KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA 2021

"Pakollisesti lapselliset" ilmestyi jo.

Alkavat kirjoituskurssini:
- Dekkarikurssi Sampolassa alkaa 18.9.
- Tietokirjoittaminen I alkaa 23.9.
- Tietokirjoittaminen II alkaa 4.11.
-Tietokirjoittaminen Porissa 24.-25.9., 1.-2.10. ja 29.-30.10.
-TietokirjakritiikkiTurussa 9.10. ja 11.12.

17.-23.10. käymme Muoniossa.

19.-21.11. menemme SweConiin jos tilanne sallii.




keskiviikko 26. elokuuta 2020

Tenet (ei spoilereita)

Nyt ymmärrän miksi Christopher Nolanilla oli niin kiire saada elokuvansa Tenet (2020) elokuvateattereihin  ennen syksyn James Bond -ensi-iltaa. Tenet'hän on käytännössä Bond-filmien genremukaelma, joka saa Bond-konseptin näyttämään naurettavalta monella tapaa:

1. Bond-filmissä tarvitaan toimintakohtausten välillä sankarin poseerausta, miten itsevarmana hän siirtyy seuraavaan tehtävään ja miten hän kommentoi edellisen kohtauksen naistuttavuutta. Tenet'n sankari (John David Washington) ei poseeraa. Muutaman kerran kommentoidaan, ettei hänen kannattaisikaan. 

2. Bond ei voisi koskaan sanoa "minä olen päähenkilö", ilman että koko vuosikymmenet rakennettu Bond-konsepti romahtaisi yhden kohtauksen naurettavuuteen. Tenet'n sankari toteaa kahdesti "minä olen päähenkilö" alistuen samalla sille, että hänen teoillaan on tarinamaailmassa oikeita seurauksia. Tämä kontrasti saa Bond-filmit näyttämään aikuisten miesten päiväunilta. Mitä ne tietysti ovatkin. Mutta yleensä Bond-filmiä mennään katsomaan niissä fiiliksissä, että kyse on Roger Mooren, Sean Conneryn tai Daniel Craigin päiväunista, ja vain sikäli ne ovat kiinnostavia ja jännittäviä. Tenet'n jälkeen on syytä vieläkin isommin ihmetellä, kuka ihme kelpaisi paikkaamaan aukkoa, jonka Craigin lähtö jättää Bond-jatkumoon.

3. Jokaisessa Bond-filmissä on jokin uusi keksintö, jonka varassa pahis uhkaa maailmanrauhaa ulkoapäin, ja ainoastaan Bond osoittautuu kykeneväksi pysäyttämään hänen VALMISTELUNSA keksinnön käyttämiseksi. Tenet'issä koko elokuvan muoto ja sankarin olemassaolo lähtee pahiksen keksinnöstä. Bond-tarinoiden poikaseikkailuista kopioitu fysiikka on Tenet'issä muuttunut metafyysisiksi pohdinnoiksi ja - kuten Nolanilta sietää odottaa - katsomoa tärisyttäväksi raskaansarjan lo-tech-kalustoksi.


Tenet on kuin viiden tunnin Bond-filmi pakattuna kahteen ja puoleen tuntiin. Kovalla tiivistämisellä kohtauksista tulee kyllä kovin samanhenkisiä, mutta ohjaaja-käsikirjoittaja Nolan on ollut tästä tietoinen. Niinpä elokuva alkaa kuin keskimääräistä isommin ja realistisemmin tuotettu Bond-filmin kohtaus, siirtyy vartin kohdalla kakkosvaihteelle, ja laventaa puolentoista tunnin kohdalla scifi-ideansa niin isoksi, ettei sitä ota omin silminkään  uskoakseen. Vielä kahden tunnin kohdalla kerronta kiihdyttää nelosvaihteelle sen avulla, miten tarinamaailmassa esitellyt todennäköisyydet jyräävät alleen kerronnan logiikan - vähän kuten Inception-filmissäkin (2010) tehtiin, mutta tällä kertaa kaikki on dynaamisempaa ja tiiviimpää jäämättä silti vähääkään jälkeen Inceptionin spektaakkelimaisuudesta tai Mementon (2000) puzzlemaisuudesta. 

Vuosikymmenen välein Nolan siis näkyy tuovan valkokankaille jotain hämmentävän erilaista kuvakerrontaa. Sellaista minkä pitäisi olla mahdollista kelle tahansa juonielokuvasta kiinnostuneelle ohjaaja-käsikirjoittajalle, mutta kukaan muu ei ole uskaltanut ottaa tarvittavaa askelta spefin tai scifin suuntaan.


Ei siis tarvinne erikseen mainita, että pidin Tenet'istä paljon enemmän kuin odotinkaan. Pidin sen sankarinäyttelijän arkisuudesta ja rentoudesta, samoin kuin hyväntuulisesta sidekickista (Robert Pattinson). Heidän dialoginsa on kyllä kamalan kökköä, ehkä vain siksi, että jokainen puhekohtaus pyritään vetämään mahdollisimman nopeasti ja edes hieman selittämään (tai vitsaillen keventämään) millaiseen fysiikkaan elokuvan scifistinen idea ikäänkuin perustuisi. 

Maailmanpelastustarinan ja Bond-konseptin pakollinen naistäky on sekin hyvin freesisti valittu, kaksimetrinen avaruusolennolta näyttävä Elizabeth Debicki. Hänellä tosin on vieläkin vähemmän tekemistä kuin Bond-filmien naisilla - ohjaaja Nolan kun ei tykkää seksikohtauksista, vaan esittää naishahmot ennemmin neitomaisina uhreina tai isoäiteinä. Kenneth Branaghin esittämä pahis taas on silkkaa Bond-lavastusta eikä häneltä enempää odotetakaan kuin venäläisittäin murtavaa jäykkäleukaista replikointia.


Bond-variaationa antaisin Tenet'lle neljä tähteä, vaikka elokuva tosiaankin murtaa Bond-jatkumon. Scifi-filminä antaisin elokuvalle kolme tähteä, mikä tällaisena aikana on erinomainen poikkeus. Kokeillessaan ison scifi-idean perinpohjaista siirtämistä kaikkeen tarinamaailmassa Tenet on parasta mitä Arrival-elokuvan (2016) jälkeen tieteisfilmeissä on nähty.

Elokuvakerronnan lakeja uhmaavana suorituksena Tenet on niin ikään maineensa mittainen, välttämätön katsottavaksi niillekin jotka eivät koskaan muutoin menisi scifi- tai Bond-filmin näytökseen. Enemmänhän se edustaa vuoristoratakokemusta kuin filmiTAITEEN omaperäistä uhmaamista, mutta tällaisenaankin se tulee olemaan vuoden 2020 muistettavin elokuvakokemus.


tiistai 25. elokuuta 2020

Z niin kuin Zetterling

Mai Zetterling syntyi 1925 ja nousi kansainväliseksi tähdeksi Ingrid Bergmanin kannoilla, joskin aivan erilaisiin naisrooleihin. Hän  tuli tunnetuksi myös ruotsalaisena ohjaajana, jonka elokuvista media mieluusti nosti skandaalin, olihan hänen näyttelijätyypiään muokattu mediassa aikansa seksisymboliksi. Hän kuoli vuonna 1994.


En ollut kuullutkaan Zetterlingistä ennen viime keväänä Ylellä esitettyä Women Make Film -dokumenttisarjaa. Sarjan perusteella tilasin Ruotsista Z-boxin hänen ohjauksiaan. Jälkikäteen huomasin kyllä nähneeni hänen pitkältä uraltaan nuoruudensynnin Sjöberg&Bergmanin Kiihkossa (1944) sekä kaksi toisenlaista ikäroolia: Roegin fantasiafilmissä Kuka pelkää noitia (1990) ja Loachin poliittisessa jännärissä Hidden Agenda (1990). Mutta eihän tällaisista elokuvista muista muuta kuin jännityksen asteen, ja ehkä Anjelica Hustonin nenän.
Mai Zetterling näytteli ja ohjasi

Zetterlingin boxista katsoin tätä Elokuvakuu-sarjaa varten hänen kohuohjauksensa Rakastavia pareja (1964), josta voisi ehkä päätellä, millaisia rooleja hän olisi ennemmin itse tehnyt elokuvan käsitellessä seksuaalisuutta. Rehellisesti sanoen en olisi jaksanut katsoa moista filmiä, jollen olisi tiennyt sen mainetta ja Sven Nykvistiä kuvaajaksi - siinä määrin elokuvan alkupuolisko muistuttaa mitä tahansa kotimaista aikakauden elokuvaa. Rakenteeltaan Rakastavia pareja on tietysti aivan muuta kuin mitä suomalaiset tai ruotsalaiset filmit tuohon aikaan uskalsivat. Takaumia putkahtelee tuon tästäkin selittämään henkilöiden taustoja ja ne ovat tyylilajiltaan aivan muuta kuin hillitty säätyläiskuvaus tarinan yleisjuonessa, kuten sitä kai pitäisi nimittää. Tämä säätyläisjoukko nimittäin kootaan elokuvan toisen puoliskon ajaksi kartanoon juhannuksenviettoon, missä alkaa Kesäyön hymyilyn (1955) tapainen parinvaihto sääty- ja perherajojen ylitse. 
 
 Nykvistin kameratekniikka ja tutut voimakkaat valokontrastit saavat elokuvan näyttämään joltain Ingmar Bergmanin hylkäämältä projektilta, koska henkilöhahmoissa (Zetterlingin ja puolisonsa David Hughesin käsikirjoituksesta) on aivan samanlaisia demonisen itsesäälijän & säälivän kiusaajan yhdistelmäpareja kuin Bergmanin käsikirjoittamissa elokuvissa. Myös Bergmanin vakionäyttelijät Harriet Andersson (kuvassa) ja Gunnar Björnstrand vahvistavat tätä tunnelmaa, käytettyinä samanhenkisissä rooleissa kuin he Bergmanilla olisivat.
 
Mutta on elokuvassa myös melkoisia yllätyksiä, kuten naisparin (opettaja ja oppilas) romanssin arkisen lihallinen kuvaus (saunan pihalla!). Tämä lienee Zetterlingin pyrkimystä kertoa jotain aivan toisin kuin kukaan aiemmin. Ainutkertaiset kamerakikat, joissa liitetään pitkillä otoilla henkilökuvausta taustalla liikahtelevan sosieteetin välikommentteihin, eivät kuitenkaan ole välttämättä ohjaaja Zetterlingiltä lähtöisin, vaan Nykvistiltä, joka oli tottunut yhteistyöhön ohjaajan kanssa. Tätä em. dokumenttisarjassa ei kuitenkaan vaivauduttu pohtimaan, vaan kaikki elokuvan laadukkuus tulkittiin auteur-ohjaajan saavutukseksi.

Aivan Rakastavia pareja -elokuvan lopulle on varattu kuitenkin varsinainen shokkiefekti: lähikuva juuri abortoidusta sikiöstä jonka hoitaja heittää jätteisiin. En muista arthouse väkivalta -filmeistäkään mitään niin yllättävää ja niin inhorealistisen tarkasti toteutettua kohtausta. Kyse ei ole efektistä itseisarvona, kuten olisi gorella läträävässä arthouse-filmissä, vaan siitä, miten kehyskertomus on vähä vähältä muuttunut ankean realistiseksi kuvaukseksi kesäisten romanssien jälkiseurauksista synnytyslaitoksella. Tähän tarina ei onneksi lopu, vaan seuraa myös yksi synnytyskohtaus, joka päättää elokuvan pysäytettyyn lähikuvaan vastasyntyneestä. Onko muusta kamerakäytöstä irtoava zoomattu lähikuva ruma vai kaunis päätelmä kesäromansseista, sen saa katsoja itse makustella. Tällä tempulla käsikirjoitus kuitenkin korostaa, että kehyskertomus on lähellä sitä sosiaalista todellisuutta mistä käsin elokuvan (1900-luvun alun) säätyläisaikaa olisi tarkasteltava - ja että henkilötakaumissa nähdyt (välillä dialogitta) kuvaukset naisten häpeästä ja häpäisystä tuovat esiin ne yksityiset tarinat mihin kesäromansseissa vain viitataan.

Devarilla mukana on Zetterlingin lyhyt haastattelu, jossa hän kertoo elämästä teatterin ja elokuvien parissa. Jo 18-19 -vuotiaana hän oli tähti Dramatenissa, joten hänellä oli tarve kokea elämässään muutakin kuin jäädä tekemään uraa teatterissa. Hän ei pyrkinyt ohjaajaksi vaan halusi vain tehdä jotain ihan muuta kuin näytellä päätyen sitten tekemään dokumentteja BBC:lle (!), muun muassa paikallisjunan talvisesta matkasta Lapissa. Rakastavia pareja tuli mahdolliseksi niillä rahoilla, mitä hän sai television saippuamainoksesta.



Elokuvakuun näyttelijäsarja päättyy tähän Z:n kohdalle. Kiitos sen seuraamisesta. Palkitsen itseni tästä urakasta matkustamalla tänään Helsinkiin katsomaan elokuva-arkistossa Anna Karinan Lamielin (1967). 

 

maanantai 24. elokuuta 2020

Y niin kuin ?

 Filmitaivaalta alkavat aakkoset loppua. Mutta kutsutaan häntä vaikkapa nimellä herra Y. Annan neljä vihjettä kuka hän on.


4 p vihje:
Hän syntyi 1921 ja kuoli 1991. Hän näytteli George Cukorin, Tony Richardsonin, John Frankenheimerin,  Costa-Gavraksen ja Vincente Minnellin ohjauksissa. Hän oli naimisissa Simone Signoret'n kanssa, mikä olisi jo itsessään syy ihailla tai kadehtia häntä.

 

💤


3p vihje:
Hän oli tunnettu myös aikansa eturivin vasemmistolaisena näyttelijänä. Hänen tunnetuimpia töitään ovat poliittiset roolit Costa-Gavraksen elokuvissa (1969, 1970, 1972). Itsensä oloista media-ammattilaista hän esitti Godardin ohjauksessa Jane Fondan rinnalla (1972).

 

💤



2p vihje:
Ensimmäinen elokuva joka hänen murheellisista roikkuposkistaan tulee mieleen on eläkevuosien Jean de Florette - tai sen jatko-osa (1986 molemmat).

 

💤



1p vihje:
Vanhempi sukupolvi muistanee hänet paremmin ranskalaisena laulajana kuin kansainvälisen uran tehneenä näyttelijänä. 

 

sunnuntai 23. elokuuta 2020

W niin kuin Weaver

Susan "Sigourney" Weaver on syntynyt 1949 ja taistellut genderhirviöitä vastaan kaukaisessa tulevaisuudessa. Mutta missä elokuvassa hän olisi feminismin esitaistelija maanpäällisissä asioissa?


Vastaus ei liene Working Girl (1988), jossa hän pomoroolissaan kampittaa yritteliäintä urasiskoa, eikä edes Dave-komedian (1993) tukirooli liian kiltin presidentin vahvana vaimona, eikä varsinkaan hymyillään haastava rooli Jäämyrskyn (1997) seitkytlukulaisena kotidominana. 


Entäpä Oscar-palkittu rooli (1988) villigorillojen viimeisenä puolustajana äijämetsästäjiä vastaan? Ehkä se olikin tarkoitettu vertauskuvaksi feminismin arkaaisesta supersankarista? 


Weaverin vahvatahtoiset tyyppiroolit eivät olisi olleet mahdollisia, jollei hän tuntisi alan bisnestä omakseen, ison tuottajan tyttärenä. Weaverista on tullut niin keskeinen nimi itsenäisten naishahmojen tulkitsijana, että uran alkupuolelta on autuaasti unohdettu millaisissa oloissa sitä itsenäisyyttä käsiteltiin kasarifilmeissä. En ollut esimerkiksi kuullut elokuvasta Puolikuun katu (1986), jossa Weaver esittää prostituutiota harjoittavaa naistutkijaa, vaan eipä liene moni muukaan.


Perjantaina katsoimme devarilta Avataria (2009), lasta sivistääksemme. Jopa sen eeppisen pullistelun keskellä Weaver erottuu pienessä äidillisessä roolissa, vastapoolina arpiselle upseeripatriarkalle. Mutta mikä oli Avatarissa äitijohtajan sanoma? Että Sam Worthington löytäisi machokuoren alta digitaalisen henkieläimensä ja oppisi taistelemaan smurffienkin puolesta? Että kuusikymppinen Weaver kelpasi enää varoittavaksi reliikiksi siitä, mitä tasan 30 vuotta aiemmin sankarittarista lupailtiin?

Kaikkiviisas D. Thompson ennustaa vuoden 2008 tähtihistoriikissa, että Weaver voisi huolitellun replikointinsa ansiosta päätyä jopa Merchant-Ivoryn epookkidraamaan, ja yllättää siinä ympäristössä slapstick-komediennena. Ennustus tuskin toteutuu, mutta huomio on muuten osuva. Weaver on valinnut rooleja, joissa hän Hepburnin tavoin saa esittää tilanteen ylittävää huumoria, hyvänä esimerkkinä Jäämyrsky, tai genren totisuutta ravistelevaa pragmaatikkoa, kuten Alien-filmeissä. Huomionarvoista tässä hänelle suodussa etuoikeudessa, eräänlaisessa metaroolituksessa, on se, että Meryl Streepin tavoin hän nousi kuuluisuuteen myöhemmin kuin useimmat naistähdet, joiden uraa ripleymäinen "bimbo bikineissä" -rooli olisi jäänyt painamaan. Jo Ghostbustersin kaltaisissa genresekoiluissa (1984 ja 1989) Weaver on vaivatta sekä skeptinen cityrouva että possessoitu seksipapitar.

Jos jonkin Thompsonin kehumista, itselleni vieraista filmeistä saisin arkistoesitykseen, niin luetun perusteella valitsisin Elämän polkuja (1999).

lauantai 22. elokuuta 2020

V niin kuin von Sydow

Max von Sydow syntyi 1929 ja kuoli äskettäin eli 2020. Tuleeko mieleen yhtäkään elokuvaa, jossa hän EI olisi mukana? Tai ylipäänsä näyttelijää, joka pystyisi tekemään peräkkäiset pahisroolit niin tyystin erilaisissa filmeissä kuin Judge Dredd'issä ja Hamsunissa?

Leffavisassa on saanut huomata, että von Sydow putkahtaa esiin milloin mistäkin sivuroolista, ilman, että häneltä osaisi odottaa mitään tiettyä roolityyppiä Flash Gordonissa, Conan Barbaarissa, Star Warsissa tai Shutter Islandissa - tai vielä satavuotiaan hyvästijättöä jossain sukellusvenemelodraamassa (Kursk).


Mutta jos mikä teos tulee ylipäänsäkään mieleen elokuvataiteesta, niin se olisi tietysti Sydowin henkilödraamana kantava Seitsemäs sinetti (1957). Onhan tuossa filmissä paljon muutakin kuolemanpelon teemaa käsittelevää ja kutkuttelevaa, missä Sydow ei ole edes paikalla, mutta tämänkin klassikon kohdalla voi sanoa, että se on kasvanut taiteenalansa kehyksistä irti ja päähenkilönsä draamana keskeinen osa koko kristillispohjaisen kulttuurin itsetutkiskelua. Kenenpä muun silloin haluaisi ihmiskuntaa edustavan kuin vahvatahtoisuuttaan koko olemuksellaan ilmaisevan näyttelijän, jonka ääni on kuin tuomarin ja kasvotkin näyttävät yhtä veistetyn ajattomilta kuin kuolemalla naamionsa?

Noh, liian psykologisoidussa äijäroolissa von Sydow ei tunnu enää kiinnostavalta, kuten torjuvan raivon ja mankuvan itsesäälin välillä tempoilevana (Ullmannin) puolisona Suden hetkessä

Kuin kuvastimessa (1961) on vallan erilainen tapaus, koska empatiakeskeisestä silmälasipsykiatrin roolistaan huolimatta Sydow on siinä enemmänkin kuin pappi ja tiedemies. Elokuvan maailmasta eristettyä tunnelmaa korostaa se katsojan epämukavuus, ettei oikein tiedä miten KYPSIÄ hahmoja perhedraaman näyttelijät siinä esittävät: isä on vanha kirjailija mutta kärsii nuoren taiteilijan tekstiangstista; poika on teini joka välillä himoitsee ja välillä vahtii skitsoa sisarta; sisar on naimisissa mutta hihhuloi kuin teini; von Sydow on tuore vävy mutta samalla vanha lääkäri ja ainoa järkevä ihminen saarella. 

Ei siis mikään Kesäinen Leikki tai Kesäyön Hymyilyä tai Ruotsalainen Kesä Naturistin Kanssa. Koko filmi on ladattu täyteen sellaista bergmanilaista eli vanhatestamentillista paatosta, ettei sen draama aukeaisi kesäisille vesille ilman von Sydowin ritariroolista tuttua vakauttavuutta - tutunoloisena myös Manaajan (1973) eturintamapappina. Näkyypä Sydow päässeen Jeesukseksikin (1965, George Stevensin suurfilmi), varmaankin Bergman-teosten ikonisoimalla pärstäkertoimella. 

Vuosien 1956-63 Bergman-filmit ovat kumminkin ne ainoat, jotka voisi katsoa yhä uudelleen ja iloita jo siitäkin, miten Sydowin jäyhää olemusta käytetään huumorinkin aiheena (Kasvot-filmin taikurihuijari). Vuoden 1958 elokuvan Elämän kynnyksellä valitsisin arkistotoiveeksi, koska ilmeisestikään en tuota kultakauden B&V-yhteistyötä ole nähnyt.


perjantai 21. elokuuta 2020

U niin kuin Ullmann

Liv Ullmann on syntynyt 1938 ja sukupolvensa kuuluisin ruotsalainen näyttelijä maailmalla, vaikka onkin oikestaan norjalainen, ja tehnyt myös arvostettuja ohjauksia.


Mutta tuleeko mieleen yhtään Ullmannin roolia joka ei olisi Bergmanin ohjaama? Tai mitään Ullmannin omista ohjauksista? Vuoteen 1975 mennessä Ullmann oli jo kansainvälinen tähti, kiitos Bergmanin filmien. Mutta sen jälkeisestä näyttelijänurasta en osaa nimetä mitään.


Tuskin kellään muulla näyttelijällä on niin isot ja kylmät kasvot, jotka silti ilmaisevat niin paljon. Naisen naamiossa (1966) niistä kasvoista on tullut koko filmitaidetta edustava vertauskuva näyttelijyydelle, joka passiivisenakin hallitsee kaikkia mitä ympärillä tapahtuu. Jälkiviisaasti vaikuttaa siltä, että äänifilmin historia johtaa väistämättä tuon filmin yksittäisiin kuviin mykästä näyttelijästä, ja silti mistään muusta se taikalyhtyefekti ei olisi voinut syntyä kuin Bergmanin & Ullmannin urataidetta suuremmasta yhteistyöstä.


Kaikista Bergmanin muusista Ullmann on ainoa joka tuntuu päässeen tasoihin mestarin kanssa, niin elämänkumppanina kuin peilinä sille, mikä Bergmanissa oli kestävintä taiteilijana. Vaikka Ullmannin roolit ovat muistettavan erilaisia, niitä yhdistää hänen näyttelemisensä ansiosta sellainen huoli ja surumielisyys, joka ei palaudukaan enää Ullmannin persoonaan. Huutoja ja kuiskauksia (1972) nähtyään muutkin hänen rooleistaan tuntuvat hehkuvan punaista väriä sieltä mustavalkoisen kuvan alta.


Periaatteessa kuvittelen tuntevani ulkoa kaikki Bergman&Ullmann -elokuvat, mutta kaikista kymmenestä yhteistyöstä en osaakaan sanoa mitä niissä oikein tapahtuu.  Tänä vuonna katsoin Suden hetken (1968) ja tajusin etten ole sitä aiemmin nähnyt. Se oli ärsyttävästi juuri sellainen aviokuvauksena kuin Bergmanilta voi odottaa ja Ullmannin itkuinen puhe kameralle elottoman teatraalista, ei kiinnostavaa edes metaelokuvana. Ullmann ja von Sydow on kuvattu saariston valossa, karusti, mutta elokuva on samalla tarkoituksella teatterimaisempi kuin miljööstä odottaisi.


Muutenkin Ullmann tuntuu liiankin paljastavalta avaimelta Bergmanin taiteeseen. Syyssonaatin (1978) kaltaisen hienostuneen elokuvan hienostuneisuus ei ole oikeastaan osiensa summassa, vaan niiden osasten yhteensopimattomuudessa. Sen värit ovat kuin polaroid-kamerasta, käsikirjoitus kuin Bergman-parodiasta - ja Ullmannin roolityö kuin Nukkekodin Noraa. Ainoa huvitus oli huomata miten täydellisesti Ullmann muistuttaa professori Lyytikäistä. Puheenollen elävistä anakronismeista. Ingrid B:n osuus vahvisti tunnelman, että koko filmi on kuin muistojen hankautumista toisiaan vasten. Missä on tietty oma kivulias hohtonsa, kuten Ingmar B:lta sietää odottaa.


Mutta juonikuvauksen perusteella en ole nähnyt myöskään U&B:n Intohimoa (1969). Mitä ei ole löytänyt kirjastosta devarina niin ei ole osannut kaivatakaan. Ja Yle ei ole kiinnostunut esittämään kuin Bergman-dokkareita tai niitä kahta pakkoklassikkoa.


Jos arkistossa saisi jotain nähdäkseen niin varmastikin Uskottomuuden (2000), Ullmannin ohjauksen Bergmanin käsikirjoituksen ja äijäluonteen pohjalta. Kirjastosta on sitäkään turha etsiskellä.


torstai 20. elokuuta 2020

T niin kuin Thompson

 
Emma Thompson on syntynyt vuonna 1959 ja palkittu yhdellä Oscarilla pääosasta (Talo jalavan varjossa, 1992) sekä yhdellä Oscarilla käsikirjoituksesta (Järki ja tunteet, 1995). Mikä elokuva tulee ensimmäiseksi mieleen Thompsonista?

Eipä ainakaan Saving Mr Banks (2013). Se on nykypäivälle ominainen kepoisa suurmiesfilmi, jossa Thompson esittää Walt Disneyn (Tom Hanks) pehmittelemää puritaania, peribrittiläistä kirjailijahahmoa. Kuitenkin juuri sen elokuvan kohdalla Thompsonin kollega Meryl Streep nosti metelin, koska katsoi Thompsonin jääneen vaille ansaitsemaansa Oscaria. Ihan vaan siksi, että Walt Disneystä kertova filmi on väistämättä pahasta, koska mr Disney oli niin rasisti ja sovinisti ja antisemitisti. Streepin järkeily kai menee jotenkin niin, että naisnäyttelijä joutuu tekemään juuri taiteilijana ainutlaatuisen hienoja ponnistteluja tällaisessa elävän elämän pahista sterilisoivassa elokuvassa, ja siksi hänelle kuuluisi väistämättä Oscar.

Mr Banks -elokuva saa suosiolla painua unhoon, mutta Oscar-kohu sen ympärillä olkoon todiste siitä, miksi Emma Thompson on kaikkea sitä mitä Meryl Streep haluaisi olla: valpas ja nopea reagoimaan vastanäyttelijään ihan ilman metodinäyttelemiseltä näyttävää poseeraamista, mutta myös suhteellisuudentajuinen joukkuepelaaja niin elokuvien sisällä kuin bisneksessä. 

Eipä kai muuta isompaa mokausta ole hänen uralleen osunutkaan kuin avioliitto Kenneth Branaghin kanssa, ja sekin joukkuepeli tuotti sentään elokuvan (Paljon melua tyhjästä, 1993), jonka jäljiltä epookkikuvaukset ja Shakespeare muuttuivat trendikkäiksi (Hamlet, Romeo + Juliet, Richard III, Rakastunut Shakespeare, Titus, Venetsian kauppias, jne).

Pitkän päivän ilta (1993) ja Talo jalavan varjossa kestävät edelleen nekin videokatselun vaikkapa joka toinen vuosi. Mutta itselleni läheisin Thompsonin filmeistä on ollut Carrington (1995), jonka värikkäästä bloomsburylaisesta boheemipoppoosta Thompson erottui päättäväisenä ja tarinan aikana poikatytöstä polyamorikoksi kypsyvänä utopistina. Olisin voinut vaikka vannoa, että elokuva on ilmestynyt jo vuosikymmen aiemmin, niin ison tunnevaikutuksen se on jättänyt. Olen halunnut esitellä Carringtonia videolta milteipä historiantodisteena, että toisenkinlainen elämäntapa kuin ydinperheet on paitsi toimivaa myös taidetta. Vaan, tietenkään, tuon elokuvan kollektiivikuvaus ei olisi niin riipaiseva, jollei sen toisena keskipisteenä olisi Jonathan Prycen esittämä ironiaa suurempi taiteilijaluonne. Elokuvan on ohjannut oman käsikirjoituksensa pohjalta Christopher Hampton, näköjään yksi ahkerimmista ja laadukkaimmista adaptaation ymmärtäjistä, ja siksi niin tuntematon nimi nykypäivän filmimarkkinoilla.

Jos yhden tietyn Thompsonin filmin saisin nähdäkseni valkokankaalla niin se olisi mikä tahansa erikoisempi genrefilmi jota en ole nähnyt, kuten Judas Kiss (1998). Aika kamalalta kyttäkaksikkötarinalta se vaikuttaa, mutta siinä voisi nähdä Thompsonin FBI-agenttina vastanäyttelijänään komisario Alan Rickman; "The two combative officers enjoy showing up one another during their investigation, as well as commiserate about their jobs and personal foibles." (Wikipedia)   Hmm. Vaikkei naurattaisi niin voisi hymyilyttää syvästi.

keskiviikko 19. elokuuta 2020

S niin kuin Streep

Meryl Streep on syntynyt joskus Hollywoodin ajanlaskun iltahämärässä ja esittänyt kaikkia mahdollisia naisrooleja. Mutta tuleeko mieleen yhtäkään taideteosta, jossa hän olisi ensisijaisesti luonteva?


Eipä tule. Ainakaan minulle. Tulee mieleen harhaileva katse, pärstää haparoivat sormet, kurkunpohjasta lähtevä replikointi – nämä ovat maneereja, joilla Streep on luonut paikkansa Hollywoodin ainoana  Naisnäyttelijänä. Tämän etuoikeuden varhainen monopolisointi pitäisi herättää jokaisen leffakriitikonkin aivot, mutta Streepille vuodatettu ihailu on ollut hämmästyttävän yksipuolista, etenkin 2000-luvulla. Kun muita naisnäyttelijöitä ei ole päässyt miesnäyttelijöiden varjosta esille sen paremmin näyttelemisensä kuin kinemaattisen karismansa ansiosta, on Streep toiminut kuin toteemi ikään, ja sitä varmemmin mitä pidempään hän on ollut Hollywood-tuote.

 

Toteemin kaltainen asema ei tietenkään osoita, että Streep olisi päässyt siihen joillain muilla ansioilla kuin näyttelemisellään. Syyhän on päinvastainen. Kuten näyttelijäuraa kommentoivat kirjatkin toteavat (esimerkiksi Tampereen kirjastoissa viisi elämäkertaa) Streep on ollut aivan muuta kuin mitä naisnäyttelijöitä seksuaalisen vetovoimansa perusteella luokittava Hollywood on osannut ennakoida. Streepiä ilmiönä hehkuttamalla on jätetty paitsioon loputon määrä muita naisnäyttelijöitä.


Karen Hollingerin
mukaan Streepin filmiuran vaiheet ovat perustuneet sivuosia (1975–1977)  seuranneisiin trendeihin. Varhaiset pääosat (1977–1979) pohjustivat maineen taitojen perusteella ja sitten tähtiroolit (1981–1988) osuivat feminismin amerikkalaiseen kolmosaaltoon.  Tähteys oli siis hänen osaltaan poikkeuksellisen myöhäinen saavutus verrattuna muihin naisnäyttelijöihin, jotka pohjustavat tähteytensä viimeistään kaksikymppisinä, usein vamppimaisilla rooleilla. Tämä aikuismaisempi tähtikuva loi perustan sille, mitä Streepin seuraavilta rooleilta odotettiin.


Kasarifilmejä seurasi se nelikymppisiä naisnäyttelijöitä ignoroiva vaihe (1989–1992), jolloin Streepille oli tarjolla vain hölmöjä komediarooleja, kunnes 1990-luvun puolivälistä alkaen hänen arvonsa alkoi uudelleen kasvaa jokaisen melodraaman ja Oscar-ehdokkuuden myötä.

 

Streepiä on pidetty todisteena siitä, että metodinäytteleminen ei ole kiinni pelkästään miesten lihaksisesta kurinalaisuudesta ja sosiaalisesta liikkkuvuudesta. Monet Streepin tunnetuimmista rooleista ovatkin melkoisia työvoittoja. Hänen olemuksessaan on jotain sietämättömän teennäistä, mutta silti hän on 99% varma takuu elokuvalle, että siinä on edes yksi oikeasti ajateltu hahmo, edes yksi muistettava hahmo. 


Metodinäyttelemisen mestarillisuudesta voisi silti olla toistakin mieltä. Onko Streepin levottoman kehollinen esitys lopultakaan LAADULLISESTI niin paljon parempaa kuin vaikkapa Cate Blanchettin, Amy Adamsin, Jessica Chastainin tai Charlize Theronin?

Eipä ole. 


Leffakriitikoiden tärkein huoneentaulu on se, että tuotannolliset syyt ovat aina merkittävämmät kuin mitä elokuvasta ja ensivaikutelmasta voi päätellä. Silti Streep on saanut osakseen sellaista jälkiviisasta tulkintaa, jossa unohdetaan leffakohtaiset tuotannolliset syyt ja oletetaan että juuri hän, enemmän kuin kukaan muu naisnäyttelijä, vaikuttaa siirtyneen harkitusta filmiroolista seuraavaan. 


Todennäköisempi, taustatutkimusta edellyttävämpi selitys kuitenkin olisi, että Streepistä on tullut 1990-luvulta alkaen keskeinen osa kyseisiä tuotannollisia ratkaisuja. Etenkin siltä osin kuin hänen, ja vain hänen, sallitaan käyttää metodinäyttelemisen keinoja karaktäärin rakentamiseen.


Kysyttäessä mikä elokuva ensimmäiseksi tulee mieleen Streepistä vastaan osaltani Rautarouva (2011). Streep sai siitä Oscarin, mutta niinpä sai myös maskeeraus. Näyttelijäntyön ja maskeerauksen menestys olisi ollut mahdotonta ilman toista. Streepin luonnerooli hirviödiktaattorina ei olisi onnistunut ilman epookinherkkää maskeerausta, joka sai unohtamaan että kyseessä olikin Streep eikä Thatcher. Elämäkertafilmin erityinen meediomainen taikuus ei toteudu, jollei taitava näyttelijä löydä historiallisesta henkilöstä aiheena jotain niin merkittävää, että kärjistää siitä karaktäärin. Tarvittiin maskeeraus pehmentämään tätä kärjistystä ja tarvittiin Streep tekemään hirviöstä empaattinen uhri.


Ketään muuta amerikkalaista näyttelijää ei tule edes mieleen, joka olisi voinut esittää yhtä arvovaltaisen kireästi niin olennaista 1980-luvun poliittista hirviötä kuin Thatcher. Briteissä moisen roolin sisäistäviä näyttelijöitä voisi varmaan löytyä useitakin, mutta elokuvaTEOLLISUUDEN kannalta ainoa mahdollinen kompromissi suurhenkilöelokuvan ja poliittisen draaman välillä oli Streep. Tämä oli tuotannollisesti varmin mahdollinen ratkaisu. Siten filmiteollisuus toimii eikä mitenkään muutoin.


Ja tästä tullaankin siihen olennaiseen, neljän vuosikymmenen aikana eri tavoin toistuneeseen kysymykseen missä määrin Meryl Streep edustaa metodinäyttelijää, joka sopii 2000-luvunkin genretarpeisiin. Etenkin, jos menestyneiden filmien lopputuloksena on niin karikatyyrimäisiä rooleja?

 

Oscar-ehdokkuuksia Streepillä lienee enemmän kuin Emma Watsonilla elinvuosia. Muttei niitä pystejä kuitenkaan ole kuin kolme: Sofien valinta, Kramer vs Kramer,  RautarouvaKatherine Hepburn johtaa häntä toistaiseksi yhdellä Oscarilla, mutta aivan todennäköisesti Streep ehtii pokata vielä neljännenkin Oscarin.


Tästä elokuvateollisuuden itsesäätelystä voisi päätellä, että Streep on tärkeämpi osana Hollywoodin tähtikulttia kuin tähtinäyttelijänä itsessään. Näin siitäkin huolimatta, miten tarkkaan hän on sulkenut yksityiselämän uransa ulkopuolelle. Näin juuri siksi, että median kannalta ura ON yhtä kuin hänen elämänsä, jos on ollut mukana kuvioissa yli neljä vuosikymmentä.


Tietysti hänessä on myös Se Jokin mihin filmikarisma kiteytyy. Ranskalaisen luutnantin nainen (1981) on itselleni se elokuva, josta voisin katsoa yhä uudelleen juuri Streepin hallitsemia kohtauksia, ja oletan että se johtuu kyseisen filmin hyvin kohostetusta aiheesta: näyttelijyydestä elämäntapana ja epookista kollektiivisena itsepetoksena.


Tapaus Silkwood (1983) oli ensimmäisiä VHS-lainana katsomiani elokuvia.  Mieleen se on jäänyt tietysti Streepin ansiosta. Jos jotain saisi arkistonäytökseen nähdäkseen niin sen haluaisin.


EDIT: Poistettu yltä väärä viite Streepin esikoisfilmiin, joka on tietysti Julia eikä Muistojeni Julia. Lainasin väärän filmin.




 

tiistai 18. elokuuta 2020

R niin kuin Redford

Robert Redford on syntynyt 1938 ja vaikuttanut elokuvateollisuudessa kaikin mahdollisin tavoin, jopa keskeisen filmifestivaalin (Sundance) perustajana. Mutta näyttelemisestään hän ei ole saanut yhtään Oscar-pystiä. Ehkäpä syystäkin.


Mikä elokuva tulee ensimmäiseksi mieleen kuvitteelliselle peilikuvalleen myhäilevästä Robert Redfordista?

Väistämättäkin Kultahattu (1973), se ilmeisin luonnerooli mitä amerikkalaisesta playboysta voi Redfordille tarjota. Jokaisen Redfordin filmeistä voisi genreluokitella sen mukaan, miltä poikamiesklubilta hän näyttää olevan tulossa. Julia Robertsin Pelikaanimuistiolle naureskeltiin aikoinaan, että Robertsin ei tarvitse tehdä jännärissä muuta kuin kiirehtiä läpi useiden vaatekertojen. Tästä toisesta Roopesta voisi sanoa vastaavasti, että hänen uransa kiirehtii läpi useiden epookkivaatteiden. Ohjaajauraansakin hän lienee suunnitellut  miettimällä miten sporttiselta näyttäisikään perhokalastajan tweedissä, ja kiinnitti sitten rooliin (Ja keskellä virtaa joki, 1992) näköiskomistuksen, nuoren Bradd Pittin.

Ensimmäisen ohjauksen Redford teki jo 1988 kansankomediaksi makeutetulla yhteisökuvauksella Milagron niityt. Liberaalin roolia hän on vetänyt uskottavasti niin siviilissä kuin näyttelijänä, vaikka sopiikin paremmin hymyilevän huijarin (Sundance Kid, Sting, Sneakers) hahmoon kuin  altavastaajaksi. On vaikea kuvitella häntä roolissaan nyrkkitappeluun ja mahdotonta kuvitella ajamaan tuotemerkkitukkansa edes miljoonapalkkion vuoksi. Tai että hän kävelisi kymmentäkään askelta kohtauksen sisällä. 
 
Mutta tällaistakin tyyppihahmoa teatteri- ja elokuvataide tarvitsee: valikoiden myötätuntoaan hymyilevää hallitsijahahmoa, jonka karismasta kaikki on pinnassa eikä mikään sisäistettyä. Eikä poliittista satiiria saisi myydyksi Hollywoodissa, jollei siellä olisi tällaista Kennedyn klaanilta näyttävää markkinamiestä.

Jo Redfordin varhaiset työt ennakoivat tulevaa uraa Prinssi-Vailla-Valtakuntaa -tyyppirooleissa. Tulin tajunneeksi sen avatessani Natalie Wood -boxistani kaksi harvinaisuutta, Poptyttö (1965) ja Tyttö oli jokaisen (1967; kuvassa). Wood on molemmissa parhaimmillaan, elämää räiskyvä kevytversio aikakauden kapinallisesta eli hippi ilman hippiaatetta, kun taas Redfordin hahmon ainoa ambitio on ikääntyä samassa tahdissa kuin pukutyylinsä. Puhumattakaan hipittömästä hippifilmistä Paljain jaloin puistossa (1967), jossa Redfordin on tarkoituskin naurattaa nuorukaisena joka huomaa joutuneensa vaimonelättäjän pikkutakkirooliin. Komiikassa Redfordin tyypitys ei pärjää, ellei hän esitä olevansa tilanteen yläpuolella - tai jollei huumori tapahdu hänen kustannuksellaan.

2000-luvulla Redford on tuonut arvokkuutta elokuviin, joissa häntä ei olisi uskonut enää näkevänsä, mikä taas saa elokuvan näyttämään vanhemmalta. Jopa omassa nuorisogenressään erinomainen CA: Winter Soldier (2014) tuntui aikuisemmalta ja käsikirjoitetummalta, kun efektipitoisen toiminnan jälkeen valkokankaalle ilmaantui Redfordin hahmo. Samanlaisena metaefektinä hän on toiminut paranoiaa tyylikkäästi ruokkien vihjatessaan pelkällä läsnäololla vakoojafilmeihinsä (Korppikotkan kolme päivää, Kaikki presidentin miehet, Spy Game). 
 
Aina se charmikkaan liberaalin sädekehä ei tietenkään riitä, kuten nostalgiassaan ontuvissa The Company You Keep (2012) ja The Old Man & the Gun (2018). Yksinpurjehtijan soolonäytelmä All is Lost (2013) olisi sopinut kunniallisemmaksi hyväksijätöksi.

Jos yhden arkistofilmin saisi nähdäkseen Redfordin uralta niin se olisi hänen Oscarilla palkittu esikoisohjauksena Tavallisia ihmisiä (1980).

maanantai 17. elokuuta 2020

Q niin kuin Quinn

Anthony Quinn syntyi vuonna 1915 ja kuoli vuonna 2001.


Mikä sana tulee ensimmäiseksi mieleen tästä meksikolais-irlantilais-cherokeesta, joka oli ilmiömäisen paikallinen hahmo italialaisena voimamiehenä (1954), meksikolaisena kapinapäällikkönä (1957),  arabiheimojen ruhtinaana (1962) ja kreikkalaisena kansanveijarina (1964)?


Ensimmäinen mieleen tuleva sana voisi olla joko "kulttuurinen appropriaatio" tai "viina". Arabian Lawrence -elokuvassa (1962) Quinnin hahmo elää kyllä kirjaimellisesti kuivilla. Mutta La Strada ja Kerro minulle, Zorbas tuovat ensiksi mieleen juron juopon jätin, jonka sisältä murtuu runollinen kaipuu, ehkäpä elokuvataiteen riistämään autenttiseen alkuperään. 

Joltain matkalta tarttui kokoelmaani devaritallenne Vierailusta (1964) , joka on komean uskollinen tulkinta (Dürrenmattin) klassikkonäytelmästä Vanhan naisen vierailu. Vierailussa Quinn pääsee loistamaan samaa tahtia ikäeleganssia keränneen Ingrid Bergmanin kanssa (syntynyt hänkin 1915). Mutta jälleen Quinn on se super-etninen hahmo tehtävänään esittää PAIKALLISUUTTA, jonka kontrastina on kotiseudulleen kostonenkelinä palaava miljoonaperijätär (Bergman).


Urallaan Quinn huomioitiin neljällä Oscar-ehdokkuudella ja kahdella palkinnolla. Viimeksi Suomen kanavilla on nähty Hän rakasti elämää (1956), jossa Quinn esittää taiteilija Paul Gauguinia, periranskalaista hahmoa, mutta etninen lupaus on tässäkin fiksattu kehojen todistusvoimaan: tuulahdus Gauguinin etelänkaipuuta näkyy valmiiksi hänen etnisistä kasvoistaan. Jalon villin tyyppimuunnelmia Quinn teki niin paljon ja pitkään, että tuomarin äänellä filmihistoriaa laativa David Thompson toteaa hänen ainoaksi kunnialliseksi etnoroolikseen eskimon (!) Nicholas Rayn unohtuneessa The Savage Innocents -elokuvassa (1960).


Hollywoodin kannalta Quinn oli helpon turvallinen habitukseltaan esittämään vallankumousjohtajia (etenkin Viva Zapata!n rosvoromantiikalla suolattuna), koska iso romuluinen olemus yhdistettynä siloisen inkkarimaisiin kasvoihin leimasi hänet yhtä aikaa genrefilmeistä tutuksi roistoksi ja romansseista tutuksi latinorakastajaksi. 


Eniten tilaa Quinnin omalle näyttelijätyölle antoi ilmeisesti Fellini, mutta voisihan sitä filmiä (La Strada) katsoa siltäkin kannalta, että etninen konflikti on vain muutettu sukupuolikohtaisiksi karikatyyreiksi: latinorakastaja Quinn kuljettaa mukanaan pientä klovnipuuteroitua Giulietta Masinaa. Avioliitto tien päälle pakotettuna sirkuksena. Italialainen tapadraama.


Jos yhden arkistoherkun saisi nähdäkseen Q-kategoriasta niin se voisi olla Oscar-ehdokkuuksilla huomioitu Wild is the Wind (1957). Sen tarina uuden vaimon ottavasta farmarista kuulostaa varsin kepoiselta, George Cukorin studiorutiineilla ohjaamalta melodraamalta, mutta olisi siinä tilaisuus nähdä millä aallonpituudella ja aksentilla aikansa suurin italialaisstara Anna Magnani mahtaa jutella aikansa isoimman amerikanitalialaisen kanssa. "Very silly", kuittaa Thompson.



sunnuntai 16. elokuuta 2020

P niin kuin Pacino

Alberto "Al" Pacino syntyi vuonna 1940 ja on palkittu yhdellä Oscarilla oltuaan ehdokkaana yhdeksästä. Mikä elokuva tulee ensimmäiseksi mieleen Pacinosta?

Oscar-pystin tuoneen elokuvan, Naisen tuoksun (1993), perusteella Pacinon ura olisi suosinut romanttisia melodraamoja. Mutta yhdestäkään romanttisesta kohtauksesta hän ei kyllä tule mieleen. Sikäli hänen versionsa tulisesta italialaisluonteesta on vallan toista kuin kilpakumppanillaan Robert de Nirolla. Voisiko de Niroa kuvitella Cruisingin (1980) kaltaiseen nahkahomotrilleriin? Millaista rohkeutta ylipäänsä kellään Pacinon kertaluokan näyttelijöistä olisi mennä moiseen eksploitaatioon ja näyttää likimai uskottavalta kolmoisagentilta?

Cruisingia lukuun ottamatta romanssit ovat Pacinon filmeissä pelkkänä sivujuonena. Jopa yhdessä hänen parhaista filmeistään, Frankie & Johnny (1991), keskeisempää on pariskunnan (ja toipuvan rikollisen) asema yhteisössään kuin varsinainen huulirättiromanssi Pacinon ja Pfeifferin välillä. Romanssin saadessa huipentumansa pariskunta ei suinkaan hyppää sänkyyn, vaan harjaa hampaitaan sellaisin ilmein, että tätä heidän yhteinen arkensa tulee olemaan.

Pfeifferin trendipupukasvot eivät tietenkään sovi moiseen elokuvaan, ja sama ongelma Pacinolla on muissakin elokuvissa vastanäyttelijänsä kanssa. Naisen tuoksussa hän pärjää hyvin elokuvan nimikohtauksessa, koska sokeaa näyttelemällä voi tekeytyä kylmäksi Gabrielle Anwarille. Vasta Carlito's Way -elokuvassa (1996) Pacino tuntui ensi kertaa löytävän tasaveroisen vastanäyttelijän Penelope Ann Milleristä. Ehkäpä vain siksi, ettei Millerin keralla ollut tarvetta poseerata sen paremmin tarinan sisällä kuin tähtistatuksella kilpaillakseen. Se on ihmeen väheksytty filmi, vaikka de Palma ohjaa siinä toimintaa kerrankin ilman ylenpalttista kuvakikkailua. Kaipa sen odotettiin olevan Scarface II.

Useimmiten Pacino itse höyryää elokuvissaan niin, että katsoja voi aistia millainen on miehen tuoksu. Ei sitä maanisinta filmiä suotta suomennettu Hikiseksi iltapäiväksi (1976), ikään kuin pankkiryöstökin olisi Pacinon esittämänä työväenluokan pimeä urakka. Sama on asenne Scarface - arpinaamassa (1983) ja Serpicossa (1974): tässäpä italialainen työväenluokan sankari uhrautuu todistaakseen miten korkealle amerikkalainen yhteiskunta miehen pakottaa ja millaisissa ammateissa. Pacinon luonnerooli amerikkalaisen vapauden marttyyrina on parhaiten upotettu draamaan Kummisedässä, niinkin taitavasti, että Oscarin uupumisesta on tullut keskeinen osa tähden hellimää henkilölegendaa.

Myyntitykit (1992) sovelsi tätä Pacinon tähti-imagoa kutkuttamaan katsojan mielikuvitusta: jos Pacinon kaltainen mies on noin sulava ja karismaattinen alansa kovimpana kauppamiehenä, kyse täytyy olla uudesta 1980-luvun keskiluokasta, jota Jack Lemmonin esittämä vanha huijari ei pysty ymmärtämään. Myyntitykit katsoin uudelleen tänä kesänä ja se tuntui jopa rajummalta kasaribisneksen kuvaukselta kuin mikään Wall Street.

Pacinon käänteinen vaikuttavuus (kylmänä ironiana Myyntitykeissä) perustuu juuri sille, että hän sementoi maineensa seitsemänkymmentäluvun tyyppihahmona, jopa Kummisetä-elokuvissa. Arpinaama oli ehkä yritys murtautua siitä tyyppihahmosta, mutta irtiotto onnistui ainoastaan kyseisen elokuvan sisällä, de Palman rämäpäisessä pyrkimyksessä tehdä remake 1930-luvun gangsterifilmistä 1980-luvun estetiikalla. Siinäpä toinen antiteesi Wall Street -filmille.

Mutta se parhaiten mieleen jäänyt suoritus? Se on sittenkin Looking for Richard -dokumentista (1993). Vasta siitä ensi kertaa tajusin että kyse ei ole vain luonnonlahjakkuudesta ja että Pacinon pahimman maneerin, huutoa edeltävän luimuilun, voi senkin ladata erityyppisillä odotuksen tunteilla koomisesta eroottiseen. Mr Pacinon uudelleenbrändäykseksi elokuva oli tarkoitettukin eikä Shakespeare-oppitunniksi.

2000-luvulle tultaessa Ison Alin seiskarikarisma on rapissut, koska hän on hylkinyt todellista ikäänsä edustavia rooleja tai ollut kammottavan korni, kuten äskettäin The Irishman-äkellyksessä (2020). Yksi hieno poikkeus on tv-filmi Angels in America, jossa hän huutaa niin äänellään  kuin ruumiillaan (2003). Valkokankaalla toki katsoisin aivan minkä tahansa hänen elokuvistaan (paitsi sen Phil Spector -kammotuksen), ja 1970-80-luvuilta näkyy löytyvän sellaisiakin mistä en ole edes kuullut (ScarecrowBobby Deerfield; Author! Author!).





lauantai 15. elokuuta 2020

O niin kuin Olivier

Laurence Olivier syntyi 1907 ja kuoli 1989. Häntä pidetään yhtenä 1900-luvun suurimmista näyttelijöistä, niin teatterissa kuin elokuvissa, mutta mitä hänestä on jäänyt mieleen minun polveni leffaharrastajalle?


Ihmeellisten sattumien vuoksi onnistuin näkemään Olivierin näyttämöllä vielä vuonna 1986. Tavallaan livenä, vaikkei kuitenkaan. Olivierin rooli galaktisena hallitsijana oli järjestetty videolla, jättimäisenä puhuvana päänä, joka jupisi jotain viisauksia Cliff Richardin esittämälle, Maasta siepatulle muusikolle. Kyseessä oli Time-niminen musikaali, niin imelä ja naiivi ("like a science-fiction Sunday-school lesson") että sen ainoa arvokas osuus oli nähdä periaatteessa lordi Olivierin suurta näyttelemistä.

Tosiasiasssa mr O vaikutti yhtä elottomalta ja turhautuneelta kuin siinä viimeisessä tähtiroolissaan missä hän välttelee Marilynin lähenteltyjä (Prinssi ja revyytyttö,  1957) tai Brasilian pojissa (1978) missä hän laahustaa jahtaamassa Gregory Peckiä. Olivierin Oscar-palkittu rooli Hamletissa (1948) tai rooli brittien kansallisaarteessa Henry V:ssä (1944) ovat nekin olleet käänteisiä todisteita, ettei parhaidenkaan teatterinäyttelijöiden presenssiä voi aina toistaa valkokankaalla.


Eräs pätevä selitys Olivierin oletetulle suuruudelle onkin hänen egonsa eikä hänen taitonsa eläytyä suuriin rooleihin. Sikäli voisi päteä sekin henkilöstä lähtevä selitys, että moinen ego ei koskaan toipunut siitä, miten vaisummalta vaikuttaneesta (=vähemmän treenatusta) vaimosta (Vivien Leigh) kasvoikin miestään suurempi tähti.


Tai sitten teatterista elokuviin siirtyminen ei vain onnistu tietynlaisilta näyttelijöiltä. Sellaisilta jotka luottavat liiaksi kaunopuheisuuteensa. Se olisi selitys, miksi  klassikkotulkinnat tai kontrastointi nuoremman polven näyttelijöihin (esim. Olivier vs Hoffman Maratoonarissa) eivät tee sellaista säväystä kuin maineensa edellyttäisi. 


Peter O'Toole on kertonut miten hän nuorena näyttelijänä meni kavereidensa kanssa katsomaan Olivierin ja Richard Burtonin esityksiä, koska he halusivat oppia puhumaan ylätyylisen SÄVYISTÄ lontoonkieltä: siis puhumaan korkealla tyylillä mutta ilman yläluokan aksenttia. Veikkaan kyllä, että yhtä tärkeää heille oli samaistua suurten MIESnäyttelijöiden perintöön.


Keväällä katsoimme That Hamilton Woman -filmin devarilta. Siinäkin Olivier tekee vaikutuksen vain samassa merkityksessä kuin museoaarteet tekevät: hänen Nelsonissaan on suurmiehen järeyttä ja arvokkuutta, vaan onpa sitä aivan yhtä lailla Leif Wagerin tai Tauno Palon näyttelemissä suurmiehissä.


Jos yhden elokuvan saisi lordilta nähdäkseen arkistossa ihan ilman oman viskipullon suomaa maustetta, niin se voisi olla vaikkapa vuoden 1940 Ylpeys ja ennakkoluulo. Nähdä miten mr O selviää mr Darcyn roolissa.


perjantai 14. elokuuta 2020

N niin kuin Nicholson

 

Jack "Jack" Nicholson on syntynyt 1937 ja palkittu kolmella Oscarilla. Ehdokuuksia Oscariin hän on saanut enemmän kuin yksikään muu miesnäyttelijä.

Mikä elokuva tulee ensimmäiseksi mieleen Nicholsonista?

Minunkin ikäni aikana on ehtinyt seurata Nicholsonin uraa valkokankaalla yli neljä vuosikymmentä. Leffafriikkinä onkin mukavampi miettiä, mikä on se rooli joka tulee viimeiseksi mieleen hänestä vaikka olisi syytä muistaa hänet myös siitä. Esimerkiksi Jack Nicholson Napoleonina?
 

Videoiden kautta on tutustunut niihin varhaisempiin filmeihin eli 1950-60 -lukujen roolitöihin ja aina ne ovat tuntuneet kiinnostavammilta kuin Nicholsonin eläkevuosien huonotukkapäiväsuoritukset. Mutta vertailu näyttelemisen "paremmuudesta" eri aikakausien välillä on mahdotonta. Nicholson on ilmiö keskellä Hollywoodin tarkkaan säädeltyä tähtihistoriaa, ilmiömäisempi kuin ainutlaatuisesti herkkyyttään ilmaisevat Brando tai Streep. Luonnehdinta "sardonisesta kuljeksijasta" kertookin ehkä enemmän hänen paikastaan Hollywoodissa kuin hänen toistuvista tyyppicastauksistaan.


Itse pidän enemmän Nicholsonin rauhallisista kuin maanisista rooleista. Muistan olleeni paljon vaikuttuneempi Yksi lensi yli käenpesän -filmin (1976) veltosta vastaanhangoittelijasta kuin hilpeästä hullusta psykopaatiksi yltyvästä Jackista Hohdossa (1980). Yksi lensi yli käenpesän oli pitkään suosikkini filmidraamoista, kunnes näin varsin hyvän näyttämösovituksen (1980) kirjasta Kuopion kaupunginteatterissa. Ei se Nicholsonin kapinallinen hahmo enää niin ihmeelliseltä tuntunutkaan. Mutta muutenhan tuo leffa kannattaisi katsoa ja kuunnella joskus tarkemmin, jos kerran Markku Pölösen mielestä siinä on paras mahdollinen käsikirjoitus.

Napoleonin roolissa mr Jackia ei sitten koskaan nähty, mutta leffafriikki voisi huvitella ajatuksella, millainen hänen urastaan olisikaan tullut, jos Kubrick olisi saanut ohjata häntä tuossa kaatuneessa epookkiprojektissa eikö Hohdossa


Mielenkiintoista mr Jackin maineeseen nähden on se, että Oscar-ehdokkuuksia hän on kahminut kaikesta muusta kuin maanisesta ylinäyttelemisestä. Kunnian miehissä (1993) hänellä on yllättävän pieni rooli ehdokkuuteen nähden, mutta ilmeisesti se yksi ärjyvä kohtaus riitti muistuttamaan, että 56-vuotias Nicholson pitäisi noteerata ennen "parasta viimeistä näyttöpäivää". Vuosina 1998 ja 2003 myönnetyt pääosapalkinnot (Elämää on ihanaa ja About Schmidt) vaikuttavat samanlaisilta, enemmänkin elämäntyöstä kuin roolityöstä annetuilta tunnustuksilta.  

 

Romanssileffakirjaa varten katsoin muutama vuosi sitten Nicholsonin Miehuusvuodet (1971). Yleensä Nicholson on kiinnostava romansseissa vain siltä osin kuin hän esittää liiallisen itsevarmaa elostelijaa, mutta Miehuusvuosissa hän on parhaimmillaan osana draamaa (ja juonta) kehittyvänä naistenmiehenä: hänen on ensin vieteltävä Candice Bergen juttelemalla hänen kanssaan tasaveroisemmin kuin kukaan muu aikakauden mies vaivautuisi tekemään, ja lisäksi osoitettava ylemmyytensä pienin mahdollisin vihjein Art Garfunkelille. Ja kuten olen toisaalla kirjoittanut, kolmiodraaman tihentävä keskustelukohtaus tanssiaisissa on sellaista näyttelijäohjaamisen neroutta, ettei se olisi mahdollista ilman Nicholsonin kaltaista vivahteet ymmärtävää näyttelijää. Siinä metodinäyttelijä on parhaimmillaan – ei suinkaan missään Batmanin tai Wolfin irvinaamassa.

 

Toinen esimerkki Nicholsonin kyvystä toimia draamaa tukevassa pääsivuosassa on hänen luotto-ohjaajansa Bob Rafelsonin Vain unelmilla on siivet (1972). Se esitettiin Ylen Nicholson-sarjassa 2017 ja elokuva oli juuri sopivalla tavalla hämmentävän outo. Etenkin kun siinä Nicholson ei esitä maanista huijaria vaan Bruce Dern, joten mr Jackin voisi ajatella joutuvan reagoimaan eräänlaiseen peilikuvaansa...

 

Jos yhden Nicholsonin töistä saisi vielä nähdäkseen arkistoesityksessä niin se olisi vuoden 1987 elokuva Noidat. Kävin katsomassa sen teatterissa erityisen tarkasti enkä erityisemmin pitänyt siitä, ehkä tehtävänannonkin vuoksi: Noidista piti kirjoittaa analyysi elokuvakurssille jota Jaana Semeri & Kati Sinisalo pitivät kirjallisuustieteille. Sittemmin en ole elokuvaa nähnyt uudelleen, vaikka siinä mr Jackin maanisuus ja murjottava vonkaaminen saattavat olla hyvässä tasapainossa.

 

 

 

torstai 13. elokuuta 2020

M niin kuin Marx ja Marilyn

 

Julius Henry ”Groucho” Marx syntyi 1890 ja kuoli 1977. Hän ei Oscareita kaivannut, mutta maailmankaikkeus kaipaa häntä, sillä historia ei toistu, ei etenkään taiteenhistoria. Mykkäfilmien puhkeaminen ääneen ja kaksiulotteisen näyttämötilan murtaminen oli kosminen tapahtusarja, josta syöksyi esiin ainutkertainen olento, animaatiofilmien elastisuudella reagoiva Groucho Marx. En taatusti ole ainoa, jolle vallankumouksen esikuvana on tärkeämpi ollut tämä Marx kuin se viisaampi ja virallisempi.


Marx-veljesten komediat ovat oikeastaan sarja klassikoiksi muuttuneita sketsejä. Mikä niistä tulee ensimmäiseksi mieleen Grouchosta?

Haluaisin, että se olisi Sardiinimysteerion (1949) kohtaus, missä hän tapaa nuoren Marilyn Monroen. Tuo minuutin mittainen kohtaus on täysin vailla energiaa ja ajatusta kummaltakaan osapuolelta, mutta juuri se vahvistaa oletukseni, että se murros, jonka Groucho teki tiettäväksi verbaliikallaan, toteutui Marilyn kohdalla mimeettisesti. Haluaisin ajatella, että he tietämättään mullistivat elokuvanäyttelemisen rajat ja ihanteet - niin täydellisesti, että Bressonin ja Kaurismäen filmit tuntuvat kuin taiteenalansa vaihtoehtohistorialta, missä näyttelijät on korvattu fenomenologisilla paperinukeilla.


Ajattelutapani Marilynistä muuttui kun luin jostain (D. Thompson taas), että MM oli oikeastaan hauskempi ja seksikkäämpi valo- kuin elokuvissa. Totta! Stilleissä MM on se filmitähti mitä kuvittelemme näkevämme valkokankaalla. Elokuvissahan hänen elekielensä ei tunnu koskaan pysähtyvän tiettyyn muotoon. Samalla tapaa GM:n verbaliikka ei koskaan seisahdu tietylle vitsailevan väärinkäsityksen tasolle, vaan hän jatkaa hävyttömän kiemurtelun saattelemana väärintulkinnasta ylitulkintaan ja sen jälkeen vielä itseironiaan tulkinnan lähteenä, ja mitä tahansa toinen osapuoli vastaakaan hän käyttää tämän sanoja materiaalina edellisen vitsailunsa temaattiseen (usein kaksimieliseen) tai tilannekohtaiseen kehittelyyn entistäkin absurdimmaksi ja hyökkäävämmäksi. 


Ja molempien performanssi tilanteessa kehittyy parhaimmillaan nonsenseksi. MM:n kohdalla tämä verbalisoituu vauvamaiseksi jokelteluksi ja Grouchon tapauksessa siihen että hän hyppää puhekumppaninsa syliin vauvamaiseen haliin. Molemmilla on viihdyttävyytensä genretaustana vaudevillen pitkä perinne: MM:lla pornahtava burleski jossa saa nauraa koomisen härskeille naishahmoille, GM:lla standupin edeltäjät joiden keralla saa nauraa härskille komiikalle. Nonsenseksikästä? Sitäkin.


Ei siis ihme, jos Sardiinimysteeriossa GM ei saa irti MM:sta yhtäkään vitsiä vaan toteaa vain suoraan kameralle että onpas hölmöä edes heittää huumoria siitä että miehet seuraavat MM:a kadulla.  Elämää suuremmat myyttihahmot eivät mahdu samaan universumiin, totesi Umberto Eco.


GM:n ja MM:n rinnastus on sinänsä kohtuuton, että Groucholla oli aina tukenaan veljessarjan rutinoitunut tuki: he olivat samalla aallonpituudella, yllyttivät toisiaan keksimään järjettömään konfliktiin järkeviä reaktioita. Harpo ja Chico palauttivat etualalla esitetyillä klovninumeroillaan tasapainon täysin anarkistiselta vaikuttavaan skenaarioon. Musiikkikohtauksilla puolestaan tasoiteltiin filmin äänitila ja tuotiin rytmi elokuvan kokonaisrakenteeseen. Genreankkurina ja tunnelman rauhoittajana toimi myös veljessarjan nuorin, täysin eri rekisterissä ja aallonpituudella esiintynyt Zeppo. Filmihistorioissa korostetaan, että veljeksiä oli mahdotonta kenenkään ohjata, mutta heidän keskinäinen kemiansa toimi ilmeisesti yhtä hyvin vaudeville-näyttämöillä kuin filmistudioilla.


Jos mitä tahansa Groucho Marxin filmeistä saisi kokeakseen valkokankaalta niin ehkä vertailun vuoksi jonkin niistä soolouralla jatketuista elokuvista, joista en liene yhtäkään nähnyt. Marilyniltä haluaisin nähdä teatterissa Piukat paikat kuullakseni mille kohtauksille ihmiset eniten nauravat sitä katsoessaan.


keskiviikko 12. elokuuta 2020

L niin kuin Lancaster

 

Burt Lancaster syntyi 1913, kuoli 1994 ja palkittiin urallaan yhdellä Oscarilla.
 
Mikä elokuva tulee ensimmäiseksi mieleen Lancasterista?

Eipä taaskaan ne Oscar-ehdokkuudet. Olen huomannut, että aniharva on kuullutkaan vuoden 1952 seikkailufilmistä Karmiiminpunainen merirosvo, vaikka sen esikuvallisuus yltää nykypäivään Pirates of Caribbean -tuotteisiin asti. Itselleni Karmiiminpunainen merirosvo oli ensimmäinen elokuva, jonka koin omakseni, ehkä joskus kymmenvuotiaana. Se oli vuosikausia synonyymi mielikuvitukselle ja vaikutti taatusti yhtä paljon kuin Burroughsin Mars-kirjat siihen, millaisia tarinoita halusin itse kirjoittaa. Myös teatterikokemuksena se oli ylittämätön aina siihen saakka, kunnes näin Tatin elokuvan Enoni on toista maata (1958), kasvaneena lapsesta teiniksi, haaveilijasta harrastajaksi.

Edelleenkin Lancaster on mielessäni sankaruuden ruumiillistuma, toiminnassa ylivoimaisen notkea kuin mykkäfilmien trikooäijät, ja niin häikäisevän komea, että paratiisiallegorian The Swimmer (1968) hän näytteli uikkareihin pukeutuneena menettämättä hetkeäkään arvokkuuttaan. Kyse on nimittäin kirkkaimmassa päivänvalossa tapahtuvasta kummitustarinasta, ja samalla yksi harvoja Hollywood-tuotteita, jota voi hyvällä sydämellä kutsua eksistentialistiseksi melodraamaksi. En ymmärrä miksi kukaan haluaisi katsoa Stalkeria tai Oikeusjuttua, kun voi katsoa tämän aurinkoisen tarinan siitä, miten kotiseudun lävitse tehdään nostalgiakierros hyppäämällä uima-altaasta seuraavaan! Kirjaimellisesti häikäisevän positiivinen vertauskuva vanhuusiän nostalgialle – ja täsmävalinta Lancasterin näyttelijätyölle.
 
Akrobaatin kropalla ja itsevarmuudella ei sovi monenlaisiin rooleihin, mutta sankarihahmoaan Lancaster pystyi vaivattomasti muuntelemaan sotafilmiin (Täältä ikuisuuteen, 1954), westerniin (Vera Cruz, 1954) ja film noiriin (Tappajat, 1946). Kamera ei tunnu porautuvan Lancasteriin, vaan jäävän todistajan osaan, kun Lancaster porautuu katseellaan muihin ihmisiin. Hollywoodista osansa saanut kirjailija Norman Mailer on kertonut, että kellään ei ollut niin pelottavia silmiä kuin Burt Lancasterilla. Ja Mailer oli sentään vieraillut kuolemansellissä ja raskaansarjan nyrkkiotteluissa. 
 
 Tavallaan suosikkeihini Lancasterin tuotannosta kuuluukin tuo Vera Cruz: missään muussa elokuvassa Lancasterin katse ei ole niin jäätävä kuin esittäessään virnistelevää tappajaa. Elokuva on vain niin mahtipontinen sekä visuaalisesti että näyttelijäkaartiltaan, ettei Lancasteria päästetä loistamaan vielä isomman tähden, Gary Cooperin ohitse. 
 
Sen ainoan Oscar-palkitun elokuvan, Huijarisaarnaajan (Elmer Gantry, 1960) näin vasta tänä vuonna, kiitos jälleen koronan. Suomennettu nimi "huijarista" on harmillisen harhaanjohtava. Nimihahmon uskovaisuus on tarinassa AITOA uskoa joukkohurmoksen kauneuteen: usko on yhtä kuin muilta saatu luottamus. Tämän hänen juudaksensakin (ex-rakastaja ja prostituoitu) lopulta tunnustaa. Lancaster vetää roolin kuten Robert Mitchum hieman aiemmin Räsynukessa (1955), maanisin siteerauksin ja isoin elein. Kiinnostavampaa Huijarisaarnaajassa on vastaroolin ihmeparantajaa esittävä Jean Simmons, joka tasapainoilee henkisen nöyrtymisen, lihallisen heräämisen ja kirkollisen vastuuntunnon välillä kuin Orleansin neitsyt raamattuvyöhykkeelle eksyneenä. Se kannattaa nähdä. 
 
Historioitsija David Thompson väittää, että monsterimaisin rooli Lancasterilla on Menestyksen huuma -elokuvassa (1957). Olen nähnyt sen vain osittain, joten muutan vielä mieluusti käsityksiäni Lancasterin urasta; kirjastosta viimeksi lainattu devarikappale yksinkertaisesti jumittui.
 
Ne BL:n osalta ehdokkuuksiksi jääneet Oscar-filmit ovat sekalainen joukko. Täältä ikuisuuteen on vaikuttava eeppisenä ajankuvana ja monesta toisiaan täydentävästä roolista, muttei siitä ehkä jaksaisi katsoa kuin yksittäisiä valittuja kohtauksia enkä nyt tarkoita pelkästään sitä aikanaan kohuttua rannalla pussailua. Atlantic City on Louis Mallen hieno vanhuus- ja pelurikuvaus, muttei siinäkään muuta ikimuistoista liene kuin näyttelijäsukupolvien kohtaaminen (Susan Sarandon ja BL!). Alcatrazin lintumiehestä kertovaa filmiä en lie edes nähnytkään, kun en siitä mitään muista.
 
Joten mitä jäisi jäljelle toiveeksi nähdä Lancasterista valkokankaalla?  Varmastikin se filmi, jota  Thompson muista lähteistä poiketen sanoo BL:n uran avainteokseksi, alkoholistimelodraama Tule takaisin, pikku Sheba (1953). Vasta sen jälkeen Lancasterin näyttelemiseen alettiin suhtautua vakavissaan ja hän saattoi saada sellaisia roolia kuin elokuvissa Täältä ikuisuuteen ja Menestyksen huuma. Silti tuo alkoholistikuvaus on Lancasterin uralta täysin unohdettu - tai juuri siksi: filminäyttelijän parhaat suoritukset noteerataan edelleen heidän tähtiohjaajiensa perusteella eikä sen paneutuneimman näyttelijätyön mukaan.
 
Ihme kyllä, Tule takaisin, pikku Sheba löytyy sekin Tampereen kirjaston kokoelmista vuoden 2004 devarina.  Samoin kuin muutama muu Lancaster-harvinaisuus.


tiistai 11. elokuuta 2020

K niin kuin Karina

 

Anna Karina syntyi 1940 ja kuoli äskettäin, 2019 jouluna. En ole nähnyt häntä muissa kuin Godardin filmeissä, mutta mistä muistan hänet mieluiten?

 

Varmaankin Elää elämäänsä (1962). Se on muistikuvissa elämänmyönteisin ja silti yhtä harkitun villi kuin muut Godard-ohjaukset siinä, millaisten tilanteiden tunnelmaan Godard käyttää Karinaa vertauskuvana. Ja voi hyvin olla, että itselleni(kin) kaksikymppisen Anna Karinan hahmo on se ranskalainen koukku, joka houkutti yhä uudelleen Godardin filmeihin jo opiskeluvuosina, kun niiden ilmaisukieli tuntui turhauttavan käsittämättömältä.

 

Eikä Anna Karinan taiteesta, puolestaan, voi puhua ilman Godardia. On vähättelyä sanoa Karinaa ohjaajamiehensä muusaksi, kun lähempi vertailukohde olisi Truffaut'n ja Léaudin yhteistyö. Perinteisten, kauneutta raamittavien lähikuvien käyttö Karinasta ällistyttävän konservatiivisella tavalla toimi vastapainona muutoin avantgardistelle kuvan- ja leikkauksenkäytölle, samoin kuin Karinan levolias replikointi asioista, jotka eivät näytä lainkaan kuuluvan kohtaukseen ja draamaan. 


Voi hyvinkin olla, että Anna Karina on kauneinta mitä valkokankaalle on koskaan heijasteltu, mutta olisi kohtuutonta rinnastaa häntä muihin ranskalaisten äijäohjaajien vaimonymfetteihin, kuten Vadimin Bardot'hon tai Polanskin Seigneriin. Karinan valkokangasseksikkyydessä on vähintään puolet elokuvan omaa taikaa, samoin kuin hermostuneen poikamaisen Jean Sebergin olemuksessa.


Elokuvahistorian biografiassaan David Thompson pohtii pitkällisesti mihin rinnastaa Karinan ja Godardin yhteistyö. Hän ottaa äärimmäiseksi vastakohdaksi Wellesin ja Hayworthin taiteilijaliiton, jonka vaiheet on kaikella katkeruudella käsikirjoitettu Nainen Shanghaista -intohimodraamaan (1947). Siihen verrattuna Godardin ja Karinan yhteistyön vaiheet ovat nähtävissä peräti seitsemässä elokuvassa, varioiden useilla eri tavoilla filmien sisälläkin sitä, mitä he toisiltaan odottivat - kohtuullisen tasaveroisina, väittää Thompson, ja voisihan niin tulkita myös Hullu Pierrot -elokuvasta (1965), mikäli se tosiaankin antaa äänen sille, miten Karina ja Godard (elokuvassa Belmondo) pyrkivät eroon toisistaan ja toistensa vaikutuksesta taiteeseensa.


Joskus 1984 tai 1985 Tampereella nähtiin kohtuullisen kattava Godard-retrospektiivi, olisiko ollut arkkitehtiopiskelijoiden järjestämänä. Moista kunnianosoitusta olisi mahdotonta kuvitella nykypäivänä. Tamperelaiset cinefiilit olisivat kiinnostuneempia seitsemästä Chuck Norris -filmistä kuin seitsemästä Anna Karina -filmistä. 


Hesan arkistossa olisi pyörinyt kesällä Anna Karina -filmisarja, mutta en sitten koronankaan takia tohtinut lähteä sinne saakka ihan vain nähdäkseni ne kokemattomat klassikot peräti valkokankaalta. Moista ei tietenkään oikea leffaharrastaja tekisi, joten jotain on Tampere minussakin tylsistänyt.


Jos yhden Karina-filmin saisi valkokankaalta nähdäkseen, niin mitä tahansa Godard-ohjausta en valitsisi, kun esimerkiksi Alphavillea en jaksaisi katsoa edes devarilta. Mieluusti näkisin minkä vain 1970-luvun ei-Godard-ohjauksen vertailusta viisastuakseni.


maanantai 10. elokuuta 2020

J niin kuin Jackson

 

Glenda Jackson on syntynyt 1936  ja tehnyt uraa niin Hollywoodissa kuin kotimaassaan Englannissa. Olisi turhamaista kysyä, mikä elokuva tulee mieleen Jacksonista. Oikea kysymys kuuluu: kuka tulee ensimmäiseksi mieleen John Schlesingerin elokuvasta Saakelin sunnuntai (1971).


Kyllä yhdelläkin elokuvalla voi valloittaa filmihistoriasta pysyvän paikan. Elokuvaa on esitetty kiitettävästi Ylelläkin, vaikka tuskin sitä radikaalina kukaan enää pitäisi. Eikä siinä olennaista olekaan miten vapaasti rakastetaan ja maataan sukupuolesta riippumatta, vaan se särmikkäisiin hahmoihin perustuva kärsivällisen sivistynyt asenne lähimmäisten "bohemismiin", kuten kuuskytlukulaiset pierut tapaavat vähätellä aikakauden antamia mahdollisuuksia aitoon kumoukseen. 


Jacksonilla on joka tapauksessa elokuvan vaikein rooli ja siinä hän on aivan muuta kuin Amerikassa tekemissään hullutteluromansseissa. Saakelin sunnuntain kaltainen elokuva säilyttää anarkistisen asenteensa näyttelijätyön ja -ohjauksen ansiosta – vielä sittenkin kun kaikki Ken Russellin filmit alkavat näyttää hollywood-musikaaleilta ja koko "vihaisten nuorten miesten" sukupolvikaanon muistuttaa tv-melodraamaa.


Sattumalta löysin kirjastosta House Calls -filmin (1978) missä hän joutuu myötäilemään Walter Matthaun vitsiposeerausta. Sellaisista filmeistä ei tarvitse Jacksonin osalta ajatella enempää. Omassa hyllyssäni on hänen draamafilmejään Romanttinen nainen (1975) ja olisikohan Maria, skottien kuningatar (1971) eivätkä nekään ole jääneet mieleen. Ken Russellin Rakastavaisissa (1969) hän pääsee kyllä loistamaan, muttei kertaakaan yksin, kuten ansaitsisi. Vasta Labourin parlamentaarikkona Jackson kuulostaa päässeen ansaitsemalleen esiintymispaikalle.


Jos siis jonkin elokuvan haluaisin Jacksonilta nähdä valkokankaalla, niin vaihtoehtoja olisi enemmän kuin osaisin vertailla. Hedda Gabler -filmatisointi (1975) kuulostaa tietysti hänen tapauksessaan täsmäroolitukselta. Mutta mikä tahansa kelpaisi mikä vastaisi Jacksonin taitoa soveltaa karismansa kylmäävyyttä.


sunnuntai 9. elokuuta 2020

I niin kuin Irons

 Jeremy Irons on syntynyt 1948 ja esiintynyt varsin monentasoisissa elokuvissa. Mikä elokuva tulee ensimmäiseksi mieleen Ironsista?


Itselleni se on se kolmas Die Hard (1995), tarkalleen ottaen se kohtaus, kun kamera siirtyy kaupunkimaisemasta tarinan siihen saakka näkymättömissä toimineeseen pahikseen, jota lihaksikas Irons esittää koleana ja komeana kuin talon katolla seisova teutonijumala. Siihen saakka elokuva on tuntunut kuin parodialta pommiaction-alagenrestä, mutta nyt filmin sävy muuttuu tyystin: pahisten jättimäinen rekkakoneisto ja koko valtava ryöstösuunnitelma jyrähtää käyntiin. Elokuva tosin ei kauaa kannattele tätä tunnelmaa, koska actionfilmissä ei ole yhtä sujuvasti paikkaa Ironsin kaltaiselle brittitähdelle kuin Alan Rickmanin hyytävä roolityö ensimmäisessä DieHardissa.


Esitellessään Ironsin uraa leffahistorioitsija David Thompson toteaa, että Irons vaikuttaa kotiutuneen paremmin eksoottisen outoihin hahmoihin kuin aristokraattisiin. Ehkä DieHardIII:ssa luotettiin liikaa näyttelijän upseerimaiseen olemukseen, sen sijaan että olisi saatu Ironsista irti yhtä järjestelmällisen psykopaattinen hahmo kuin Cronenberg ohjatessaan Erottamattomat (1988).


Thompson toteaa, että Ironsin melankolinen ääni on kuin luotu voiceoveria varten. Hän ei kuitenkaan tarkoita pahis Scarin ääntä Leijonakuninkaassa (1994), vaan Mennyt maailma -tv-sarjaa. Sen valmistuessa Irons oli jo 33 -vuotias, mikä vahvistaa teorian näyttelijätyön kypsimmästä iästä.


2000-luvulla Ironsia on kiinnitetty pieniin karikatyyrimäisiin rooleihin genrefilmeissä, esimerkiksi Batmanin hovimestariksi. Eipä niihin muuta hänestä halutakaan kuin se Scarista tuttu ääni ja jaarlimaisesti harmaantunut ohimo.


Ainoan Oscarinsa Irons on saanut pikkuisesta aristokraatin roolista sekavassa oikeussalidraamassa Onnen kulissit (1990). Mutta eipä hän tunnu koskaan pyrkivänkään samanlaisiin tähtisuorituksiin kuin amerikkalaiset kollegat. Jotkut näyttelijäkiinnitykset vaikuttavat sellaisilta tuotantoratkaisuilta, että ilmeisimmät syytökset pornosta ja eksploitaatiosta kimpoavat hänen hyveellisyyttä henkivästä olemuksestaan. Tällainen gentleman tuo pakostakin runoutta sellaisiinkin tirkistelyfilmeihin kuin Lolitan ilmitarpeellinen remake (1997) ja Bertoluccin Koskematon kauneus (1996).


Eipä silti, itselleni Mallen Damage (1992) on ollut yksi vaikuttavimpia romanssifilmejä, muttei siinäkään sen syvällisempää käsikirjoitusta ole pohjalla kuin lolitamainen suhde vanhan miehen ja tämän miniän (Binoche!) välillä. Tai näkyyhän siinä olleen myös Zbigniew Preisnerin musiikki. Ja yksi ainoa kuva (K-18-julisteista tuttu) on siinä symboliikassaan niin nerokas, että se ylittää kaikki eroottisten romanssien kliseet.


Jos minkä tahansa Ironsin elokuvan saisin nähdäkseni valkokankaalla niin en kehtaisi sanoa Damage, vaan että juu se olisi varmaan hänen debyyttinsä epookkifilmissä Nizinski (1980), ihan vain siksi, että sehän on kuin visiteeraisi Bridesheadia aivan uudelleen. 


lauantai 8. elokuuta 2020

H niin kuin Hepburn

 Katharine Hepburn syntyi 1907, kuoli 2003 ja huomioitiin urallaan neljällä Oscarilla.


Mikä elokuva tulee ensimmäiseksi mieleen Hepburnista?


Katsoin keväällä koronahankintoihin kuuluneen Pitkän päivän matka yöhön (1968), joka edustaa Hepburnin klassikkonäytelmien kautta. Filmatisointi on erittäin uskollinen kamarinäytelmän pienimuotoisuudelle ja tekstipitoisuudelle, joten kolmetuntista elokuvaa ei jaksaisikaan ilman Hepburnin räjähtäviä tunteenpurkauksia, joissa minuutin sisällä hän siirtyy ilmaisemaan vihaa, syytöstä, katumusta ja itsesääliä. 


Ei sellainen nopeus mikään esteettinen arvo ole, mutta pakottaa muut näyttelijät pysymään tarkkaavaisina, mikä taas terävöittää draamaa. Hepburniin liitetyissä lukuisissa legendoissa eräs ihailtu yksityiskohta on se, miten hän "hankki" kolmelle vastanäyttelijälleen näiden ainoat Oscarit: Henry Fondalle, James Stewartille ja Humphrey Bogartille. Kyse on juuri siitä tarkkaavaisuuteen kannustamisessa, jossa naisnäyttelijät ovat olleet useammin sparraajan kuin sparratun osassa.


Kaikki Hepburnin uralla näyttää olleen nopeaa ja määrätietoista, aina niihin hitaisiin klassikovuosikymmeniin, 1960-80-luvuille saakka. Siihen aikaan kun Hepburn hypähteli julkisuuteen 1930-40-luvuilla KAIKKI näyttelijät replikoivat nopeasti, ja tätä nopeutta pidettiin itseisarvona. Ja silti, filmihistorioiden mukaan, Hepburn erottui kirkkaasti joukosta.


Oscareistaan kolme Hepburn napsi myöhäisuralla. Vähän sisäpiirin hyvittelyiltähän ne vaikuttavat: vaarallinen radikaali teki enää kilttejä vanhusrooleja. Tracy & Hepburn -elokuviin (9 kpl) kohdistettu ihailu tuntuu sekin Hollywood-julkisuuden itsesäätelyltä, ikään kuin villikko Hepburn olisi saatu taltutettua kunhan oikea äijäkonservatiivi löytyy hänellekin partneriksi. Enpä niistä ole itse nähnyt kuin kaksi tai kolme.


Tuo kehuttu O'Neil-filmatisointikaan ei herää eloon millään, koska se on kirjaimellisesti pelkkä filmille siirto hyvin niukoilla elokuvallisilla keinoilla avustettuna. Leijona talvella -elokuva on myöhäisistä filmeistä ainoa, jossa Hepburnin glamourille tuntuu löytyneen uutta genrekohtaista käyttöä. 


Jos minkä tahansa Hepburnin näyttelijäsuorituksen saisi nähdäkseen arkistossa, niin valitsisin vuoden 1932 esikoisfilmin, pre-code irrottelun A Bill of Divorcement.







perjantai 7. elokuuta 2020

G niin kuin Grant

 

Cary Grant syntyi vuonna 1904 ja kuoli 1986.

Mikä elokuva tulee ensimmäiseksi mieleen Grantista?

Minulle, kuten varmaan monelle muullakin, ensimmäiseksi nousee mieleen Hitchcockin Vaarallisen romanssi (1959). Se on se toinen Hitchcock-elokuva josta en pitänyt vuosikymmeniin, koska sen huumori ja jännitys näyttivät niin lapsellisilta (etenkin kuuluisa maissipeltokohtaus). Se toinen on Varkaiden paratiisi (1955), jota en tänäkään päivänä jaksa katsoa loppuun saakka. Siinäkin on kyllä huikean nokkelaa replikointia ("Rannalta katsoen näytti että taivutatte ranskan verbejä") ja Grace Kelly on yhtä ylimaallisen kaunis kuin "Vaarallisen romanssin" Eva Marie Saint – mutta juuri nämä elokuvat loivat käsitykseni Cary Grantista ihrakasvoisena tylsimyksenä joka vain tallustelee läpi erotiikalla ja jännityksellä ladattujen kohtausten. Vasta muutama vuosi sitten tajusin, että sehän juuri on hänen juttunsa.

Grant ei ollut ehkä koomikko näyttelijäfakiltaan, joskin akrobaattisen eleikäs aina tarvittaessa, mutta komedioissa hän oli parhaimmillaan ja toi jännäreihin Hitchcockin tarvitsemaa humoristista seksikkyyttä.

Parhaat elokuvansa Grant teki hyvinkin lyhyellä aikavälillä. Hänenkin kohdallaan pitää paikkansa tässä Elokuvakuu-bloggaussarjassa tutkimani sääntö, että filminäyttelijä tekee tarkinta roolityötä kolmikymppisenä. Kaikki nämä klassikot seitsemän vuoden sisällä:


  • 1944 Arsenikkia ja vanhoja pitsejä
  • 1940 Skandaalihäät 
  • 1940 Lempivaimoni 
  • 1940 Meidän vastaeronneiden kesken 
  • 1939 Vain enkeleillä on siivet
  • 1938 Vakka kantensa valitsee 
  • 1938 Hätä ei lue lakia 
  • 1937 Rouvani sulhanen 

 

Cary Grant on ehkä Hollywoodin kunniakkain tuote, tärkeämpi kuin hänen yksittäiset elokuvansa. Filmikameran arvostamat suuret ilmeikkäät kasvot säilyttävät arvokkuutensa valkokankaalla vain jos keho seuraa sen liikkeitä kuin tarjoilija kantamustaan, ja siinä taidossa Grant osoittautui ilmeisen virtuoosimaiseksi. Heti kun siihen päähän laitettiin hattu hän näytti jähmettyvän epävarmana mitä tehdä: tämän elottomaksi käymisen voi todentaa esimerkiksi Vain enkeleillä on siivet -melodraamasta, jonka pääosassa tuntuu olevan Grantin naisellinen cowboyhattu.

 

Grant tuntuu aina olevan "supporting actor", silloinkin kun hän esittää pääosaa, tekevän osuutensa pienemmin jotta vastanäyttelijä ensin saisi ja sitten joutuisi esittämään osuutensa isommin. Tätä kohteliasta umpimielisyyttä Hitchcock käytti ohjatessaan Grantista julman isällisen rakastajan Notoriouksen (1946) Ingrid Bergmanille, mutta itselleni tuokin elokuva näyttäytyy väärällä tavalla melodraamalliselta, aivan kuten Hawksin edellä mainittu lentäjäcowboyfilmi. Toista äärilaitaa edustaa Hawksin Hätä ei lue lakia (1938), jossa Katherine Hepburn saa pomottaa "supporting"-osaansa pehmitettyä Grantia mielin määrin. Hepburn on aina kaksi askelta edellä tilanteen edellyttämää toimintaa, kun Grant on tasan askeleen ja katseen verran jäljessä havaitakseen mitä Hepburn juuri tekikään. 

 

Grantin asemasta elokuviensa näkymättömän hallitsevana hahmona kertoo olennaisen tämä tunnettu anekdootti:
Haastattelija: "Everybody would like to be Cary Grant."
Cary Grant: "So would I." 


Jos minkä tahansa Grant-filmin saisin nähdäkseni arkistoesityksenä niin valitsisin vuoden 1938 Vakka kantensa valitsee (Holiday), koska juuri sitä elokuvahistorioitsija Pomerance käyttää esimerkkinä Grantin virtuositeetista. Arkistopalveluiden puuttuessa tilaan sen nyt devarina.

 

torstai 6. elokuuta 2020

F niin kuin Fiennes

Ralph Fiennes on syntynyt vuonna 1962, mutta aloittanut näyttelijäuransa vasta kolmekymppisenä.

Mikä elokuva tulee ensimmäiseksi mieleen Fiennesistä?

Itselleni se vaikuttavin on ollut Uskollinen puutarhuri (2005), vaikka myönnän auliisti, ettei sisäisen maailmanpelastajansa löytävä brittiagentti ole se rooli, missä hänen ainutlaatuinen äänensä ja pelottavan keskittynyt olemuksensa ovat omiaan.

Jotain Fiennesin näyttelijälahjoista kertoo se, että hän on tehnyt tunnetuimmat roolityönsä ilman nenää ja naamaa; edellisen Voldemort-pahiksena Harry Potter -filmeissä ja jälkimmäisen unkarilaisena petturikreivinä Englantilaisessa potilaassa (1996). Nämäkin ovat vähäpätöisiä suorituksia verrattuna rooliin, josta oli tulla hänen näyttelijäfakkinsa rasite, Schindlerin listan (1993) arkkinatsina.

Fiennesin alkutaipaleen toinen toistaan hienommat roolityöt viittaisivat siihen, että kolmekymppisenä näyttelijä on parhaimmillaan: Schindlerin listan ja Englantilaisen potilaan välissä ovat genreltään aivan erilaiset elokuvat Quiz Show ja Strange Days, joissa hänen maneerinsa epätoivosta itkeskelevänä nousukkaana eivät vielä häirinneet. Niiden jälkeen vierähtikin monta vuotta ja elokuvaa ennen kuin Fiennes löysi jälleen epätoivoisen miehen täsmäroolin Uskollisesta puutarhurista. Elokuvan varsinainen sydän oli tietysti omatuntoroolinsa kaikin tavoin ylittävä Rachel Weisz – ja sen Fiennesin roolihahmo näytti tietävän ja tunnustavan katsojienkin puolesta. Sellaisen elokuvan voi tehdä vain kerran elämässään, minkä todistaa Fiennesin, Weiszin ja ohjaaja Meirellesin sitä seurannut urahapuilu. Kaikki kolme ovat selvästi tavattoman paneutuneita filmiprojekteihinsa, Fienneskin siirtyneenä aika ajoin ohjaajaksi, mutta mitään Uskollisen puutarhurin tasoista on turha enää odottaa keltään heistä.

2000-luvun puolella Fiennes on ollut kiinnostavampi sivurooleissa, missä hänen brittiläinen pidättyväisyytensä sopii vähitellen rakoilemaan ja paljastamaan hahmon eri syvyisiä taustamotiiveja. Liiaksi arvovaltaiseen ääneensä ja olemukseensa luottaessaan Fiennes kuitenkin tuntuu tekevän vilpillistä roolia, kuten ulkoisen uhoamisen varaan jäänyt Shakespeare-sovitus Coriolanuksesta (2011). Sitä seurasi höpsöttelevä komediarooli The Grand Budapest Hotellissa (2014).  Ei näyttänyt lupaavalta.

Yllätys olikin melkoinen, kun Fiennesin näki tekevän uransa eläytyneimmän ja sympaattisimman roolin eroottisessa robinsonadissa, A Bigger Splash (2015). Sellaisesta vastanäyttelijöitään hurmioon pyörittelevästä roolityöstä kuka tahansa näyttelijä ansaitsisi ennemmin tulla palkituksi kuin yksinäisyytensä valokeilassa poseeraavana natsipahiksena. Missä muussa 2000-luvun elokuvassa miesnäyttelijä on saanut olla niin kauniin maaninen ja niin maanisen vastustamaton, että Tilda Swintonin kaltainen kova luu on sulaa vahaa hänen käsissään? Näiden kemioiden perustelemiseksi Swintonin hahmon passiivisuus oli pakko pohjustaa sillä, että hänen maailmasta vetäytynyt rokkistarahahmonsa on menettänyt äänensä. Mutta milloin muulloin kuin tällaisessa happoperustellussa roolissa pääsekään miesnäyttelijä niin esiintymään ekstroverttinä, ilman että esitys menee kertaakaan komiikan tai hulluuden puolelle? Loistossa (1996) Geoffrey Rush ..? Eikö kukaan muulloin?

Jos yhden Fiennes-filmin saisi nähdäkseen arkistossa niin toivoisin festarilevitykseen tehtyä Land of the Blind (2006). IMDB-kuvailuista päätellen se on poliittiseksi satiiriksi niin omituisen paikaton, että se pitäisi nähdä muiden katsojien demokraattisesti yskähtelevässä massassa.


keskiviikko 5. elokuuta 2020

E niin kuin Eastwood

Clint Eastwood on syntynyt 1930. Hän on saanut kaksi Oscaria ohjauksistaan, mutta kymmenistä roolitöistään huolimatta ei koskaan näyttelijänä

Omissa ohjauksissaan Armoton (1993) ja Million Dollar Baby (2005) Eastwood on kyllä huomioitu parhaan miespääosan ehdokkuudella, muttei palkinnolla. Sivuosassa Eastwoodia ei osaa edes kuvitella. Ettäkö Dirty Harry sidekickinä?

Olisi turha pohtia mistä elokuvassa Eastwoodi tulee ensimmäiseksi mieleen. Hänen merkittävät, populaarikulttuurin ikoneiksi noteeratut näyttelijätyönsä perustuvat sille, mitä hän EI tee näytellessään tiettyä hahmotyyppiä, olipa kyseessä katkera cowboy, katkera poliisi tai katkera vanhus. Hän ei puhu. Hän ei liiku. Hän ei ota kontaktia vastanäyttelijöihin. Hän ei näytä olevan tietoinen arvostaan.

Tällainen itsetiedottomuus on tietysti pisimmälle vietyä äijämaskuliinisuuden itsetietoisuutta. Toteemimainen hahmo näyttää olevan kohtauksessa mukana vain siksi, että hänen reaktionsa toteutuu juuri sillä kohtaa kuin katsoja kohtaukselta odottaa, mutta aavistuksen verran odotettua nopeammin tai isommin. Tämän aavistuksenomaisen eron huomaa, koska ratkaisevat kohtaukset etenevät muutoin niin tarkassa rytmissä - ja koska Eastwoodin hahmo katsoo suoraan kameraan.

Koko uran ikonisin kohtaus onkin sikäli loputtomiin siteerattu "Make my day" -kohtaus Dirty Harryn takaa-ajossa: katsoja asetetaan samaan näkökulmaan kuin tunnelin kokoiseen tyhjyyteen (oik. magnumin piippuun) tuijottava uhri. Näin reaktiohetkeä seuraa katsojalle tarjottu ajatus siitä, mitä on jäljellä äärimmäisen väkivaltakohtauksen huipennukseksi: tyhjyys ja se liioiteltu elottomuus, johon olemme olleet samaistumaisillamme kylmää toimintasankaria seuratessa.

Fiksut ohjaajat, kuten Eastwood itse, ovat harkitun harvakseltaan käyttäneet hyväkseen Eastwoodin itsestään rakentamaa myyttiä. Elokuvassa Hiljaiset sillat (1995) arkiseen aviopetostarinaan tuo poikkeuksellista jännitystä miespääosan itselleen varannut Clint Eastwood. Tausta kovaotteisten rikosfilmien tähtenä herättää erilaisia odotuksia romanssikaavan murtamisesta kuin vaikkapa Kevin Costnerin tai Harrison Fordin käyttäminen samanlaisessa roolissa aiheuttaisi.

Nuorena miehenä Eastwood esitti hahmoja, jotka vaikuttivat olevan peräisin kyseisen genren edeltävästä vaiheesta: westernien kultakauden pyssysankareiden armottomuutta, poliisifilmejä edeltäneiden film noir -sankareiden autistisuutta. Se luonteen synkkyys, mihin John Waynen ja Robert Ryanin kaltaiset äijäsankarit vihjasivat rooleissaan, sai tulla Eastwoodin hahmoissa hallitsevaksi ominaisuudeksi. Vanhusrooleissaan hänen ei ole sitten tarvinnut muuta kuin esittää omaa itseään, sukupolvireliikkiä, joka vielä yhdeksänkymppisenä sanelee realismin kriteerit sekä ohjaajana että mediapersoonana ("En tiedä paljonko minulla on lapsia").

Eastwood on käyttänyt muita näyttelijöitä korvaamaan itseään sukupolvireliikkiroleissa. Esimerkiksi käy hänen ohjaamansa Rakasta minua, Frank (Breezie, 1973). Vaikka tarina sijoittuu 1970-luvun Los Angelesiin, elokuvasta on tunnistettavissa westernille tyypillinen yksinäisyytensä synkistämä sankari, jota esittää William Holden. Hänen kovettunut luonteensa ei johdu taistelusta roistoja vastaan vaan valtapeleistä sukupolvensa naisten kanssa. Westernien tavoin hän joutuu todistamaan luonnonkansalle (=hippitytölle) säilyttäneensä sekä vilpittömyytensä että itsenäisyytensä.

Jos saisin valita minkä tahansa Eastwoodin näyttelijäsuorituksen katsottavaksi arkistoesityksenä niin valitsisin Don Siegelin ohjaaman Pako Alcatrazista (1979).