Conclave (elokuva, ei spoilereita)

 

Onko mitään huvittavampaa kuin savuketta himokkaasti hapuileva kardinaali?  Pyhä Henki saa digiaikaan sopivan metaforan – ja niin saa moni muukin asia tässä saksalaisen ohjaajan hollywoodmaisessa Vatikaani-filmissä Conclave (2024).

Vakavasti aiheeseensa asennoituva mutta muutoin syntisäätyläisten arkisuutta satirisoiva Conclave on varovaisen yhteiskunnallinen elokuva, joka muistuttaa pienimuotoisuudessaan amerikkalaisia oikeussalidraamoja. Tarina käsittelee maailman mahtavimman mafian, katolisen kirkon johtajavalintaa eli konklaavia, muttei tohdi avata aihetta globaaleihin kytkentöihin mistään juonellisesta konfliktista käsin.

Jos Conclavessa olisi edes pieni sivujuoni tai jos päähenkilöä, konklaavin oikeudellisuudesta vastaavaa dekaania (Ralph Fiennes) esiteltäisiin muutenkin kuin virkahenkilönä, voisi elokuva saada kiinni jostain teeman tapaisestakin.

Tällaisenaan Conlave on lapsellisen osoitteleva analogia nykypäivän johtajuuksista ja vanhahtavan rasistinen etnisissä tyypittelyissään: afrikkalainen paaviehdokas on turmeltunut, italialainen ehdokas on mahtipontinen fasisti (ja vapettaja!), pohjois-amerikkalaiset ovat laskelmoivia pragmaatikkoja. Päähenkilö on tietysti diplomaattinen britti, toisin kuin Robert Harrisin alkuperäisessä romaanissa (2016). Ja konklaavin pyhimysmäisin hahmo on tietenkin etelä-amerikkalainen, meille maallikoille helpoimmin katolisen mafian uudistumista lupaava tyypittely.

Elokuvan hyvin pohjustettu lopputvisti on loppuvitsi, katolisen kirkon kustannuksella, tietysti. Mutta tarvitaanko sen pohjustamiseen sittenkään kahta tuntia tv-melodraaman helppoudella etenevää juonittelua? Mitään kestävää draaman kaarta ei konklaaviprosessista rakennu. Kukin uusi juonenkäänne pohjustetaan ja käsitellään vartissa. Sitten odotellaan seuraavaa. Jos joku spoilaa ratkaisevan loppukäänteen, niin vähintään puolet filmin ideasta onkin jo menetetty. Niin niukka tämä Conclave on sisällöltään.

Vaivalloisen hitaasti alkava tarina muuttuu puolivälissä jopa dekkariksi. Davincikoodimaisia sävyjä on turha tältä kirkollisen korruption analyysiltä kuitenkaan odottaa. Välillä viitataan omituisen epämääräisesti ulkoisen maailman uhkaan Vatikaania, kirkkoa ja konklaavia kohtaan. Koskaan ei tarkenneta (ainakaan elokuvassa) keitä nämä ulkoiset aggressiot oikein edustavat.

Conclave on niin tarkasti ajankohtaisesta politiikasta harmaapesty filmi, että siihen verrattuna taannoinen Kaksi paaviakin (2019) tuntuu raikkaan radikaalilta. Conclaven lopputvisti olisi ollut tuoreehko ehkä 2000 vuotta sitten.

Parasta Conclavessa on se, että sen nähtyään arvostaa enemmän muita aiheelle omistettuja elokuvia, ja kurinalaiseen hurskasteluun kykeneviä näyttelijöitä. Conclaven pääosaan kiinnitetty Ralph Fiennes ei sellainen ole. Hän ei tuo mitään lisäarvoa erehtymättömyyden minimistä kilvoittelevien kardinaalien mittelöön. 

Sama tuttuuteen turvaaminen paistaa muistakin näyttelijävalinnoista. Isabella Rossellini tekee helpon nunnatäyteroolin Hollywoodin aidoimpana italialaisena ja John Lithgow on jo olemukseltaan liiankin ilmeinen parodia vallan paisuttamasta kardinaalista. Muutamissa sivuhahmoissa (mm. Stanley Tucci) sen sijaan olisi sisäistettyä särmää modernin ajan pyhyysammattilaisiksi. Heidän osuutensa on valitettavasti minimoitu. Mahdollisia sivuhahmojahan, paavikelpoisia kardinaaleja, olisi 103 kpl.

Kaksi hienoa kuvamontaasia on tehty esittämään ajankulkua ja konklaavin tunnelmaa, mutta niiden takia ei kannata teatteriin saakka vaivautua. Saman suosituksen annoin ohjaaja Edward Bergerin edellisestä ohjauksesta, mahtipontisuudessaan helvetin suuntaan kurkotelleesta ”Länsirintamalta ei mitään uutta” -filmatisoinnista (2022).


Kuopion Kuvakukko-kinossa tätä elokuvaa oli joulun välipäivänä katsomassa 30-40 henkeä eli keskimääräistä isompi yleisö. Selvästikin tällaiselle aikuisemmalle aiheelle olisi elokuvateatereissa tilausta, olipa käsittelytapa miten kepeä ja hampaaton tahansa.


 

Naomi Alderman: Tuleva (romaani)

 

Naomi Alderman: Tuleva

Suom. Taina Helkamo
476 s.
2024, Gummerus

Margaret Atwood on yksi harvoista korkeakirjalliseen kaanoniin kuuluvista kirjailijoista, jonka teoksia luokitellaan scifiksi, vaikka kirjailija itse on suhtautunut määritelmään leimaavana ja taiteilija-arvoaan alentavana.

Kanadalaisen Atwoodin adoptoimaksi seuraajaksi mainostettu brittiläinen Naomi Alderman ei lajileimoja väheksy. Missä määrin hänen romaaninsa scifi-harrastajia sitten viihdyttävät ja minkä verran Alderman on scifin perinteestä edes kiinnostunut, onkin toinen juttu. Jos hänen feministinen kostofantasiansa Voima (2016) ja maailmanloppukuvitelmansa Tuleva (2023) edustavat 2000-luvun scifiä, niin lajin voi todeta kuolleen ja jättäneen hyvin vähän mitään hyödyllistä Aldermanin (s. 1974) sukupolvelle.

Rempseän filosofisesti nimetty Tuleva (alunp. The Future) muistuttaa tarinaltaan kansainvälistä trilleriä, jonka välikkeinä tarjotaan kuvitteellisten keskustelufoorumeiden jutusteluja maailmanlopun salaliitosta. Muutenkin kirjan tarina pyörii sen kysymyksen ympärillä, mitä internet globaalina keskustelufoorumina välittää todellisista tapahtumista ja miten virtuaalinen maailma ohjaa käsityksiämme siitä, kehen voimme enää luottaa.

Romaanin päähenkilö on kyberpunkmainen, eri puolilla maailmaa liikkuva häkkeri Zhen, joka sotkeutuu miljardöörien salaliittoon. Lähestyvän maailmanlopun varalta kolmen digijättiläisen (vrt. Amazon, Apple ja Meta) johtajille on rakennettu salaisia suojapaikkoja sekä tekoälykäs hälytysjärjestelmä. Tarina käynnistyy kunnolla vasta romaanin puolivälissä järjestelmän ilmoittaessa pandemiasta, joka leviää tappavan tehokkaasti. Eikä miljardöörien suunnitelma toimi lainkaan niin kuin on ollut tarkoitus.

Mentorinsa Atwoodin tavoin Alderman pilkkaa eniten amerikkalaista uskonnollisuutta ja survivaali-ideologiaa. Välillä esitetään vakavia kysymyksiä traumaattisesta lapsuudesta, välillä vitsaillaan laitevälitteisillä ihmissuhteilla. Vakavan ja hassuttelevan tyylin yhdistäminen muistuttaa vonnegutmaista, ihmiskunnan itsetuholla fantisoivaa satiiria. Ei se valitettavasti pitkänä proosana hymyilytä, etenkin kun pahimmista pahiksista eli miljardööreistä on laadittu umpihölmöt stereotyypit.

Kirjan moraalinen sanoma tuntuu sentään tuoreemmalta kuin Vonnegutilla. Globaalilla foorumilla meillä itse kullakin on velvollisuus esittää käsityksemme, minkä verran ihmiskunnasta tulisi löytää vielä hyvyyttä, jotta katsomme sen pelastamisen arvoiseksi. Tähän myytin syvyiseen kysymykseen viitataan uudelleentulkitulla tarinalla Lootista ja Sodoman hävityksestä.

Romaanissa on aivan lopulla nokkela käänteensä, mistä salaliitossa onkaan oikeasti kysymys. Loppuselvittely tästä juonenkäänteestä eteenpäin on valitettavasti pelkkää epilogimaista tiivistelmää. Lähes uskottavan ja sivupoluilla notkuvan apokalyptian sijaan kirjailija visioikin yhtäkkiä läpensä epäuskottavaa utopiaa. Näin voi apokalyptia-kakkunsa sekä ahmia että myydä.

Vaikka Naomi Alderman on tällä hetkellä tunnettu spefi-pitoisista uhkakuvistaan, hänellä on takanaan toisenkinlaisia menestysromaaneja. Teologisia tarinoita hän on julkaissut tyyliltään aivan toisesta ääripäästä kuin tämä parodia internetin valtaavasta eskatologiasta. Elokuvasovituksena huomiota saanut Disobedience (2006) kertoo lesboromanssista ortodoksijuutalaisessa yhteisössä ja The Liars’ Gospel (2012) versioi puolestaan Jeesuksen elämäkertaa ilmeisen kirjallisin motiivein.

Näistä lähtökohdista sietää odottaa, että Aldermanilta saadaan vielä maltillisempaakin ja oikeasti tekoälykästä spefiä.

Markku Soikkeli

Murakami: Kaupunki ja sen epävakaa muuri (romaani)

 

Haruki Murakami: Kaupunki ja sen epävakaa muuri
Suom. Antti Valkama
592 s.
2024, Tammi

Yhtäkään kansainvälistä menestyskirjailijaa ei mainosteta scifin tai fantasian edustajaksi, ellei kyse ole Tolkienin tai Le Guinin kaltaisesta kanonisoidusta klassikosta. Ainoa spefiä edustava lajibrändäys, jota kustantajat tohtivat käyttää, on ”maaginen realismi”. Sen katsotaan edustavan korkeakirjallista mielikuvitusta verrattuna viihteeseen vivahtavaan scifiin ja fantasiaan.

Maagisen realismin ykkösnimenä on pitkään paistatellut japanilainen Haruki Murakami. On väitetty, että Murakami olisi jo saanut kirjallisuuden Nobelinkin, jollei hän olisi leimautunut fantisoivan proosan kirjoittajaksi. Kirjailija itse ei tunnu kuitenkaan pahemmin välittävän siitä, minkä verran hänen teoksiaan tulkitaan fantisoiviksi.

Käsittämättömän tuotteliaalta Murakamilta ilmestyy vielä vanhoilla päivilläänkin (s. 1949) uusia paksuja romaaneja. Niissä hän toistaa uskollisesti täsmälleen samaa tarinaa kuin edellisissä kirjoissaan: poika tapaa tytön, sitten hukkaa tämän ja käyttää lopun eläämänsä etsiskellen unenomaista versiota muistamastaan rakkaudesta.

Kaupunki ja sen epävakaa muuri toistaa tätä iskelmämusiikista tuttua tarinaa mielikuvituksen sieppaavasta tytön ja tämän seksikästä sielukkuutta edustavasta vertauskuvasta. Tarina etenee jälleen niin hitaasti ja hartaasti kuin vain Murakamille on mahdollista.

Tällä kertaa vertauskuvana ihanteelliselle rakkaudelle on muurin ympäröimä unikaupunki. Nuoruuden rakastettu on selittänyt päähenkilölle, että hänen todellinen minänsä on tuo kaupunki. Päähenkilön rinnakkainen minuus, rinnakkaisessa tarinassa ja todellisuudessa, yrittää tutustua kaupunkiin lukemalla unia sen kirjastossa.

Murakamille tyypillisesti päähenkilö ei aikuisenakaan sopeudu todelliseen maailmaan ja yhteiskuntaan, vaan pakkomielteensä opastamana muuttaa syrjäseudulle. Hän päätyy töihin pikkukaupungin kirjastoon. Siellä hän tapaa kuolleen kirjastonjohtajan haamun ja autistisen pikkupojan oppaiksi rinnakkaistodellisuuden kaupunkiin, jota ympäröi ”sielun kulkutaudeilta” suojaava muuri.

Vaikka päähenkilö työskentelee sekä kustantamossa että kirjastossa, ei tarinassa näy viitteitä muihin vastaaviin kollektiivista tiedostamatonta soveltaviin tarinoihin. Ehkä Murakamin suosio perustuukin juuri tälle, että hän saa sekoitettua freudilaista ja jungilaista symboliikkaa omaperäiseltä näyttäväksi mystiikaksi: 

”Minä en voinut palata ulkomaailmaan eikä varjo voinut tulla sisälle kaupunkiin. Varjojen aukio oli ainoa paikka, jossa varjonsa menettäneet ihmiset ja ihmisensä menettäneet varjot saattoivat tavata toisiaan.”

Muista Murakamin romaaneista uusin kirja poikkeaa jälkikirjoituksellaan. Yleensähän Murakami ei tarinoitaan selittele eikä kommentoi.

Tällä kertaa kirjailija avautuu teoksen henkilökohtaisuudesta siksi, että kyseessä on nuorena julkaistun lehtitarinan (1980) pidennetty versio. Vasta nyt hän katsoo olevansa taiteensa harjoittajana tarpeeksi kypsä toteuttaakseen nuoruuden tarinan täydessä mitassaan. Murakami paljastaa, että alunperin romaanin oli tarkoitus olla varsin lyhyt, keskittyä vain päähenkilönsä epävakaaseen elämään uniensa kanssa, siis 170 sivun ensimmäiseen osioon. Pandemian aikana kirjailijalla oli kuitenkin aikaa harkita ja laventaa tarinaa nykyiselleen.

Murakami oli tosin käyttänyt nuoruuden lehtitarinaa materiaalikseen jo romaanissa Maailmanloppu ja ihmemaa (alunp. 1985). Mutta tuo versio on Murakamin mielestä liian ”ronskia menoa” nykyiseen, harkitumpaan proosaansa nähden. Itse kyllä suosittelisin tuota scifimpää ja villimpää versiota.

Markku Soikkeli

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehdessä 4/2024

MUITA MURAKAMI-ARVOSTELUJANI

Ensimmäinen persoona (2022)

Tanssi tanssi tanssi (2020)

 

Juttuni Murakami-suomentaja Raisa Porrasmaasta

Luciferuksen päivän runo

 

NÄIN MÄDÄNNEENÄ KOLON TEEN

Sanat: Salmi & Soikkeli
Sävel: Kassu Halonen

On hautuuyö, kun ylhäisyyttä halpaa suutelen
Ja armoton on isäntäni kieli.
Vain kynnet kylmää selkäpiitä riipii kynsien
Ja ikuisuuteen suistuu avoin mieli.

:: Näin mädänneenä kolon teen ja lihaan niljaiseen
Nyt Luciferus työntyy uudelleen.... ::

On hautuuyö ja kumihuntuun kuristettu mies,
Kuin yhtä saastaa itse olla voisin.
Se ajatukset haudan tuntuun virittymään vie
Kuin marto sävel sisälläni soisi.

:: Näin mädänneenä kolon teen ja lihaan niljaiseen
Nyt Luciferus työntyy uudelleen.... ::

On hautuuyö ja koukkurauta iskee sisimpään
Kuin saisin Saatanalta rakkautta.
Vain avonaiset multahaudat hohtaa hämärään,
on vanhat raadot täynnä taikaa uutta.

:: Näin mädänneenä kolon teen ja lihaan niljaiseen
Nyt Luciferus työntyy uudelleen.... ::

 

Quisling: viimeiset päivät (elokuva)

 

Jokaisessa maassa on oma klaushärönsä, joka adaptoi kansallisen historian kipukohtia helposti moralisoitaviksi kiiltokuviksi. Norjassa tätä kyseenalaista viihteenlajia edustaa ohjaaja Erik Poppe. Hänen edellinen suurteoksensa Kuninkaan valinta (2016) oli vielä aidosti viihdyttävä pakotarina aiheensa suureellisuudessa, mutta Quisling: viimeiset päivät (2024) on jo tuskallisen klaushärömäinen hitaudessaan ja hartaassa moralismissaan, joka loppua kohden paisuu kristilliseksi hurskasteluksi – siitäkin huolimatta, että elokuva nimenomaisesti pyrkii käsittelemään kahden erilaisen ihmisen, papin ja natsijohtajan, samankaltaista ulkokultaisuutta.

”Quisling: viimeiset päivät” on jälleen niitä kankeahkoja, museomaisen siistittyihin interiööreihin luottavia historiadraamoja, joiden ainoa katsomisperuste on yksi hyvä näyttelijätyö, nimihenkilöä esittävä Gard B. Eirdsvold. Hänen ansiostaan aihe itsessään nostaa mieleen monia jännittäviä kysymyksiä filmitaiteen mahdollisuuksista käsitellä tällaisia Hitlerin ja Stalinin kaltaisia psykopaatteja. 

Tavallaanhan nukkehallitsija Quislingin oikeuskäsittely ja keskustelut hänen luonnetyypistään antavat mahdollisuuden pohtia, millainen maailmansodan loppunäytös olisi ollut, jos Hitler (tai vaihtoehtohistoriassa Stalin) olisi saatu ’historian tuomittavaksi’, kuten eräässäkin laulussa lauletaan. Tätä ajatellessa on pakko myöntää, että tietenkään noiden ihmishirviöiden persoonasta ei voi tehdä historiallisia(kaan) elokuvia, koska muuten heidän hirmutekonsa saisivat ikään kuin inhimillisesti ymmärrettävän eli vähintäänkin narratiivisesti (miljoonien kärsimyksen ”selittävän”) mielekkään motiivin. Samasta syystä tähän elokuvaan on ympätty selittelyltä kalskahtava alaotsikko ”viimeiset päivät”. Näin tehdään selväksi, ettei ”Quisling” tarkoita nyt AIHETTA (oman kansansa pettävää ihmistyyppiä) vaan historiallista HENKILÖÄ.

Kaikista taiteaanalan rajoituksista taas juohtuu mieleen, miksei sitten Quislingin oikeudenkäynnin yhteydessä käsitellä kaikkia niitä ihmisiä, jotka päästävät Quislingin kaltaiset ihmiset valtaan? Aivan ohimennen elokuvassa todetaan, että Quisling oli Norjassa ministerinä jo ennen maailmansodan puhkeamista. Miten sellainen on mahdollista, jos hän kerran oli pienen puolueen edustaja?

 

Taas kerran saa todeta saman kuin monen muun isolla budjetilla vesitetyn filmin kohdalla, että Quisling-elokuva on kaikkiaan sarja hukattuja mahdollisuuksia. Se on venytetty kahteen ja puoleen tuntiin keskittymällä liiaksi tuomiotaan odottavan führerin vankilapappiin, Pederiin. Papin on tarkoitus olla tarinan varsinainen draamallinen hahmo, koska oikeudenkäynnin aikana hän tajuaa, miten Quislingin päätökset kytkeytyvät hänen moraaliseen heikkouteensa miehitysvuosina. 

Pappia esittää Anders Danielsen Lie, yksi kansainvälisesti edustavimpia norjalaisia
näyttelijöitä, ja olemukseltaan aivan liian nuori ja siloposkinen hahmo kärsivän papin rooliin. Miksi näin? Olisiko syy roolivalintaan se, että näyttelijä A.D. Lie esitti elokuvassa 22 July (2018) puolestaan oman aikamme arkkinatsia, A.H. Breivikiä? Eli olisiko tarkoitus aktivoida katsojien ajatukset näkemään tätä kautta Quislingin yhteys nykypäivään? Miten tahansa, valinta on järjetön lapsus, samaa luokkaa kuin muut klaushärömäiset pahuuden historiaa siistivät kiiltokuvamaisuudet.

Jos elokuvan olisi leikannut puoleentoista tuntiin keskittyen tiiviisti Gard B. Eirdsvoldin kasvoihin ja päättänyt sitten vartiksi pidennettyyn käsivaralla kuvattun teloituskohtaukseen, tulos olisi ollut aihettaan kohtaan yhtä brutaalin rehellinen kuin nyt tuo aivan liian lyhyeksi jäävä lopetus.


Elokuvan mahdolliset heikkoudet ennalta aavistaen päädyin katsomaan Quislingin vain siksi, että tämä oli viimeinen päivä käyttää vuoden vanha Niagaran sarjalippu. Teatterista lähtiessä harmittivat hukkaan käytetyt tunnit, mutta sentään tuli mieleen etsiä käsiin Jan Troellin versio norjalaisesta fasistista, elokuva Hamsun (1996). En ole nähnyt sitä kuin kerran televisiosta, mutta muistelisin sen olleen aivan eri tavalla vaikuttava historiallinen henkilökuva kuin Quisling.

Remainders of the Day | Making It So (elämäkertoja)

 
Öisin luen aivan erilaisia kirjoja kuin päivisin. Herään tyypillisesti kello 4:n tienoilla ja vaikka käyn vain vessassa, en millään saa unta uudelleen. Tehokkainta olisi mennä olohuoneeseen nukkumaan ja lukea printtikirjaa, mutta makkarissa on tuntuvasti lämpimämpää. Joten ollakseni herättämättä S:aa luen pädiltä e-kirjoja, ja vaikka se on yllättäen intensiivisempää lukemista (yön tunnit menevät hetkessä) kuin printtilukeminen, niin e-kirjat eivät nukuta kuten printtikirja. Myös podcastit ovat vaihtelevan tehokkaita unilääkkeenä, kunhan löytää sopivan tasaisen radiokeskustelun. BBC:n In Our Time on edelleen ainoa mitä suosin. Esimerkiksi IOT:N hannoverilais-dynastiaa käsittelevän podcastin kuuntelin neljästi ennen kuin pääsin loppuun saakka nukahtamatta.

Tänä syksynä kaksi parhaiten unettavaa e-kirjaa ovat olleet elämäkerrat, Shaun Bythellin kolmas kirjakauppiaan päiväkirja -teos, Remainders of the Day (2022), sekä Patrick Stewartin muistelmateos Making It So (2023).

Vaikka Remainders of the Day on täsmälleen samanlaista päivärutiinien kuvailua kuin edelliset Shaun Bythellin (s. 1970) teokset, sitä lukee iloiten ihmisestä, joka kirjaimellisesti elää kirjoille ja kirjoista, ja hänen ympärillään on ihmeellinen joukko kirja-aktiiveja, joiden ansiosta Skotlannin suurin kirjakauppa pyörii Wigtownissa uhmaten digijättien imperiumeja. Niinpä Bythellin kirjoissa yhdistyvät kaikki kolme asiaa mitä ihailla: Skotlanti, vanha kirjallisuus, ja yhteisöllistävä aktivismi. Bonuksena on itsevaltainen kirjakauppakissa Captain... 

Ja jos tämä yhdistelmä tuntuu lukijasta liian idylliseltä ollakseen totta, niin Bythell todistaa, että itse asiassa helvetti eivät ole sartrelaisittain toiset ihmiset, vaan toiset kirjaihmiset, ne joita sanotaan "asiakkaiksi". Tästä hän on tehnyt erillisen kirjankin, Seven Kinds of People You Find in Bookshops (2020), joka valitettavasti ei ole lainkaan niin hauska kuin miltä kuulostaa, päinvastoin.

Tietysti rivien välistä on kaiken aikaa lukevinaan miten karismaattinen hahmo Bythell on tietämättään. Hänen ympärillään hyörivien naisten määrästä voi päätellä paljon muutakin, ennen kuin kirjoittaja itse nostaa häntäänsä tokaisemalla ikään kuin ohimennen että onpas hassua miten tyttöystävät hermostuvat löytäessään pesukoneesta edellisten unohtamia alusvaatteita. Kirjan epilogi on kaikkiin odotuksiin nähden kuitenkin aikamoinen aikapommi: epilogi on laadittu kuusi vuotta myöhemmin kuin kuvailtu kirjavuosi 2016 ja välivuosina herra Bythell on saanut kokeakseen kaikki ne onnettomuudet mitä komealle kirjakaupan omistajalle voi tapahtua: vannoutunut poikamies on mennyt naimisiin ja toinen lapsikin on jo tuloillaan.

Päiväkirjamaisen rehdisti tylsähän tämä Remainders of the Day on… ja juuri siksi voisin lähettää Bythellille fanikirjeen, että teethän vielä neljännenkin päiväkirjakirjan, ja onhan Captain vielä hengissä?

Myös Patrick Stewart (s. 1940) kuvailee ikuisen poikamiehen flaksia Making It So -elämäkerrassaan. Omalla taiteenalallaan sir Patrick etenee peräti Royal Shakespeare Companyn leipiin, mutta taiteellinen ambitio on lopultakin hänelle yhdentekevää, kun tarjolla on julkisuutta ja naisia ja rahaa Hollywoodissa. Tässä järjestyksessä.

Kirja on kaikkiaan erittäin masentavaa luettavaa, jos on yhtään mennyt siihen halpaan, että sir Patrick olisi elävä todiste shakespearelaisen näyttämöperinteen soveltamisesta amerikkalaiseen viihdekulttuuriin. Suurin osa kirjaa on kuin kenen tahansa superjulkkiksen elämäkerrasta. Alkuosa koostuu pitkällisen tylsistä perhekuvauksista Yorkshiresta, jälkipuoliskon täyttävät anekdootit Stingin tai Paul McCartneyn kaltaisten julkkisten tapaamisista, sekä pikaisten avioerojen rytmittämät huokailut 30 vuotta nuoremmista pupuliineista, joiden kanssa vakava suhde – Patrickia mukamas hämmästyttäen – romuttuu trooppisen lomailun jälkeen. Sir Patrickin oma urajulkisuus rakentuu täysin STNG-sarjan varaan, mutta siitä hänellä on kerrottavanaan vain lisää anekdootteja lavasteiden takaa. 

Itse en olisi kirjasta kiinnostunut, ellei Making It So olisi ollut tänä vuonna peräti scifi-fandomin nostamana Hugo-ehdokkaana. Mutta scifistähän herra Pee ei ole koskaan vähääkään kiinnostunut, kuten käy ilmi. Eikä häntä edes Star Trek -maailma kiinnosta vanhoina vuosinakaan muutoin kuin viimeisenä tilaisuutena päästä vielä kerran (Picard-sarjan kolmella kaudella) viihdejulkisuuden valokeilaan, joka sentään on aivan toista luokkaa kuin teatteritaiteen suoma maine. Tylsä äijä, tylsä kirja.

Sarah Shipp: Thematic Integration in Board Game Design (tietokirja)

Sarah Shipp: Thematic Integration in Board Game Design

171 s.
2024, CRC Press
 

Erityistä tässä tuoreessa kirjassa (2024) on kustantajan esitelyn mukaan:
- Se keskittyy teeman integrointiin lautapeleissä
- Se esittelee teorian soveltamista käytäntöön, suunnittelijoille ja alan opiskelijoille


Kirja on suunnittelijan opas ja erittäin kuivakas sellaisena, joten siitä olisi minun turha kirjoittaa arviota. Esittelen lähinnä sen I osiota (Principles of Theme), joka tuntui hyödyllisimmältä näin teemaorientoituneen sunnuntaipelaajan kannalta. Olen seuraavassa valikoinut osiosta keskeisiä ajatuksia ja (ensin höpöälyllä raakakäännöksiä tuottaen) yrittänyt tiivistää sopivia suomennoksia, fingelskaakin suosien.

Kirjan luettavuutta voisi suositella vähintäänkin sillä, että Shippin käyttämät luokittelut poikkeavat siitä, mitä muissa vastaavissa oppaissa olen nähnyt. Kirjoittaja Sarah Shipp voi olla tuttu peliharrastajille Ludology-podcastin mekaniikkoja selittävistä tietopläkäyksistä. Kirja muistuttaa hyvässä ja pahassa Geoff Engelsteinin mekaniikkoja luettelevaa teosta (2019, yhdessä Isaac Shalevin kanssa) ja on ilmestynyt Engelsteinin kuratoimassa sarjassa  CRC Press Guides to Tabletop Game Design.

1. MILLOIN PELISSÄ ON TEEMA

Shipp’in mukaan lautapelin teema tarkoittaa ”aihetta sellaisessa lähtöasetelmassa (setting), jolla on vähintään yksi sellainen yhteys mekanismeihin, joka johtaa pelitilanteiden ennalta määrittelemättömään etenemiseen (kursiv. minun) sekä mekaniikoissa että temaattisella tasolla. Aihetta ei ole välttämättä esitelty pelin oheisteksteissä.”

Määritelmä painottaa aihetta, mutta kirjan myöhemmillä sivuilla aihe ja teema voivat olla lähes mitä tahansa, ja sen vuoksi jopa ”pallon potkiminen” voi nousta teemaksi. Jos sanoisin lapselle, että pelataanpas peliä, jossa teemana on ”pallon potkiminen”, niin hänkin varmasti osaisi ihmetellä, miten moinen ”peli” eroaa varsinaisesta pallon potkimisesta.

Korostaisin kuitenkin tuota ennaltamäärittelemättömyyttä Shippin hyvänä huomiona. Tässä tiivistelmä alkukielisesti: "Theme in hobby board games is a subject in a setting (that may be unspecified) with at least one connection point to the mechanisms which results in an undetermined progression of events at both the mechanical level and the thematic level."

Myös tuo ”setting” jää ainakin kirjan alkuosassa olemattoman vähälle määrittelylle. Lisäksi sana on ollut hankalasti suomennettava myös kirjallisuuden ja elokuvien yhteydessä. Joskus sen voisi kääntää yksinkertaiseksi fiktion ”maailmaksi”, joskus ”lähtötilanteeksi” tai "lähtöasetelmaksi"; oma suosikkini on ”esillepano”. Pelien yhteydessä houkuttaisi suomentaa se ”toimintaympäristöksi” vaikka Shipp – teatterialan ammattilaisena – viittaa sillä enemmänkin näyttämömäiseen, aiheen materiaaliseen esillepanoon. Mutta ei voi sanoa joka kerta ”aiheen materiaalinen esillepano”. Siispä Kielitoimistolle terkut että ”setting” saisi kelvata jo viralliseen fingelskaan.

Shipp toteaa, että teeman on siis yhteydessä pelattavuuden dynaamiseen luonteeseen. Jos voitat taisteluaiheisen pelin saamalla pisteitä eniten resursseja (eikä taisteluista) tuottavasta sessiosta, teema saattaa tuntua läsnäolevalta mutta sekavalta, koska pelattavuuden tavoite ei vastaa teemaa. Mutta voiko teema olla olemassa ilman lähtöasetelmaa (setting)?

Shippin mukaan on sekä vaikeaa että harvinaista, että teemaa voisi olla olemassa ilman lähtöasetelmaa. Lähtöasetelma on usein suurelta osin kuvituksen tarjoama tai siitä pääteltävissä. Siksi määrittelemättömät settingit ovat yleisimpiä peleissä, joissa on ohut mekanismeihin liittyvä aihe, mutta joissa ei ole (tai on vain vähän) kuvitusta tai muuten erityistä tietoa lähtöasetelmasta.

Shipp pohtii, varmistaako aiheen erottuminen teeman olemassaolon ja toteaa, että voi olla epäspesifejä aiheita, jotka pelissä eivät toteudu teemana. Tutuin esimerkki tällaisista tapauksista ovat ne pelit, joissa pelaajat toimivat ’omana itsenään’ (players acting as themselves). Jos pelissä ei ole fiktiolle ominaisia puitteita eikä hahmoja ja pelaajat toimivat omana itsenään, pelillä ei ole teemaakaan.

2. TOIMINNOT TEEMAPITOISUUDEN MUKAAN

Useimmissa peleissä on sekoitus erilaisia toimintotyyppejä  (action types). Shippin mukaan tärkeintä on ymmärtää ero liitännäistoimintojen (associated actions) ja teemasta muistuttavien (evocative) toimintojen välillä. Siteerataan vielä tämä itsestäänselvyys: teemapitoisessa pelissä pitäisi olla terve annos teemasta muistuttavia toimintoja. Niiden avulla hoituu suurin osa maailmanrakentamisesta, pelisessiossa sisältä ulospäin.

Pelissä voi olla viidenasteista toimintoja riippuen siitä, minkä verran niissä on temaattisuutta: mekaaninen, liitännäinen, metaforinen, simulatiivinen ja kirjaimellinen toiminto. Toiminnot ovat pelaajan tekemiä muutoksia pelitiloihin, jotka toteutuvat pelin alettua ja ennen pelin päättymistä (eli pelin alku- ja loppupelin pisteytystä ei lasketa toiminnoiksi).

Kahta ensimmäistä toimintotyyppiä voitaisiin kuvata hyötykeskeisiksi (utilitarian) toiminnoiksi. Ne edistävät pelattavuutta lisäämättä temaattista kokemusta.

1. Mekaaniset toiminnot ovat pelin teemattomia toimintoja. Lähes jokaisessa pelissä on joitakin tällaisia. Esimerkkejä ovat kortin vetäminen tai voittopisteen saaminen. Teemallisessa pelissä nämä toiminnot ovat välttämättömiä pelin toimivuuden kannalta, mutta niiden tulisi tapahtua mahdollisimman paljon taka-alalla. Suunnittelijan on pakko sisällyttää mekaanisia toimintoja peliin, mutta tulisi tehdä se säästeliäästi.

2. Liitännäistoiminnot (associated actions) vahvistavat teeman yhdenmukaisuutta, mutta eivät liity mekaniikaltaan tai kokemuksellisesti teemaan. Toisin sanoen liitännäistoiminnot on vain jotenkin merkitty teeman kannalta, ja siinä kaikki. Shipp käyttää esimerkkinä peliä, jossa toimintojen teemana on potkaista pallo maaliin. Toiminto, joka siirtää tokenia osoittamaan, oletko potkaissut vuorollasi vai et, olisi liitännäistoiminto. Toiminto ainoastaan sivuaa teemaa (potkiminen). Aivan kuten mekaaniset toiminnot, jotkin liitännäistoiminnot voivat olla välttämättömiä pelin toimivuuden kannalta.


Seuraavat kolme toimintatyyppiä ovat teemasta muistuttavia toimintoja (evocative actions):

3. Metaforinen toiminto herättää samankaltaisia kokemuksia, tunteita tai käsitteitä (idioms, sanoo Shipp...) kuin teema. Tämä kategoria on kuulemma saanut inspiraationsa Geoff Engelsteinilta. Pallonpotkimispelissä nopan heittäminen ja maalin tekeminen kuutosella olisi metaforista toimintaa. Onnistuneen nopanheiton kokemus jäljittelisi onnistuneen potkun kokemusta, mutta ei simuloi fyysistä potkimista. Metaforiset teot voivat toimia emotionaalisina simulaatioina. Ne voivat hyväksikäyttää aihepiiriin sopivia käsitteitä, kuten korkeiden nopanheittojen ja onnistumisten korrelaatiota.

4. Simulatiiviset toiminnot tuovat esiin teeman jäljitellen todellisia fyysisiä tapahtumia. Kiekon näpäyttäminen ympyrään simuloi pallon potkimista tavalla, jota ei simuloida nopan heittämisellä.

5. Kirjaimelliset toiminnot ovat pelaajien todellisia esityksiä teemasta. Kirjaimelliset toimet ovat askeleen simulatiivista pidemmällä. MonsDRAWsityssä pelaajat ovat poliisin tunnistuspiirtäjiä. Pelissä he kirjaimellisesti tuottavat luonnoksia ”todistajan” antamien kuvausten perusteella.


Esimerkkejä mekaniikkoihin kudotuista teemoista tarjoavat Guillotine ja Everdell. Guillotine on pienen laatikon korttipeli, joka on samankaltainen monimutkaisuudessaan kuin Love Letter. Guillotine-pelissä pelaajat järjestävät aatelisia teloitusjonoon Ranskan vallankumouksen aikana. Toisin kuin Love Letterissä, korttien hahmot ja pelimekaniikka tuntuvat liittyvän pelin teemaan. Silti Guillotinen teema on vain löyhästi sidottu mekaniikkaan. Pelaajat ovat enemmän huolissaan pisteiden keräämisestä kuin teemaan sopivan tarinan muodostumisesta.

Kun pelissä painotetaan sellaisten komponenttien hankkimista, joilla on määrättyjä numeroarvoja voittoa varten, teema jää yleensä strategisen matematiikan jalkoihin. Sen sijaan Everdellin kaltaisissa peleissä tavoite saada eniten pisteitä jää  – sanoo Shipp – mekaanisten ja temaattisten tavoitteiden varjoon. Teeman innostamat pelaajat saattavat haluta taloja kaikille kaupunkilaisilleen tai saavuttaa tietyt tavoitteet kerronnallisten elementtien vuoksi, vaikka tämä ei olisikaan niin optimoitua voittamisen kannalta.

Jos pelissä on jokin keskeinen temaattinen metafora, se eroaa peleistä, jotka on suunniteltu tiettyä kokemusta varten. Pelisuunnittelija voi kuitenkin käyttää molempia samanaikaisesti. Suunniteltu kokemus on se, miltä pelaajien halutaan tuntuvan pelatessaan peliä. Keskeinen metafora on kognitiivisempi ilmaus ideasta, joka liittyy vahvasti komponenttiin tai toimintaan. Esimerkiksi yhteistyöpeli Paleon keskeinen metafora on selviytymiskamppailu alkukantaisina ihmisinä, mikä ilmaistaan pelaajapakoilla, jotka paljastavat satunnaisia haasteita pelaajille. Paleon pelikokemukseen sisältyy kiireen, stressin ja helpotuksen tunne, jonka pelaajat tuntevat kohdatessaan keskeisen selviytymismetaforan pelimekaniikan avulla.



3. PELIT RAKENNETYYPEITTÄIN

Harvat pelisuunnittelut lähtevät liikkeelle teeman kannalta keskeisestä metaforasta. Monet suunnitteluideat alkavat yleisistä mekaanisista konsepteista, joihin myöhemmin liitetään teema.  Shipp esittelee kuusi luokkaa pelejä rakenteiden perusteella, mutta näitä luokkia voidaan yhdistellä eri tavoilla, jolloin saadaan aikaan hyvinkin erilaisia pelejä. Jaottelu etenee sen mukaan, miltä rakenteet pelaajalle tuntuvat ja minkälaiset teemat sopivat niihin hyvin, etenkin kahden ensimmäisen kategorian kohdalla.

1 Pulmapelit. Tämä kategoria voitaisiin jakaa kahteen alaluokkaan: pulmanratkaisurakenteisiin, joissa edetään yksittäisten kysymysten/vastausten kautta, ja tehokkuuspulmiin (efficiency puzze), joissa voi olla useita oikeita vastauksia.  Näitä kahta alaluokkaa voi kuitenkin esiintyä samassa pelissä, kuten Project L -pelissä. Edelliseen kategoriaan kuuluvat logiikkapulmat, päättelypelit, koodien murtaminen ja muut vastaavat mekaniikat. Tehokkuuspulmiin kuuluvat bingo-mekaniikat ja ajan tai resurssien hallinta, joissa tavoitteena on suorittaa toimintoja tehokkaammin kuin muut pelaajat. Tehokkuusarvoitukset ovat yleisimpiä vähäisen vuorovaikutuksen kilpailupeleissä.

2 Sykliset rakenteet sisältävät toistuvia tapahtumia. Sykliset rakenteet perustuvat ajoitukseen, mutta aivan eri tavalla kuin pulmanratkaisurakenteet. Syklit vaativat, että tiettyjä pelitiloja on hyödynnettävä taktisesti juuri oikealla hetkellä, mutta ne eivät välttämättä aiheuta pulmanratkaisurakenteiden kaltaista ”ajan loppumisen tunnetta”. Syklit voivat olla pelaajariippuvaisia, kuten Everdellin vuodenajat, jotka etenevät jokaisella pelaajalla vasta, kun hän on saanut edellisen kauden päätökseen, tai syklit voivat olla universaaleja, kuten 7 Wondersin kaudet, jotka tapahtuvat kaikille pelaajille samaan aikaan.

Peli voi olla sekä tehokkuuspuzzle että syklinen. ”Poimi ja toimita” ja rondellit ovat mekanismeja, joita esiintyy usein tehokkuuteen keskittyvissä peleissä, mutta jotka ovat luonteeltaan hyvin syklisiä.

3 Race to finish -rakenteessa keskitytään palkitsemaan pelaaja, joka täyttää tietyn vaatimuksen ensimmäisenä. Vaihtoehtoisesti race to finish -rakenteita voidaan käyttää pelaajien karsimiseen pisteytykseen, joka on eräänlainen loppupelin pelaajien eliminoinnin muoto. Eräs race to finish -pelien tunnusmerkki on se, että pelin tempo perustuu tavoitteeseen tai voittoehtoon. Esimerkiksi Heat ja Pandemic.

4 Race to fill -rakenne on kilpajuoksu itselle merkityn alueen laajentumisesta tai hyväksikäytöstä. Tämä rakenne sopii hyvin yhteen muiden tehokkuutta korostavien rakenteiden kanssa. Race to fill -peli eroaa race to finish -pelistä siinä, että se pelaaja, joka pääsee ensin jonnekin, ei välttämättä ole voittaja vaan se pelaaja, joka tekee eniten. Tämä rakenne sisältää mekanismeja, kuten alueen hallinta, alue-enemmistö, laattojen asettaminen, kaupungin rakentaminen ja sarjojen kerääminen. Carcassonnessa yhdistyvät laattojen asettelu ja alue-enemmistö, ja se on yksinkertainen johdatus race to fill -kilpailuun, jossa pelaajat asettavat laattoja ja valtaavat alueita meepleillä.

5 Avoimet konfliktirakenteet keskittyvät siihen, että pelaajat antavat ja saavat vahinkoa muilta pelaajilta ja/tai peliltä. Nämä ovat lähes aina taistelupelejä, vaikka vahinko voi kohdistua mihin tahansa, ei vain terveyteen. Avoimen konfliktin tunnusomainen piirre on, että tavoitteet ja osapuolet ovat kaikkien pelaajien tiedossa; vahinkoa ei tehdä salassa. Avoimen konfliktin peleissä on usein pelaajien eliminointia, liittoutumia ja tasonnostomekanismeja. Useimmat kiusamekaniikat ovat avoimen konfliktin muotoja. Yleisiä teemoja ovat sota, selviytyminen ja seikkailu/luolaholvaus.

6 Salakonfliktirakenteisiin liittyy salaisia tavoitteita, salaisia rooleja, salaisia littoumia, salaisia siirtoja tai jokin edellä mainittujen yhdistelmä. Salakonfliktissa käytetään myös pelaajien eliminointia, mutta usein se tapahtuu äänestämällä. Pelaajien eliminoinnin ja äänestyksen lisäksi yleisiä mekanismeja ovat neuvotteleminen, bluffaaminen, kaupankäynti/sopimusten tekeminen, päättely ja petturit. Salaiseen konfliktiin yhdistettyjä teemoja ovat vakoilu ja diplomatia. Peitelty konflikti sisältää yleensä jonkin sosiaalisen tekijän: avoita spekulointia, keskustelua ja diilien tekemistä.

Salakonfliktipelit kuuluvat usein partypelien rinnakkaiseen luokkaan (sosiaalinen päättely jne.), mutta on myös pidempiä pelejä, joissa on painotettu salakonfliktia. Pidemmissä/vaikeammissa peleissä todennäköisesti yhdistetään salakonflikti muihin rakenteisiin, erityisesti avoimeen konfliktiin. Fury of Dracula on piiloliikepeli, jossa suurin osa pelaajista yrittää metsästää ja pysäyttää Draculan, jota yksi pelaajista esittää. Kuitenkin aina kun metsästäjäpelaajat löytävät Draculan tai toisen vampyyrin, peli siirtyy avoimiin konfliktimekanismeihin. Bang! on esimerkki pienestä pelistä, jossa sekoitetaan avointa ja peiteltyä konfliktia. Pelaajilla on piilotetut roolit, jotka paljastuvat, kun pelaajia eliminoidaan avoimen konfliktin kautta.


Joskus pelin rakenteessa on kaksi selvästi erillistä puoliskoa tai vaihetta, esimerkiksi Boskissa, jossa pelaajat kasvattavat puita pelin ensimmäisellä puoliskolla ja levittävät lehtiä toisella puoliskolla. Pelin puolikkailla voi olla erilainen rakenne, mutta peli ohjaa, milloin ne tapahtuvat.

Toisinaan peleissä on pelaajien toiminnasta riippuvia käännekohtia.  On olemassa kaksi hyvin yleistä käännekohta-rakennetta: ”Nappaa aarre ja juokse” ja ”Niität mitä kylvät”. ”Nappaa aarre ja juokse” -rakenteessa peliä kehittävä toiminto on mahdollisimman monen pisteitä tuottavan esineen hankkiminen (yleensä tehokkuuspuzzle). Käänteen jälkeen pelaajien on siirryttävä mahdollisimman nopeasti alueelle, jossa he voivat saada saaliinsa mukaiset pisteet (race  to finish). Tällaisissa peleissä keskitytään yleensä push your luck -mekaniikkaan. Lautapelissä Clank! pelaajat kirjaimellisesti nappaavat mahdollisimman paljon aarteita, ennen kuin he juoksevat kilpaa pakoon lohikäärmeen luolasta.

”Niität mitä kylvät” -rakenteessa kerätään ensin resursseja tai rakennetaan omaa pakkaa ”koneeksi”, käänteen jälkeen lunastetaan pisteitä sen perusteella mitä on edellä saatu aikaiseksi. Korttipeli Dominionissa on käänne, kun pelaajat lopettavat pakan ”koneiden” rakentamisen ja alkavat yrittää muuttaa korttejaan pisteiksi.

*

Kirjan muutkin luvut voivat olla kiinnostavia alan opiskelijan tai suunnittelijan kannalta. Mutta eivät ne kyllä yhtään syvällisemmiltä vaikuta olemassaolevien pelien analyysissä ja oppimisessa. Tällaisia ovat niiden aiheet:

LUKU 4 Tarinan ja pelattavuuden yhdistäminen
LUKU 5 Kerronnan rakenne
LUKU 7 Hahmojen hyödyntäminen
LUKU 8 Setting 
LUKU 9 Kaiken edellisen (luvut 1-8) yhdistäminen suunnittelussa
LUKU 10 Ideat ja tutkimus
LUKU 11 Editointi teeman tehostamiseksi
LUKU 12 Suunnitteluoppaita

Joutokuun päiviä ja töitä (kynätyöläisen elämää)

Joutokuu, 1. päivä

Kun muut vajoavat passiivis-materialistiseen jouluhysteriaan ja analogisen maailman poissulkevaan digimässyttelyyn, on paras aika sissikirjoittaa kaikkia niitä keskeneräisiä teoksia, jotka kuvittelee kirsikoiksi fiktio- ja tietogenrejen tekstimassoihin. Sissikirjoittamisen kääntöpuoli on se, ettei obskuurien kirjajulkaisujen määrästä kukaan kiitä eikä mediakaan siitä piittaa, kun ei ole tarpeeksi julkkis ja/tai tarpeeksi hesalainen kirjoittaja.

Tampereen kirjamessut eli Kirjafestarit on onneksi niin paikallinen, piirisarjahenkinen tapahtuma, että siellä on helppo tuntea itsensäkin merkitykselliseksi. Kiitos menee jälleen Pirkkalaiskirjailijoille, jotta messuille pääsi jälleen esiintymään ja sai tuntea itsensä nimenomaan TOIMIJAKSI eikä vain kirjaturistiksi, kuten hesalaisten kirjamässyttelyissä lokakuussa. Kiitos menee tietysti myös Aamulehdelle, että on saanut edelleen olla mukana Tulenkantaja-palkinnon raadissa ja edes sen motivoimana seurata uusinta kotimaista kirjallisuutta, vaikkei siitä raatityöskentelyn vuoksi voikaan missään luettua referoida.

 

Tänä aamuna kävin vetämässä rakkaus-aiheisen paneelikeskustelun, minkä perään olikin sitten Tulenkantaja-palkinnon jakotilaisuus, paikalla (vasemmalta lukien) Terhi Törmälehto, Helena Immonen, Asko Jaakonaho ja Siiri Enoranta. Kuvasta ja paikalta puuttui viides ehdokas Mikko Kauppila, joka oli parhaillaan Helsingin Kaupunginteatterin lavalla roolitöissä. 

Olin kohtuullisen varma, että palkinnon päätuomari Satu Rämö valitsee voittajaksi Törmälehdon romaanin joka sattui olemaan oma suosikkinikin noista kirjoista, ylipäänsä vuoden paras lukuromaani – mutta Rämö valitsikin sen mikä oli ajankohtaisin eli Helena Immosen sotatrillerin Operaatio Tulikettu. No, jos kustantamoissa ollaan yhtään hereillä, niin jo palkintoehdokkuuden luulisi herättelevän niitä markkinoimaan muitakin ehdokaskirjoja käännöksiksi ulkomaille.

Festari-viikonlopun mukavin osuus oli eilen Telakka Kuplii -off-tapahtuma, jossa oli oikeasti kirjallisuudelle suopea intiimi tunnelma, ja saattoi katsella sekä kirjoja että kirjailijoita tuopillinen hyvää olutta kädessään. Vastaavia off-tapahtumia mahtuisi festarin läheisyyteen muitakin, yksi per pubi.

Joutokuu, 3. päivä

Täydellinen vastakohta sunnuntaille. Kurkku on kipeä, kuumetta ei ole, mutta kurkkukipu riittää valvottamaan eikä väsyneenä tekisi mieli keskittyä mihinkään. Kaiken lisäksi päivän ensimmäinen sähköposti on hylsy apurahahakemukseen. Edes armonpaloja ei heru, vaikka miten vakuuttelisi taidetta edistävänsä siitä kirjoittamalla. 

Mieli hallituksen leikkauksista muuttuu hetkessä. Annan teille luvan hävitykseen, KUNHAN heilutatte viikatetta ensimmäiseksi taiteen kritiikkiin ja tutkimukseen.

Päivän elokuvana katson robottiapokalypsia (Subservience) ja hylsyistä tiheän vuodenajan kirjana luen Nansen-elämäkertaa "Läpi jäisen helvetin". And we would all go down together. Jopa tiskausmusiikkia kuunnellessa voi vihata Amerikkaa yleisesti ja ihmiskuntaa erityisesti.

Marraskuussa sain toki Liitolta 2000€ apurahan romaanin kirjoittamiseen. Se on paljon SUHTEUTETTUNA siihen nähden, kuinka monta on hakijoita ja että enempää ei kukaan saa. Jäisten helvettien nimeenkin olen aidosti kiitollinen Liitolle ja valmis Liiton riveissä hyökkäämään oikeistohallituksen linnakkeeseen, jos veteraaneja apuun tarvitaan.

Silti se excel-puoli aivoja suhteuttaa apurahan myös siihen, että edelliset 19 kuukautta olen kirjoittanut kaikenlaista tämän suomalaisen kirjakulttuurin hyväksi ilman mitään apurahoja ja mitään säännöllisiä tuloja. Se tekee noin 105€/kk, jos katsoo taaksepäin. Tai varsinkin jos katsoo genresihdin tai ei-helsinkiläisyyden suppilosta kaikkia niitä apurahoja, jotka ovat jääneet saamatta. Ei pitäisi, laadilaa. Mutta myöskään ei voi olla katsomatta.

Joutokuu, 6. päivä

Keskiviikkona ei kurkku ollut enää kipeä, mutta olo nuhaisen väsy ja yskäinen kuin pitkänkin flunssan jälkeen. Riittävän epäkipeä silti, että sain tehtyä käsis-arvion, kuukauden ainoan dedis-homman. Uuno Turhapuron tavoin olen unohtanut millä sanalla näitä "hommia" kutsutaan, ehkä ryö, mutta sehän on japanilainen rahayksikkö. Iltapäiväpeleissä ei taaskaan muita kuin S ja E ja minä.

Torstaina viimein liikkeelle, polvi tuntui kipeältä kävellessä kun kaksi vuorokautta mennyt loikoillen. Hyvin voisin viettää lopun ikäni ihan vain täydennellen sotakirja-historiikkia. Aina löytyy jotain vuosisadan mittaisia aukkopaikkoja, etten tiedä mitään siitä, miten vaikkapa tragediaan suhtauduttiin antiikin ja Shakespearen välillä. Kaiken muun ajan voisi viihdyttää itseään kasarifilmien nostalgialla ja lautapelejä opettelemalla. 

Illalla kuukauden ainoa ruumiillinen ryö, Portin postitustalkoot. Meitä on vähemmän kuin yleensä, vain superpakkaajat herra V ja E sekä minä liimaamassa osoitetarroja, tosin R ja L ovat tehneet jo pohjat ja tohtori Pietilä tulee hänkin lopulta avuksi. Mutta postittajien vähyydestä huolimatta kaikki sujuu nopeammin kuin koskaan ennen. Mitä tämä todistaa? Että Postinkin ryövoimavähennykset ovat oikeasti tehostavia? 

Talkookahvittelusta vastaa lähin Subbari, koska tässä junttikaupungissa kaikki kahvilat sulkeutuvat jo 17:ltä. Subbarin superpakkaajalla menee tarkka ryörytminsä sekaisin, kun ryhmämme sanoo avuttoman "ööö" hänen valintakysymyksiinsä, ja kaksi pyytää pelkän keksin.
 

Tänään on sitten taas kansallinen itsekkyyspäivä. Vielä viikko Luciferuksen päivään, ainoaan valopilkkuun tässä hengeltään routaantuneiden maassa. Mutta mitenkähän suomalaiset tyhjensivät talvihuussinsa vuosisata sitten? Routaiseen maahan ei lokakuoppia kaivella. Ehkä se kaikki museoitiin? Ehkä vain sisäistettiin. Täyttyi kansallinen tyhjiö.

Joutokuu, 9. päivä

Lauantaina maailmanhistoria mullistui Syyriassa. Merkillepantavaa suomalaisen näkökulmasta oli, että suomalainen Yle ei huomioinut sitä lainkaan. Tämä on se toistuvin Ylen ongelma. Juhlapyhien aikaan vähät välitetään mitä maailmassa tapahtuu, toimittajat makaavat krapulassa. Uutistoimitus kierrättää linnanjuhlien luksuskuvia läpi viikonlopun ja sitten sunnuntai-iltana väännetään Syyrian yllättävyys siihen muotoon, että vika onkin vastaanottajissa:  Syyrian kansannousun tiivistelmä otsikoidaan "putositko kärryiltä", jotta huomio ei kiinnittäyisi siihen, miten vähän Yle asiasta tietää. Kun kaikki oleellinen on jo tapahtunut ja Yleltä seuraamatta. Riittäisi jos toimituksessa olisi hereillä yksi toimittaja, joka valikoisi kansainvälisten uutistoimistojen virrasta olennaisen. Resurssien sijaan ongelma on edelleen asenteissa. Umpimielisen kansan oletetaan ansaitsevan umpimielisen uutistoiminnan. Tähän ei sitten muuta elävää todistetta Yle tarvitsekaan kuin persupuolueen.

Sunnuntaina oli aurinkoista, vietimme itse pelipäivää, mutta nostalgisoimme puurokäynnillä Annikilla, jossa niin ikään tutustuimme peliharrastajiin. Omaan pöytään pöydättiin Viticulture, vaihteeksi jopa 5 pelaajaa.

Näin on viikko taas mennyt. Viikon scifistisin uutinen oli "halpisläheinen", kiinalainen muutaman euron kuvasimulaatio vainajasta. Kyllä, todellisuus saavuttaa pian tieteisfiktion preesensin.

Edellisen viikon kovinta scifiä oli uutinen, että päivittäin (!) dumpataan maailmassa 15 miljoonaa kännykkää. Ja tällaiselta globaalilta kuluttajakunnalta pitäisi odottaa asenteiden ekologista U-käännöstä? Itsepetoksen kulttuuriset kerrokset ovat niin paksu sedimentti, että mikään ydinsotaa vähäisempi uutispommi ei sitä enää murra.

Tänään maanantaina taas kirjastokierroksen arkeen eli kauempana en kotoa käy kuin Sampola, Gopal ja marketti. Raitsikkakorttia käyttäen ei kävelyä kerry päivässä yhteensäkään kuin runsas kilometri. Paljon alle terveysrealismin. Kaikki alle unelmoitavan.

Antonin oletettu reitti 23.11.-14.12. Herzogilainen fantasia elvytettynä.

Illalla Monroen leffavisa. Vain yksi on joukosta pois: filmillistä (ja filmaattista...) pyhiinvaellustaan tahollaan suorittavan Antonin pitäisi olla parhaillaan jo vuoriston paremmalla puolella, jos hänellä on patikoinnista jäljellä keskimääräisillä päivämatkoilla 35*5 kilometriä. Meillä muilla ovat fantasiat tänään visailtavana.



Joutokuu, 13. päivä

Tiistaina oli syksyn ainoa seurapiiritapahtuma, Pirkkalaisten ja Taiteilijaseuran yhdistetty
pikkujoulu Mältinrannassa. Väkeä oli 40–50, suurin osa kirjailijoita. Laitoin ainoan punaisen paidan pikkujoulun kunniaksi, jälkeenpäin huomasin, että kainalo oli siitä revennyt. Ehkä huidoin liikaa runoa esittäessä. Tänä vuonna pysyttelin onneksi oluessa, niin olo ei ollut seuraavana aamuna entistäkin tukkoisempi.

Torstaina kävimme sosieteeraamassa kissojen kanssa. Niitä on täkäläisessä kissakahvilassa 13 kappaletta, mutta suurin osa nukkui pattereiden kupeessa huomaamattomina karvakääröinä. Täydellinen paikka kaamoksen käsittelyyn. Missään ei ole niin hiljaista kuin kolmentoista kissan uneksiessa.

Tänään huomaa viikon taas vierähtäneen, perjantaisauna on ainoa asia, joka enää muistuttaa arjen viikkorytmistä. Täytyy katsoa memotiedostojen päiväyksiä uskoakseen, että on jotain oikeasti edistänyt: Class War – A Literary History; Chaucer, Language, and Nation; Literatures of the Hundred Years War.

Joutokuu, 16. päivä

Lauantaina iski lumimyrsky Tampereelle, vaan enpä olisi muutenkaan käynyt kirjastoa ja kauppaa kauempana. S:n ollessa matkalla tein ruoaksi sitä ainoaa lajiketta mitä lapsi suostuu syömään, uunikalaa ja -perunoita valmispakasteista, tosin usein kuten tänään lapsi nirsoilee sillekin ja hakee omia noutoruokiaan. Mitään kunnollista en tehnyt koko päivänä. 

Luettuani Matti Laineman kirjan Nansenin naparetkeilystä päätin etsiä muutkin Laineman kirjoittamat arktiset seikkailut. Nansenin omaa matkapäiväkirjaa en ole lukenut, mutta uskoakseni Lainema on tiivistänyt omaan teokseensa siitä olennaisen. Lähikirjastosta Laineman (ja hänen tutkijatiiminsä) teoksia ei löytynyt, mutta löytyi sieltä, arvattavasti, Shackletonin antarktisesta seikkailusta 1914–1916 kertova kahvipöytäkirja. Sisällöltäänkin se on liiaksi henkilösankaruuteen keskittyvä teos, jotta viihdyttäisi vaativaa sohvannurkkalukijaa.

Lisäksi löytyi ruotsalaisen Bea Uusman Naparetki (2013) joka puolestaan periruotsalaiseen tapaan tunkee kirjoittajansa egoa hullujen (ruotsalaisten) ilmapalloretkeilijöiden (1897) rinnalle. Uusman tarina on varmasti surkuhupaisin naparetki mistä olen lukenut, etenkin kun suomalaiselle lukijalle se on täysin tuntematon. Mutta kuuluisienkin seikkailijoiden, kuten Shackleton ja Scott, retket ovat täynnä esimerkkejä siitä, miten mielipuolisen huolettomasti arktisen ja antarktisen tappaviin oloihin on suhtauduttu, vaikka edelliseltä retkeltä olisi selviydytty hädin tuskin hengissä. Ei esimerkiksi vaivauduta opettelemaan edes hiihtämistä eikä koiravaljakon hallintaa vaikka tarkoitus olisi juurikin niillä keinoin selvitä etelänavalle saakka.

Sunnuntaina kiristyi pakkanen -15 asteeseen, mikä naparetkeilijöiden tarinoissa olisi kesäisiä lukemia. Nehän käyvät metsästämässäkin vielä 40 asteen pakkasessa, kunnes aseet särkyvät ja sormet mustuvat. Itse kävelen vain tavanomaisen sunnuntailenkin Kalevankankaan ylitse. Kaupunki on aurannut vaihteeksi ällistyttävän hyvin Kalevan jalkakäytävät, mutta jättänyt auraamatta kadut. Sunnuntain eeppisiin lautapeleihin tulee tänään kaksi pelaajaa, M ja E. Istanbul pelataan tunnissa, sitten fillerinä Arnakia kaksi tuntia.

Kun napalukeminen loppui väliaikaisesti kesken, avaan jo ensimmäisen itselleni joululahjaksi tilaamistani pokkareista, Rory Clemenstin historiadekkarin Traitor. Varsinainen yölukeminen on vaikeampi valinta herätessä taas kello 4, mitä helpointa unettavaa e-kirjaa keksisi. Kuuntelen podcasteja. Kuningatar Margaretia käsittelevässä podcastissa kerrotaan Towtonin taistelun (1461) olleen niin verinen, ettei Englannissa vastaavaa koettu vuosisatoihin ennen kuin sitten maailmansodassa. Oma ajatus jumittaa jälleen siihen, etten tiedä mitään moisesta taistelusta (osana Ruusujen sotaa) ja että pitäisikö minun, ja ilmeisesti siihen nukahdan.

Tänään alkaa viimeinen ryöviikko ennen joululomailua, jonka aikana ryövire on aina parempi, kun tietää tekevänsä jotain parempaa kuin enemmistö suomalaisista. Tällä viikolla on turha odottaa itseltä enempää kuin maailmaltakaan. Muuta sähköpostia ei tule kuin kirjaston noutoilmoituksia: sarjakuvia, devareita, naparetkeilyä, ja edelleen muutama sotakirjallisuuden vähäisempi eli modernimpi edustaja, kuten Jean Lartéguyn Kunnian puolesta ja E.L. Doctorowin Marssi. En tiedä tarvitsenko niitä, mutta onpahan aikaa lukea.

Tällä viikolla voisi asettua ryöasentoon edes sen verran, että saisi editoitua sotahistorian johdantoon viimeiset sieltä puuttuvat palaset: kommentit luokkasodasta aiheena ja jonkinlaisen tiivistelmän Simone Weilin Ilias-esseestä. Molemmille olisi johdannossa selvä paikkansa... mutta johdanto on jo nyt paisunut 70-sivuiseksi, kun edes opinnäytteissä ja tutkimuksissa johdanto ei saisi olla kymmenystä enempää tekstistä. Kirjan etupainotteisuudelle ainoa selitys on se, ettei sotakirjallisuuden väkivaltaisuutta ole muualla  selitetty niin kootusti. Suomeksi. Tai ylipäänsä missään, sen perusteella mitä olen tähän mennessä aiheesta lukenut. Tässä itsetyytyväisessä digikuplassa voisi pysytellä hautaan saakka, kun ei apurahaa kirjan loppuunsaattamiselle suotu.

 

Matkalla Lielahteen pysähdyn Metsoon katsomaan mitä niiden hyllyissä olisi naparetkistä. Erikoisempi näkökulma aiheeseen löytyy ranskalaisen de La Martinièren arktisesta kauppamatkasta 1600-luvulta. Mutta kiinnostavampaa tässä pienessä kirjassa on suomentaja Pekosen pitkä esittelevä artikkeli – ja kirjailija de La M:n elämä – kuin pohjoisiin kansantapoihin keskittyvä matkakuvaus. Kirjan nimi on sikäli huijausta: jäämerellä seilaamista teoksessa on minimaalisen vähän.

Metson hyllyssä olisi tietysti paljon myös suomalaisia naparetkikirjoja, mutta suomalaiseen matkakirjallisuuteen en koske. Suomalainen matkakirjallisuus on yhdistelmä urheilusuorituksia ja naiivia terapiapuhetta, tai sitten asialla ovat nuo sankarijournalismistaan vakuuttuneet rantalat ja vakkurit ja rämöt, joille seikkailu merkitsee sitä etteivät he osaa paikallisten kieltä, puhumattakaan kirjoitustaidottomista julkkisseikkailijoista eli "kato äiti ilman lisähappea" -gustafssoneista & hintsoista. Samaa sarjaa on kyllä tuo toinen Metsosta nappaamani naparetkikirja, reppumatkailevan isoäidin Forty Shades of White (2016). Kirjaa mainostetaan sillä, että kerrankin tarjolla on maallikon näkökulma antarktiseen. Mutta jostain syystä juuri maallikolla on tarve infodumpata enemmän kuin yksikään asiansa ja alueensa tunteva napa-ammattilainen tekisi. Ällisytyttävän tylsä teos maailman eristyneimmästä seudusta. Kuten nimestä olisi pitänyt päätellä.

Joutokuu, 17. päivä

Aamun uutiset ovat junauutisia, jotka voisivat olla vuosisadan takaa:  

• Maailmalta kuuluu, että Pariisin ja Berliinin välille on avattu säännöllinen junayhteys... siis ilmeisestikin on keksitty, että Euroopassa voisi matkustaa muutenkin kuin hevospelillä...
   
• Suomesta kuuluu, että junat eivät kulje, koska eläimet heittäytyvät niiden alle... siis ilmeisestikin tämän sadistikansan joulumielen tuntien possut ovat keksineet viimeisen keinon päättää itse kohtalostaan.

Eilen tuli vielä yksi hylsypäätös apurahahakemukseen. Tiedetoimittajien yhdistys sentään osaa perustella päätöksensä, päinvastoin kuin säätiöt ja muut yhdistykset: hakemuksia on niin paljon, että kaikki 2022–2024 yhdistykseltä apurahoja saaneet ovat karenssissa. Tämä on lähes lohdullista. Vaikkei annakaan ylimääräistä kiksiä nousta sängystä uuteen pimeään aamuun ja valosarjatulta hohtavaan uutispäivään.

 

 Joutokuu, 20. päivä

Keskiviikkona pakkanen kävi 10 asteessa, mutta jo illalla ilmapuntarin neula tippui alemmaksi kuin olen koskaan nähnyt. Ainoa ohje mitä olen koskaan puntarin lukemiseen saanut on neulan muutosten seuranta. Googlaamalla ei löydy yhtään järjellistä ohjetta siihen, miten varsinaisia numerolukemia pitäisi tulkita. Se on yksi todiste lisää, että sään ennustaminen on varmempaa kyökin ikkunasta kuin supertietokoneen monitorista.

Torstain ja perjantain on satanut. Hyvällä huonolla tuurilla joulu on yhtä musta kuin sen hallituksen sydämet, joka jakoi joululahjarahoina 200 000 euroa panssarijunan museointiin ja saman verran fundamentalistikristittyjen propagandatyöhön. Lähes kirjaimellisesti hallitus jyrää köyhien ja kulttuurin ylitse ääriuskovaisten ohjastamalla panssarijunalla. Tämä sietää pitää mielessä, kun vuoden suurinta vertauskuvien juhlaa vietetään.

Itselleni liikuttavin vertauskuva on Kumma Yhteensattuma. Torstaina kävin pitkästä aikaa tutkimassa Lukulaarin scifi-hyllyä ja ostin Greg Eganin romaanin. Täsmälleen samana iltana joku helsinkiläinen kyseli myytävänä olevasta Egan-novellikokoelmastani. Yleensähän Tori-foorumille myytäväksi laittamiini kirjoihin tulee kyselyjä ehkä pari kertaa vuodessa. Yhteensattuma on aivan uskomaton. Sitä voi selittää vain siten, että olen ainoa ihminen tässä maassa joka lukee Egania ja juuri joulun aikaan vanhojenkin kirjojen kierto vilkastuu. Kun tänään vein Egan-kirjan Tampereella vierailevalle ostajalle, kävi ilmi, että kyse oli hänen isänsä joululahjatoiveesta. Siinä vaiheessa olisin antanut kirjan ilmaiseksi...

Joutokuu, 22. päivä

Perjantai-iltana sää viileni pakkasen puolelle, lauantaina oli jäätävä sää ja tänään taas räystäät röpöttävät suojasäätä. Vain aatoksi on luvassa aste pari pakkasta. Viikko on ollut vieläkin laiskempi kuin millaisena se alkoi. Arktisia matkakuvauksia lukisin vaikka vuorokauden ympäri, mutta niitä ei loputtomiin riitä. Ainakaan sellaisia vanhan maailman arktisia seikkailuja, jotka vastaisivat sitä, millaisena ihmisen eli maailman rajat haluan nähdä. E-kirjaksi yölukemiseen on nyt Felicity Astonin Alone in Antarctica sekä Mawson’s Will: The Greatest Polar Survival Story Ever Written. 

Päiväpuolen kirjaksi löytyi omasta hyllystä Michael Gregoryn Critique of Criminal Reason, riittävän samantapainen synkkänä historian opetuksena kuin Rory Clementsin Shakespeare-dekkarit, mutta monin tavoin myös kirjallisempi eli tylsempi: sarjamurhaajaa jahtaavana salapoliisina on Immanuel Kant. Niin iso tähti, että vielä 48 sivun jälkeenkään hän ei ole edes näyttäytynyt romaanissa. Mutta noin kovajärkistä dekkaria olisi vaikea päihittää suomalaisen kirjailijan. Salapolisiiksi J.V. Snellman? Tai Eino Kaila?

Pitkään keskeneräisten projektien joukossa on itselläni tarina Kustaa III:n murhasta, mutta se ei ole edennyt juurikaan murhakohtausta pidemmälle. Ostin jopa Alf Henriksonin erinomaisen Ekot av ett skott -täsmähistoriikin ja ajattelin että tässähän on avain tuohon omituisimpaan ruotsalaiseen kruunupäähän, joka hulluuksissaan perusti SEKÄ Kuopion ETTÄ Tampereen kaupungin. Enää en muista mikä se avain mahtoi olla. Ja ruotsinkielisen kirjan lueksiminen pelkäksi huviksi kivistää päätä kuin ajatus koulunpenkille palaamisesta.

Samaan aikaan toisaalla eli lähikirjastossamme Sampolassa on Syyrian kansannousun inspiroima esittely Syyriaan liittyvistä tieto- ja kaunokirjoista. Siis, jopa pieni lähikirjasto osaa reagoida älykkäämmin ja kattavammin maailman tapahtumiin kuin valtiollinen mediatalo YLE, joka Syyrian uutisoinnissaan tyytyy eksploitaatioon. Pimeää digiaikaa.

Tänään sunnuntaipeleissä jälleen vain yksi vieraspelaaja. Pelattiin Agricolaa perheversiona, jossa siinäkin saa sentään laittaa lapset kerjuulle. Saksalaista hyvän mielen pelikulttuuria.

Joutokuu, 25. päivä

Joulun odotus lähtee parkkiluolan jonotusnumerosta.
Joulu on 24 vakuumipakkaukseksi sanitoitu sarjavalhe.
Joulu on napapiirin kiertotalous, muille kaljaa ja nirhamia.
Joulu on pakohuonepelin vastakohta, kryptokapitalistinen ummetus.

Joulu on jäätynyt suomi: ehdotonta vapaaehtoisuutta, pakkoperheellisyyttä.
Joulun sanoma on maakuntakolumnistien hengellisillä harteilla.
Joulun ihme on sinivalkoisessa hangessa kirkastettu hyppymiina.
Joulun lapsi - läsnäolokorvikkeet vihan omaisilta.

Joutokuu, 29. päivä

Aaton tienoon vietimme perinteiseen tapaan kotona, vieraina viipyivät jälleen V&R. Itse lähdimme vieraiksi Kuopioon 47 tunniksi. Sen aikana ehdimme kiivetä 15 000 senttimetrin korkeuteen Puijon huipulle ilman lisähappea. Paikallisille savolaisille tosin sekin on jo liikaa: ne tulevat autoillaan arktiselle huipulle taapertaakseen valopalloilla koristellun polun jossa hissimusiikki pauhaa tuulen sijaan. 

Urotekoihimme laskettakoon, että S siivosi taas mummon taloutta, kantoi roskikseen useita säkillisiä vanhoja vaatteita, laukkuja ja kankaita. Pelkästään vanhoista muovipusseista kertyi kokonainen säkillinen.

Savon matkalla luin loppuun dekkarin, Critique of Criminal Reason. Murhatahti kiihtyi yhä goremmaksi, mutta mitään kirjan lupailemaa "kriminologian synty" -vaihtoehtohistoriaa ei lopultakaan kehitelty. Filosofi Kant, tarinan keskushahmo, typistyi pelkäksi historian vahanukeksi. Huijausta. En voi kirjaa suositella kuin northern gothic -dekkareiden ystäville ja heillekin vain ilmapiirin (talvinen Königsberg vuonna 1804) vuoksi. 

Felicity Astonin Alone in Antarctica (2013), sen sijaan, on osoittautunut odotuksia paremmaksi. Harmi, ettei sitä voi lukea kuin yöllä, koska e-kirjan lukeminen päivänvalossa (harmaan loskasään annostelemassa "valossa") paljastaisi sohvannurkkaelämän mielettömyyden. Aston kuvailee tarkasti ainutkertaista yksinäisyyttä, jossa olosuhteet muuttuvat kirjaimellisesti eksistenssin määrällisiksi JA laadullisiksi rajoiksi. Vain kaksi ihmistä ennen neiti Astonia on aiemmin tehnyt saman yksinäisen suorituksen, hiihtänyt yli antarktisen mantereen. Molemmat ovat olleet miehiä JA norjalaisia. Kumpi on ratkaisevampaa?

Lisää välipäiviä jäljellä. Ainakin 365. Ja sitten seuraavat 365...

 

 

 

Joutokuu, 31. päivä
 

Viime viikon scifistisin uutinen oli se, että Ruotsi varautuu tulevaan sotaan uusia hautapaikkoja etsimällä. AP:n uutisessa esimerkkinä käytetty Göteborg tarvitsee 40470 neliötä uutta ruumismaata arvioidulle 30 000 siviiliuhrille. Kiinnostavaa uutisessa on se, että tämä tarkoittaisi 1.349 neliömetrin tilavarausta per hauta. Lukemaa tulee verrata siihen, että arkkuhaudan normimitat ovat 1*2.5 eli 2.5 neliömetriä. Ainakin Suomessa. Veikkaan että pitkät ruotsalaiset tarvitsevat vähintään saman verran tilaa.

Vaikuttaakin siis siltä, että Ruotsi varautuu sijoittamaan keskimäärin kaksi ruumista kuhunkin normihautaan. Mutta ev-lut rituaalit ovatkin Ruotsissa joustavia. Jos siviiliuhrit vihitään toisiinsa hautaushetkellä, voidaan tuplahautaus perustella perinteiseksi parihaudaksi.

Näissä tunnelmissa kohti spekulatiivista tilastovuotta 2025.

Ainoa toive uudelle vuodelle: että jokainen niistä, jotka kuuluttavat vuodenvaihteessa olemassaoloaan pommeilla ja raketeilla, saisivat vuonna 2025 kokea pommeja ja raketteja siellä missä ne ovat arkea.