KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2025

- tietokirjani Eroottinen elokuva on ilmestynyt
- tietokirjani 50 rakkauselokuvan klassikkoa on ilmestynyt

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2026

- Mies joka ampui... -kirjani on ilmestynyt
- Fantastiset historiat -kirjani on ilmestynyt
- Kirjani Sota kaunokirjallisuudessa (Vastapaino) ilmestyi elokuussa
- Myös kirjani Pelko on paheeni (Warelia) on nyt ilmestynyt!
- Marsin ikävän uusi editio on nyt saatavilla.
- Tampereen Kirjafestareilla 28.11. Riffi klo 14:30


Näytetään tekstit, joissa on tunniste Novellit. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Novellit. Näytä kaikki tekstit

maanantai 12. tammikuuta 2026

Mies joka ampui Joshua Nasaretilaisen (ilmestynyt)

JT Lindroosin kansitaidetta

 

Viime viikolla tämä messiaanisten tarinoiden kokoelma meni painoon ja ilmeisesti ennättää ilmestyä vielä tammikuun aikana. Niminovellin ohella se sisältää tällaisen kokoelman scifiä, fantasiaa ja vanhakummaa:

  • Mies joka ampui Joshua Nasaretilaisen
  • Vain kun tuulee
  • Armohurma
  • Unikaveri
  • Partaveden perikunta
  • Materian aika
  • Nollakohdassa
  • Jeesuksen neljä olomuotoa
  • Byrokrathos manalassa
  • Hissimusiikki ei kuole koskaan
  • Kilimanjaron joulu
  • Uusi Uljanov
  • Ehkä tähtein tuolla puolen
  • Lukijamatka
  • NASARETin ihme

 

Aivan uusia näistä tarinoista on vain niminovelli, muut ovat syntyneet vuosikymmenten aikana. Proosaani yhdistävän messiaanisen aiheen huomasin vasta äskettäin vanhoja tiedostoja yhteen kootessa. Niminovellin tyylilaji, vanhatestamentillinen western, toi mieleeni Helmivyö-kustantamon, joten tarjosin kokoelmaa sinne. Kehuin, että tässä on varma Vuoden Kristillinen Kirja -ehdokas. Eipä liene spefiä pahemmin nähty niissä palkintopiireissä.

 

Tarinoiden ”Materian aika” ja ”Kilimanjaron joulu” alkuperäiset versiot tein Hemingway-pastisseiksi Spin-lehteen 1990-luvulla. "Vain kun tuulee" on Hemingway-pastissi sekin, ennen julkaisematon. Tarjoan tuopin sille, joka ensimmäisenä tunnistaa esikuvan.

 


”Ehkä tähtein tuolla puolen” ilmestyi Portti-lehdessä 2/1994. Se on ainoa tarinani, josta on sovitettu (lyhyt)elokuvakäsikirjoitus, alan opiskelijan opinnäytteenä. Tähän kirjaan novellin tyyliä on hieman korjailtu. ”Lukijamatka” oli mukana vuosituhannen vaihteen Joenpolvi-novellikisassa, mutta mahtui vain leikeltynä voittajista valittuun antologiaan. Ohessa se on aidossa pituudessaan. ”NASARETin ihmeessä” (Portti 2/1999) paljastetaan, että aurinkomme onkin jumalan synnytysaukko. Novelli pääsi Portin kisassa muinoin toiselle sijalle. 

Muut kirjan novelleista ovat aiemmin julkaisemattomia. Pois olen jättänyt messias-aiheeltaan yhden julkaistun novellini: Viides testamentti -antologian (2007) niminovellin, jossa pohditaan uhrautuvaa syyllisyyttä dekkarin varjolla. Ei siis tarpeeksi spefiä.

 Kokoelmaa on saatavilla nettikaupoista ja myös minulta kohdatessa. Iso kiitos Helmivyölle kirjan ottamisesta julkaisuohjelmaan!

 

 

maanantai 29. joulukuuta 2025

Au­rin­ko­paik­ka hä­mä­ril­le tyy­peil­le (novellikokoelma)

 

Mariana Enriquez: Au­rin­ko­paik­ka hä­mä­ril­le tyy­peil­le


Suom. Sari Selander 

312 S.

WSOY, 2025

 

 

Argentiinalainen Mariana Enriquez muuttui yhdellä romaanilla (2019) maailmankuuluksi "kulttikirjailijaksi" ja "gotiikan kuningattareksi". Siitä pitäen häneltä onkin odoteltu näyttöä maineen vahvistukseksi. Romaanin jälkeen on tullut julki kaksi novellikokoelmaa, mutta molemmat ovat kuin sormiharjoitelmia verrattuna romaaniin. 

Vähälle huomiolle on jäänyt, että Enriquez oli julkaissut kolme romaania ja yhden novellikokoelman jo ennen Yö kuuluu meille -romaanin nostattamaa mainetta. Enriquez'n kirjailijaprofiilille olennaisempaa onkin tämä toimittajamainen tuotteliaisuus ja aiheiden haravointi kuin romaanin edellyttämä maailmanrakennus tai syventyvä henkilöpsykologia.

Tuloksena on mukavan tiiviitä ja tapahtumiltaan olennaiseen keskittyviä tarinoita – vailla kuitenkaan sellaista kerronnallista kärjistystä ja elliptisyyttä kuin mitä taidenovellilta sietää odottaa.

Uusin novellikokoelma Au­rin­ko­paik­ka hä­mä­ril­le tyy­peil­le (alunp. 2024) on hyvin samanlainen, ja mielestäni liiankin samanlainen, kuin edelliset kaksi kokoelmaa. Edes kauhuproosana tarinat eivät ole aiheeltaan mieleenjääviä ja toisistaan erottuvia.

Kerronnan metodimaisuus toistuu tarinasta toiseen samanlaisena yhdistelmänä lakonista tunnustusta ja vapaamuotoista sosiologista raporttia: ”Asuntoloista liikkui turhan paljon juttuja, toisinaan väkivaltaisia, toisinaan paranormaaleja. Väitettiin esimerkiksi, että yksi hätämajoituspaikoista oli vanha diktatuurin aikainen kasarmi.”

Muodikasta kehokauhua on joissakin tarinoissa runsaasti, mikä varmaankin ylläpitää Enriquez'n mainetta kauhukirjailijana, vaikka groteskit ainekset eivät ole merkkejä todellisuuden murtumisesta, vaan pikemminkin väkivaltaisen arjen kammottavasta turruttavuudesta.

Yksittäinen sisällöltään erottuva tarina perustuu internetin urbaanilorena elävään tositapaukseen Elina Lam’in mysteerikuolemasta. Tämä Los Angelesiin sijoittuva tarina on nostettu kirjan niminovelliksi, mikä varmasti sopii kirjan ja kirjailijan markkinointiin maailmalla.

Kaupunkielämä ja latinokulttuuri havainnollistuvat tarinoissa reippaasti liioiteltuina, mutta ainoa tarinoita yhdistävä yliluonnollinen elementti on haamu.

Taannoisessa Southwest Review -lehden haastattelussa (2023) Enríquez selitti kiinnostustaan haamuihin ja perinteiseen goottikauhuun. Latinoamerikkalaisessa kirjallisuudessa goottikauhulle ei ole perinnettä, joten hän näkee tehtäväkseen 'kääntää' sitä eurooppalaisesta kirjallisuudesta. Hänen kotikielessään espanjassa ei ole vastaavuutta edes kummittelulle. Lähimmätkin termit "embrujado" ja "encantado" tarkoittavat kirottua ja lumottua.

Ehkä Enriquez’n kokeilut novellin parissa luovat sitten perustan latinoamerikkalaiselle goottikauhulle. Mutta käännöskirjallisuuden toivoisi etsivän ennemmin uusia ääniä kuin tarjoavan kokoelma kerrallaan kirjailijan harjoitelmia – eteläisen eksotiikan varjolla.

 

Markku Soikkeli

 

 

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portin numerossa 4/2025  

 

 

Edeltävät Enriquez-arviot:

 

Sängyssä tupakoimisen vaarat (2024) 


 

Yö kuuluu meille (2023) 

 

tiistai 29. huhtikuuta 2025

Kätlin Kaldmaa: Pieni terävä veitsi (novelleja)

 

Kätlin Kaldmaa: Pieni terävä veitsi

Suom. Outi Hytönen
220 s.
S&S, 2025


Kätlin Kaldmaa on eturivin virolainen kirjailija, jolta on suomeksikin julkaistu proosaa ja runoutta sekä elämäkerrallinen tietoteos. Kaldmaan novellikokoelma Pieni terävä veitsi edustaa arvoaseman saavuttaneen tekijän kokeilevaa proosaa parhaimmillaan ja pahimmillaan. Mukana on typografisia temppuja ja kepeää esseemäistä jutustelua, mutta myös luovaa fabulointia aiheensa ehdoilla.

Esimerkiksi kirjan aloittava tarina islantilaisesta ihmetytöstä, joka pystyy rekonstruoimaan minkä tahansa auton tai luurangon, on moderni satu vailla psykologisesti tyhjentävää selitystä. Vanhat myytit ja kymmentonninen kuorma-auto purkitetaan tarinassa samanarvoisiksi. Muuta kerronnallista kärkeä ei novellista tarvinne löytää.

Niminovelli taas on kreikkalainen lomaromanssi. Siinäkään eivät fantisoivat ainekset perustu sisältöön, vaan turistien maailmankansalaisuudella leikittelevään muotokieleen. Karttasuuntia korostetaan sijoittamalla niitä edustavat sanat sivun laitaan kuin kyse olisi kirjallisella kartalla kohtaavista ihmisistä.

Lähimmäksi uuskummamaista kerrontaa tulee tarina tosielämän professorista, Suomessakin maineikkaasta Rein Veidemannista. Tarinassa professorin luennot alkavat täyttyä gorillanaamarisista tytöistä. Tämä anarkistifeministien (?) anonyymi massa innoittaa Veidemannin esitelmää muuttumaan kosmiseksi lauluksi ja ikuistamaan väinämöismäisen laulajan lauluineen osaksi avaruutta.

Pieni tarina on kuin akateemista sisäpiiriä kunnioittava vitsi. Se profiloi enemmänkin teosta ja tekijää kuin vironkielen myyttisyyttä. Minua humanistina se huvitti erityisesti, mutta tuskin montaa muuta lukijaa.

Pieni terävä veitsi on niitä kirjoja, jonka kymmenen tarinaa osoittavat miten monella tapaa Virossakin koetellaan novellin rajoja lyriikan ja esseistiikan suuntaan. Virolaisesta spefistä ne, sen sijaan, tuskin toimivat makupaloina osoittaen pikemminkin taideproosan kansainvälisiin esikuviin.


Markku Soikkeli

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portin numerossa 1/2025 


maanantai 14. huhtikuuta 2025

Stephen King: Pimeällä puolella (proosakokoelma)

Stephen King: Pimeällä puolella
Suom. Ilkka Rekiaro
532 s.
Tammi, 2025


Onhan se parempi, että kirjailija itse kierrättää vähempiarvoiset tarinansa kuin että niitä paranneltaisiin postuumisti. 77-vuotias Stephen King on koonnut uuden kirjansa Pimeällä puolella uudehkoista novelleista ja pienoisromaaneista, joiden hän jälkipuheessa kertoo syntyneen spontaanisti, mutta joilla voi olla pitkäkin syntyhistoria. 

Pitkällisen kierrätyksen tuloksena tarinat ovat paisuneet niin kohtuuttoman isoiksi, että vähätkin genre-elementit hukkuvat tekstimassaan.

Tällainen huono hyvä esimerkki on maestron alunperin 30-vuotiaana raapustama ”Vastausmies”, erittäin kingmäinen kauhusatu. Alunperin kuudella liuskalla toteutettu tarina on paranneltuna turvonnut kahdeksan kertaa pidemmäksi. Paranneltuna tarina sisältää enemmänkin amerikkalaisen elämäntavan dokumentointia 1930–1980 -luvuilta kuin mitään jännittävää tai kauhuväritteistä kerrontaa.

Samanlaista ”americanaa”, amerikkalaista elämäntapaa yksilökohtaloiden kautta nostalgisoivaa kuvailua ovat tulvillaan kirjan muutkin tarinat.

Tarkalla elämäntavan kuvailulla King on toki tavannut luoda realistiset kehykset tarinalle, johon vähitellen ujuttaa jotain yliluonnollista. Nyt sitä arkista tuntuu kuitenkin olevan tuhdisti enemmän kuin mitään trillerinä kutkuttavaa, kauhun aineksista puhumattakaan.

Suurin osa kirjan kahdestatoista tarinasta on suoraan sanottuna käsittämättömän tylsiä ja ylipitkiä. Mukaan valituista novelleista useimmat ovat aiempia lehti- tai e-julkaisuja, mutta kokoelman viisi pienoisromaania ovat hyvästä syystä ennenjulkaisemattomia, niin epämääräisen ohuita ne ovat juoneltaan ja tarkoitukseltaan. Esimerkiksi kirjan avaava ”Kaksi lahjakasta paskiaista” on viidenkymmenen sivun taustoituksella vatvottu ufo-vitsi kahdesta miehestä, jotka saavat alienin vierailusta taiteellisen lahjakkuutensa.

Juoneltaan tasapainoisin mutta myös rutiinimaisin on 160-sivuinen tarina ”Danny Coughlinin paha uni”. Se rakentuu Kingin rakastamalle idealle ennaltanäkemisestä puoliksi lahjana, puoliksi kirouksena. Tällä kertaa erityistä on se, että nimihenkilö saa ilmestyksen vain kerran elämässään, joten Dannyn todistus murhasta saa poliisin vakuuttumaan, että hänen täytyy olla itse murhaaja. Tässäkin tarinassa King käsittelee enemmän Dannyyn kohdistuvaa sosiaalista painetta varsinaisen murhatrillerin jäädessä sivuseikaksi.

Kingille ominaisia ideoita edustavat myös tarinat eläimistä, joihin ihmiset projisoivat kiellettyjä tai torjuttuja asioita. ”Kalkkarokäärmeissä” eläimet osoittautuvat väijyviksi muistoiksi, mutta jälleen hienoa ideaa ympäröi elokuvamaisen hitaasti henkilöitään esittelevä kuvailu ja dialogi, jotka ovat tarpeettoman runsaita jopa pienoisromaanin mitassa.

Parasta kirjassa on Kingin jälkipuhe hänen pohtiessaan kirjoittamistaan niin ikään eräänlaisena ennaltanäkemisen lahjana, ideasta valmiiksi lauseiksi muuttuvina visioina. Täydellisinä teoksinaan King pitää kahta vankilatarinaa, jotka nekin ovat paremmin tunnettuja elokuvina: Kuoleman käytävä (1996) ja ”Rita Hayworth ja Shawshankin vankila” (suomeksi kirjassa Kauhun vuodenajat, 1992).

Ei Pimeällä puolella -kokoelman tarinoissa mitään varsinaista vikaa ole, proosana. Mutta niiden henkilökohtalot ovat kovin tuttuja ja tavanomaisia eikä niissä tosiaankaan toteudu kirjan alkuperäisen nimen (You Like it Darker) lupaus synkempiin aiheisiin sukeltamisesta. Kauhun mestarista on tullut kauhun testaaja.


Markku Soikkeli


Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portin numerossa 1/2025.

perjantai 6. syyskuuta 2024

Le Guin: Kompassiruusu (novellikokoelma)

 

Ursula K. Le Guin: Kompassiruusu
Suom. Titia Schuurman
304 s.
2024, Moebius



Ursula K. Le Guinin pienoisromaaneja ja novelleja on suomennettu vielä 2000-luvullakin niin kiitettävään tahtiin, että oletin kaiken olennaisen käännetyn mitä Le Guin ennätti elinaikanaan (1929–2018) julkaista. Tänä kesänä ilmestyi kuitenkin yllättäen tuhti alkuperäiskokoelma, Kompassiruusu, joka sisältää peräti kaksikymmentä vaihtelevan mittaista tarinaa. Varsinainen yllätys oli se, miten vaikea kirjasta oli pitää. 

Kompassiruusuun on koottu Le Guinin sekä kirjallisuuslehtiin että fandom-julkaisuihin tekemiä novellintapaisia vuosilta 1974–1982, mukaan lukien naistenlehti Red Book ja arvovaltainen The New Yorker. Tekstit ovat kuivakkaan kuvailupitoista sanataidetta, ”literary fiction'ia” lajityypin ahtaimmasta päästä. Ei siis ihme, jos suomentajat ja kustantajat ovat vältelleet tähän spefi-kuningattaren seriöösimpään proosaan tarttumista.

Kokoelma on jaettu kuuteen osastoon nimellisesti ilmansuuntien mukaan, mutta oikeasti osastointi toimii vailla mitään tematisoivaa ajatusta. Esimerkiksi ”Eteläksi” nimetyn osaston ainoa suuntaa noudattava teksti (”Sur”) on kuvitelma naisten omasta etelänavan tutkimusretkestä 1909–1910. Tarinan vitsinä on se, että muuten menestyksekäs retkikunta keskeyttää matkansa auttaakseen yhtä retkueen jäsenistä synnyttämään.

Retkikuntakuvitelma on valitettavan edustava esimerkki siitä, että kirjasta puuttuu se maailmanrakennuksen visionäärisyys, josta Le Guin on aiheellisesti ihailtu mestari erityisesti fantasian puolella.

Silloinkin, kun tuttu maailma on mullistettu oikukkaaksi, kuten ilmastonmuutoksen aiheuttamaa korporaatiovaltaa ironisoiva ”Uusi Atlantis”, kerronta vedättää niin arkisiin ihmiskuvioihin, ettei mistään spefille ominaisesta positiivisesta huimauksesta voi puhuakaan.

Kirjallisesti kunnianhimoisin kokoelman teksteistä on The New Yorkeria varten tehty kafkamainen ”Kaksi viivästystä pohjoisradalla”. Sen tarina sijoittuu kuvitteelliseen Itä-Euroopan maahan Orsiniaan, eräänlaiseen amalgaamiin Tsekkoslovakian ja Unkarin historiaa. Orsinian vaiheita LeGuin on käsitellyt pidemmin romaanissa Malafrena (1979; suom. 2018) ja novellikokoelmassa Orsinian tales (1976). Jos pitää näistä kirjoista, viihtyy todennäköisesti myös Kompassiruusun kanssa.


Tunnetuin kokoelman teksteistä on ”Ruusun päiväkirja”, useaan kertaan antologisoitu ja tunnettu myös siitä, että Le Guin kieltäytyi novellin Nebula-palkinnosta SFWA:n poliittisten elkeiden vuoksi. Päiväkirjaksi laaditussa tapauskertomuksessa tohtori Rosa saa tutkittavakseen potilaan, jolla on diagnosoitu ”poliittinen psykoosi” ja ”intellektualismin edistämää negatiivista ajattelua”. Nuori tohtori luotaa potilasta ”psykoskopialla” ja onnistuu liiankin hyvin samaistumaan kohteensa ajatuksiin. Tarinan lopputulema on ennalta-arvattava eikä kerronnassa ole sellaista tiiviyttä tai filosofista näkökulmaa, joka tekisi siitä lähellekään kestävän dystopiakuvauksen, sellaisen kuin Le Guinin aidosti nerokkaassa novellissa ”Jotka Omelasista poistuvat” (1973).

Hyvä puoli Kompassiruusussa on se, että aiheiltaan ja kerrontaratkaisuiltaan jokainen teksti on taatusti erilainen, joten luettavaa kyllä löytyy jos vähän maisteltuaan tyytyy siihen mistä tykkää. Itse viihdyin Venetsiaa kuvailevan esseemäisen tekstin kanssa, jossa scifistinen kehystys on täysin tarpeeton, ja huvituin aidosti ”Schrödingerin kissasta”, koska aniharva kirjailija keksisi enää uutta tuosta kuluneimmasta kvanttiajatusleikistä.

Kompassiruusun suomennos on yhtä laadukasta luettavaa kuin edellisetkin suomennokset. Se, että Le Guinille löytyy edelleen uusia pienkustantajia, on itsessään silinterin noston paikka.


Markku Soikkeli


 

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portin numerossa 1/2024. 

 

keskiviikko 15. toukokuuta 2024

Stoker: Draculan vieras ja muita kauhukertomuksia

 

Bram Stoker: Draculan vieras ja muita kauhukertomuksia
Esipuhe ja suomennos Inkeri Koskinen
201 s.
2024, Tammi



Kun Draculan vieras -kokoelma julkaistiin ensimmäisen kerran suomeksi, teoksella juhlistettiin Bram Stokerin (1847–1912) kuoleman satavuotispäivää. Yleensähän kuoleman juhlistaminen ei ole järin kunnioittavaa, mutta kuolemattomimman pahiksen keksijälle moinen kunnianosoitus sopi tyyliin.

Nyt Draculan vieras -suomennoksesta on julkaistu uusi painos. Mitään erityistä syytä ei taida olla juhlintaan eikä kirjan alkusivuilla edes mainita, että kyse on uudesta painoksesta. Muuten kirja tietysti puolustaa paikkaansa muistutuksena siitä, että Bram Stoker kirjoitti paljon muutakin kuin yhden menestysromaanin.

Parasta kokoelmassa on suomentaja Inkeri Koskisen esipuhe, jossa selitetään miten kansainvälisesti ja kaupallisesti asennoitunut Stoker oli kirjoittajana, mutta myös tietoinen kauhuperinteestä. Viittaukset Polidorin ja Le Fanun vampyyritarinoihin sekä Poen novelleihin tuntuvat itsestäänselviltä heti kun ne näkee osoitettuina.

Yhdeksästä kertomuksesta koostuva Draculan vieras ilmoitaa alkuperäisessä alaotsikossa tyylilajikseen ”weird stories”. Sitä ne lähemmin ovatkin, ihmispsyyken yliherkkyydellä ja yliluonnollisen banaaliudella leikitteleviä tarinoita. Äärimmäisten tilanteiden liioittelussa paistaa samanlainen genretuntemuksella vitsailu kuin nykypäivän kauhuviihteessä.

Vaikka maisemakuvaus rakentuu mahtipontisesti goottiselle perinteelle, etenkin niminovellissa, juonet huipentuvat lähes sarjakuvamaiseen ylilyöntiin jollain paheellisuutta tai syyllisyyttä alleviivaavalla symbolilla. Hyvä esimerkki on kansantarinaa muistuttava kertomus (”Abel Behennan paluu”) kilpakosijoista, joista toinen tekee vielä ruumiinakin yllättävän kirjaimellisen osoitelman murhaajansa paljastamiseksi.

Stokerin kertomukset ovat hyvinkin filmimäisiä kuvaelmia vailla novelleille ominaista tiiviyttä ja elliptisyyttä. Kokoelman kertomuksia voi lukea ympäristökuvauksen koristeellisuudesta nautiskellen, muttei Stokerissa muuten kertojana ole sen enempää sanataituria kuin kenessä tahansa aikakautensa lehtijuttujen iskijässä. Mitään lähellekään Draculan (1897) veroista ei ole tarjolla.

Nimikertomus ”Draculan vieras” on tietenkin kiinnostava kirjallisuushistorian kannalta. Mikäli se tosiaankin on Draculan käsikirjoituksesta hylätty alkujakso, hylkääminen osoittaa kirjailijan tai kustantajan olleen hyvin selvillä, että jakson tyylilaji, hurmioituneen goottilainen paatos, ei sopinut romaanin tavoittelemaan realismiin.

1890-luvun lopulla sekä vampyyrit että murhamysteerit olivat niin trendikkäitä aiheita, että Dracula ei olisi menestynyt ilman nokkelasti yhdisteltyjä kirjeitä, lehtijuttuja ja päiväkirjakatkelmia. Romaanin ilmiömäisyydestä kertoo paljon, että pari vuotta myöhemmin siitä ilmestyi Ruotsissa taitavasti tehty plagiaatti Mörkrets makter (jatkosarjana 1899–1900). Vampyyri on ideanakin kuin pandemia, joka leviää nopeasti ja palaa yhä uudelleen...

 

Markku Soikkeli


Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehdessä 1/2024.


sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Galactic North ja Paradise Tales (novellit)


Milloin tieteiskirjallisuus kuoli? Akateeminen vastaukseni on, että kyberpunk merkitsi scifin evoluutiossa trooppiperinnön syövää äpärää ja algoritmimaisten ideoiden lämpökuolemaa. Scifi genrenä sekoittui 2000-luvulla fantasiaan ja metafyysisiin dekkareihin eikä koskaan löytänyt enää omaa ydintarinaa, vaikka jotkut dinosauruksista olivatkin vielä vaikuttamassa siihen, mitä luettiin ja mitä arvostettiin.

Nyt rohkenee jo sanoa 2000-2010 -lukujen ainoa merkittävä tieteiskirjailija on Alastair Reynolds. Näin on todettava siitäkin huolimatta, että Reynoldsilla ei ole yhtäkään avainteosta ylitse muiden ja että hänkin on viime vuosina alkanut loikkia naapurigenrejen puolelle. Ja siitäkin huolimatta, etten ole jaksanut lukea edes kaikkia suomennettuja teoksia, ja tuskin jaksankaan.

Reynolds on kuitenkin ainoa ahkera ja ITSEVARMA kirjailija, jonka näkemys scifistä jatkaa arvokkaasti 1900-luvun perintöä: scifille olennainen ympäristö on avaruus, ei tämä surkean tuttu planeetta Maa. Kääntöpuoli Reynoldsilla on se, että hänen romaaninsa ovat kohtuuttoman pitkiä ja lörpötteleviä, vaikka niissä ei olekaan mitään erityisen heikkoja osuuksia. Niistä vain puuttuu romaanikirjailijan näkemyksellisyys jota lajikohtainen itsevarmuus ei riitä kompensoimaan.

Olikin melkoinen löytö avata tänä syksynä Reyndolsin novellikokoelma Galactic North (2006), joka on temaattisesti ja tarinallisesti yhtenäinen kooste Ilmestysten avaruus -maailmaan sijoittuvia tarinoita. Yksikään novelleista ei toimi loppuun asti kuten pitäisi, vaikka aloitukset ovat erittäin taitavia, mutta kokonaisuutena tämän olisi valmis julistamaan kirjailijansa pääteokseksi. Senkin hyväksi, että novelleissa on hyvin vähän mitään ylimääräistä maalailua kuten amerikkalaisuuden ("Mitä pidempi, sitä parempi") ehdoilla valmistuneissa romaaneissa. Lisäksi jokaisessa novellissa on useita edellisten novellien ideoita kehitteleviä variaatioita, joita käytetään säästeliäästi, vain novellin mittaan sopivasti.

Vastaava ideoiden säästeliäisyys ja kerronnan tiiviys on nähdäkseni huvennut Reynoldsin viime vuosien novelleista. Nekin ovat kyllä maailmoiltaan rohkeampia ja kokonaisuuksina kiinnostavampia kuin useimpien muiden scifistien avaruusseikkailuissa, mutta Reynolds ei vaikuta olevan enää niin varma siitä, millaiseen ihmiskunnan tulevaisuuteen tarinansa sijoittaisi: miten yhtenäisen tulevaisuushistorian hän haluaa jättää perinnöksi kirjallisesta urastaan?


Ilahtuneena Reynoldsin novelleista tilasin yöpöytälukemistoksi lisää novelleja, Geoff Rymanin novellikokoelman Paradise Tales and Other Stories (2012). Se edustaakin sitten ihan toista ääripäätä nykypäivän spefissä, kaikilla huonoilla tavoilla. Rymanin parhaat romaanit (Air, The Child Garden ja Was) ovat sosiaalisen scifin hienoimpia teoksia, jotka nappaavat genreä tuntemattomankin lukijan juuri kirjallisella kekseliäisyydellään. Mutta Rymanin pienoisromaanit ja novellit epäonnistuvat kerta toisensa jälkeen.

Selitys kirjoittajan viime vuosien häröilyyn voisi löytyä Strange Horizons'in arvostelussa vilahtavasta kommentista, että kirjailija on hyvinkin omistautunut meta-aiheille, fiktion vaikuttavuuden pohtimiseen (tai oikeastaan spekulointiin) novellien sisällä.

Tuloksena on erittäin itseensä kääriytynyttä novellistiikkaa, jonka tavoitteellisen kurinalainen sanasto ei riitä antamaan lukijalle ajattelutilaa, ja vielä vähemmän mielikuvittelun tilaa. Jotkut kirjan novelleista huvittavat hetken, kuten kuvitelma siitä miten Burroughsin Mars-tarinat edustavatkin ihan toista historian jatkumoa. Mutta puolivälissä kokoelmaa olen alkanut selailemaan novelleja: jaahah, että tällainen sisäpiirin vitsi tällä kertaa...

Kun kysyin Åconissa (2010) Rymanilta, minkä kirjoistaan hän toivoisi tulevan suomennetuksi, hän vastasi epäröimättä että Air pitäisi kääntää koska se on ajankohtaisin ja hänelle itselleen tärkein, ainakin siis sillä hetkellä. Mutta pahoin pelkään, että Rymanin romaanitkin, etenkin Air kaikessa tiukan pelkistetyssä maailmankuvauksessaan, on kohtuuttoman pitkitetty ja eksyy liian usein tarpeettomaan "kuvitelmia kuvitelmien vaikuttavuudesta" -visiointiin. Se pitäisi ehdottomasti saada suomeksi, joo, mutta ehkä 100 sivua tiivistettynä. Ja kuka sellaista kehtaisi?