Tár (elokuva)

 

 

Tár (2022) ei ole mitään niin ihmeellistä, että siitä kannattaisi kotiin kirjoittaa, mutta kirjoitanpa kuitenkin, koska katsoimme sen Kuopiossa, joten katsomiseen tuli ylimääräinen säväys suuren maailman fiilistä nähtynä pikkukaupungin pienimmässä filmisalissa.

 

Todd Fieldin ohjaama Tár näyttää aluksi taidemaailman syvälliseltä analyysiltä, mutta muuttuu nopeasti varsin perinteiseksi taiteilijakuvaukseksi, jossa ainoa erityisyys on päähenkilö Lydia Tárin taiteilija-ammatti, kapellimestari. Tarinan siirtyessä New Yorkista Berliiniin kerronta muuttuu Kieslowski-tyyppiseksi metafyysiseksi moraliteetiksi, koska juuri riittävästi asioita jätetään selittämättä ja kohtauksia viemättä loppuunsa. Muttei Tár ole lopulta kieslowski-harjoitelmakaan, vaikka ilkkuvilla yliluonnollisilla äänillä (sävellystyötä häiritsevä mysteerinen dingdong) ja selittämättömillä kuvamotiiveilla (musta koira kellarissa, naapurin kuoleva nainen) pelataankin. 

 

Kuin cokista punaviinissä on tämä Tár taidefilminä. 

Ja sellaistakin tarvitaan juu... mutta onhan tässä myös helpon huijauksen makua sillä oletuksella, että taidemaailmaan sijoittuva elokuva saisi maagisesti saman auraattisen hohteen kuin sinfoniamusiikki ja sen esapekkasalostelijat...

 

Sivujuonteena kulkeva #metoo-rikosaihelma Lydia Tárista sarjaviettelijänä on ainoa osa tarinaa, joka kantaa loppuun saakka, muttei se paljoakaan vastaa elokuvan alulla ja keskiosassa esitettyihin todella isoihin kysymyksiin musiikista, taiteilijuudesta ja seksuaalisuudesta. Välttää ei voi vaikutelmaa, että #metoo-juonta käsikirjoittaessa on saatu äkkiä radikaalilta tuntuva rahakas oivallus, että saalistavan taiteilijatähden pitäisikin olla miehen sijaan nainen, jotta tutuin tarina näyttäisi hieman uudelta.

 

Kahteen ja puoleen tuntiin venytettynä Tár kuitenkin vaihtaa fokustaan ja tyylilajiaan hyvinkin luontevasti niin että juonta tietämättä elokuvan katsoo ja kuuntelee ilokseen, etenkin kun filmin aivan viimeinen viisitoistaminuuttinen vie tarinan aivan muualle tarjoten silti alleviivatun huvittavan kommentaarin kaikesta edellä kerrotusta.

 

Pääosaan kiinnitetty Cate Blanchett oli itselleni se isoin kynnys katsoa tai olla katsomatta tätä elokuvaa, muttei hän onneksi niin paljon latista vaikean roolinsa uskottavuutta kuin olettaisi. Silti sitä väistämättä ajattelee, miten hyvä tämä elokuva olisikaan ollut jos pääosassa olisi ollut joku oikea näyttelijä. Vahvat persoonanäyttelijät saksalainen Nina Hoss ja ranskalainen Noémie Merlant eivät pääse loistamaan pienissä sivuosissaan, mikä on tietty väistämätöntä taiteilijadiivan egoismia käsittelevässä filkassa.

 

Koska Tár on aiheeltaan jotain vallan erilaista kuin yleensä amerikkalaiset valtavirtafilmit ja koska siinä uskalletaan haastaa jopa poliittisen korrektiuden liipasinherkkyys (= onko MIELTÄ kieltäytyä Mozartista koska tämä oli misogyyni cis-mies), se tuntuu aikuisemmalta elokuvalta kuin mitään mitä Hollywoodista on tullut vuosiin.  Sikäli sitä voi suositella "jos katsot yhden elokuvan vuodessa..." -tapauksena niillekin, jotka hyvin perustein jättävät väliin jokaisen Oscar-ehdokkuudella merkityn elokuvan. Musiikkia ja varsinkaan Lydia Tárin haasteeksi nostettua Mahleria ei aiheesta huolimatta kuulla paljoakaan, joten sinfoniamusiikki itsessään ei ehkä ole perusteltu syy mennä katsomaan tätä elokuvaa.