusteella. Mutta niin vain tätä tällaistakin spefiä pidetään poliittisesti pätevänä vertauskuvana 2020-luvun Euroopalle ja Britannialle. Kirjan ainoa aidosti hauska kohta on se, jossa kieltäydytään lähtemästä Suomeen, koska suomalaiset ovat ”batshit crazy” jopa verrattuna puolalaisiin.


Eilen illalla Essencen suljettua oli pakko ottaa hyllystä jotain millä huuhdella aivonsa. Otin summassa Donna Leon -dekkarin Oman käden oikeus, joka näkyy olevan 12. romaani Brunetti-sarjassa. Sarjamaisista elkeistään huolimatta se on niin tarinassaan kuin poliittisuudessaan jotain paljon kirkkaampaa ja harkitumpaa kuin ajankohtaiseksi oletettu spefi. Dekkarigenre voitti aivot puolelleen kuusi-nolla ja nukuin sen jälkeen hyvin.

Mökkimysteeri: kuka asukkaista on jäljellä?

Luettua ja kuunneltua (kirjallisuutta)

Täytyisi pitää listaa mitä lukee, muuten kirjat unohtuvat, etenkin kirjastolainat. 

Tai sitten mieleen jäävät vain karmeimmat tapaukset, kuten Olivier Norekin Talven soturit. Paljon huonoakin sotakirjallisuutta lukeneellekin se on ällistyttävä kirja siinä, miten vähäisillä taidoilla sotaproosaa voi julkaista, jos vain asenne on tarpeeksi pönäkkä. Enkä usko, että yksikään suomalainen kirjailija edes talvisodan aikana olisi kehdannut julkaista mitään niin paatoksellisen sinivalkoista ylistystä kuin Norek. Romaani on kerronnaltaan kuin jännärifilmi, jossa äärimmäisiä pahiksia edustaa Neuvostoliitto ja hiiviskelevä kamppailu pahisten MASSAA vastaan on siirretty ja lavennettu sodan oloihin. Kirjan aatemaailma ei ole siis ainoastaan mustavalkoinen vaan mustasinivalkoinen. Päähenkilöksi korotettu perisuomalainen eli umpimielinen tarkka-ampuja Simo Häyhä lienee se syy, miksi kirja on ollut Suomessakin niin suosittu. Olin kirjaston varauslistalla jossain 200. sijalla vielä puoli vuotta jonotettuani, joten ostin teoksen äänikirjana, jotta saisin siitä sanottavaa sotakirjahistoriikkiini. Ensimmäiset luvut äänikirjasta kuunneltuani olin niin raivoissani, että kirja jäi kesken, mutta jatkoin sitten, kiitos lukija Jukka Pitkäsen, jolla on niin herkän jännittynyt kertojaääni. Hän saa kuuntelijan keskittymään tarkkaavaisesti, vaikka lukisi kirjaa, joka on yhtä puiseva ja elämälle vieras kuin kansikuvansa. Kirjailija väittää viettäneensä pitkän talven Suomessa talvisodan maisemiin eläytyäkseen, mutta viikonlopun mittaiselta mökkireissultakin saisi aikaiseksi enemmän uskottavaa paikalliskuvausta kuin tässä talvisodan gore-dekkariksi soveltavassa ranskalaistekeleessä.


Romaaneja en mielellään äänikirjana kuuntele, paitsi öisin, ja tietokirjoissa valikoima on edelleen niukka. Ostin Norekin jälkeen äänikirjan Bysantin historiasta, koska siinä riittää (alaotsikko: "Tuhat draaman vuotta") kuunneltavaa, mutta oikeastaan se on vain äänitapettia. Tämä minun olisi pitänyt tietää, koska olin selaillut kirjaa myös printtiversiona: emeritus Paavo Hohti kronikoi tuhat vuotta valtakunnan hallinto- ja sotahistoriaa eikä mikään ammattilukijakaan saisi elämää sellaiseen luettelointiin. Näin historiasta tehdään zombi, elävänäkin kuollut, ja mitä enemmän kerrotaan, sitä vähemmän lukija/kuuntelija kykenee kokonaisuudesta hahmottamaan. Näin syntyy TIETOkirjan vastakohta, joka ei siis ole yhä kuin fiktio, vaan valkoinen kohina.


Toukokuussa tuli luettua sattuneista syistä enemmän kirjallisuus- ja kulttuuritutkimuksen teoriakirjoja kuin yleensä. Niiden jälkeen olen saanut palata elokuvahistoriaan, missä kiinnostaa kaikki ja kaikella tapaa: niin alan estetiikka oppina siihen miten katsoa elokuvia kuin historia oppina siihen, mitä itse sanoa sotaelokuvista ja Bergmanista. Ja Bergman on niin iso hahmo elokuvahistoriassa, että hänestä tuntuu löytyvän jopa enemmän tietokirjallisuutta kuin sotafilmeistä. 

Samalla on pakko tunnustaa itselleen, että joistakin B:n elokuvista ei kerta kaikkiaan halua sanoa mitään, vaikka oppisikin niistä jotain uutta. Esimerkiksi Saraband. Jos en jaksa katsoa edes yhtä kohtausta alusta loppuun, niin mitä sanottavaa minulla pitäisi siitä olla? Sitten ovat B:n kaikki muut tv-elokuvat, joista olen nähnyt vain muutaman. Bergman-verkkosivustolla niistä ovat nähtävissä lähes kaikki, jos vain haluaa. Mieluummin katson varhaisia 1940-luvun töitä. Jopa Vankilassa on yksittäisiä ideoita, jotka vetävät vertoja klassikkojen puhki analysoiduille kohtauksille.


Mökkireisuilla poimin hyllystä luettavaksi Donna Leonin dekkareita. Ne ovat helppo valinta iltalukemiseksi, koska dekkarit ovat kamarissa kirjaimellisesti käden ojentaman ulottuvuudella sängystä. Olen saattanut lukea samat dekkarit aiemminkin, niin samanlaisiksi ne on rakennettu, mutta oli mukavaa yllättyä kuinka hyvin kirjoitettuja Brunetti-sarjan alkupään teokset ovat. Tämän tajusin kirkkaasti, kun hyppäsin sarjan 20. kirjaan, Turvasatamaan (2011). Siinä kirjailija lisää paikallisväriksi tarkoitetun luonnehdinnan kaikkeen mitä komisario Brunetti työpäivänään näkee. Näin tyyli muuttuu kaksinkerroin kaavamaisemmaksi, mutta myös niin jaarittelevaksi, ettei juoni etene senkään vertaa kuin edellisissä Brunetti-dekkareissa, missä juoni tuntuu niissäkin sivuseikalta verrattuna henkilöiden ja ruoka(/juoma)valioiden paikalliskuvaukseen. Turvasataman kaltaista excel-kamaa tulee 2000-luvun dekkareista, kun sitä kirjoittavat matkailuyrittäjät ja ostavat turistisieluiset lukijat. 

Mihin oikeastaan tekoälyä tarvittaisiinkaan dekkareita tehdessä, jos Excelillä saa aikaiseksi lukijakuntaan uppoavan standardituotteen? Kirjaston poistohyllystä löysin Doyle-perikunnan sertifikoiman Sherlock Holmes -romaanin Veren taide (2015), jonka suomennosta ei ole vaivauduttu edes oikolukemaan... ehkä siksi, että jokainen kohtaus on niin rutiiniminen kopio jostain Holmes-kliseestä, ettei ole väliä, kuinka se on kirjoitettu. Sisältöä ei tällaiselta kirja-einekseltä kukaan odota, joten tyyliä tai edes oikeinkirjoitusta ei tarvita.

Kiinnostus dekkareihin aktivoitui paitsi juopotteludekkareista lukiessa myös siitä, että tulin lukeneeksi keväällä John Dickson Carrin Kolme ruumisarkkua (1935; siihen viitattiin eräässä elokuvassa) ja sitten Anthony Berkeleyn Myrkytetyn suklaarasian arvoitus (1929). Nämä älykkään hirtehiset metadekkarit osoittavat, kuinka tarkkaan lajin säännöt ja mahdollisuudet tunnettiin dekkarin kultakautena. Niiden jälkeen kaiken dekkariproosan pitäisi olla pelkkää parodian parodiaa. 

Silti dekkari on nyt sata vuotta myöhemmin lukuproosan kultastandardi, ainoa mihin uskotaan alan markkinoilla. Siellä puolella lajitutkijalla olisi enemmän töitä tarjolla kuin scifin tai fantasian analysoijana. Mutta dekkariharrastajat lienevät kiinnostuneempia dekkareiden TIETOpohjasta kuin TYYLItaidosta. 

 
Itsekin luin ahmien Asta Tenhusen aivan tuoreen kirjan Rikosten Kuopio (2026). Se on toimittajan uutiskielellä kirjoitettu ja koottu tietoteos, mutta rikollisista laaditut profiloinnit ovat niin uskomattomia yksityiskohdissaan, että Kuopiota – ja etenkin Nilsiää – katsoo kirjan luettuaan toisin silmin. Puuttuu vain savolainen rämöjokinen, joka muuttaisi nämä rötöskeissit ensin proosaksi ja sitten villapaitojen ohessa myytäviksi turistituotteiksi.

Hyvää spefiäkin on kierrellyt yöpöydän lähellä touko-kesäkuussa, mutten ole saanut niitä loppuun. Sekä Sylvia Parkin Luminous että Lucy Lapinskan Some Body Like Me ovat tyyliltään hallitumpaa ja genretuntemukseltaan fiksumpaa kuin scifi keskimäärin, mutta en millään jaksa lukea niitä loppuun saakka. Näin scifi tuntuu kuolleemmalta lajilta kuin dekkari.

Nyt juhannusviikolle mökin suuntaan lähtiessä otan ennemmin mukaan David Hewsonin Juliet & Romeo -romaanin (2018). Se täyttää kerralla kolme pitkäaikaisen kiinnostuksen kohdetta: 1500-luvun Italia, rohkeat Shakespeare-sovitukset, ja historialliset romaanit. Sen perusteella mitä olen tähän mennessä lukenut, niin tässä versiossa annetaan taustoitus jokaiselle R&J-näytelmän sivuhenkilöllekin. Etenkin isä Lorenzon humanismin taustoitus on kekseliäs ja hyvin historiantilannetta soveltava. Tylsää on se, että päähenkilöt ovat luonteeltaan täsmälleen samanlaiset kuin alkuperäisessä näytelmässä, samoin juoni joka heitä kuljettaa. Muutenkin kirja on asenteeltaan kuin populaari johdatus näytelmän historiallisiin taustoihin. Luvassa ei tosiaankaan ole mitään postmodernia ironiaa historiaa tai klassikkoja kohtaan, saati ilmeisiä affekteja erotiikan puolelta. Mutta kirjan aloitettua se on pakko lukea loppuun. Myrkyilläkin on historiansa.

Myös toinen juhannuskirja on historiallinen romaani: Susien leikki, Natt och Dag’n itsenäinen jatko-osa sukuhistorialleen. Sen voi hyvin syin odottaa kesän varmimmaksi lukuromaaniksi. Saa tulla sadetta koko juhannusviikon, kiitos.

No Other Choice (elokuva)

 

Amerikkalaiseen rikosromaaniin perustuva korealainen jännärikomedia, joka on omistettu poliittisen elokuvan mestarille, kreikkalaiselle Costa-Gavrakselle?

Yhdistelmä toimii hämmästyttävän hyvin, vaikka miltään osin tämä No Other Choice (2025) ei ylitä lajiaineksiaan sellaiseksi klassikoksi, joita ohjaajansa uralta löytyy useitakin – kaikki yhtä nikotellen katsottavia, iljettävyyksillä pelaavan asenteensa ja suorasukaisen väkivaltansa vuoksi.

Mutta juonipitoiseksi elokuvaksi No Other Choice on poikkeuksellisen nokkela niin kuvakerrontansa monikerroksisuudessa kuin arvokkuutensa rippeillä elävien sivuhahmojen henkilöohjauksessa.

Ja vielä kun luulee nähneensä jo kaiken olennaisen siitä, mihin miehisen turhautumisen tematiikka saadaan liittymään pitkänpuoleisessa epilogissa, tulevat loppukrediittien alla kuvat, jotka antavatkin yllättäen uuden, ekologisen merkityksen kaikelle nähdylle.

Siinäpä saavutus, johon yleensä vain taidefilmit pystyvät. No, ei mikään tätä elokuvaa estä taidefilmiksi sanomastakaan kuin sen satunnaisen brutaali kuvasto, joka tuntuu täysin tarpeettomalta… mutta jota ohjaaja Chan-Wook Parkilta on totuttu odottamaan, tulkitsemaan sitä ehdottomuutta sikäläisen auteur-asenteen todisteeksi kuten monissa muissakin korealaisissa mediatuotteissa.

Suomalaiselle katsojalle elokuvassa on onneksi erityinen huvinsa vastapainona ylikekseliäänkin ehdottomalle kuvankäytölle: päähenkilö on kunnianimeltään "Vuoden Sellumies 2019" ja kaikki rikoksiin pakottava turmelus johtuu selluteollisuuden alasajosta Koreassa. Kovin tuttua?!? Kyllä suomalaisetkin voisivat tehdä tällaisen elokuvan. Jos vain löytyisi osaamista käsikirjoittamiseen, rohkeutta genreohjaamiseen ja rahoitusta oikeasti yhteiskunnalliseen fiktioon.

 

Ohjaaja Parkin uralla on myös suoranaisia floppeja, joista No Other Choice tuo lähiten mieleen omituisen lapsekkaan elokuvan I'm a Cyborg, But That's OK (2006), sekin ihmistyön ja arjen mekanisoitumista ironisoiva tarina. Nyt ironia ja musta tilannekomiikka pysyvät hyvin hallussa, epäilemättä täydellisen lainatarinan, Donald E. Westlaken romaanin (1997) varassa – paitsi nuo tarpeettoman tarkat kekkeröinnit ruumishuumorilla. Lisäksi, jos tätä vertaa Parkin ohjaukseen The Handmaiden (2016), tämän elokuvan romantiikka nojaa terveesti isoon teemaan eikä siinä ole mitään imellytettyä tai taidevoihkeella täytettyä silloinkaan, kun siihen olisi tarinan tarjoama tilaisuus.

Toisaalta, jos tätä elokuvaa vertaa Parkin uran tasapainoiseen jännitysromanssiin, Decision to Leave (2022), niin tämähän on suorastaan sävytön filmi, lähempänä sitä sellaista osoittelevaa allegoriaa, mistä pöljän helppo korealainen Parasite (2019) palkittiin jopa Oscarilla.

Silti, No Other Choice on sujuvaan lukuromaaniin rinnastuva, ainutkertaisen viihdyttävä ja lopulta ajatuksiakin herättävä elokuva, jännärinä lajinsa huippua, ja luultavasti vuoden 2025 ainoa teatterielokuva, jota voi pitää taiteensakin laadukkaana edustajana. 

Poliittista piilosanomaa sen sijaan on turha etsiskellä. Krediiteissä näkyvään omistukseen Costa-Gavrasille riittää ihan se, että hänen perheensä on ollut tuottajana, ja onhan C-G itse tehnyt romaanista edellisen filmisovituksen (Kirves / Le Couperet, 2005). Se jos mikä on pakko löytää ja nähdä.

 

 

 

 

Yksityiselämä (elokuva)

 

Fiktion maailmat pysyisivät tasapainossa, jos ranskalaiset keskittyisivät romansseihin ja amerikkalaiset dekkareihin. Mutta aina toisinaan joku on keksivinään ranskalaisen metadekkarin tai amerikkalaisen eroottisen romanssin. Tuloksena on melkoista genrerosollia.

Niin kuin tämä ranskalainen metadekkari Yksityiselämä (Vie Privée, 2025). 

Se on niin freudilainen otsanrypistely murhamysteerinä etteivät elokuvan tekijät tunnu itsekään tietävän, mitä tällä kaikella haluttiin sanoa murhamysteerien ja kerroksittaisten identiteettien viehätyksestä. 

Luultavasti ei mitään. Tehtiin vain elokuva, jossa on ensin roppakaupalla vihjeitä osoittamassa rikoksen ratkaisuun ja sitten ne osoittavatkin päähenkilön hermostuneeseen, monella tapaa jakautuneeseen persoonaan. Lopussa annetaan yksi yleinen selitys outoihin tapahtumiin, mutta monet selittämättömät juonenlangat törröttävät edelleen kokonaisuudesta. Erityisen avoimeksi jätetään se, kuinka harhainen päähenkilö lopulta olikaan. Hypnoosi ja sielunvaellus käyvät yhtä vakaviksi juonenlangoiksi kuin aihetodisteiden keräily Ikäneiti Etsivä -tyyliin.
 

Yksityiselämää on mainostettu sillä, että amerikkalainen genredenne Jodie Foster tekee täyden ranskankielisen roolin. Fosterin tähti-imagoonkin elokuvan mysteeri saataisiin liitettyä, vaan tarina ja kerronta ovat aivan liian konventionaalisia sellaiseen syventyäkseen. Niinpä Foster onkin oikeastaan pienin syy katsoa tämä elokuva.

Perusteltua sentään on se, että hahmo on amerikkalais-ranskalainen, kulttuuriympäristöstä toiseen siirtynyt, kotiutumaton psykiatri. Työssään hän ei välitä kuunnella mitä ihmiset sanovat, joten ammattiempaatikkona hänelle kehittyy ammattitauti, jatkuvasti kyyneleitä vuotava silmä. Tästä tautikohtuksesta tarina lähtee näppärästi liikkeelle ja vain sivuaa potilaan kuolemantapausta, kunnes terapeutille tulvii lisää vihjeitä, ettei kuolemantapaus ollutkaan luonnollinen. 

Daniel Auteuil ja Mathieu Amalric käyvät tekemässä pienet miesroolit, edellinen nallemaisena ex-aviomiehenä ja jälkimmäinen särmikkäänä epäiltynä, mutta draaman aineksiin ei kumpaakaan käytetä kuten voisi olettaa. Jopa Irène Jacob pistäytyy pieneen rooliin ja sekin käy niin nopeaan, ettei häntä edes tunnista.

Melkoista tuhlausta tämä Yksityiselämä siis kaikkineen on, vailla mitään sellaista älyllistä tai pariisilaista paikallissävytystä, jota ranskalaiselta elokuvalta voisi odottaa edes viihteen merkeissä. 

Elokuvan loppupuolella muutaman sekunnin takaperin pyörivä takauma New Yorkista, samoin kuin esimerkiksi sellon toistuva sijoittelu, vihjaavat että jotain freudilaisittain syvempääkin olisi kaiken aikaa tekeillä päähenkilössä. Omaan makuuni aivan liian pinnallisesti. Brian de Palma teki tämän sortin mysteereitä niin paljon paljon paremmin, ja kietaisi sen vielä dekkarimaiseen pakettiin. Yksityiselämässä ranskalaiset paloittelevat dekkarin kuin makkaran ja toteavat, että mitään ei sisältä löytynytkään. No ei kai, jos ei mitään sinne ensin laita!

Niinpä tällaisen metadekkarin ainoa käyttötapa olisi  metakatsomossa: arvuutella kumppanilta mikä hänen tulkintansa on siitä, mitä todella tapahtui. 

Ohjaaja Rebecca Zlotowskilta olen aiemmin nähnyt vain kesäromanssin Grand Central (2013).  Sen rosoisessa realismissa mikään ei ollut lähelläkään tämän Yksityiselämän hoipertelevaa psykodramaa. Sitä suosittelen milloin tahansa, tätä uusinta en kellekään.

 

Päällkkö (näytelmä)

 
Pasi Lampela: Päällikkö
Turun kaupunginteatteri
Ensi-ilta 3.9. 2025

 

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Katsotaanpa löytäisinkö "Päälliköstä" 10 virhettä ja voisin kuvitella, että koko näytelmä onkin vain suurta ironiaa true crime -trendin kustannuksella:

1. Rikosmelodraaman aiheeksi on valittu uutisista tuttu Jari Aarnion tapaus. Koska kaikki tietävät miten tapauksessa lopulta kävi, ainoa draaman mahdollisuus piilee siinä, miksi ja miten Aarnion kaltainen hyvis, näytelmässä huumepolisiin päällikkö Hammar, kääntyy pahikseksi. Juuri tätä ei kuitenkaan näytelmässä esitetä.

2. Tarinan hahmoista kiinnostavampi kuin Hammar on vankilassa 12 vuotta istunut rikollispomo Mikkola, joka vapauduttuaan horjahtelee aikeissaan, palatako rikolliselle uralle. Mutta hänenkin muutoksensa ja valintansa jää selityksittä. Rikosproosaan tällainen selittelemättömyys sopisi, vaan ei näyttämölle.

3. Mikkolaa esittää Antti Reini, jonka karismaattisen synkkä hahmo esiintyy aivan eri rekisterissä kuin muut ”Päällikön” hahmot. Ilmeisesti tällainen 'synkkä yksinäinen' on ainoa rikosfilmeistä tuttu hahmo, jonka voi noin vain siirtää teatterin lavalle. Reinin seurassa muut laukovat repliikkejään aivan liian nopeasti, tai huutavat, jotta Reinistä huokuva hiljaisuus ei pakottaisi heitä samaan rekisteriin. Jolloin näytelmä alkaisi näyttää parodialta.

4. Kieli jota rikolliset puhuvat ei ole katu-uskottavaa, muttei ihan teatterille ominaista kohosteista arkipuhettakaan. Diileri-Pauliinan korrekti sanankäyttö ("viheliäisessä maailmassa") on tarkoitettu osoittamaan, että hän olisi tarpeeksi fiksu pärjätäkseen muissakin töissä, mutta millään ei selitetä, miksi hän sitten tyytyy ääliön huumeparonin alaiseksi.

5. Huumeparoni Rantakaria esittävä Markus Ilkka Uolevi näyttää kaksikymppiseltä katurikolliselta, vaikka hänellä näytelmän perusteella on pitkä historia urallaan. Muutenkaan Rantakari ei ole järin uskottava eikä vähääkään pelottava kovan luokan rikollisena. Tämä ei ole näyttelijän vika, vaan epäjohdonmukaisen käsikirjoituksen oire. Ja kässärinsä oireita ei omaa tekstiään ohjannut Pasi Lampela ole viitsinyt korjailla.

6. Näytelmän kolme naishahmoa eivät tee elämällään muuta kuin odottavat ykkösmiehensä seuraavaa käyntiä: vaimo Hammaria, diileri huumepomoa, asianajaja Mervi palvomaansa rikollista. 

7. Näytelmä ei toimi näytelmän vaan kaksiosaisen tv-sarjan rakenteella: ensimmäinen jakso (ennen väliaikaa) näyttää, että Hammar alkaa tehdä laittomia diilejä rikollisten kanssa, toinen jakso, että vaimo ja KRP epäilevät Hammaria. Välillä Hammar juoksentelee pidätyksiin aseen kanssa, yksin, vaikka on huumeyksikön pomo.

8. Taas kerran pyssyt korvaavat selitykset sille, millainen VALTA yhdellä henkilöllä on toiseen. Tämä on halvin ja helpoin tapa välttää draaman tekemistä. 

9. Näytelmän kaikki naishahmot pudotetaan tarinasta ilman ajatustakaan siitä, mitä heidän elämänsä on Hammarin aiheuttaman tuhon jälkeen. 

10. Näytelmän viimeinen kohtaus jätetään täysin ilmaan jopa päähenkilön kohdalta, aivan kuin ennakoiden jatko-osaa. En ymmärrä mitä tällä halutaan sanoa. Absoluuttista kieltäytymistä draaman mahdollisuudestakaan?


En minä, tietenkään, oikeasti usko, että ”Päällikkö” olisi ironiaa. Pikemminkin se haiskahtaa nopeasti kyhätyltä yritykseltä rahastaa true crime -trendin kustannuksella, etenkin kun Satu Rämön dekkariin pohjautuva rikosdraama keräsi ilmeisen paljon huomiota samalle teatterille. 

Näytelmän käsiohjelmassa käsikirjoittaja-ohjaaja Lampela kuitenkin väittää, että hänen tavoitteensa on sama kuin edelliset 30 vuotta: ”luodata yhteiskunnallisten valtarakenteiden vaikutuksia.” Mitään tuosta ”luotauksesta” en valitettavasti ”Päälliköstä” löytänyt. Jotain ohjauksesta ja paljon käsikirjoituksesta on jäänyt ilmeisesti puuttumaan.

No, lavastus oli sentään hieno.

Shardlake-sarja (historialliset romaanit)

 

Kuinkahan moni suomalainen historianörtti on hurahtanut Tudoreihin, sen sijaan, että tietäisi edes ylimalkaan Vaasojen kuninkaallisen sukupuun? Ainakin minä. Luettuani Rory Clementsin John Shakespeare -dekkarisarjan (8 osaa) oli pakko löytää jotain yhtä helppoa ja tuudorikasta, joten kirjoista tehtyjen arvostelujen perusteella päädyin vaivattomasti C.J. Sansomin Matthew Shardlake -sarjaan (7 osaa). Clementsin kirjat ilmestyivät 2009–2015 ja Sansomin kirjat 2003–2018, joten mahdollisesti molemmat herrat ovat vaikuttaneet toisiinsa. Päähenkilöiden nimetkin ovat hämmästyttävän samankaltaiset. Toki molemmat ovat keksittyjä hahmoja.

Sansom kuoli vuosi sitten, joten hänen sarjaansa ei ainakaan ole tulossa lisää, vaikka sellaista oli kirjailija kuulemma aikonut; tuskin lisää tulee Clementsiltäkään, joka näkyy menestyneen vielä paremmin maailmansotatrillereiden parissa. Wikipedian mukaan Shakespeare-sarjasta olisi edelleen tekeillä tv-sarja. Shardlake-sarjasta on tehty yksi kausi DisneyPlussalle.

C.J. Sansom kirjoittaa tavattoman simppeliä perusproosaa, mutta poimii Henrik VIII:n aikakaudesta sellaisia faktoja tarinoiksi, joissa näkyvät erityisesti uskonnollisten kiistojen aiheuttamat sosiologiset ja psykologiset myllerrykset. Lisäksi hän käyttää kirja kirjalta enemmän aikakauden juridiikkaan liittyviä ongelmia dekkarijuonen pohjaksi. Myös Clementsin kirjoittamat Shakespeare-kirjat olivat simppeliä kieleltään, mutta juonivetoisempia Sansomin keskittyessä paljon enemmän henkilöihin, joita sitten piisaakin vähänpä enemmän kuin jaksaisi oikein sulattaa sivuhahmoina. Toimintakohtaukset ovat Sansomin lakimies-nimihenkilön ympärillä väkinäisiä, kun taas John Shakespeare on nimenomaisesti seikkailija ja naistenmies.

 

 

Shardlake-sarjan kirjoista olen lukenut nyt viisi teosta ja niiden taso vaihtelee melkoisesti. Ensimmäinen kirja oli verraten tylsä keskittyessään luostarin sisäpuolelle ja syyllinen oli helppo arvata. Toinen kirja, Musta tuli, keskittyi Lontooseen, mutta juonen mittakaava oli lähes spefimäinen tutkittaessa kreikkalaisen tulen salaisuuksia. Varsinainen murhamysteeri ei kuitenkaan ollut kummempi kuin ekassa kirjassa, ja suomennos oli molemmissa teoksissa silmiinpistävän laiska.

Kolmannessa kirjassa, Itsevaltiaassa, romaanin mittakaava oli kasvanut jo 700 sivuun ja nyt matkailtiin Yorkissa saakka, kohdattiin kuninkaallisia sosiaalisen mutkikkaassa, taitavan spektaakkelimaisessa kohtauksessa. Ja ennen kaikkea suomentaja oli nyt silmiinpistävän taitava aikakauden sanaston käyttäjänä, Ilkka Rekiaro. Tähän mennessä Itsevaltias on paras viidestä kirjasta. 

Seuraava teos, Ilmestys, pyöri ilmestyskirjan seitsemän enteen varassa, mikä tuo kirjaan mysteeridekkareille ominaisen rakenteen ja enteiden toteuttamisessa murhiksi riittää juuri mukavasti oivallusta. Parasta oli jälleen kuninkaallinen taustatarina, tällä erää Henrikin ja Catharine Parr'in suhde mukanaan eräs kuuluisa (historiallinen) kilpakosija.

Viides kirja, Amuletti, sisältää jälleen saman kaksijakoisen juonikuvion kuin kirjoissa 2-4 eli Shardlake tutkii sekä pientä juristille tullutta ongelmaa (tällä kertaa hyvinkin henk koht syistä) että isoa valtakunnallista ongelmaa, jonka antaa kuninkaan eräänlainen tiedusteluvastaava; kahdessa ekassa kirjassa Thomas Cromwell, sitten arkkipiispa Thomas Cranmer. Sama asetelma jalosta sankarista, joka yhden aatelisen suojeluksessa toimii salaa valtakunnan parhaaksi, oli ratkaisevaa myös John Shakespeare -sarjassa. Kovin brittiläistä?

Sarjassa on myös sen verran yhtenäistävää ihmissuhdekuviota, että Shardlaken asema kasvaa vähitellen ja hänen palvelijansa tuottavat hänelle ongelmia perheen sijaan. Shardlaken kyttyräselkäisyys aiheuttaa hänelle toistuvasti tilanteita, joissa ylhäiset ja alhaiset pilkkaavat häntä, mutta tätä häpeän aihetta kirjoissa käytetään teos teokselta yhä vähemmän verrattuna siihen, miten juristien ja aatelisten piirissä Shardlakelle kertyy pysyviä vihamiehiä.

 

Shardlake-sarjan suomennokset

• Luostarin varjot, 2011, suom. Katariina Kaila
  (Dissolution, 2003)
• Musta tuli, 2012, suom. Katariina Kaila
  (Dark fire, 2004)
• Itsevaltias, 2015, suom. Ilkka Rekiaro
  (Soverign, 2006)
• Ilmestys, 2016, suom. Ilkka Rekiaro
  (Revelation, 2008)
• Amuletti, 2017, suom. Ilkka Rekiaro
  (Heartstone, 2010)
• Kerettiläinen, 2018, suom. Ilkka Rekiaro
  (Lamentation, 2014)
• Kapinalliset, 2019, suom. Ilkka Rekiaro
  (Tombland, 2018)

 

Päivitän mielipiteet sarjan lopuista kirjoista jahka nekin on saanut luetuksi... oheislukemistoksi suosittelen samaa kuin kirjailija itse, David Starkeyn teosta Six Wives (2001). 

 

Arktiselta Titanicille, kirja kerrallaan

 
Richard Byrdin Antarktika-muistelo Alone oli niin äärimmäinen lukukokemus, että sen jälkeen kaikki muut arktiset seikkailut tuntuivat loskakirjallisuudelta. En muista toista kirjaa, jossa vielä toimittajan jälkipuhe muuttaisi kertaalleen kaiken muistelossa kerrotun: Byrd oli oikeasti paitsi aikansa rohkeimpia seikkailijoita myös suurimpia huijareita (mukaanlukien väitetty lento pohjoisnavalle), alkoholisti, narsisti, ja kaiken huipuksi lentofobinen lentäjä!

Byrdin kirjan perään luin seikkailuhenkisen, 1980-luvun arktiselle vyöhykkeelle sijoittuvan retkeilykirjan, Lawrence Millmanin Kartan reunalla (1990). Se on kieleltään ja asenteeltaan niin beat-henkinen kuin arktisissa oloissa voi kovanahkainen jenkkiboheemi olla. Kirja oli nautinto lukea mutta yhtä helppo unohtaa, kun teos oli pelkkä kabinettikooste: tässäpä hassummat ihmis- ja eläinkohtalot arktisilta rannoilta, Fär-saarilta aina Newfoundlandiin.

Luin myös viimeisen Matti Laineman kirjasarjasta, Kilpajuoksu pohjoisnavalle. Näkökulman kääntäminen Robert Pearyn afroamerikkalaiseen apulaiseen Matthew Hensoniin teki naparetken kuvauksesta aidosti kiinnostavan, mutta radikaaliin näkökulmaan verrattuna Laineman oma kirjoitustyyli on kammottavan vanhahtava hänen nimitellessään umpiamerikkalaista Hensonia toistuvasti "tropiikin pojaksi" ja näin korostaessaan kontrastia inuiitteihin. Robert Peary aikansa miestyyppinä kuitenkin dramatisoituu hyvin Henson-näkökulman ansiosta: ihailtu herrasmies joka pitää arktiselle päästyään jalkavaimoa ja monen muun napaseikkailijan tavoin tarkkailee sadistisesti että saa yksin kaiken mahdollisen julkisuuden mitä kukin seikkailu voi tarjota.

Vielä odottavat vuoroaan kirjastosta löytyneet John Harrisonin Forgotten Footprints ja Barry Lopezin Arktisia unelmia.

Kammokuun lopulla eteen osui jäälohkareita seuraten yökirjaksi Sherlock Holmes: The Titanic Tragedy. Se oli kammokuun kummallisin yhteensattuma, koska Titanic-variaatiot on yksi keskeneräisistä "lukemalla kirjoitan" -projekteistani. Eilen sitten huomasin, että Yleltä tulee kaiken lisäksi kaksiosainen tuore dokkari Titanicista. Eikä ole edes mikään juhlavuosi.

Tuo Sherlock Holmes -variaatio osoittautui niin surkeaksi kuin voi vapaata tuotemerkkiä rahastaen rutiinilla tehdä, ja epäilemättä juuri tällaisia ison konseptin (Titanic) ja vapaan tuotemerkin (Holmes) yhdistäviä kirjoja tulevat tekoälyt tuottamaan vaikka sata tusinaa tunnissa, jos vain joku jaksaa editoida niistä jonkin variaation lukukelpoiseksi. Guardianissa oli juurikin kirjailijan testauksesta syntynyt leikkisä mutta toimiva esimerkkijuttu siitä, miten seikkailutarinaa voi vaivatta generoida vaikkapa skottilaisemmaksi ison kielimallin avulla.

Sherlock Holmes -kirjan ainoa hyöty oli siinä esitelty tosielämän kirjailija Jacques Futrelle. En ollut koskaan kuullut hänestä, vaikka sentään Titanicista kaikenlaista lukenut, ja vieläkin kummallisempaa oli todeta, että Futrelle oli ollut aikansa tunnetuin scifististen dekkaritarinoiden tekijä. Suomeksi häneltä löytyi vain pari antologianovellia, esimerkiksi viihdyttävässä Mahdottomat murhat -kokoelmassa (jonka on sattumoisin suomentanut naapurimme R). 

E-kirjana löytyi kokoelma Futrellen suosituinta keksintöä, holmesmaisen salapoliisin tutkimuksia nimellä The Great Thinking Machine. Eivät ne kirjallisesti eikä dekkarimaisesti ole läheskään yhtä taitavia kuin Doylen tarinat, mutta amerikkalaisuudessaan viihdyttävän lyhyitä ja käytännöllisiä, pelkästään mahdottoman rikoksen ratkaisuun keskittyviä. Täydellistä yölukemista, kun kehon unelle otollinen lämpörytmi on 20 minuuttia ja yhden tarinan lukee 10-15 minuutissa.


Päivälukeminen keskittyy sotakirjallisuuden lähdeteoksiin, tylsiin mutta välttämättömiin. Paras motiivi on edelleen se, että näen sellaisia pitkittäisviipaleita sekä sodan että kirjallisuuden historiasta mitä muut eivät näe, vaikka kuvittelevat näkevänsä jonkinlaisen kokonaiskuvan seuratessaan uutisointia Kylmän sodan ja nykypäivän kytköksistä.

Eilen kävin EKFssä kuuntelemassa yhden scifiä liipanneen paneelikeskustelun, jossa kukin puhui ihan omaansa ilman mitään keskustelua, ja istuin Pirkkalaisten pöydässä myymässä yhden runokirjani, Jyrkille, joka sentään kirjoittaa oikeaa runoutta eikä käyttökirjallisuutta niin kuin minä. Tuntui että taittelin paperisen päivän origamiksi itseni ulkopuolelle.

Illalla pelattiin 2p yksi sessio Arnakia ja voitin vaimon 80-65. Oli siis sittenkin hyvä fiilis vetäytyä muukalaismaisesta päivästä ja viikosta tekemään muistiinpanoja omaan Titanic-kirjaan.

Noin muuten olen sitä mieltä, että jokaisen luovan ihmisen pitäisi päättää uransa kirjoittamalla oma Titanic-versionsa. Myös Douglas Adamsin. Hänen versionsa kirjoitti Terry Jones kolmessa viikossa ja myi kymmeninä tuhansina kappaleina Douglas Adamsin nimellä. Ikävintä proosaa millä nuo alansa jättiläiset, Adams ja Titanic, on nimellä nolattu.
 

Rory Clements: Prince (historiallinen dekkari)

 

Onneksi osui vaivattoman aivoton matkalukeminen mukaan, Rory Clementsin sattumalta löydetty historiadekkari Prince (2012). Tai ei aivan sattumalta. Lupaus Shakespearesta salapoliisina sai kirjaan tarttumaan, mutta kyseessä onkin vain korkeakirjallisella viitteellä flirttaileva bränditemppu: 1590-luvun Lontoossa Hänen Majesteettinsa palvelussa puuhastelee jaloluontoinen JOHN Shakespeare, Williamin vähemmän-tunnettu-pikkuveli.

Dekkari alkaa kyllä Christopher Marlowen murhapaikalta, ja huikean yhteensattuman satona luin juuri ennen lomalle lähtöä Marlowen "Edward II", mutta siirtyy pian isompiin kuvioihin, katolisten juonitteluihin ja perusbrittien uhkaan maahanmuuttajia kohtaan. Jälkimmäisen asetelman dramatisoinnissa tuntuu Clements varsin tietoisesti kommentoivan oman aikamme brittiäärioikeistoa, viime päivinäkin televisiosta tuttua. Kyseessä on kuitenkin dekkari vain nimellisesti. Enimmän aikaa mr Shakespeare (hänen virallinen tittelinsä ei koskaan käy selväksi) juoksentelee kuin mikä tahansa toimintasankari eikä Clements käytä paljoakaan tekstiä ympäristöjen historialliseen maalailuun. Jotkut kohtaukset ovat muutaman rivin mittaisia kappaleita, joissa henkilöt x ja y vaihtavat pari kommentoivaa repliikkiä, eikä muuta. Kuin aloittelijan keskeneräistä romaanikässäriä lukisi.

Onneksi jenkkiviihteen tapaan uhkan suuruutta kasvatetaan ja dramatiikkaa tuhlaillaan erittäin epäshakespearelaiseen henkeen kun aihe kirjan nimeen viimein paljastuu. Lopetus, pitkitetty viimeinen viidennes, on todella kömpelö yritys sulkeistaa nuo kaikki mukaan tuodut juonet ja valtakuviot.

Prince on sarjansa kolmas ja spoilaa paikoin edellisiä romaaneja, mutta enimmän aikaa se on erittäin koukuttava, koska Clements käyttää historialliset ainekset ainoastaan juonen edistämiseen ja jenkkiviihteen tapaisiin genre-efekteihin: paljon väkivaltaa, kidutusta, juopottelua, jopa hämmästyttävän autenttisia räjähdyksiä ja pornokuvaelmia (=masokistinen hispanokaunotar kahlittuna kidutuskammioon). Oletin siis kirjoittajaa amerikkalaiseksi, mutta romaanin loppuun luettua googlasin britiksi. Eikä mikään tunnustetun nimekäs dekkaristi siitä päätellen, että kirjojaan ei löydy kirjaston tietokannasta eikä käytettynäkään kotimaisista nettidivareista.

Alansa historiadekkaripalkinnonkin (kakkoskirjasta) voittanutta sarjaa on kaikkiaan kahdeksan osaa. Prince ei ole niin vetävä, että viitsisin lukea sarjan edelliset osat,  mutta seuraavan, Traitor, laitan ehkä har/nkintaan. 

King: Holly (romaani)

 

Stephen King: Holly
Suom. Ilkka Rekiaro
471 s.
2024, Tammi

Holly on viides nimihahmolle omistettu tarina Stephen Kingin tuotannossa, mutta ensimmäinen jossa etsivä Holly Gibney on pääosassa. Vaikka asialla on ”kauhun mestari”, tarjolla ei ole Kingin maineen luonutta yliluonnollista kauhua, vaan varsin perinteinen salapoliisitarina sarjamurhaajan etsinnöistä.

Kingin ominta ainesta tuntuukin olevan se, että jo romaanin alkajaisiksi esitellyt murhaajat ovat harmittoman arvovaltaisia vanhuksia, aivan kuten kahdeksankympin ikää lähestyvä kirjailija itse. Heidän ensimmäinen uhrinsa on, tietysti, luovan kirjoittamisen opettaja.

Ajankohtaisuus näkyy romaanissa myös raskauttavan saarnaavina kommentteina uuskonservatiivien vaikutuksista amerikkalaiseen arkeen. Tämähän ei mitään haittaisi, jos Kingin kommentit eivät olisi niin latteita itsestäänselvyyksiä kelle tahansa uutisia seuraavalle.

Murhatutkinta etenee tukevasti keskellä korona-pandemian (2020–2021) myrkyttämää ilmapiiriä. Eristäytymisen ja epäluulojen vaivaamalle ajalle kontrastina ovat takaumina kuvatut jaksot, joissa varsinaiset sieppaukset ja murhat tapahtuvat.

Kaupungin uneliaan julkisivun rikkovat takaumat ovat tiiviitä verrattuna varsinaisiin dekkarijaksoihin, joissa Holly puuhastelee enimmäkseen kaiken muun kuin tutkimustyön parissa. Hollyn sidekick-hahmoksi nostetaan Barbara-niminen esikoisrunoilija, jonka rakettimainen menestys sopii kyllä kirjan aihepiiriin – onhan toinen murhaajavanhuksista kirjallisuuden professori – mutta ei edistä mitenkään varsinaista rikosjuonta. King ihastelee esikoisrunoilijan neroutta saadakseen vielä yhden tilaisuuden näpäyttää akateemista kirjaoppineisuutta: ”oikeaa” kirjallista lahjakkuutta ei opeteta collegeissa.

Ainoa omaperäinen osuus romaania on tappajapariskunnan, hymyilevien emeritus-professorien motiivi sille, miksi he sieppaavat nuoria urheilullisia ihmisiä. Lyhyemmässä ja näkemyksellisemmässä romaanissa tätä motiivia olisi voinut laventaa pandemiaan sopivaksi teemaksi, jolloin dekkarijaksoissakin olisi ollut jotain oikeaa yhteiskunnallista särmää. Mutta sellainen kirjailija King ei ole koskaan ollut. Vankeudessa viruvien uhrien ahdistuksella hän on ennenkin herkutellut, mutta nyt ei tarjolla ole lähellekään mitään Piinan (1987) kaltaista. Vanhustappajien korostettu konservatiivisuus, rasismi ja homofobia, tekee heistä vastenmielisiä juuri siksi, miten helposti heidät on pahiksiksi tyypitelty.

Kokonaisuutena Holly on toimimaton yhdistelmä hirtehistä sarjamurhaajatarinaa ja cozy detective -alagenren lutustelua. King-romaaniksi se on niin pitkävetinen ja haalea, ettei sitä kehtaa suositella kellekään – paitsi ehkä niille, jotka haluavat äänikirjoiltaan erittäin hitaasti aukenevaa, yllätyksettömästi näkökulmahahmojensa mukana pysyttelevää juonta.

Markku Soikkeli

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehdessä 1/2024.

Putoamisen anatomia (elokuva, ei spoilereita)

 

Putoamisen anatomia (2023) on kaksi ja puoli tuntia ranskalaista oikeussalidraamaa. Kelle sellaista voisi suositella? Ei edes oikeussalidraamojen ystäville, koska kyseessä on realismiltaan ja draamaltaan jotain aivan muuta kuin genreä tyypittäneet amerikkalaiset oikeussalidraamat.  

Putoamisen anatomia ei ole tarinaltaan Tärkeä Elokuva tai tyyliltään Suuri Elokuva, vaan yksinkertaisesti niitä sellaisia teoksia, joita kaikkien elokuvien pitäisi olla: käsikirjoitukseltaan tarkan dokumenttimainen ja kerronnaltaan perusteellisen kirjallinen. 

Tällaista elokuvan normitapausta voisi ihailla – Grenoblen alppimaisemat poislukien – yhtä hyvin videolta tai suoratoistosta. 

 

Selvää on, että tällaista elokuvaa ei voisi syntyä muualla kuin vahvan filmikulttuurin Ranskassa, missä oikeuskäytännöt ovat dialogisempia ja missä filmirealismille riittää vaihtoehtoja fiktion ja dokumentin välimaastossa. Cannesin pääpalkinnon antaminen tällaiselle elokuvalle on kuin omahyväinen kättely metrimitan säilyttämisestä Pariisissa.

Rikoksen lähtökohta, kahden turhamaisen kirjailijan toisiaan syövä luomiskriisi, tuntuu sekin niin periranskalaiselta taiteilijaromantiikalta, ettei sellaisen luonteva käsittely oikeussalissa onnistuisi naapurimaissa... ja tässäkin filmissä romaanien siteeraaminen oikeussalissa on se ainoa myötähävettävä kohta.

On hyvät rikoksen samankaltaisuudesta juontuvat syyt leikitellä ajatuksella, millainen olisi vastaava suomalainen oikeussalidraama Anneli Auerin tapauksesta ja miten hukassa suomalaiset olisivat realismin vaihtoehtoja miettiessään. Milloin viimeksi Suomessa on edes tehty elokuvaa, joka olisi kiinnostava juuri realismin haastajana? Jos itkuisen autistinen näytteleminen ja sinisessä valossa kuvatut pätkätyöpaikat ovat realismia, niin Suomi on yhtä etäällä elokuvataiteesta kuin Kaurismäki on todellisuudentajusta.

Putoamisen anatomia (Anatomie d'une chute) käyttää vartin verran rikoksen, mahdollisen tapon esittelyyn, sitten runsaan vartin sen tutkimiseen. Sitten miltei kaksi tuntia keskusteluihin oikeussalissa. Epäilty rikos on niin äärimmäisen yksinkertainen, että katsojan pohdinnat keskitetään siihen, minkä verran henkilöistä voi tietää heidän oman todistuksensa ja toistensa lausuntojen pohjalta. Mitään ei psykologisoida, ketään ei tyypitellä, mihinkään yllättävään selitykseen ei vihjata. Enimmän aikaa rikosta käydään läpi oikeussalissa, mutta sielläkään dialogi ei perustu – kuten amerikkalaisissa oikeusdraamoissa – katsojan oikeustajun kääntämiseen vuoroin jonkun puolesta ja vuoroin jotakuta vastaan. 

Dokumenttimaista kamerakuvaa tarvitaan harvoin, koska vaikutelma todentunnusta rakennetaan oikeusprosessin eikä tarinan tai varsinkaan draaman ehdoilla. Mitään muuta vertailukohtaa en tälle elokuvalle oikein keksi kuin YLE:ltä aikoinaan näytetty dokumentti Hetkiä oikeudessa (Chambre — Instants d'audience, 2004), jossa seurataan pikkurikosten oikeusprosesseja tuomarin ja syytettyjen eettiseen yhteisymmärrykseen pyrkivinä dialogeina. Suoraan sanottuna ennemmin maksaisin kympin sen näkemisestä uudelleen kuin iltapäivästä Putoamisen anatomian parissa.

Näyttelijät tekevät isoja tunteita vaativat roolinsa pienellä sordiinolla. Keskipisteessä on jälleen saksalainen Sandra Hüller, jonka viikko sitten näin Auschwitzin madamena. Hänen olemuksensa on sillä tavoin suomalaisen arkinen, että siitähän ne vertailut suomalaisen filmirealismin köyhyyteen väistämättä heräävät... ja myös niistä koiristakin joiden läsnäoloa on perusteltu Hüllerin kohdalla (hän toi oman koiransa Auschwitz-elokuvaan) samalla tavoin kuin Kaurismäelläkin realismin takeena!

Putoamisen anatomia voisi menettää uskottavuutensa jos lapsinäyttelijä esiintyisi hiemankin eri rekisterissä kuin aikuiset. Onneksi käsikirjoituksessa on hänen sulkeutuneelle esiintymiselleen hyvä selitys: poika on miltei sokea mutta hänellä on tarkka auditiivinen muisti, joten hän on kuin tallennuslaite, jonka todistusta katsoja voi pitää luotettavana... paitsi jos hän on se joka valehtelee...


Paras puolto tälle elokuvalle voisi olla se, että siitä pitävät väistämättä sekä koiria rakastavat ihmiset että koiraihmisiä vihaavat katsojat kuten minä. 

Ja, kyllä, jopa se ranskalainen koira näyttelee paremmin kuin Kaurismäen elokuvissa koirat. Ja sen nimi on ENSIMMÄISENÄ krediiteissä.

Rikos on minun (elokuvahko)

 

Dekkarifilmien pieni buumi ei olisi ollut mahdollinen ilman dekkarikirjojen edelleen jatkuvaa buumia. Mutta kirjallisiin esikuviin verrattuna elokuvat ovat vieläkin paksummalla pastissikerroksella tuotettuja murhamysteereitä, niin paksulla, että pastissi tyylilajina alkaa tarkoittaa yhtä kuollutta ja mekaanista tyyliä kuin kompostin kierrätys.

Veitset esiin (2019) ja sen väkinäinen jatko-osa Glass Onion (2022), samoin kuin massiivisella näyttelijäkaartilla tuotetut uudet Christie-filmatisoinnit (2017–2023) ovat idioottivarmoja viihdefilmejä, mutta edes sitä puoltoa ei voi sanoa François Ozonin yrityksestä tuoda ranskalaiset samoille markkinoille. Christie-teosten aikakauteen sijoitettu Rikos on minun (2023) on sekä juoneltaan että kerronnaltaan vieläkin itsetietoisempi rikosmysteeri kuin angloamerikkalaiset pastissihötöt, mutta sen tuotantoarvot ovat kaukana niistä. 

 

Rikos on minun näyttää samalla tavoin tv-tuotteelta kuin muutkin sisätiloihin keskittyvät epookkifilmit, joissa ajanmukaisen asustuksen moninaisuus riittää luomaan epookin vaikutelmaa. Pastissitietoinen lavastus ja ylipäänsä maailmanrakennus on jätetty sivuseikaksi, paitsi siinä yhdessä musikaalimaisessa kohtauksessa, missä rakastavaiset kiipeävät Pariisin katoille ja CGI-kyyhkysetkin kaulailevat toisiaan. Sen pienen hetken uskoin, että elokuva on vielä kehittymässä joksikin aivan muuksi, todennököisesti sellaiseksi kuin Ozonin perinnetietoinen (niin ikään näytelmään perustuva) murhamusikaali 8 naista (2002)...

... vaan eipä se kehity. Rikos on minun muuttuu välillä kamarikomediaksi ja leikkifilosofiseksi oikeussalidraamaksi, mikä tarinaa tietämättä huvittaa alun kolme varttia mitä siihen kuluu. Siihen elokuva voisikin loppua. Elokuva kuitenkin jatkuu vielä tunnin, pitäähän siihen lisätä vielä kerros seurapiirifarssia, kuten käsikirjoituksen perustana käytetty ranskalainen näytelmä (1934) edellyttää.

Tarinan viimeinenkin paheet hyveiksi vääntävä käänne jaksaa huvittaa, niin tuttu kuin se onkin tällaisissa seurapiirifarsseissa. Mutta tyylilaji uuvuttaa puoliväliin mennessä, kun painotetaan jokaisen henkilöhahmon teatraalisuutta ja moraalittomuutta. 8 naista voisin katsoa uudelleen milloin tahansa ja sanoa sitä ranskalaisen naiselokuvan tähtiteokseksi, mutta Rikos on minun ei jaksa hymyilyttää vuosisadan takaisella feministisellä sanomallaan.

Rikostarinan konsepti käännetään puolivälissä tarinaa nurin sen verran, että oikeussalista tulee etusivun uutiset täyttävää teatteria ja murhaajasta juhlittu kansansankari, mutta sen jälkeen ei Ozonilla ole enää ELOKUVALLISESTI muuta annettavaa kuin marssittaa sivuhahmoksi jumalainen Isabelle Huppert hupsuimmassa mahdollisessa roolissaan... ja sitten vielä jeangabinin veroista karismaa huokuva André Dussollier aivan yhtä helppona yläluokkaisena karikatyyrinä...

Näyttelijät pysyttelevät hyvin samalla kepeyden tasolla – paitsi koomisuudestaan liian itsevarma Fabrice Luchini – mutta vailla mitään draamaa elokuvan pistooleita ja tunnustuksia pudotteleva dramatiikka on suorastaan väsyttävää. En sen kuva-aikaa hallitsevista nuorista näyttelijöistäkään erityisemmin vaikuttunut, mutta syy voi olla ihan vain siinä puolimaailmallisen puolikepeässä paheellisuudessa, jota nuoret näyttelijät joutuvat ilmaisemaan vakavalla naamalla. Vasta jälkikäteen googlaillessa tajusin, että pääosan Nadia Tereszkiewicz on sama näyttelijä, joka tänä kesänä niin järisytti nuorten näyttelijöiden tuskaisuutta käsitelleessä Forever Young -elokuvassa. Aivan erilainen työ, aivan erilaisella intensiteetillä.

Lähes kaiken olen Ozonin tuotannosta nähnyt, joten kepeän laskelmoitu välityö ei yllätä, onhan niitä tullut jo useita, kuten pornoefektejään periranskalaiseen kasvutarinaan upottanut Isabelle (2013) ja siitä Marine Vatchin näyttöarvon vielä kertaalleen kierrättänyt L'Amant Double (2017). Huppertin ja Dussollierin käyttäminen pelkkinä vitseinä on mielestäni aivan yhtä ala-arvoista toimintaa Ozonin tasoiselta ohjaajalta.

Ozonin uran paras teos Franz (2016) ja aidosti kerrontansa kerroksisuudella pelaava Vieras talossa (2012) ovat ilmeisesti ohjaajalle riittävät todisteet taiteestaan eikä hänen enää muuta tarvitse kuin kerätä eurofrangit pois. Draamaohjaukset Summer of 85 (2020), Kaikki meni hyvin (2021) ja Peter von Kant (2022) olivat nekin oikeita, pienimuotoisia mutta eurooppalaisittain indiehenkisiä elokuvia, joihin Ozon ilmeisesti jaksoi paneutua henkilökohtaisista motiiveistaan. Tosin jälkikäteen ajatellen ei mitään syytä niidenkään kohdalla olisi mennä teatteriin saakka.

Eikä ole tämänkään filmin. 

Toivoa sopii, että dekkaribuumi kokee lämpöitsemurhan tai löytää jonkin muun genren keppihevosekseen kuin paheellisen ensemblen täyttämän luksusepookin. Todennäköisempää on, että Hollywood tarttuu tähän Rikos on minun -dekkarikomediaan ja kierrättää siitä vielä yhden oman version, näkyyhän se tehneen saman (kahdesti: Vaalea valehtelijatar (1937) ja Cross My Heart (1946)) alkuperäiselle näytelmällekin.

 

 

Decision to Leave (elokuva)

 

Ensin keksittiin kofeiiniton kahvi, sitten alkoholiton olut.
Nyt on tarjolla eroottinen trilleri ilman erotiikkaa. Suoraan Koreasta. Eikä edes sieltä puritaanisesta pohjoisesta, vaan zombigoren ja sadistisen joukkodynamiikan luvatusta maasta, Etelä-Koreasta.

 

"Decision to Leave" -elokuvaa (2022) on verrattu Hitchcockin "Vertigoon", mutta lähempänä se on "Basic Instinct" -filmin tapaista genrekliseiden kärjistystä, missä kyttäyskeikka muuttuu poliisiparin kaveruuden vaarantavaksi romanssiksi. Elokuvassa kiipeillään kyllä runsaasti kuten "Vertigon" ratkaisevissa kohtauksissa, mutta tällä kertaa se ei ole niinkään rakkauden vertauskuva vaan seksin korvike. Eikä tässä oikein muuta genren murtavaa odotusarvoa olekaan kuin että mistä kaikista kohtauksista jää seksi ja erotiikka puuttumaan amerikkalaiseen pehmopornotrilleriin verrattuna.

Amerikkalaiset 1990-luvun pehmopormotrillerit, kuten Basic Instinct, Disclosure ja Body of Evidence, olivat reaktio edeltävän vuosikymmenen seksifobiaan Hollywoodissa. Miehen uskottomuutta kuvattiin niissä kelvottomana mutta energisenä yrityksenä nautinnon monopolisointiin. Ikään kuin tällä asenteella olisi vastattu sekä edeltävän vuosikymmenen reaganilaiselle perhehymistelylle että uuden vuosikymmenen feminismille. Pehmopornotrillereiden lopussa miehen uusi hyveellisyys perusteltiin sillä, että mies kieltäytyi vahvistamasta femme fatalen (Sharon Stone, Demi Moore, Madonna) väitettä rakkauden ja himon äärimmäisestä yhtäläisyydestä. Vaikka nämä pehmopornotrillerit muuten kyllä kierrättivät film noir -perinteen hahmoja ja kuvamaailmaa, niiden sankarit eivät vastanneet femme fatale -naiselle TÄMÄN OMALLA MITALLA.

Lukuisat 2000-luvun amerikkalaiset trillerit ovat leikitelleet tällä 1990-luvun trendillä lupaillen yhtä paljon alastomuutta tai höyryävää seksiä, mutta korealainen "Decision to Leave" pelaa viittauksilla aivan toiseen suuntaan lupaillen aina vain VÄHEMMÄN seksiä – ja enemmän ruokaa. 

Murhatun leskeen rakastuva komisario ilmoittaa pyrkivänsä olemaan "kunnollinen nykyaikainen mies" eikä avioliiton ulkopuolinen suhde ole hänen näkökulmastaan mitenkään rike pyrkimyksessä. Hänen kunnollisuutensa syy perustellaan jo elokuvan prologissa: hän naurahtaa aidon huvittuneena, kun vaimo toteaa sarkastisesti, että 55% seksittömistä avioliitoista päättyy eroon. Sama asia dramatisoidaan elokuvan ainoassa seksikohtauksessa, jossa rituaalisen mekanistisesti paritteleva mies katselee suorituksen aikana samaa tv-filmiä kuin hänen salarakastettunsa toisaalla.

 

"Decision to Leave" -elokuva rakentuu pätevästi juonitetulle murhamysteerille, jonka arvoitus on genrenmukaisesti kytketty naispäähenkilön, Seo-Raen mysteeriin: Mihin nainen todella pystyy? Miksi hän on niin kiinnostunut komisario Hae-Junista? Nämä kysymykset ja murhamysteeri saavat vastauksensa jo puolentoista tunnin kohdalla elokuvaa, mutta – "Vertigon" tavoin – sitten alkaa ensimmäistä juonta täydentävä toinen juoni, jossa edeltävät vastaukset kyseenalaistetaan ja kysymykset esitetään uudelleen. 

Ilman tätä kolme varttia kestävää jälkijaksoa "Decision to Leave" olisi pelkkä keskinkertainen poliisijännäri muutamin jännittävin kuvakulmin. Mutta jälkijakso havainnollistaa ja auttaa ymmärtämään ensimmäisen jakson ihmissuhteita tavalla, jota yksikään amerikkalainen jännäri ei ikinä tekisi. Siinä sen taiteellisuus.

Mutta mikä tästä genretuotteesta sitten tekee Oscar-kisaan kelpaavan mestariteoksen? 

Minun mielestäni ei mikään. Elokuvan erityisyys on nopeissa kuvissa ja nopeissa kohtaustenvaihdoissa, niin ettei takaumissa ja kuvitelmissa ole aina pysyä perässä – vaan pysyypä kuitenkin niin hyvin, ettei elokuvaan herää tarvetta nähdä sitä uudelleen. Genretuotteena "Decision to Leave" muistuttaa aivan toisen korealaisen, Bong Joon-hon vanhoja jännäreitä. Niitä tuotiin länsimaihin nopeasti sen jälkeen, kun Bong oli voittanut Oscarin "Parasite"-filmillään (2019). 

Todennäköistä on, että samalla genrestandardin tunnistettavuudella tätä visuaalisesti kikkailevaa Park Chan-wookin elokuvaa nyt tyrkytetään Oscar-kisaan.

Paljon samanhenkistä mustaa huumoria tästä uutukaisesta löytyy kuin Parkin parhaasta filmistä "Oldboy", mutta totisesti siitä on jo 20 vuotta eikä Park sen jälkeen ole tehnyt mitään yhtä rohkeasti omintakeista. Viimeksi näkemäni "Handmaiden" (2016) oli jopa pettymys. 

Sitä vastoin "Decision to Leave" tuskin on kenellekään pettymys... kunhan ei odota siltä enempää kuin romantiikan suuntaan vinksahtaneelta poliisitarinalta voi odottaa.

 

Digipaastossa luettua 7.-20.6.

 

Mökkijaksosta tuli erikoinen digipaasto aivan aikomatta, kun kuutisen vuotta sitten lainattu tablet lakkasi toimimasta jo matkalla mökille ja menetimme nettiyhteydet.  Olimme yhden viikon lapsen kännykästään jakaman kaistan varassa, silloin harvoin kun hän tuli aitasta mökin puolelle ja suostui hidastamaan laitekumppaninsa nettiyhteyttä vanhempiensa hyväksi. Toinen viikko sujui täysin ilman sähköposteja ja googlesälää.

Oli siis aikaa lukea oikeasti ja uppoutuneemmin kuin yleensä, vaikka mökki muutenkin on ollut parhaan lukurauhan paikka. Periaatteessa. 

Jälkikäteen tajusin, että luettua tuli vain neljä kirjaa, ja rajallisen valikoiman elokuvia sen sijaan tuli katsottua melkoisesti, sen sijaan, että työläppäriä olisi käyttänyt edes pitkien tietotekstien editoimiseen jos lyhytproosa kerran tuntuu turhauttavalta. Kirjojen ja elokuvien ohessa tuli sentään luettua pino kirjaston kierrätyshyllystä löydettyjä London Review of Books -lehtiä. Metsämökin retriittioloissa LRB:takin voi ahmia kuin mullikkabladettia, jopa huussissa istuessa.

Ohuin ja täsmällisin valinta lomakirjaksi oli Simenonin Pikku mies Arkangelista (1962), jonka olin itseäni onnitellen löytänyt huuto.netistä kun ei sitä edes paikalliset kirjastot tarjonneet. Mutta ei kirja niin harvinainen taidakaan olla, koska vähitellen tajusin lukeneeni sen aiemminkin, ilmeisesti jostain muualta kuin mökin laajasta Simenon-kokoelmasta. Kirja sinänsä on toisenkin lukemisen arvoinen, vaikken sitä Simenonin parhaisiin laskisi - vaan pikemminkin todisteeksi ettei Simenonin kaltaiselta kirjailijalta voi valita yhtä teosta muiden ylitse (paitsi upea Pääministeri) vaan hänen suuruutensa on tekstimaailmassa, jonka hahmot ja paikat ovat niin monella tapaa varioituvia ja samalla ihmeellisen tiiviisti ilmaistuja. Nyt ei sitten 'arvostetuista' Simenon-teoksista ole  lukematta enää kuin Monsieur Monde -romaani (1946) jota ilmeisestikään ei ole koskaan suomennettu eikä sen saaminen englanniksikaan näytä helpolta. Paitsi sähkökirjana. Siihen kai on taivuttava.

 

Paksuin lomakirjoista oli Alastair Reynoldsin eeposmainen Ilmestysten avaruus (2000). Sen tunsin ja muistin hyvin entuudestaan, vaikken ollut siitä aiemmin lukenut kuin ehkä kolmanneksen: kirja on ähmättömän tylsä ja jaaritteleva mutta tavallaan pakollinen tuntea, koska se aloittaa Reynoldsin (samalla nimellä) tunnetuimman tarinajatkumon, johon on 2021 tulossa edelleen jatkoa. Lukemista ei yhtään helpota käännöksen kieli, jonka omituisuudet ikään kuin alleviivaavat niitä naurettavimpia metaforia joilla Reynolds vielä tuossa uransa alkuvaiheessa ylitti hurmata kyberpunkin taajuudella odottavat lukijat, toistuvasti epäonnistuen. Maailmanrakennuksen mittasuhteet on kirjassa tietysti hallittu niin täydellisesti kuin vain scifin megatekstit sulattanut insinööriluonne voi hallita. Vähänkin taiteellisempi kirjoittajaluonne pyörtyisi oman luomuksensa uhkarohkeudesta. Joten jatko-osatkin on pakko lukea... sarjan itsenäinen täydennys Kuilukaupunki onkin muistini mukaan jo merkittävästi parempi romaaninakin, mutta kohottunut muistikuva voi johtua ihan siitäkin että jututin Reynoldsia tuosta kirjasta Turun kirjamessuilla... joskus muinoin... toisenlaisessa ajassa ja avaruudessa...

Kolmannen lomakirjan kannessa paistoi samaisen Alastair Reynoldsin blurppi. Korkeampaa suositusta ei taida scifi-kirja saada, vähän sama kuin kauhukirja saisi Stephen Kingin kehut kanteensa. No, Lavie Tidharin Central Station (2016) on kyllä korkeakirjallisimpia teoksia mitä genren rajoissa on julkaistu. Jos kirja olisi vähänkin viisaampi tai kieleltään omapäisempi sitä ei olisi enää saatu pelastetuksi genrefandomin omaisuudeksi. Mikä voisi olla ihan hyvä asia. Itse en Central Station -kirjaa edes välttämättä suosittelisi kellekään genrelukijalle, vaan ainoastaan genren käyntikorttina sille yleissivistyneelle yleisölle, jolla on ankea käsitys kaikesta missä esiintyy lohikäärmeitä tai tähtialuksia. Ja samoin niille, jotka kuvittelevat että progemainen irrottelu scifin troopeilla jäi 1970-luvulle eikä sitä sen jälkeen ole noteerattu cooliksi muutoin kuin niiden teoksissa jotka ovat jatkaneet 1970-luvun teoksiaan (tai kemikaaleja) 2000-luvun puolelle. Kai minua tässä kirjassa risoo ihan vain se, millaista "poor chic" -utopiaa tulevaisuuden Tel Avivista rakennetaan ja kuitataan konfliktit hörhöspefin puolelle menevillä ideoilla. Plus se avaruusvampyyri. Mikään ei ole typerämpi trooppi kuin avaruusvampyyri, ja Tidhar ilmeisesti kuvittelee keksineensä siitä jotain omaperäistä. 

Disclaimer: Tämän kirjan jälkeen on tietysti pakko lukea edes Tidharin Violent Century nähdäkseen, onko Central Station niin liioitellun keskitetty trooppisirkus vain siksi, että sen perusta on niin aristavan poliittisella pohjalla Lähi-Idän kaukotulevaisuudessa. Vuonna 2013 näin Tidharin sweconin paneelissa ja hän oli samanlainen superälykkö keskustelija kuin alan ulkomaiset tutkijat, joten korkeallehan hänen kohdallaan riman saa ja sietääkin pitää.

 

Neljäs lomakirja oli sitten se erikoisin tapaus, kokoelma LUKUNOVELLEJA. Mark Haddonin The Pier Falls (2016) alkoi sekin aluksi ärsyttää ja tuntua suorastaan vastenmieliseltä ensimmäisellä (nimi)kertomuksellaan, mutta kun seuraavakin kertomus oli yhtä sadistinen ja samoin seuraava ja sitten jokainen kirjasta, niin tähän tahallisen mauttomaan asenteeseen tottui ahmaisten kertomukset sen odotuksen varassa millaiseen helvettiin Haddon syöksee henkilönsä tällä kertaa. 

Tämä kirja saattaa olla ensimmäinen ja ainoa kohtaamani novellikokoelma, jossa jokainen novelli on aiheeltaan täysin erilainen ja sovittaa aiheen sekä sujuvaksi tarinaksi että tiivistelmäksi siitä miten yleensä tällaista aihetta käsiteltäisiin. Parhaiten tämä kaksoispeli tulee ilmi Ariadnen myytin uudelleen kertovassa novellissa: tarina etenee niin alavireisesti kuin kirjailija inhoaisi käsittelemäänsä myyttiperinnettä mutta samalla klassiseen viettelytarinaan on upotettu tulkinta siitä, että Ariadnen ja Theseuksen tarina on moderni vain niiltä osin kuin se kertoo ihmissivistyksen ohuesta kerroksesta. Tämä kaksoispeli aiheilla tuntuu olevan Haddonille tärkeämpää kuin juoni, minkä vuoksi jokainen novellinlopetus tuntuu lukijan hylkäämiseltä ja huijaamiselta. Väistämättä tämä kokoelma muuttaa käsityksiä Haddonin kirjailijaluonteesta ja siten myös käsityksiä siitä, miten harkittu neronleimaus Yöllisen koiran merkillinen tapaus olikaan. Vaiko yksi sadistinen eksploitaatio sekin.