KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA

24.-26.1. Työväen Näyttämöpäivillä
1.2.-28.3. Kauhukirjoittamisen työpaja
18.3. Lääkäripäivät-Roosalupi
20.-22.3. Fantastika-con Tukholmassa

tiistai 31. joulukuuta 2019

Vuoden 2019 saldo


Ulkona pommit paukkuvat, vaikka enemmistö ihmisistä vihaa sitä jyskettä, niin kuin itsekin vihaan. Eipähän pääse meiltä unohtumaan, mikä on se jyskepuolue, joka pitää itseään enemmistön äänenä ja miltä Suomi kuulostaisi jos jyskepuolue pääsisi valtaan.

Taustaäänet ovat kuin ekologisen pommin päällä eläisi. Jäljellä on enää takaperin laskettavia numeroita uuteen vuoteen.

Jos vuosi olisi kilpajuoksu, niin viimeinen kierros 2019:stä olisi mennyt omalta osin ryömimällä. Makasin ensin mökillä influenssassa, sitten toipumassa kotona. Uuden vuoden jäin jumittamaan yksin tänne Tampereelle, elukkavuorossa eli hamsteri ainoana seurana. Kuvittelin kyllä, vielä tänä aamuna, että elokuvista tultua menisin Artturiin ja istuisin siellä ikkunapöydässä keskiyöhön saakka lukemassa Jeffrey Lewisin kirjaa Pohjois-Korean ydinhyökkäyksestä Yhdysvaltoihin. Ihan vain siksi, että se olisi eleenä niin.... spekulatiivinen.

Siihen olen virallisina juhlapyhinä tottunut jo vuosikymmeniä sitten, että yksikään ihmisolento ei kaipaa seuraani. Perheen kaltainen julkisivu on omalta osaltani vieläkin ohuempi siivu sivistystä kuin muilla perheellisillä. Mukavuuksiaan ajattelee kuin velvollisuuksia, jotka eivät muka olisi omaa pikkuporvarillista makua. Velvollisuuksiaan ajattelee kuin ikävyyksiä, jotka edustavat muka ainoastaan muiden pikkuporvarillista makua.

Kun aatonaattona työnsin äitiäni rullatuolissa sairaalan päivystykseen, en ollut velvollisuudessani sen kummempi eleilevä olento kuin se päivystyksen savoksi murtava virkailija, joka jakoi lapsille kiiltokuvia. Olihan sentään joulu. Päivystyksen jonoille, niiden mielettömään venymiseen, hän ei voinut tehdä enempää kuin potilaskaan byrokratian edessä. Mutta huipennus tuossa joulunajan rytmittäneessä sote-byrokratiassa ei ollut lopultakaan kaikki se rumba missä ne pyörittivät äitiäni, vaan se, miten ne hänet keuhko-osastolta Kuopioon kotiutettuaan soittivat meille Tampereelle ja kysyivät, onko kotiutettu nyt tarpeeksi terve vastaamaan heidän puhelinsoittoonsa. Olin niin ällistynyt kysymyksestä, etten tajunnut vastata: TEHÄN olette juuri arvioineet hänet terveeksi ja viskanneet kotiinsa!

Joulun outouden ohella vuodesta 2019 ei jää paljoa muistettavaa.

Matkustimme enemmän kuin pitäisi olla mahdollista taloudellemme, mutta tuskin Saksasta, Latviasta tai Lapista jää mieleen muuta kuin niiden äärimmäiset säätilat.

Jos vuoden 2019 erityisyyden tiivistäisi kolmeen sanaan, niin ne olisivat varmaankin: Lappi. Macbeth. Sunnuntaipelit. Edes Alpit eivät olleet samalla tavoin muun maailman pois sulkeva kokemus kuin viikko Muonion tunturimajaa. Macbeth-projekti puolestaan pakotti ylittämään itsensä näyttämöolentona, samalla kun se avasi Shakespearen kaltaisen klassikon ensi kertaa sisältä käsin.

Sunnuntaipelit olivat periaatteessa jatketta edelliseen vuoteen, mutta pelasimme yhä kompleksisempia pelejä vaihtelevammalla porukalla. Pitkiä pelejä testasimme vain kerran kuussa, mutta ne kiinnittävät ajatuksia siinä määrin, että kirjallinen ja elokuvakulttuuri tuntuvat jo yhdentekeviltä pelikulttuuriin nähden. Tämän huomaa siitä, että unettomina joutohetkenä ei lueksi niinkään kirjoihin tai elokuviin liittyviä verkkosivuja kuin arvosteluja tai design-päiväkirjoja lautapeleistä. Kuin loputon neliulotteinen puzzle pyörisi päässä. Se auttaa nukahtamaankin paremmin kuin mikään päiväuneksunta.

Tallennettuja valokuvia on vuoden ajalta noin 40 megatavua. Se on yllättävän vähän, joskaan siinä eivät ole mukana Lapissa napsitut maisemakuvat. Kai se on lohdullistakin, että digitallenteet eivät hallitse vuodesta jääviä muistoja.

Ehkä tietty ihmisryhmä paukuttelee pommejaan taivaalle juuri siksi, että on niin turhautunut kyvyttömyyteensä muistaa yhtään mitään merkittävää, joka erottaisi eletyn vuoden siitä, jota ei ole vielä eletty. Pamahdukset eivät olekaan muille suunnattuja uhkamerkkejä (eksploosiota) ulospäin vaan itselle tarkoitettuja sydämenlyöntejä (imploosiota) sisäänpäin: pommit ovat sydämen tahdistuslyöntejä siihen sietämättömään murroskohtaan, jossa yksi merkityksetön vuosi vaihtuu toiseksi merkityksettömäksi vuodeksi.

Tosiasiassa vuodesta jäisi itsellekin enemmän mieleen, jos kuljettaisi mukanaan piirustuslehtiötä. Aivan sekavatkin luonnostelmat, mitä olen kynällä joskus raapustanut skottilaisesta rannikkokylästä tai islantilaisesta retkeilymajasta, palauttavat mieleen enemmän kuin mitä valokuvat voisivat.

Saman käsityön toivoisi toteutuvan teksteissä. Niin vain ei käy. En "viitsi" enää kirjoittaa käsin ja vain pitkät tekstit kestävät kuluttavaa editointia. Vuoden 2019 aikana sain valmiiksi kaksi pidempää käsikirjoitusta, joille löytyi syksyn aikana kustantajat, mutta toisaalta pitkät tekstit eivät tunnu koskaan täysin valmistuvan; aikansa koneissa kierreltyään ne vain paketoidaan kansiin ja niiden otsikotkin vaihtuvat. Kirja-arvosteluja tein tänä vuonna sentään 28 kappaletta, huolimatta siitä, että Aamulehti kutisti jo keväällä niiden tilaukset pariin kappaleeseen ja syksyllä lopetti ne tyystin.

Kuusi lukematonta arvostelukirjaa siirtyvät ensi vuodelle: Girardin Kellariloukon psykologia, Heikkilän toimittama Taidekritiikin perusteet, sekä kaunon puolelta Murakamia, Atwoodia, Martinia, ja jotain jenkkigonzoa. Nämä kirjat ovat nyt lähimmäisiäni, ihmis- ja seurakuntaani.

Kun siis vuosi vaihtuu, en vedä kaulaan vieläkään muuta silmukkaa kuin valtiollisen journalistin solmion ja avaan seuraavan tiedoston Girard-muistiinpanoja varten. Muille toivotan hyvää työtä.




© Soikkeli 2019






Nuoren naisen muotokuva (elokuva)

"Nuoren naisen muotokuva" (Portrait de la jeune fille en feu, 2019) on ranskalainen kauneussalonkiromanssi, joka on sijoitettu keisariajan epookkiin ja pukudraaman kulisseihin, jotta pitkät hiljaisuudet ja kauniit puvut saisivat saman kohottuneen merkityksen kuin romanssin taideaihelmat. 

Harkitun asetelmalliset kohtaukset heräävät kyllä eloon näyttelijäparin liioittelemattoman aistikkaasta yhteistyöstä, vaikka naisten välisen romanssin kuvittaminen hohtavina vaatepintoina tuntuu täsmäävän LIIANKIN HYVIN eli kylmän asetelmallisesti elokuvan varsinaiseen teemaan, taiteilijan ja hänen muusansa suhteeseen.

Taiteilija on puettu viininpunaiseen tiukkaan mekkoon ilmaisemaan hänen arvokkuuttaan ja itsekontrolliaan. Muusa on puettu puolestaan kulmikkaan muodottamaan mekkoon, jonka vihreys ei ole lähelläkään mitään luonnonvihreyttä: hänen neitoutensa on säädyn sanelemaa ja sen sisältä taiteilija herättää hänen persoonansa vaativaksi dramatisoidulla tehtävällä, KASVOJEN maalaamisella tulevaa sulhasta varten. Tähän ei kuulemma miespuolinen taiteilija pystynyt, kerrotaan sankarittaren eli taiteilijan haasteeksi.

Välittävänä hahmona on valkopukuinen piika, jonka heteroseksuaalinen kokeneisuus alleviivataan virhepoluksi. Kolmikon kokeilut raskaudenkeskeytykseen kuvataan koomisiksi, mutta varsinainen, julmakin ironia kohdistuu piikaan itseensä. Queer-suhde asetetaan tämän alaluokkaisen koomisen naisruumiillisuuden yläpuolelle omaan Taiteen pyhittämään tilaansa.

Kauneussalonkimainen suljettu tunnelma tulee siitä, että romanssi on eristetty syrjäiseen rannikkotaloon, josta poistuessaan naiset kietoutuvat paksuihin vaatteisiin ja kasvohuiveihin. Koko tämä bretagnelaisen karuun maisemaan rajattu romanssi on elokuvan tarjoileman myytin (Orfeus ja Eurydike) varassa tulkittavissa taiteilijapäähenkilönsä jaksoksi kuoleman valtakunnassa. Elämää kokenut teinikatsojakin kuitenkin tietää, että myytin keskeinen kysymys sopisi ihan mihin tahansa kesäromanssiin: millaisen muiston (naispuolinen Orfeus) haluaa matkastaan tallentaa ja millaiseksi muuttumattomaksi kuvaksi?

Salongin seinien sisällä nuoret queer-rakastavaiset ovat molemmat juuri niin nykypäivän ihmisiä terveine hampaineen ja hiuksineen ja vihreettömine ihopintoineen kuin somistettu asetelma edellyttää. Queer kauniina asetelmana on rinnastettu taiteen metafysiikkaan - ja viime kädessä siihen, miten elokuvasta itsestään tehdään fetissi jonka äärelle kerääntyä. Päähenkilöt on fiksattu sekä tarinassa että kehyskertomuksessa ikuisesti kaksikymppisiksi väripinnoiksi. Tätä vielä korostetaan säätymaailman heterojulkisuudelle vinoilevalla kuva kuvassa -motiivilla, että muusan sormi tulee ikuisesti hyväilemään "kirjansa" sivuvälikköä numeron 28 kohdalla.

No, se kohta elokuvaa nauratti oikeasti.

Mutta taiteen itseisarvolla pelaamisesta ja taiteilijaromanssin hengettömästä korkeahenkisyydestä en pidä. Siten osaltani menevät hukkaan nuo oppineet viittaukset Orfeuksen tarinaan, suomalaista julistetta (= nainen selin ylevän merimaiseman edessä) myöten imitoitu romanttisen taiteen katselijamotiivi, ja kirjallisten viittausten approbatur: tietysti femmen osapuolen nimi pitää olla Héloïse, vähempi ei Taiteen korkeahenkisyydelle riittäisi. Ainakaan Ranskassa.

Tämän romanssin rakastavaiset kyllä pussailevat ahkerasti, mutta täydellisistä pellavalakanoista täydellisen raikkaina herätessään ei voi kuvitellakaan että he pierisivät ja puhuisivat kuten todelliset ihmiset. Kuukautisia he hoitavat lämmitetyillä kirsikankivillä, koska se lienee soman runollinen ele sekin.

"Nuoren naisen muotokuva" jää vajaaksi lähes kaikin odotuksin, mitä siihen epookkielokuvana tai romanssina kohdistaa. On siinä silti 'hetkensä', kuten tällaisista taidepläjäyksistä tavataan sanoa. Pitkät hiljaisuudet katkaiseva noitasapattikohtaus on tehokas ja pidin myös siitä miten kirpeän humoristisesti uskallettiin kuvata aborttia: niissä kohtauksissa aikakausi ja naisten oma suljettu maailma sopivat luovasti ja löydetysti toisiinsa. Samoin elokuvan lopetus oli romanssille ainutlaatuisen pelkistetty, ja silti taideaihelmat (koreilevan itsetietoinen heterojulkisuus & muusan itsetiedottomuus taiteen uhrina) tiivistäen hyvin perusteltu.

Eikä elokuva pitkältä (vaikka kaksi tuntia) tai pitkästyttävältä tunnu, poikkeuksellisesta hitaudestaan huolimatta. Mitään kuvastoaan enempää siltä on kuitenkaan turha odottaa, ei intohimoakaan merkitseviä katseita pidemmälle.


sunnuntai 22. joulukuuta 2019

Kuin kuolohon, kuin kuolohon


Kuin maaton vanki on köyden päässä
Jo ilme sammunut nautinnon.
Kuin päästy pitkään ois' näyteltäessä
Niin meissä tauti on luonnoton.
Käy lemmen henkäys helvetissä
Kuin kuolohon, kuin kuolohon.

Ei vuolla hurmetta heelmäpuista,
Ei tummu kukkaset oikeat,
Vaan naulat naukuu varasten luista
Kun kylmän sielunsa kohtaavat,
Ja liekit loistavat loukatuista,
Kuin kuolohon, kuin kuolohon.

On näitä aatteita köytetyllä,
Hän kahleet kantaa ja laahustaa.
Vaan selli ahdas on, tiedät kyllä,
Se kelmin kalpean lannistaa.
Siks' kieli höllä on hirtetyllä,
Kuin kuolohon, kuin kuolohon.


Säv: Kotilainen
San: Soikkeli

Kuopiossa 22.12. 2019

torstai 19. joulukuuta 2019

Jouluvankiumi


1. Ja tapahtui niinä päivinä, että hallitukselle kävi käsky, että muu maailma oli pois pantava. Niin Jonna ja Heli jäivät hekin alas Syyriaan, Al-Holin kaupunkiin, he kun olivat Isisin huonetta ja sukua. Niin tapahtui heidän siellä ollessaan, että Jonnan ja Helin synnyttämisen aika tuli. Ja he synnyttivät pojat, esikoisensa, ja heidät kahlittiin ja pantiin leiriin, koska heillä ei ollut sijaa maailmassa. 

2. Ja sillä seudulla oli kurdeja vartioimassa yöllä vankejansa. Niin heidän edessään seisoi Suomen konsuli, ja herrallinen kirkkaus loisti heidän ympärillään, ja he peljästyivät suuresti. Mutta konsuli sanoi heille: "Minä ilmoitan teille suuren avun, joka on tuleva muutamalle aliravitulle lapselle."

3. Ja kun konsulit olivat menneet kurdien luota Suomeen, niin nämä puhuivat toisillensa: "Menkäämme nyt Al-Holiin katsomaan sitä, minkä herrakansa meille ilmoitti." Ja he menivät kiiruhtaen ja löysivät Helin ja Jonnan ja lapset, jotka makasivat kahleissa.

4. Mutta kun herrakansa huomasi, että konsulit olivat pitäneet heitä pilkkanaan, he raivostuivat. Niin hallitukselle kävi käsky, että Al-Holissa ja sen lähistöllä oli surmattava kaikki kaksivuotiaat ja sitä vanhemmat poikalapset, sen ajan perusteella, joka oli konsuleilta saatu selville.

5. Ja yhtäkkiä oli konsulien kanssa suuri joukko suomalaista virkaväkeä, ja he ylistivät Pykälää ja sanoivat: "Kunnia Pykälälle kirjoissa, ja Suomessa rahalle ihmisten kesken, jota kohtaan herroilla on hyvä tahto!"



Eikä enää karheutta
käsihinne jää

lauantai 14. joulukuuta 2019

Nuo vahvat seitsemänsataa (politiikka)

NUO VAHVAT SEITSEMÄNSATAA
M.G. Soikkeli

1.
Kuulimme marraskuulla
puhuvan porvarin suulla
johtajat Postin ja Paltan:
"Pilkomme tekijän palkan,
 niin talous on taattu ja vakaa.
   Sen hinta on seitsemänsataa."
Oli uhkana lähtö ja saarto,
oli vastassa viekas Aarto.
Mitä porvarisrintama kosti
sai kärsiä paikallisposti.
Missä palkat poljetaan rapaan,
  sai selkäänsä seitsemänsataa.

2.
"Eespäin, sä kevyt ja halpa!"
heitä käskytti Aarto ja Palta,
ja hallitus harkitsevasti
pysyi vaitona Anttiin asti.
Sitä hallitusvalheiden dataa
    vastusti seitsemänsataa.
Säikkyikö työläisväki?
Ei, mutta jokainen näki
miten aatetta piilottelee
tuo työväenpuolue Dee.
Sitä demarin ajatusrataa
   vastusti seitsemänsataa.

3.
Vahtina sai moni heistä
väistellä median peistä,
rikkurin edessä seistä
ja taistella käytänteistä.
Pettäes' puolueen vaan
ammattirintamastaan
  sai voiman seitsemänsataa.
Sisarliittojen taistelutahto
nyt aaltona nousi ja katso:
pian porvari edestään löytää
mitä mitätöi sopimuspöytään.
Sen taistelutahdon takaa,
sen merkkinä vielä on vapaat
  nuo vahvat seitsemänsataa.

4.
Paatero täällä ja tuolla,
Paatero porvarin puolla,
Paatero laistaa ja lataa
valtaansa demaripataan.
Sitä petturipuolueen tapaa
   sai todistaa seitsemänsataa.
Hallitus vaihtuu, luultiin,
uudeksi punatuin huulin.
Nyt Paatero jälleen kelpaa
eikä kansamme kunniavelkaa
voi luottamusmiehille jakaa
  kuin itse nuo seitsemänsataa.


14.12. 2019 Tampereella
Tämä runomukaelma on omistettu ay-liikkeen
viimeiselle sankarille, Heidi Niemiselle.


maanantai 9. joulukuuta 2019

Isä, mikä on demari?

Lapsemme joskus kysyi, mitä tarkoittaa isänsä kirosanana käyttelemä "porvari". Pitkällisen eli poliittisen selityksen puuttuessa vastasin, että porvari on jokainen henkilö joka on meitä varakkaampi.

Mutta entä jos lapsi televisiosta tuttua tonttujoukkoa seurattuaan kysyisi "isä, mikä on demari?"

Siinä eivät nokkelat analogiat auttaisi, ei edes äitinsä korkeampi koulutus politiikan puolelta. Koko ikänsä voisi ihminen viettää tässä demarilandiassa ja vaipua silti kuolemanhaaleaan ihmetykseen siitä, mikä joukko-oppi riittäisikään selittämään "demarin".

Ainoa lapselle ymmärrettävä joukko-oppi avautuu supersankareiden puolelta. Supersankareiden dreamteamit ovat yhtä imaginäärisesti itseensäsulkeutuneita (= niiden maailmassa ei lueta supersankareista) maailmanpelastajia kuin demarit.

Elävät esimerkit ovat keskuudessamme.
Taas. Ja taas. Ja taas.
Kuin MCU pakattuna aamumuroihin, kultaseni.

Demareiden uusinta dreamteamia komentaa ultramariini, tuo ainoa 14-vuotias joka pelkillä naamakirjalihaksilla kykenee levittämään semper fi  -lojaliteetin porvarienkin leiriin. Apunaan tamperelaisella teinitähdellä on kotkalainen päihdetyöntekijä, hesalainen teatterimaisteri, jätteenpolttoon perehtynyt oululainen, saattohoitoon erikoistunut sosiaalitäti, oikeaa laitaa puolustava kiekkoilija, sydämenpuolikkaalla tahdistettu yhdistysjyrä, sekä edellisen hallituksen uppoamista valmistellut sotepaketoija.

Tällaisella dreamteamilla valtiolaiva olisi syytä pitää lähellä Pohjoisnapaa.
Ja kaukana Etelärannasta.
Sillä lapsikin sen näkisi.
Näillä hallitsijoilla ei ole aatteita.



maanantai 2. joulukuuta 2019

Veitset esiin (elokuva)

"Veitset esiin" (2019) on perinteisen tarinavetoinen dekkarielokuva niille, jotka eivät muutoin löydä teatterista katsottavaa genretauhkan joukosta. Yli kaksituntinen dekkari voi tietysti olla lupaus niin monimutkaisesta juonittelusta, että mutkikkuus riittää karkottamaan leikkisän jännityksen ja pirtsakan genreparodian ystävät. Olisi karkottanut minutkin, mutta sarjalippu oli menossa umpeen eikä muutakaan katsottavaa riistokinon puolelta nyt löytynyt.

Vaan eipä "Veitset esiin" ollutkaan mikään parodia eikä myöskään konstailevan mutkikas, kuten pituus ja trailerissa vihjattu henkilögalleria antavat ymmärtää. Tai konstaileva lainkaan. Pikemminkin se on uusasiallisen ironinen ja politiikkaa kuin ohimennen tökkivä moraliteetti. Vähän kuin katsoisi ylivarovaista pastissia 1970-luvun amerikkalaisesta poliisisarjasta.

Ironia dekkareiden kustannuksella toimii lähinnä Daniel Craigin esittämän etsivän varassa ja se on filmin alikirjoitetuin osa. Oveluutensa lupsakkuuteen kätkevässä hahmossa ei ole mitään karikatyyrinä omaperäistä eikä Craig (ja varsinkaan "KFC-aksentti") kertakaikkiaan toimi komiikan moodissa. Pöhkökomiikan puolelle lipsahdetaan silläkin, että tarinan keskushenkilö, palvelijatar, on kliinisesti kykenemätön valehtelemaan, minkä seurauksena oksennusta lentää aina kun hän yrittää kiltteyttään suojella totuutta. Palvelijatarta esittävä Ana de Armas täyttää kelpoisasti roolin, jossa ei saa olla liian femme eikä ainakaan fatale. Tosin... kovin hän on haalean oloinen esittääkseen pian valkokankailla itseään Marilyn Monroeta!

Craigista ja oksennushuumorista jos ei harmistu niin kaikki muu filmissä toimiikin takuuvarman viihteellisesti. Muu genrevitsailu on asianmukaisesti osa juonta ja peliä katsojan odotuksilla, kuka murhapaikalla olleista saattoi tietää, havaita tai tulkita mitäkin oikein.

Voisi sanoa, että "Veitset esiin" on rakennettu liiankin tarkkaan juonen varaan. Näin käy, kun ohjaaja (Rian Johnson) käsittelee omaa käsikirjoitustaan. Jos murhan uhrina on supernokkelaksi kehuttu dekkarikirjailija (Christopher Plummer), katsoja odottaa vieläkin nerokkaampaa juonta ja loppuselvittelyä kuin mitä kahden tunnin kohdalla aletaan selittää. Suotta odottaa. Tämä ei ole mikään "Cluedo" tai "Sleuth", ei edes "Gosford Park", vaikka kaikista noista voi nähdä aineksia tämän filmin kokoonpanossa.

Melkoinen joukko hyviä näyttelijöitä äksyilee vuorollaan poliisille ja etsivälle, mutta heidän keskinäinen draamansa jää siihen, mitä nopeasti hahmotellut kaunamotiivit edellyttävät. Sama kiireen tuntu pätee dekkarille tärkeään ympäristön esittelyyn. Paikkana on rikkaan suvun kartano, mikä amerikkalaisena versiona ei ole kuitenkaan kummempi kuin syksyisessä maisemassa törröttävä tiilihuvila. Muumioituva isoäiti tuijottaa ikkunasta. Se siitä goottisesta kutittelusta, mitä veitsi-installaatio ja rapistuva sukuperintö vihjailevat...

"Veitset esiin" tuntuu tv:lle tarkoitetulta minisarjalta. Teatterissa sitä ei tarvitse nähdä muutoin kuin iltapäivänsä tai sarjalippunsa kuluttaakseen. Jos filmiä vertaa suht tuoreeseen klassikkodekkarin filmatisointiin "Idän pikajunan arvoitus" (2017), niin klassikon yllätyksetön lämmittely on sittenkin parempi genrepitoisena elämyksenä kuin tämä pastissin ja poliisisarjan välille jähmettynyt ratkaisu.


lauantai 30. marraskuuta 2019

Teatteri nykydraamana luettuna

Helsinki itsessään on Suomen päänäyttämö. Sen vuoksi Helsingin Kansallisteatteriinkin jaksaa suhtautua ymmärtäväisesti: tottahan ne ovat hukassa, koska eivät ymmärrä millä kansallisen julkisuuden tasolla esittävät ja esiintyvät, selkä maailmaan päin, neljäs seinä sumeana pirtelölasina Suomeen päin.

Mutta missä sitten draama oikeasti TAPAHTUU, jos ei Helsingissä? Sitä lähdin selvittämään SARVin järjestämässä nykydraaman lukupajassa. Oikeastihan tällaiset pajat kuuluisivat jokaisen teatteria rakastavan viikoittaiseen harrastukseen, mutta kukaan ei tunnusta tehtäväkseen järjestää sellaisia.

SARVin Helsingissä järjestämässä päiväpajassa (30.11.2019) oli mukana kymmenkunta kriitikkoa taiteen eri aloilta. Pajaa veti näytelmäkirjailija Paula Salminen ja harjoittelutekstinä oli Pipsa Longan nykydraamaa edustava näytelmä "Helmi".


Keskellä lukupajan vetäjä Paula Salminen


Ensimmäinen puolisko päivää luettiin ääneen tekstiä, minkä lisäksi Salminen pohjusti nykydraaman dramaturgialle olennaisista käsitteistä, kuten koheesio ja toisto. Toinen puolisko päivää käytiin ryhmissä lävitse näytelmän dramaturgisia eli tekstin järjestämiseen perustuvia ratkaisuja. Analyysin välineissä ei ollut mitään radikaalin uutta vaan eipä ollut ryhmiemme analyyseissäkään. Se taas johtui itse näytelmästä, väitän. Omasta mielestäni "Helmi" on sisällöltään laimea ja henkilöhahmoiltaan heikosti edes tyypitelty,  saati draamallisesti jännitteinen, joten hienot rakenneratkaisut jäävät nekin käyttödraamaa fiksuttavaksi kikkailuksi

Lukupajamme eri näkökulmista, yksittäisistä rakenneratkaisuista tuottamat luennat olivat tietysti kiinnostavan erilaisia. Silti tämä erilaisuudenkin kiinnostavuus on kaukana draaman estetiikasta. Tulkitsijoiden persoonien summa ei ole todiste taideteoksen syvyydestä, kuten joskus tunnutaan ajattelevan.

Vaikka siis ohjaukset Longan tekstistä ovat kuulemma vaikuttavia, niin luentojen ERILAISUUS ei anna vielä vihjeitä siitä, mikä on se vaikuttavuuden syy. Yhtä hyvin syy voi olla KÄYTTÖdraaman ammattimaisessa tekstinrakennuksessa kuin tekstin monitasoisuudessa. Jopa todennäköisemmin. Kuten eräs ryhmä totesi, "Helmissä" on aikatasojen vaihtelu 'koteloitu turvallisesti' asemoimalla kertojan näkökulma muistoihin selvästi erilleen. Jep, juurikin niin.

Itse pidin olennaisen konventionaalisena (aristoteelisena) ratkaisuna kliinisen tarkkaa tasapainoa: 17 sivua on varattu tekstissä näytelmän kronologian alkupuoliskolle, sitten kertojaäänen dramatisoinnille täsmälleen puolivälin (klo 13 -episodi) osoitettu kohtaus, ja 17 sivua sen jälkeen loppupuoliskolle. Yhtä tappavan konventionaalista on - minun mielestäni - henkilötyypittely äitiyden varaan. Eräs pajaan osallistuneista naishenkilöistä tunnusti itkeneensä vuolaasti ESITYKSESSÄ tämän äitiysaiheen äärellä, kun taas minä haukottelin varpaita myöten: tämähän on TEKSTINÄ mitä tutuinta hoitopöytäkirjallisuutta, jota on vain outoutettu säerakenteen suomalla sumeudella.

Mitä tämä kokemuksellisten vastaanottojen (esityksestä /luennasta) erilaisuus todistaa nykydraamasta jääköön poliittisesti korrektimpien tulkitsijoiden varaan!

Työpajassa ei siis selvinnyt mikä "uudessa näytelmätaiteessa" on varsinaisesti uutta, etenkin kun loppukeskustelussa todettiin, etteivät nykydraamat saa arvoistaan jatkuvuutta painettuina teksteinä (niitä ei julkaista koska niitä ei ostettaisi), eivätkä myöskään teattereissa kompleksisuutensa mukaista ohjausta. Nykydraama tapahtuu tästä päätellen enimmäkseen pöytälaatikoissa ja odottaa Pete Q -tyyppistä inkarnaatiota.

Itse kukin voi testata nykydraaman lukutaitoaan etsimällä niistä samoja elementtejä (tematisoituja rakenneratkaisuja) kotiläksynä kuin me tänään työpajassa:
- Maisema sellaisena kuin teksti (ei parenteesi) sen esittää
- Ajankäyttö
- Toisto, tilanteet ja tilanteiden sisällä
- Tekstin asettelu epäsuorina tulkintaohjeina
- Henkilöhahmojen rakennus
- Muistaminen ja katseen suunnat

Paja poistui Helsingin kaduille kohti jäätynyttä auringonlaskua.



sunnuntai 24. marraskuuta 2019

Päivä +1 pelisuunnittelijana (Tracon Hitpoint)

Tuhlattuani tuhansia  tunteja elämästä tietokonepelien koodaukseen (kuten ison osan opiskelijakeväästä 1991 Tukholmassa), pitäisi olla jo immuniteetti Hyville Ideoille, jotka tarrautuvat toisiinsa, niputtuvat, vaihtavat teemaa kuin kameleontti sen mukaan mitä leffaa katsoo tai kirjaa lukee. Enimmän aikaa peli-ideat elävätkin vain välitajunnassa, missä niitä voi pyöritellä mekaniikoiksi ja saada syvän geometristen kuvioiden tuudittaman yöunen. Mutta lautapelejä pelaillessa kasvaa myös tarve nähdä se oma idea pahvikoneistoksi elollistuneena, aivan kuin löytäisi omat aivonsa Jippo-lehden vimpaimena. Elektronisiin vimpaimiin en ole koskaan hurahtanut, mutta pahvisissa on jokin uskomaton viehätys. 

Kokonaan toinen puoli tällaista harrastuneisuutta on se järisyttävä antikliimaksi, kun näkee miten coolilta tuntunut ideamekaniikka onkin pahviksi leikattuna kömpelö ja monin tavoin rikki.
Kuten nyt TraconHitpointin pelisuunnittelukilpaan valmistautuessa. Printtasin Finland 101 -työnimellä pyöritellyn poliittisen pelin kortit hyvissä ajoin testatakseni niitä yksin syyslomalla mökillä. Testit jäi vähiin. Kyllästyin kun vain katsoinkin niitä paperilappuja. Sitten olikin äkkiä marraskuu ja Hitpointtia edeltävä ilta. Oli pakko alkaa sliivata lappuja ja tulostaa jonkinlainen pistetaulukko laudaksi. Standardikokoon printatut laput eivät olleetkaan standardia sliivien perusteella. Vaimo apuun. 90 kortin sijaan oli tyydyttävä 80 korttiin, jotta korteille sai samanväriset taustat valmiista pelikorteista, ja ainoa niinkään iso korttipino oli Arboretumissa.

Tracon järjestettiin onneksi tänä vuonna naapurissamme ja vaimokin oli menossa sinne, töihin, ja lapsi jonotti ropeihin. Pakko motivoitua paikalle. Lauantain aikana demotin peliä peräti neljälle hengelle. Säännöissä numerot kutistuivat nopeasti. Pelin nimi oli nyt Pirullinen Parlamentti, kirjasin demotuksissa ylös kaksi liuskaa korjattavaa. Silti tälle pelikonseptille käy kuten edelliselle Hitpoint-kisassa pistäytyneelle demolle, ettei siitä jää elämään yksikään mekaniikka tämän teeman alle. Teemaa sinänsä, kolmipuoluejärjestelmän tasapainoilua hallituksessa, työstän väistämättä johonkin muuhun suuntaan.

Askartelu oli oikeastaan luovin osa tätä päivä +1 -kokemusta. Itse Tracon Hitpoint oli harrastajan kannalta vähän nöh, en sano edes meh. Kaikkea oli vähemmän kuin edellisessä Hitpointissa: pelejä, ihmisiä, tuttuja, ohjelmaa. Isot figuskenaariot olivat paremmin esillä, mutta ehkä olisi kuitenkin parempi aktivoida ihmisiä keskinäisiin peleihin kuin viihtymään figuspektaakkelien äärelle. Edes Lautapeliseuran lainahyllyissä ei näkynyt kuin vaniljaa. Kaupungin nuorisotoimi seisoskeli enimmän aikaa toimettomana, kun paikalla ei näkynyt paljonkaan hobitin kokoisia kävijöitä, ja miksi näkyisikään jos lasten rannekkeet ovat saman 10e kuin aikuisten. Halpaahan se on kahden päivän tapahtumasta, mutta sunnuntai oli vielä pahemmin nöh kuin lauantai, jolloin TH  kuului päässeen 400 hengen kävijätavoitteeseen. Yhtä hyvin tapahtuma olisi voinut olla yksipäiväinen.

Itse pidin kovasti sunnuntaille sijoitetusta, lautapelisuunnittelua käsitelleestä (Hannu Uusitalon) esitelmästä, vaan siinäpä se oli sitten kakkospäivän anti. Sunnuntaina omiksi demouhreiksi osui vain 1 tuttu + 1 tuntematon, joilta sai toki lisää täsmäpalautetta, millä pelastaa edes komponentteja seuraavaan versioon. 

Yleisötapahtuma tamperelaisittain...
Yleisösarjan demottajatkin hupenivat sunnuntaina - osa oli jäänyt pois jo siksi että tiesivät (minun laillani) etteivät päässeet tuomarisarjassa jatkoon - joten hiljaisessa salissa tunsi itsensä tuplahölmöksi. Lauantain kokemus oli siis eri tavalla lannistava. Lauantaina näin niin upeita demokompontteja eräässä pelissä, että olisin ostanut sen (Crusades of Mistrust) siltä seisomalta ihan riippumatta mitä komponenteilla pelataan. Sellaisen designin rinnalla pitäisi olla oma peli-idea timanttinen, jos kerran sen  komponentit ovat paperia ja kartonkia ja Nottinghamin lainakolikoita.

Yleistunnelma Hitpointissa oli hyvä, järjestäjät erittäin avuliaita ja leppoisia, sijainti erinomainen, ja uuttakin oppi kun sai nähdä miten Go'ta pitäisi pelata patoavia kuvioita ennakoiden. Hitpointin perusteella peliskene ei ole kumminkaan kasvanut niin paljon kuin joskus uutisten perusteella kuvittelee, joten voipi olla ettei Hitpointin kaltaista tapahtumaa kuitenkaan pystyisi pyörittämään vuosittain - jollei se sitten kasva jonkin muun skenen kanssa, kuten lisäämällä ohjelmaa sarjakuvan ja kirjallisuuden ja teatterin suuntaan.

torstai 21. marraskuuta 2019

Ilmastonmuutos ja scifi


Ilmastonmuutos on taatusti keskeisin aihe, mihin tulevaisuuskuvitelmat voivat pureutua. Ilmastonmuutosta käsittelevää kaunokirjallisuutta ilmestyy vain muutama teos vuodessa, mutta ne herättävät paljon keskustelua. Maailmalla tämä aiheensa mukaan rajautuva kirjallisuus "climate fiction" on saanut lempinimen  "cli-fi". Nimensä mukaisesti se on hyvin lähellä scifiä ja monet hyvinkin vanhat "clifiksi" katsottavat teokset ovat myös scifin klassikkoja. Esimerkiksi Jules Vernen romaanissa Sans dessus dessous (1889) kuumatkasta tutut insinöörit suunnittelevat käyttävänsä jättimäistä rakettitykkiä Maan akselin suoristamiseen, jotta arktisen alueen lämmetessä päästäisiin käsiksi jäätiköiden alla piileviin hiilivarantoihin.
 

Clifi ja scifi eivät tietenkään ole sovittuneet yhteen vaivattomasti. Scifi on luonteeltaan optimistista ja välinekeskeistä, kun taas clifissä osoitetaan teknologisten ratkaisujen heikkous ongelmiin, jotka ovat pohjimmiltaan poliittisia ja taloudellisia. Ylipäänsä kysymys "ympäristöstä" on pakottanut scifi-kirjoittajat arvioimaan uudelleen suhtautumistaan ihmisen paranteluun teknologialla. Scifiä on läpi sen vuosisataisen historian hallinnut luottamus ihmisevoluution kontrolliin: jos ihminen ei kykene hallitsemaan täysin ympäristöä Maassa tai vierailla planeetoilla, voidaan ihmistä itseään muuttaa sopeutumaan uusiin oloihin.
 

Ilmastonmuutos on kuitenkin pakottanut scifi-kirjoittajat pessimistisiin tai vähintäänkin maanläheisempiin kuvitelmiin tulevaisuudesta. Scifissä esiintyneet reaktiot ilmastonmuutokseen voisi luokitella vaikkapa seuraavasti:


- Ekologiset jännärit lähitulevaisuuden ekosotureista ja ympäristöaktivismista, kuten T.C. Boylen amerikkalaista ympäristöliikettä analysoiva A Friend of The Earth (2000) ja Risto Isomäen ekologiset trillerit, kuten Haudattu uhka (2016).

- Dystopiat ilmastonmuutoksen vaurioittamista yhteiskunnista, kuten Antti Tuomaisen Parantaja (2009), Steven Amsterdamin Things We didn't see coming (2010) ja Emmi Itärannan Teemestarin kirja (2012)

- Ekotopiat eli ekologiset utopiat pienimuotoisista yhteiskunnista, jotka kykenevät elämään tasapainossa ympäristönsä kanssa. Maailmalla tällaisia ovat olleet Kim Stanley Robinsonin Orange County -trilogia (1984-1990) ja Ernest Callenbachin esseemäinen romaani Ekotopia (1975).

- 'Viisi minuuttia tulevaisuuteen' -nimellä tunnettu alalaji, jonka viehätys on siinä, että lukija ei voi tarinasta päätellä, kuinka lähellä kirjan kuvaama teknologinen kehitys/romahdus on hänen omaa aikaansa. Tunnettu, joskaan ei scifinä järin kiinnostava uhkakuvitelma energiavarojen nopeasta romahduksesta on Alex Scarrowin Last Light (2007), samoin kuin Kim Stanley Robinsonin The Science in The Capital -trilogia (2004-2007), jossa tarkastellaan ilmastokatastrofin torjumista byrokraattien näkökulmasta.

- Öljyä kuluttavan elämäntavan eli ns. petrokulttuurin vaihtoehtoja tarkastelevat kertomukset ovat optimisia (solarpunk) tai synkän pessimistisiä (biopunk). Esimerkiksi Paolo Bacigalupin romaanissa Windup Girl (2009) kuvataan 23. vuosisadan Thaimaata, jossa alkeelliset keinot energian tuottamiseksi kukoistavat rinnan hienostuneiden kyborgisten teknologioiden kanssa.

- Öljypohjaista elämäntapaa nostalgisoiva ns. petrolpunk tai dieselpunk. Kyseessä ovat Mad Max -elokuvia muistuttavat tarinat tuhoutuneesta maailmasta, jossa bensa on tavattoman arvokasta vain siksi, että sillä voidaan herättää henkiin vanhan maailman arvokkaimmat välineet, henkilöautot.



Jotkut ekotopiat ottavat lähtökohdaksi, että ihmisillä on enemmän voitettavaa kuin menetettävää luopuessaan elintasostaan ja kuluttamiseen perustuvasta kulttuuristaan. Näissä ekotopioissa päähenkilöt oppivat alkuperäiskansoilta tietämystä, joka auttaa heitä säilymään hengissä luonnontaloudessa, mutta samalla oppivat arvostamaan monikulttuurista, ei-länsimaista elämäntapaa. Tällaiset teokset ovat usein nuorisolle suunnattuja, kuten amerikkalaisen Jean Heglandin romaani Suojaan metsän siimekseen (1996; 1998). Hegland kuvaa kohtuullisen uskottavasti – vaikkei vailla etnistä eksotiikkaa – kahden kaupunkilaisteinin muutosta elämäntapaintiaaneiksi. Pelastautuakseen ilmastonmuutoksen tuhoamasta yhteiskunnasta he joutuvat opettelemaan "uuden kielen" ja tulkitsemaan luontoa kuten samoissa maisemissa muinoin asuneet intiaanit. 

Monikulttuurisen ekotopian rakentaminen suhteelliuudentajuisesti ei kuitenkaan onnistu YA-kirjojen mahdollistamalla yltiöutopistisella asenteella ja usein kaupallisen laskelmoidulla muotilla. Aidosti pohditun ekotopian suomentamisen toivoisi aloitettavan Ursula Le Guinin teoksesta Always Coming Home (1985). Sen painamiseen ei ehkä kumminkaan pitäisi käyttää metsiä.... vaan julkaista se kaupungista toiseen kiertävinä esitelminä ja näyttelyinä.



Tämä ilmastoscifin esittely perustuu 16.11.2019 Hämärä-tapahtumaa varten laadittuun alustukseen ko. alalajin ominaisuuksista. Wikipediasta löytyy varsin hyvä englanninkielinen artikkeli clifistä.

torstai 14. marraskuuta 2019

Nanowrimo ja Päätalo

Alalajit ruokkivat ja pyyhkivät kulttuuria...
Tämän syksyn Nanowrimo eli marraskuinen romaanimaraton tuuskahti alkumetreillään. Kaksi ensimmäistä päivää sain kirjoitettua tavoitetahdissa, sitten annoin päivien luisua ohitse ja naputtelin uusia lukuja per päivä sen verran kuin grim fantasy -alagenreä kuvittelin kehittäväni. Sitten ei enää huvittanut. Kirjoittaa. Mitään. Nanowrimon tavoitehan on se, että sitä tehdään kaiken VARSINAISEN elämän ja työn rinnalla. Homma muuttuu ohueksi hallapilveksi, jos ei varsinaistakaan elämää tunnu olevan, työstä puhumattakaan.

Mieluummin vain lojuin sohvalla ja luin sotakirjoja. Onhan se osa sotakirjallisuuden historia -projektia sekin. Välillä luin ilokseni spefi-uutuuksia tehdäkseni niistä arvostelut Porttiin. Porttia varten pitäisi valmistella myös avaruusooppera-artikkelia.

Kun Aamulehti tänä syksynä lopetti kirja-arvostelujen tilaamisen meiltä avustajilta, se vapautti melkoisesti luku- ja työaikaa muuhun kirjoittamiseen. Vapautti myös ison loven talouteen, jossa sinnitellään pientenkin kirjoituspalkkioiden varassa. Puhumattakaan siitä, miten ammottavan aukon Aamulehti jättää paikalliseen kirjallisuuskeskusteluun. Tässä tällaisessa kirjakulttuurin maailmassa nyt kuitenkin eletään, ja tätä alamäkeä on kritiikki-instituutio jatkanut 2000-luvun alulta alkaen.

Tällaisessa maailmassa nanowrimo on hullussa turhuudessaan kuin pyhä riitti. Tosin samaa nano-romaania olen kirjoittanut jo kahdesti aiemminkin. Joskus kymmenisen vuotta sitten sain valmiiksi 50K sanaa tavoitteen mukaisesti, mutta tarina vain ei tullut valmiiksi. Sitten yritin joku kesä tehdä uutta versiota tuosta samasta tarinasta, ja sekin jäi kesken. Nyt sitten kolmas yritys, vieläkin teroitetummalla muotoratkaisulla. Ehkä sitten siirrynkin editoinnin sijaan kirjan jatko-osaan. Kyseessähän on laajempi tarinakokonaisuus jonka maailmaa testasin aikoinaan Serekritia-roolipelillä. Kokonaisuus jota olen kehitellyt viitisentoista vuotta.

Kirjallisena suorituksena paljon paremmin onnistui Päätalo-joukkomaraton (11.-12.11.), johon osallistuin Pirkkalaiskirjailijoiden riveissä. Enpä olisi uskonut ennen maratonia, kuinka paljon voin pitää Päätalon kielestä. Samalla selvisi paljon uutta Päätalon aikakaudesta ja roolista yhdistyksessämme.

Liekö Suomessa kirjailijaa joka Päätaloa komeammin olisi noudattanut nanowrimon periaatetta, että määrästä syntyy laatu? Silti oma seuraava / viimeinen tavoite on käyttää elämänsä loput luovat vuodet definitiivisten alalajiteosten tekemiseen. Ensin spefi-genrejen alalajeihin, sitten dekkariin ja romanssiin, mikseipä sotagenreenkin. Ei se vakava tavoite ole, mutta tällaisessa digipimeyteen alistuneessa maailmassa mikä tahansa vino kynttiläkin kelpaa majakaksi. Eräs ikuisuusprojekteja on tämäkin: alalajeille omistettu tietokirja.

Nyt voinee jo julkistaa, että ensi vuonna ilmestyy definitiivinen miekkailuromaanini Vaskikirjojen kustantamana. Kirja on esillä jo kustantamon uutissivulla vuoden 2020 uutuuksien joukossa.

Neljän miekan tanssista ei tullut niin tiiviin ja kirkkaan balladimaista lyhytromaania kuin oli tavoitteeni, maailmanrakennus vei taas mennessään... mutta muuten se on mielestäni paljon onnistuneempi kuin Vaskikirjoilta tullut edellinen romaanini Kuninkaantekijät. Riittävästi samaakin niissä on, maailmojensa perverssiydessä, mutta Neljän miekan tanssi vastaa paremmin sitä mitä spefissä yhä enemmän rakastan: tarinoita jotka pysyvät kaiken aikaa liikkeessä. Sillä kriteerillä aivan ylivoimaisia lukukokemuksia ovat viime vuosina olleet The Last Days of Magic (fantasia) ja Beautiful Intelligence (scifinä). Jos kerran niin harva muu tekee sellaista spefiä niin sitten täytyy itse. Jossain arvostelussa Mark Tompkinsin The Last Days... -romaania verrattiin tarkkarakenteiseen videopeliin ja sitä se todentotta on, tavalla johon vain fantasiaproosa pystyy, ja samalla se voi olla jonkinlainen pelimäisen iteratiivinen asenne tarinasekvenssien ketjuttamiseen mikä vähitellen vaikuttaa digipeleistä genreproosan puolelle. Asiaa sietäisi testata, ehkä tutkiakin.


Samaan aikaan viidakossa: Kiiltomato julkaisi vain puoli vuotta myöhässä arvosteluni Matinmikon Kolkasta ja Sjonin Codexista.

sunnuntai 27. lokakuuta 2019

Äijäjumpan kolme koulukuntaa

"Eli tehdään oikeasti töitä." Sanoi uusi jumppaohjaaja. Tämä "laitetaan vatsalihakset" -töihin retoriikka on niin keskeinen osa jumppakurssien käskytyskieltä, ettei sitä ota tosissaan ennen kuin tulee kurssiohjaaja, joka tarkoittaa mitä sanoo ja tietää eron normiin sanoessaan "oikeasti töitä".

Jumppaohjaaja vaihtui molempiin 'Äijäjumpaksi' otsikoituihin kursseihini joilla käyn maanantaisin ja perjantaisin. Yhden erinomaisen ohjaajan tilalle vaihtui yksi melko hyvä ja yksi kersantti. Vaihdos mullisti elämäni.

Tuo jumppaohjaajan erinomaisuus oli muodostunut mielessäni salaiseksi esikuvaksi kaikelle opettajuudelle. Monesti olin jo ajatellut, että pystyisipä kirjoituskurssia pitämään kuin jumppakurssia, kepittävien vaatimusten ja porkkanallisten rohkaisujen tasapainossa. Vasta kun ohjaaja vaihtui syysloman aikana, tajusin että jumppauttamisessa voi tosiaan olla kolme erilaista koulukuntaa. Se on kolme kertaa enemmän kuin kirjoituskursseilla.

Äijäjumpan vanha erinomainen (samoin kuin hänen edeltäjänsä) ohjaaja edusti koulukuntaa, jossa tavoitteena on korkea syke. Korvaavista opettajista toinen taas edustaa koulukuntaa, jolle tavoitteena on notkeus ja liikkuvuus. Saa nähdä, kuinka pitkään jaksan käydä sellaisessa venyttelypitoisessa jumpassa.

Sen sijaan korvaavista opettajista toinen, tämä joka vaatii "oikeasti töitä", onkin lihaskunnon asialla. Viime perjantain jumppatunti oli kovin rääkki mitä olen tässä Äijäjumpaksi kutsutussa lajissa kokenut.

Ironista kyllä, juuri vaihdosviikolla Äijäjumpassa sattui se onnettomuus mitä olen kurssiprofiilin vuoksi pitänyt todennäköisenä, että yksi kurssilaisista sai sydänkohtauksen. Vaan sepä tapahtuikin liikkuvuus-koulukunnan tunnilla tehdessä kepeitä olkalihaksen keikauksia eikä suinkaan kovan sykkeen tai rankan lihasponnistuksen yhteydessä.

Lihaskuntoa vaativa ohjaaja on myös tasan ensimmäinen miespuolinen jumppaohjaaja, jonka olen nähnyt. Ensimmäisen kurssitunnin hän aloitti huutamalla ryhmän huomion "OsasTOH!". Eikä se kersanttiasenne tunnu ketään haittaavan. Minuakaan se ei häiritse, erityisemmin, koska olen nähnyt vaihtoehtojen moneuden - ja siksikin, kun vessassa istuessa huomasin sattumalta, miten hesalaisen juppimedian Image-lehdykässä joku naistoimittaja väittää että jumppaaminen on suomalaisten salaisin harrastus epäseksikkyytensä vuoksi. Pih pah, sanoin silloin.

Eipä tiedä tuo hesalainen imagemedia, että suurin osa Suomea lukee heitä vain vessassa, kunhan lihaksikkaampi puoliso on sen sinne jättänyt.

Sama periaate pätee käänteisesti jumpppaamiseen: se mikä on sosiaalisesti marginaalisinta ruumiinsovellusta, voi olla symbolisesti keskeisintä identiteetinrakennusta työkansalaisuuden ja -maskuliinisuuden jälkeisessä maailmassa. Saatan paskantaa Imagen tahdissa, mutta kasvan ja kehityn jumppakersantin ohjaamassa eläkeläisryhmässä.


Äijäjumpam ohjaamisella on pitkät perinteet

lauantai 19. lokakuuta 2019

Viikko tunturimökissä

12.10. La. Yöjunan hytti Tampereelta Kolariin kolmelle maksoi saman 150 e kuin taksikyyti Kolarista pohjoiseen Muonion Jerisjärvelle. Kirkonkylät kuolleen hiljaisia, tuntureilla lumiset laet. Maailman puhtain ilma, sanoi taksikuski Esa. Mökkikylää ympäröi karu aita kuin keskitysleiriä. Liiton luksusmökki on yllätys lämpimälle lattialle astuessa. Syvä hiljaisuus, voi kuvitella ketkä kaikki oikeat kirjailijat ovat kappelin tapaisessa tuvassa asuneet. Kävely jäättömän järven rannalla. Pari autoa pihoissa, rannalla kuukkelit isoin seurue. Sauna, punaviini ja aikainen uni.

13.10. Su. Pari pykälää kylmää ja lunta, riittää luomaan autenttisen maiseman, outoa taigaa. Kävely 3 km pohjoiseen Pallaksen suuntaan, Mustavaaran nousu uuvuttaa, käännymme takaisin. Illalla hituloi vettä joka muuttuu lumeksi. Halonhaku alhaalta hotellin rantakodasta. "Ei nähty googleja eikä hölmölintuja", sanoo lapsi tarkoittaen eilen tavattuja. Kaikilla muilla on täällä koirat, autot ja toppatakit. Turistipellet. Mutta SVUL tämän kylän on 1990 rakennuttanut omille luksukseen tottuneille toppalihaspelleilleen.

14.10. Ma. Rakoileva pilvipeite, satunnaisia lumihitusia. Maidonhakureissu Muonioon. Bussi Rovaniemeltä on myöhässä, lisäksemme maalikylän kyydissä on 1 matkustaja.

Muonion bussia odotellessa


Nopea pitsalounas Swiss-kahvilassa, kassit ja rinkka täyteen marketista. Muonio koostuu muutamasta talosta ja isosta paloasemasta, visitor center kätkee thai-ravintolan. Paluubussissa 2 ihmistä lisäksemme, tie sulanut sinä aikana 12-14 kun olimme Muoniossa. Illalla taas sauna, majan devarivalikoimasta "Palme".

15.10. Ti. Yöllä viereiseen mökkiin tuli asukas, suoraan Helsingistä reissaavia autoilijoita. Meillä syysvarusteet, Venäjän sotahistoria ja matalat vaelluskengät. Tänään kirkasta ja asteen pakkasta. Kävellään poronlihakahviolle tien vartta. Yksi lihakeitto, pulla ja mokkapala, päivällistä varten purkki poronkäristystä. Uni on syvä, vaikka liharuoan raskaus painaltaa vatsassa.

16.10. Ke. Pilvistä, miinus kolme. Joka yö sentti lisää lunta. Viereisestä mökkiparista myydään toista 79K hintaan, vihreätakkinen myyjä esittelee ostajille. Aikoinaan Kordelin on lahjoittanut yhden näistä mokeistä Liitolle 1998. Tänään luen Liiton historiaa tässä Liiton arkissa. Lounaan jälkeen kävellään itään, polku viettää upottavan tunturipuron hetteikölle, siirryttävä tien päälle. Keittiön pöydällä korteilla Lamaa ja nopilla Ganz Schön Clever. Illalla taas sauna. Devarilta "Another Year".

17.10. To. Tulimme tänne talvea vastaan, saimme viikon mittaisen joulun. Jokainen aamu niin syvä valkoinen hiljaisuus kuin olisi joulupäivä. Tänä aamuna -7C, pilvistä. Poroja portilla, tiaiset lentävät pelotta tykö. Reitti pohjoiseen vaihtoehtoista reittiä, joka "suljettu". Ongelma ei kuitenkaan ole pitkospuiden kunto vaan että ne loppuvat suolla kesken. Mökissä S tekee uutta keittoa lisäillen soijarouhetta ja tomaattimurskaa. Lapsi valittaa, että kaikki maistuvat samalta.

18.10. Pe. Pakkanen nollautui, lumipyry, mökit tyhjenneet. Ei enää kesyjä tiaisia, ei poroja. Lyhyt kävely polkua pohjoistielle ja risteyksen kautta rantaan. Viimeinen sauna. Hyllystä Williamsin "Butcher's Crossing". Pyry sakenee.



19.10. La. Taksi hakee 10:ltä. Koko 45 mökin rinnekylä näyttää tyhjenneen vähistä lomalaisista. Lunta on 12 senttiä, Kolaria lähetessä tykkyä puiden otsilla. Kuski Esa ennättää kuvailla paikallispolitiikan ja -elinkeinot koko jokilaakson matkalta. Aina lopuksi kohtelias kommentti: "Eikhä siinä mithään". Kolarissa taas lounas Mirvan kahvilassa (suosittelemme!) Ja sitten aseman tyhjässä salissa pitkä odotus kuudelta lähtevään yöjunaan. Tampereella näkyy olevan 11 astetta lämmintä. Talvi on ohitse, joulun lumet luettu. Aurinko paistaa kirkkaasti alimmalta horisontilta.


keskiviikko 9. lokakuuta 2019

Ad Astra (elokuva)

Aina toisinaan teattereihin saakka levittäytyy tieteiselokuva, joka saa tuntemaan myötähäpeää koko genren puolesta: millaisiin tarkoitusperiin sen keskeistä kuvastoa saatetaankaan tuhlata.

Ad Astra (2019) on katastrofi elokuvaksi, mahtipontinen möhläys yrityksessään kertoa metafyysinen tarina ihmisyyden tilasta avaruusmatkan puitteissa. Eikä se ole edes ainoa satuscifiksi luokittuva yritelmä, jota tänä vuonna on teattereihin tuotu. Myös Claire Denis'n ohjaus "High Life" (2018) on yhtä korkealentoinen allegoria ihmiskunnasta sullottuna (rangaistuna) tutkimusmatkaa tekevään avaruusalukseen, mutta siinä sentään on oikea draama henkilöiden välillä ja vahva itseymmärrys miten ahdistavaksi saduksi kuvasto on tarkoitettu. Samoin ruotsalais-tanskalainen tuotanto "Aniarasta" (2018) tukeutuu sekin samaan helppoon vertauskuvaan: avaruuden haaksialus=ihmiskunta. "Aniaraa" en ole nähnyt, mutta arvostelujen perusteella sekään ei ole sentään yhtä köykäinen kuin "Ad Astra".

Elokuvia tai scifiä arvostava katsoja toki pysyttelee etäällä kaikista näistä kolmesta "2001":n ja "Solariksen" ilmapiiriä jäljittelevästä filmitekeleestä.

"Ad Astra" on kolmikosta kaupallisin ja vietti silti pari vuotta hyllyllä valmistuttuaan. Eikä ihme. Se on niin aukkoinen ja pitkänvetelä yhdistelmä genrefilmin kliseitä js tekotaiteellista hymistelyä, ettei sillä ole mitään muuta kaupallista valttia kuin Brad Pitt. Ja vasta kun uusi Tarantino-filmi nosti Pittin taas supertähdeksi, kannatti "Ad Astra" tuoda sekin teattereihin kuin menestysfilmiä seuraava satelliitti ikään. Tai persekärpänen.

Tekotaiteellisuuden nyt vielä sietäisikin. Mutta Pittin hahmon voiceover-monologi on sisällöltään yhtä ontto kuin pahvilaatikkoa muistuttava lavastus Marsin äänitysstudiolta, joka susikoiran asuttaman betonikäytävän ohella on kaikki mitä planeetasta kerrotaan. Elokuva ei pyri johdonmukaisuuteen millään mittatikulla. Takaa-ajo Kuun pinnalla on pelkkä hollywoodmainen pakkoele, jossa vähät välitetään esimerkiksi Kuun painottomuudesta, saati elokuvan tematiikasta: ihmisluonnon sotaisuudesta ja itsekkyyden välttämättömyydestä, mistä sitten höpötetään dialogissa  ja monologeissa loputtomiin. 
Mikä tahansa on mitä tahansa niin kuin saduissa, mutta kerrottuna jäyhän vakavalla naamalla. "Ad Astra" -elokuvan satu-universumissa matka Neptunukseen on yhtä helppo kuin käynti mutkan takana mummolassa, mutta kuitenkaan kukaan muu ei tule sitä tehneeksi kuin päähenkilö, jonka tehtävä on pimeyden sydämessä surmata hullunviisas tiedemies, joka sattuu olemaan hänen isänsä jne.  Avaruusalusten realistisuudella (mukana ollut asiantuntija kiitteli voimantyönnön ja "itsemurhajarrutuksen" realismia mutta nauroi aluksen pikajarrutukselle pelastusmissiossa) ei ole paljon virkaa, jos elokuvan maailma muutoin on yhtä välinpitämättömän aukkoinen kuin maitopurkeilla lenneltäisiin.

"Ad Astra" on kahden tunnin mittainen kärsimys perustelemattomia juonenkäänteitä ja motivoimatonta perheriitaa, jossa dialogin sijaan kuullaan pelkkää inttämistä ja oikean itsetutkiskelevan monologin sijaan KUVAA SELITTÄVIÄ LAUSEITA kuten pälyilevää pilottia voice-overina alleviivaava päähenkilön mietelmä: "Hän on peloissaan". 

"Ad Astra" kelpaisi kouluesimerkiksi ison tuotannon elokuvasta, jossa kaikki on jo lähtökohtaisesti pielessä, ja sitten se vielä tuotetaan vailla visiota ja päämäärää. Toiminnallinen takaa-ajo ja alkukohtauksen spektaakkeli on lisätty kuin hätäratkaisuna elokuvan myymiselle edes muutamin kaupallisesti lupaavin elementein.
No, musiikki oli "Ad Astrassa" paikoin oikeasti kiinnostavaa, futurisoiva tunnelma Maan päällä viehättävän apea, ja ensimmäiset kolme minuuttia katastrofin simulaatiosta on hienoa cgi-kuvaa. Mutta sitten ohjaaja James Grey tarttuu kalkkunan ohjaksiin, ja kaksituntinen mahalasku alkaa.

tiistai 1. lokakuuta 2019

Saunoja kohahtaa, syys vaihtuu lokaan

Löyly pisaroi sisemmässä lasissa, ulomman hämärtää sade. Maallikko makaa lauteilla, kohahtaa verannalla yhtä jalkaa tölkkkinsä kanssa. Raportoi koivunlehtiä. Kesästä on säilynyt oheneva lehtikulta, lämpö kiukaankiviin, keskeneräisen elämän haikeus jonnekin vuotavan välikaton uumeniin.

Savimaalle tuodut hirsirakenteet seisovat toistaiseksi paalujensa varassa. Tällaiselta korkealta kynnykseltä, kun syys vaihtuu lokaan, on katseelle kaikki eeppistä mikä muistuttaa tyhjiin käyneestä kesästä, eritoten aamusta iltaan tihenevä kylmä sade. Vasta sitten hämäräkin menettää sävynsä.

Runotonta sakkaa nämä sadetta kestäneet syyspäivän rippeet, jälleen vähän ennen raskasta lähtöä: metsään raahatun kanootin valkea kylki, saunan jälkeinen kirkas väsymys, pieni kalastajapuukko kirjoituskoneelta jääneellä pukkipöydällä. Villapaita jonka tunnistaa paksuista solmuista, Islannin historia kosteutta imeneenä pokkarina.

Täällä minuutit muuttuvat vuosiluvuiksi. Sade syvenee pimeydeksi 1914 kun suljen saunan luukut ja avaan varjon. Jo torstaille on tänne päin luvattu lumentuloa, talvea, hidasta hälytystilaa. Aamulla 911 aion olla tien varressa.

maanantai 30. syyskuuta 2019

Ensi-illan jälkeen eli draamantaju herää pätkittäin


Joskus kesällä teatterille harjoituksiin polkiessa ajattelin miten hurskastelevan hullua on amatöörien haaskata hienoa kesäpäivää jonkin Shakespearen kaltaisen parissa, kun lopputulos on kuitenkin niin kaukana siitä mitä "oikeassa" teatterissa pystytään. Vähän kuin yhden käden sähköurkusormillaan treenaisi sinfoniaa julkiseen esitykseen.

Mutta kotiin päin polkiessa sitä aina suhtautui kokemaansa helpotuksen oirein niin kuin muuhunkin yhdistystoimintaan, missä kollektiivinen tahto on tärkeämpi kuin yksittäisten osaajien summa. Silkasta tahdosta syntyy jotain enemmän kuin mitä yksin osaa kukaan edes mokata.

Ensi-ilta (28.9.) "HC Macbethille" meni monin verroin paremmin kuin kenraali, mikä kuulemma on produktioille tyypillistä. Jotain energioista kertoo se, että eka puolisko näytelmää vei keväällä 105 minuuttia, kesällä 85 minuuttia, ja ensi-illassa 55 minuuttia. Kiekkotermein joukkueemme on "hitsautunut saumattomaksi kokonaisuudeksi".

Kuva: Annu Hakala

Samalla juuri se saumojen katoaminen ja rytmin säilyminen on omituinen esteettinen ominaisuus, joka on alkanut kiinnostaa draamassa yhä enemmän. Ei sen tärkeyteen olisi koskaan uskonut, jollei olisi nähnyt näytelmäntekoa sisältä käsin.

Ei siitä ole kuin pari vuotta kun jossain Tukkatekstin istunnossa oli puhe näytelmän sisäisestä rytmistä ensisijaisena kriteerinä esityksen onnistumiselle, ja pidin ajatusta teoreettisena höpöhöpönä. Nyt olisin jo valmis sanomaan, että rytmitys on teatterin salainen ase, taikuus jota katsoja ei ehdi tajuta silloin kun rytmitys toimii.

Ammattilaisille ja pitkän tien harrastajille rytmin ensisijaisuus tuntuu olevan niin luonnonvoima, mukana kaikessa mitä ja miten valikoidaan esitykseen mukaan, että sitä on turha teoretisoida. Draamaa kirjoittavalle tästä ei kumminkaan löydy pahemmin ohjeistusta. Ikään kuin käyttödraama olisi jotain minkä joko osaa teatterin sisältä käsin tai sitten ei osaa ja naputtelee tietämättään jotain mikä parhaimmillaankin kelpaa vain lukudraamaksi tai Ylen tv-tuotannoksi.

Se, että esityksen rytmin saa SÄILYMÄÄN, ei ole mitään rakettitiedettä. Mutta miten rytmin saa vaihtelemaan, painottamaan ja yllättämään, se täytynee olla sisäänrakennettuna jo tekstissä. Jälleen kerran tulee mieleen Kansallisessa näkemäni "Keuhkot" esityksenä, jonka intensiivisyys kelpaisi malliksi niin moneen asiaan draaman estetiikassa ja ehkäpä erityosesti tähän rytmin maagisuuteen.

Draamantaju herää pätkittäin. Vuosikymmenien harrastuneisuus elokuvista ei siihen näköjään opasta, ehkäpä ei sekään että on tyytynyt enemmän katsomaan kuin lukemaan näytelmiä.

perjantai 27. syyskuuta 2019

Yksi yö ensi-iltaan


Enää yksi yö ensi-iltaan. Eilinen kenraaliharjoitus oli aika kaoottinen, vaikka harjoitusyleisö pysyikin siinä mukana alusta loppuun. Eli ei siis toivottoman kaoottinen. Ohjaaja kiitteli palautekierroksella jopa virheistä, koska kaikki näyttelijät vellovat joka tapauksessa itsesyytösten ahdingossa. Oikeasti eilinen meni kohtuullisen hyvin. Vain lamput olivat vaarassa, kun kiekkojoukkue miekkailee tolkuttomalla energialla.


Itse unohdin Duncanistani kokonaisen replikin ja vielä samasta syystä kuin harjoituksissa: kun kohtausta muutettiin niin että kaksi näyttelijää (lapsihahmo ja lapsenlapsihahmo) tulevatkin äkkiä minua kohti, koko näytelmätilanne jotenkin katkeaa. Sen sijaan että lapsenlapsi olisi kiskonut minua hitaasti ulos kohtauksesta kiskoinkin hänet nopeasti pois, jotta en pidempään jumittaisi näyttämöllä. Saman vaikutuksen olen huomannut niissä aiemmissa Terhin produktioissa joissa olen ollut mukana: roolin mahdollistava "oma tila" katoaa jos joku tulee liian lähelle. Hämillisen myllertävä tunne on sama kuin äkisti toisen ihmisen kasvot kääntyisivät omia kohti.

Nimiroolin Päivi sen sijaan veti osuutensa täydellisesti jo eilisessä kenraalissa ja hänen varassaanhan koko esitys muutenkin kulkee. Macbethin ja äitinsä väliset kohtaukset ovat sellaisia karmeutensa täsmällisyydessä, että ne hyytäisivät yleisön vaikka laitosteatterin isolla näyttämöllä.

Ainoa asia mikä "Macbethin" sovituksessa edelleen rassaa itseäni on sen lopetus. Veikkaan, että vähän väsähtänyt tunnelma näytelmän viimeisessä vartissa johtuu siitä, miten erikoisesti juoni ja dramatiikka ratkaistaan. Ohjaaja kokeili harjoitusten aikana erilaisia muitakin vaihtoehtoja ja nykyinen lopetus on niistä epäilemättä paras. Mutta alkuperäisen tekstin loppuratkaisusta poikkeaminen on niin iso sivuaskel, että se pitäisi perustella hyvin näytelmän aikana - tai sitten tematisoida lopetus selvästi johonkin suuntaan.

Nämä ovat omat ehdotukseni "Macbethin" vaihtoehtoiseksi lopetukseksi:
  •  Queer-lopetus: Macbethin surmaaja onkin binäärisen maailman ulkopuolinen henkilö, ei tapa Macbethiä vaan sulautuu tämän identiteettiin. Äiti tunnustaa uuden ajan koiton ja ryhtyy kouluttamaan kiekkoilijoista taitoluistelijoita.
  •  Kaurismäkeläinen lopetus: Macbeth rakastuu kiekkohallin espanjalaiseen siivoojaan, tunnustaa tekemänsä isänmurhan ja tuomitaan vankilaan. Siivoja saa onneksi työpaikan samasta vankilasta. Pariskunta sinetöi lempensä kaltereiden välistä.
  •  Mediatietoinen lopetus: demokratian puolustajat piirittävät mediatähdeksi nousseen Macbethin, tämä kääntää kameran jalustan miekakseen ja syöksee siihen itsensä. Seuraa lehdistötilaisuudeksi muutettu loppumonologi ja brechtiläinen etäännytys.
  •  Freudilainen lopetus: iso kiekkokassi, jolla on esityksessä muutenkin keskeinen merkitys, kääritään punaiseen kreppipaperiin ja tämän lävitse kuviteltujen uhkien piirittämä Macbeth survoo itsensä takaisin kohtuun. Lady Macbeth pitää loppumonologin ja varoittaa väestökatastrofin aiheuttamasta itsetuhoisuudesta.
  •  Somaattinen ihmiskuva -lopetus: näytelmän loppua kohden Macbeth alkaa syödä samoja lääkkeitä kuin äitinsä ja hänen painajaisensa pahenevat, kunnes hänet viedään katkaisuhoitoon. Käy ilmi, että "noidat" ovatkin olleet hänen lääkäreitään. Macbeth polttaa doping-laukuksi paljastuneen syntisäkkinsä.


tiistai 24. syyskuuta 2019

Alice et le maire (elokuva)

Ei poliittisen elokuvan ole pakko olla saarnaavaa, riittää, että se näkökulmassaan noteeraa maailman muuttuneen. Ranska tuntuu olevan ainoa filmimaa, jossa edelleen uskalletaan tällainen näkökulman ja asenteen valitseva tyylittely, poliittisten kysymysten käsittely edes siltä osin, miten vallankäyttäjät kontrastoidaan arkea vasten ja miten tarkoituksellinen antikliimaksi palauttaa todellisuuteen painavammin kuin ideologinen saarna.

Mansplaining eli 'mecsplication' ranskalaisittain...
Poliittisten elokuvien pehmeässä sarjassa paraatiesimerkki lienee ranskalainen Ministeri (Quai d'Orsay, 2013), joka on Suomessakin ollut saatavilla dvd:llä, tuo kiltin kutitteleva korkean politiikan farssi. Samaa tyylilajia ja hyvin samanlaista tarinaa edustaa R&A:ssa esitetty uutuusfilmi Alice et le maire ("Alice ja pormestari", 2019), jossa sosialistien presidenttiehdokas yrittää oikeasti muuttaa sekä elämänsä että puolueensa suuntaa. Hänen apulaisekseen osuu sattumalta nuori filosofi, Alice, jonka vinkit 'vaatimattomuuden' teemasta sytyttävät aatteensa menettäneen vanhan miehen. Lyonin pormestarin paikalta poliitikolla olisi tilaisuus vaikuttaa ensin upean kaupunkinsa muuttamiseen ja sitten ehkä koko Ranskan. Filosofin edustama omatunnon ääni johtaa tietysti välirikkoon oman puolueen ja hallintokoneiston kanssa, kun taas filosofin on ratkaistava miten pitkälle hän jatkaa totuudenpuhujana pitääkseen työpaikkansa.

Näissä ranskalaisfilmeissä, joissa lempeästi ivaillaan hallitsijoiden naiiviudelle ja etääntymiselle kansasta, vedotaan samalla rojalistiseen ihailuun hallitsijoita kohtaan. Ihailu on vähintään yhtä lipevää kuin brittien vastaavissa henkilökuvaelmissa, kuten "Queen" tai "Rautarouva". Samaa palvovan hymyilevää kritiikkiä esittää "Alice et le maire". Valistukseen uskovan hallitsijan ainoa vastavoima on puolue, jossa siinäkään ei esiinny yksittäistä vallanahnetta hahmoa. Muutoksen varsinainen este on tämän elokuvan mukaan se, että hallitsijaluonteelta puuttuu rohkeus vedota uskollisiin joukkoihinsa. Siis _sosialisti_poliitikolta.

Muutenkin puhe sosialismin perinnöstä nykypäivälle on tässä elokuvassa kiusannuttavan löysää, kun dialogissa kuitenkin kuullaan oikeasti nostattavia ajatuksia puoluepolitiikan korjaamisesta vastaamaan 2000-luvun kysymyksiin ja ilmastokatastrofiin. Filosofin esittämät järkyttyneet kommentit konsulttipohjaisesta kaupunkisuunnittelusta tuovat niin ikään toiveikasta realismia tarinaan, joka alkupuolella ennättää kurkistaa kunnallispolitiikankin kiemuroihin. Ei olisi paljoa tarvittu rohkeutta ohjaajalta, niin tästä elokuvasta olisi saanut yhtä merkittävän poliittisen elokuvan kuin Tavernierin Tänään se alkaa (Ça commence aujourd'hui, 1999) tai mikä tahansa Dardenne-veljesten filmeistä. Godardista ja MERKITYSTÄ TUOTTAVAN poliittisen elokuvan perinnöstä taas on turha puhuakaan 2000-luvulla, edes Godardin omista viime aikojen "teoksista".

Täyttyykö Bechdel-testi vai raskaustesti? Sopii arvata.
"Alice et le maire"-filmin tapauksessa viihdyttävät lisukkeet eivät onneksi ole nekään liiaksi imeliä eli amerikkalaisia. Anaïs Demoustier nuoren filosofin roolissa välittää myötänolostelevan näkökulman vasemmistopoliitikon ja -politiikan tilaan, mutta eipä hänen henkilöstään piirry paljoakaan ominaisuuksia, kun jo ollaan paikkaamassa hänen sinkkuelämäänsä makuuhuoneessa. Nuoren naisen palvova asenne vanhaa miespoliitikkoa kohtaan on niin ikään vankasti kiinni vanhassa maailmassa, mitä korostaa Demoustierin pisamainen sulokkuus, farkkuhousuisesta akateemisesta rentoudesta riippumatta. Poliitikkoa esittävä Fabrice Luchini täyttää tehtävänsä pikemminkin näyttelijäkarismalla kuin valtiaan arvovallalla. Hieman jo dementoituneena mutta politiikalle elämänsä omistaneena kabinettiammattilaisena hänen tyypittelynsä on kyllä enemmän komedian kuin draaman puolella.

"Alice et la maire" ei siis muuta odotuksia ranskalaisesta politiikasta eikä elokuvasta, mutta hieman toivoa se antaa, että viihdegenrejen risteyspaikalta löytyisi vielä tilaa aitojen poliittisten kysymysten dramatisoinnille. Ohjaaja Nicolas Pariserilta filmi on vasta toinen täyspitkä, joten epävarmuus poliittisten aiheiden vakavuudesta laitettakoon nuoruuden (44-v) piikkiin.


lauantai 21. syyskuuta 2019

Lokki (näytelmä)

Tsehovia Kansallisteatterissa. Kyllä se on minullekin itseisarvo, niin varma teatterielämyksen standardi, että matkan Helsinkiin voi valmistella sen varaan. Eikä juuri ensi-iltaan (19.9.2019) tullut "Lokki" petä. Ei myöskään anna mitään standardiodotukset ylittävää.

Klassikoiden näkemykselliselle eli ohjaajan peukalonjäljelle omistautuneena aikana tuntuu aluksi kovinkin mukavalta nähdä perinteistä muotokieltä käyttävä ohjaus Tsehovin Lokista. Sitten tylsistävän mukavalta. Jopa käännökseksi on valittu vanhempi suomennos, jotta esitys olisi enemmänkin runollisen ilmava kuin säätydraamana ivallisen herättelevä. Mukavaa juu. Paljon menee silti hukkaan. Iso joukko näyttelijöitä pääsee sivurooleissakin 'vain' esille eikä ilmeiseen diivan tyyppirooliin kiinnitettyä Maria Kuusiluomaa nosteta tarpeeksi keskiöön. Kerrankin se on vanhan koulukunnan tähtinäyttelijä, josta eniten pidin, kun esitystapa on muuten niin unelias, että rytmitys kävisi ironiaksi tsehovilaista teatteriperinnettä kohtaan.

Muistan nähneeni riipaisevan version Lokista, kun näyttämönä oli TTT:n pieni yläkerran kabinetti. Tämä Kansallisteatterin 'pienelle' eli isohkolle näyttämölle levitetty Lokki sen sijaan lepattaa minne sattuu. Välillä lavan leikkaa pitkä laituri, jotta olisi edes jokin rajaus toiminnalle. Välillä kiipeillään tikapuilla, ikään kuin yleisö ei muuten tajuaisi haaveilijoiden erilaisuutta seurapiirissään. Videokamera ja -kuvatausta ovat nekin mukana, se kai on ainoa takuu laitosteatterin nykyaikaisuudesta.

Kuusiluoman lisäksi pidin siitä, miten helpot uhrihahmot saadaan tehtyä empaattisiksi:
- Miro Loperi kirjailijana, joka tekee pienesti monologinsa rakastamansa Ninan onnettomuuksista; kuin haaveistaan luopunut ihminen voi tehdä. Heikommat on kemiat äidin kanssa...
- Emmi Parviaisen juoppo praktikko, josta olisi saanut kiinnostavamman keskushahmon kuin seurapiirin matriarkkadiivasta. Muutenkin kuin laittamalla hänet törröttämään suolasateessa ja flamencolaulajana. Perivenäläisessä näytelmässä!

Ohjaaja Anne Rautiaisesta minulle on luonnehdittu, että hänen dramaturgiansa on kiinnostavaa ja ainutlaatuista vain milloin hän ohjaa esineteatteria. Tämä vastasi kokemustani hänen Bulgakov-ohjauksestaan viime talvena: visuaalisesti oivaltavaa muttei syvällistä. "Lokissa" nuo visuaaliset välipalat ovat onneksi hyvin lyhyitä, periodinäytelmän lait rikkovia siivuja.

Henkilöohjauksen painotuksista ovat sitten huolehtineen kokeneet näyttelijät itse? Vesa Vierikko irrottelee odotusten mukaisesti hillintänsä vivahteilla, mutta Taisto Reimaluoto huitoo ja heiluu kuin olisi ainoa jolle on kerrottu kyseessä olevan kansankomedia. Aksa Korkkila on Ninana nukkemaisen täydellinen tragedienne, jonka sielu haalistuu ja symboliikantaju kirkastuu juuri sen verran mitä tsehovilaiseen naiskuvaan sopii. Mitään fiksua tai uutta ei ole ohjaaja Rautiainen kummallekaan nuorista naisnäyttelijöistä keksinyt. #metoo-aikana se noteerataan kai jo rikokseksi?

Kaipa tämä "Lokki"-tulkinta ansaitsee viisi tähteä, jos uskollisuus klassikolle on tärkein asia mitä näytelmältä odotetaan. Mutta mitähän nämä hesalaiset ohjaajanerot keksivät sitten, kun venäläiset klassikot on kahlattu loppuun?


sunnuntai 15. syyskuuta 2019

Kaksi viikkoa ensi-iltaan

Taas ollaan sillä kynnyksellä, että ensi-iltaan on enää kaksi viikkoa ja osa repliikeistä edelleen hakusessa. Osaan kyllä ulkoa lähes kaiken, mutta harjoituksissa toiminnan tahti ei suo aikaa seuraavien lauseiden muistelemiselle: repliikkien täytyisi tulla osana toimintaa yhtä luontevasti kuin se "ele suurin jot' ei tehdä". Nonsenseltä tuntuva loruilu ("Hyvin tehty, taito palkitaan..") menee lopultakin helpommin kuin selvälle kohteelle suunnattu puhuttelu, jossa ylevät kohteliaisuudet ("...että vaikka kiitokseni siivin lentäisivät..") ovat rakenteeltaankin mahdottomia ihmiselle, jolla ei ole sprintterin keuhkot ja maratoonarin itseluottamus. Ja kuninkaallista esittävällä se kuninkaallinen kohteliaisuus on sentää se pienin vaadittu ominaisuus.

Lady Macbeth
Repliikittömässä kohtauksessa riittää patsastelu, etenkin jos tyytyy siihen, että tässä Macbethin hc-sovituksessa androgyynin kiekkojoukkueen (hc) ainoa mies on sen valmentaja, kuningas. Näytelmää on tullut mainostettua tamperelaisittain kiekkoaihe ja genderväännös edellä, vaikka sovituksen erityisyys lähtee kyllä siitä, että Terhi on kirjoittanut lady Macbethin nimihenkilön äidiksi. Vaikutus on kirjallisuushistorian kannalta yksinkertaisuudessaan nerokas. Vuosisatoja kestänyt debatti siitä, voiko Shakespearen tekstin perusteella tulkita, onko lady Macbethilla lapsia ja selittääkö lapsettomuus hänen luonteensa, saa TEKSTIN ITSENSÄ perusteella näytellyn vastauksen.

Lady M ja kuningas D pois lukien muiden hahmojen androgyyniys on tuottanut jatkuvaa säätämistä, etenkin kun 6 näyttelijälle on siirretty repliikkejä pois jätetyiltä/yhdistellyiltä hahmoilta. Edelleenkään ei ole ihan varmaa, että yleisö tajuaa Duncanin olevan sekä Macbethin että Macduffin isä.

Alkuperäisen tekstin tunteva katsoja voi olla hämmennetympi kuin sellaiset katsojat, jotka eivät tiedä "Macbethistä" enempää kuin mitä ovat Simpsoneiden jaksossa nähneet. Terhin tiivistämässä versiossa Malcolmin hahmo elää Macduffin ja tämän lapsen repliikeissä ihan ilman, että hahmoa itseään tarvittaisiin mihinkään. Lisätyt uudet perhesuhteet toimivat puolestaan melodraamallisena, paikoin humoristisestikin, kontrastina Macbethin äiti&lapsi-dynamiikan hurjuudelle.

HC Macbeth näkyy jo Tampereella
Näitä perhevelvoitteita sitten ratkotaan kiekkohallin julkisessa tilassa aivan kuten Shakespearen hahmot ovat läpi aikojen sovittuneet milloin mihinkin sosiaaliseen kontekstiin ohjaajansa näkemyksen mukaisesti. Nukkejen ja videokameran läsnäolosta nykypäivän näytelmässä en ole lainkaan samalla aallonpituudella ohjaajan kanssa, mutta muuten hc-sovitus toimii mielestäni pinnistelemättä kiekkoaiheen kanssa. Ei se kiekkopelaajien arjesta ja julkisuuskamppailusta ehkä paljoakaan uutta terävöitä esiin, sillä sovituksen hyöty on enemmänkin näyttämöllistä kuin tekstillistä: klassikon lennokas kieli kiinnitetään uudella aiheyhteydellä sellaiseen konkretiaan joka on harrastajanäyttelijöille ja -yleisölle tutumpi kuin vuosituhannen takainen Skotlanti klaanisotineen. Tuskin näytelmän räjähdysherkkää aggressiivisuuttakaan olisi muutoin saanut niin monipuolisesti toteutettua toiminnaksi, jollei olisi tätä jääkiekon opastamaa aiheyhteyttä.