KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA

16.11. Hämärä-kirjallisuusfestari Tampereella
30.11. Nykydraaman lukeminen -kurssi Hesassa
05.12. Olutkulttuuri tutuksi II -retki Tallinnaan

torstai 14. marraskuuta 2019

Nanowrimo ja Päätalo

Alalajit ruokkivat ja pyyhkivät kulttuuria...
Tämän syksyn Nanowrimo eli marraskuinen romaanimaraton tuuskahti alkumetreillään. Kaksi ensimmäistä päivää sain kirjoitettua tavoitetahdissa, sitten annoin päivien luisua ohitse ja naputtelin uusia lukuja per päivä sen verran kuin grim fantasy -alagenreä kuvittelin kehittäväni. Sitten ei enää huvittanut. Kirjoittaa. Mitään. Nanowrimon tavoitehan on se, että sitä tehdään kaiken VARSINAISEN elämän ja työn rinnalla. Homma muuttuu ohueksi hallapilveksi, jos ei varsinaistakaan elämää tunnu olevan, työstä puhumattakaan.

Mieluummin vain lojuin sohvalla ja luin sotakirjoja. Onhan se osa sotakirjallisuuden historia -projektia sekin. Välillä luin ilokseni spefi-uutuuksia tehdäkseni niistä arvostelut Porttiin. Porttia varten pitäisi valmistella myös avaruusooppera-artikkelia.

Kun Aamulehti tänä syksynä lopetti kirja-arvostelujen tilaamisen meiltä avustajilta, se vapautti melkoisesti luku- ja työaikaa muuhun kirjoittamiseen. Vapautti myös ison loven talouteen, jossa sinnitellään pientenkin kirjoituspalkkioiden varassa. Puhumattakaan siitä, miten ammottavan aukon Aamulehti jättää paikalliseen kirjallisuuskeskusteluun. Tässä tällaisessa kirjakulttuurin maailmassa nyt kuitenkin eletään, ja tätä alamäkeä on kritiikki-instituutio jatkanut 2000-luvun alulta alkaen.

Tällaisessa maailmassa nanowrimo on hullussa turhuudessaan kuin pyhä riitti. Tosin samaa nano-romaania olen kirjoittanut jo kahdesti aiemminkin. Joskus kymmenisen vuotta sitten sain valmiiksi 50K sanaa tavoitteen mukaisesti, mutta tarina vain ei tullut valmiiksi. Sitten yritin joku kesä tehdä uutta versiota tuosta samasta tarinasta, ja sekin jäi kesken. Nyt sitten kolmas yritys, vieläkin teroitetummalla muotoratkaisulla. Ehkä sitten siirrynkin editoinnin sijaan kirjan jatko-osaan. Kyseessähän on laajempi tarinakokonaisuus jonka maailmaa testasin aikoinaan Serekritia-roolipelillä. Kokonaisuus jota olen kehitellyt viitisentoista vuotta.

Kirjallisena suorituksena paljon paremmin onnistui Päätalo-joukkomaraton (11.-12.11.), johon osallistuin Pirkkalaiskirjailijoiden riveissä. Enpä olisi uskonut ennen maratonia, kuinka paljon voin pitää Päätalon kielestä. Samalla selvisi paljon uutta Päätalon aikakaudesta ja roolista yhdistyksessämme.

Liekö Suomessa kirjailijaa joka Päätaloa komeammin olisi noudattanut nanowrimon periaatetta, että määrästä syntyy laatu? Silti oma seuraava / viimeinen tavoite on käyttää elämänsä loput luovat vuodet definitiivisten alalajiteosten tekemiseen. Ensin spefi-genrejen alalajeihin, sitten dekkariin ja romanssiin, mikseipä sotagenreenkin. Ei se vakava tavoite ole, mutta tällaisessa digipimeyteen alistuneessa maailmassa mikä tahansa vino kynttiläkin kelpaa majakaksi. Eräs ikuisuusprojekteja on tämäkin: alalajeille omistettu tietokirja.

Nyt voinee jo julkistaa, että ensi vuonna ilmestyy definitiivinen miekkailuromaanini Vaskikirjojen kustantamana. Kirja on esillä jo kustantamon uutissivulla vuoden 2020 uutuuksien joukossa.

Neljän miekan tanssista ei tullut niin tiiviin ja kirkkaan balladimaista lyhytromaania kuin oli tavoitteeni, maailmanrakennus vei taas mennessään... mutta muuten se on mielestäni paljon onnistuneempi kuin Vaskikirjoilta tullut edellinen romaanini Kuninkaantekijät. Riittävästi samaakin niissä on, maailmojensa perverssiydessä, mutta Neljän miekan tanssi vastaa paremmin sitä mitä spefissä yhä enemmän rakastan: tarinoita jotka pysyvät kaiken aikaa liikkeessä. Sillä kriteerillä aivan ylivoimaisia lukukokemuksia ovat viime vuosina olleet The Last Days of Magic (fantasia) ja Beautiful Intelligence (scifinä). Jos kerran niin harva muu tekee sellaista spefiä niin sitten täytyy itse. Jossain arvostelussa Mark Tompkinsin The Last Days... -romaania verrattiin tarkkarakenteiseen videopeliin ja sitä se todentotta on, tavalla johon vain fantasiaproosa pystyy, ja samalla se voi olla jonkinlainen pelimäisen iteratiivinen asenne tarinasekvenssien ketjuttamiseen mikä vähitellen vaikuttaa digipeleistä genreproosan puolelle. Asiaa sietäisi testata, ehkä tutkiakin.


Samaan aikaan viidakossa: Kiiltomato julkaisi vain puoli vuotta myöhässä arvosteluni Matinmikon Kolkasta ja Sjonin Codexista.

sunnuntai 27. lokakuuta 2019

Äijäjumpan kolme koulukuntaa

"Eli tehdään oikeasti töitä." Sanoi uusi jumppaohjaaja. Tämä "laitetaan vatsalihakset" -töihin retoriikka on niin keskeinen osa jumppakurssien käskytyskieltä, ettei sitä ota tosissaan ennen kuin tulee kurssiohjaaja, joka tarkoittaa mitä sanoo ja tietää eron normiin sanoessaan "oikeasti töitä".

Jumppaohjaaja vaihtui molempiin 'Äijäjumpaksi' otsikoituihin kursseihini joilla käyn maanantaisin ja perjantaisin. Yhden erinomaisen ohjaajan tilalle vaihtui yksi melko hyvä ja yksi kersantti. Vaihdos mullisti elämäni.

Tuo jumppaohjaajan erinomaisuus oli muodostunut mielessäni salaiseksi esikuvaksi kaikelle opettajuudelle. Monesti olin jo ajatellut, että pystyisipä kirjoituskurssia pitämään kuin jumppakurssia, kepittävien vaatimusten ja porkkanallisten rohkaisujen tasapainossa. Vasta kun ohjaaja vaihtui syysloman aikana, tajusin että jumppauttamisessa voi tosiaan olla kolme erilaista koulukuntaa. Se on kolme kertaa enemmän kuin kirjoituskursseilla.

Äijäjumpan vanha erinomainen (samoin kuin hänen edeltäjänsä) ohjaaja edusti koulukuntaa, jossa tavoitteena on korkea syke. Korvaavista opettajista toinen taas edustaa koulukuntaa, jolle tavoitteena on notkeus ja liikkuvuus. Saa nähdä, kuinka pitkään jaksan käydä sellaisessa venyttelypitoisessa jumpassa.

Sen sijaan korvaavista opettajista toinen, tämä joka vaatii "oikeasti töitä", onkin lihaskunnon asialla. Viime perjantain jumppatunti oli kovin rääkki mitä olen tässä Äijäjumpaksi kutsutussa lajissa kokenut.

Ironista kyllä, juuri vaihdosviikolla Äijäjumpassa sattui se onnettomuus mitä olen kurssiprofiilin vuoksi pitänyt todennäköisenä, että yksi kurssilaisista sai sydänkohtauksen. Vaan sepä tapahtuikin liikkuvuus-koulukunnan tunnilla tehdessä kepeitä olkalihaksen keikauksia eikä suinkaan kovan sykkeen tai rankan lihasponnistuksen yhteydessä.

Lihaskuntoa vaativa ohjaaja on myös tasan ensimmäinen miespuolinen jumppaohjaaja, jonka olen nähnyt. Ensimmäisen kurssitunnin hän aloitti huutamalla ryhmän huomion "OsasTOH!". Eikä se kersanttiasenne tunnu ketään haittaavan. Minuakaan se ei häiritse, erityisemmin, koska olen nähnyt vaihtoehtojen moneuden - ja siksikin, kun vessassa istuessa huomasin sattumalta, miten hesalaisen juppimedian Image-lehdykässä joku naistoimittaja väittää että jumppaaminen on suomalaisten salaisin harrastus epäseksikkyytensä vuoksi. Pih pah, sanoin silloin.

Eipä tiedä tuo hesalainen imagemedia, että suurin osa Suomea lukee heitä vain vessassa, kunhan lihaksikkaampi puoliso on sen sinne jättänyt.

Sama periaate pätee käänteisesti jumpppaamiseen: se mikä on sosiaalisesti marginaalisinta ruumiinsovellusta, voi olla symbolisesti keskeisintä identiteetinrakennusta työkansalaisuuden ja -maskuliinisuuden jälkeisessä maailmassa. Saatan paskantaa Imagen tahdissa, mutta kasvan ja kehityn jumppakersantin ohjaamassa eläkeläisryhmässä.


Äijäjumpam ohjaamisella on pitkät perinteet

lauantai 19. lokakuuta 2019

Viikko tunturimökissä

12.10. La. Yöjunan hytti Tampereelta Kolariin kolmelle maksoi saman 150 e kuin taksikyyti Kolarista pohjoiseen Muonion Jerisjärvelle. Kirkonkylät kuolleen hiljaisia, tuntureilla lumiset laet. Maailman puhtain ilma, sanoi taksikuski Esa. Mökkikylää ympäröi karu aita kuin keskitysleiriä. Liiton luksusmökki on yllätys lämpimälle lattialle astuessa. Syvä hiljaisuus, voi kuvitella ketkä kaikki oikeat kirjailijat ovat kappelin tapaisessa tuvassa asuneet. Kävely jäättömän järven rannalla. Pari autoa pihoissa, rannalla kuukkelit isoin seurue. Sauna, punaviini ja aikainen uni.

13.10. Su. Pari pykälää kylmää ja lunta, riittää luomaan autenttisen maiseman, outoa taigaa. Kävely 3 km pohjoiseen Pallaksen suuntaan, Mustavaaran nousu uuvuttaa, käännymme takaisin. Illalla hituloi vettä joka muuttuu lumeksi. Halonhaku alhaalta hotellin rantakodasta. "Ei nähty googleja eikä hölmölintuja", sanoo lapsi tarkoittaen eilen tavattuja. Kaikilla muilla on täällä koirat, autot ja toppatakit. Turistipellet. Mutta SVUL tämän kylän on 1990 rakennuttanut omille luksukseen tottuneille toppalihaspelleilleen.

14.10. Ma. Rakoileva pilvipeite, satunnaisia lumihitusia. Maidonhakureissu Muonioon. Bussi Rovaniemeltä on myöhässä, lisäksemme maalikylän kyydissä on 1 matkustaja.

Muonion bussia odotellessa


Nopea pitsalounas Swiss-kahvilassa, kassit ja rinkka täyteen marketista. Muonio koostuu muutamasta talosta ja isosta paloasemasta, visitor center kätkee thai-ravintolan. Paluubussissa 2 ihmistä lisäksemme, tie sulanut sinä aikana 12-14 kun olimme Muoniossa. Illalla taas sauna, majan devarivalikoimasta "Palme".

15.10. Ti. Yöllä viereiseen mökkiin tuli asukas, suoraan Helsingistä reissaavia autoilijoita. Meillä syysvarusteet, Venäjän sotahistoria ja matalat vaelluskengät. Tänään kirkasta ja asteen pakkasta. Kävellään poronlihakahviolle tien vartta. Yksi lihakeitto, pulla ja mokkapala, päivällistä varten purkki poronkäristystä. Uni on syvä, vaikka liharuoan raskaus painaltaa vatsassa.

16.10. Ke. Pilvistä, miinus kolme. Joka yö sentti lisää lunta. Viereisestä mökkiparista myydään toista 79K hintaan, vihreätakkinen myyjä esittelee ostajille. Aikoinaan Kordelin on lahjoittanut yhden näistä mokeistä Liitolle 1998. Tänään luen Liiton historiaa tässä Liiton arkissa. Lounaan jälkeen kävellään itään, polku viettää upottavan tunturipuron hetteikölle, siirryttävä tien päälle. Keittiön pöydällä korteilla Lamaa ja nopilla Ganz Schön Clever. Illalla taas sauna. Devarilta "Another Year".

17.10. To. Tulimme tänne talvea vastaan, saimme viikon mittaisen joulun. Jokainen aamu niin syvä valkoinen hiljaisuus kuin olisi joulupäivä. Tänä aamuna -7C, pilvistä. Poroja portilla, tiaiset lentävät pelotta tykö. Reitti pohjoiseen vaihtoehtoista reittiä, joka "suljettu". Ongelma ei kuitenkaan ole pitkospuiden kunto vaan että ne loppuvat suolla kesken. Mökissä S tekee uutta keittoa lisäillen soijarouhetta ja tomaattimurskaa. Lapsi valittaa, että kaikki maistuvat samalta.

18.10. Pe. Pakkanen nollautui, lumipyry, mökit tyhjenneet. Ei enää kesyjä tiaisia, ei poroja. Lyhyt kävely polkua pohjoistielle ja risteyksen kautta rantaan. Viimeinen sauna. Hyllystä Williamsin "Butcher's Crossing". Pyry sakenee.



19.10. La. Taksi hakee 10:ltä. Koko 45 mökin rinnekylä näyttää tyhjenneen vähistä lomalaisista. Lunta on 12 senttiä, Kolaria lähetessä tykkyä puiden otsilla. Kuski Esa ennättää kuvailla paikallispolitiikan ja -elinkeinot koko jokilaakson matkalta. Aina lopuksi kohtelias kommentti: "Eikhä siinä mithään". Kolarissa taas lounas Mirvan kahvilassa (suosittelemme!) Ja sitten aseman tyhjässä salissa pitkä odotus kuudelta lähtevään yöjunaan. Tampereella näkyy olevan 11 astetta lämmintä. Talvi on ohitse, joulun lumet luettu. Aurinko paistaa kirkkaasti alimmalta horisontilta.


keskiviikko 9. lokakuuta 2019

Ad Astra (elokuva)

Aina toisinaan teattereihin saakka levittäytyy tieteiselokuva, joka saa tuntemaan myötähäpeää koko genren puolesta: millaisiin tarkoitusperiin sen keskeistä kuvastoa saatetaankaan tuhlata.

Ad Astra (2019) on katastrofi elokuvaksi, mahtipontinen möhläys yrityksessään kertoa metafyysinen tarina ihmisyyden tilasta avaruusmatkan puitteissa. Eikä se ole edes ainoa satuscifiksi luokittuva yritelmä, jota tänä vuonna on teattereihin tuotu. Myös Claire Denis'n ohjaus "High Life" (2018) on yhtä korkealentoinen allegoria ihmiskunnasta sullottuna (rangaistuna) tutkimusmatkaa tekevään avaruusalukseen, mutta siinä sentään on oikea draama henkilöiden välillä ja vahva itseymmärrys miten ahdistavaksi saduksi kuvasto on tarkoitettu. Samoin ruotsalais-tanskalainen tuotanto "Aniarasta" (2018) tukeutuu sekin samaan helppoon vertauskuvaan: avaruuden haaksialus=ihmiskunta. "Aniaraa" en ole nähnyt, mutta arvostelujen perusteella sekään ei ole sentään yhtä köykäinen kuin "Ad Astra".

Elokuvia tai scifiä arvostava katsoja toki pysyttelee etäällä kaikista näistä kolmesta "2001":n ja "Solariksen" ilmapiiriä jäljittelevästä filmitekeleestä.

"Ad Astra" on kolmikosta kaupallisin ja vietti silti pari vuotta hyllyllä valmistuttuaan. Eikä ihme. Se on niin aukkoinen ja pitkänvetelä yhdistelmä genrefilmin kliseitä js tekotaiteellista hymistelyä, ettei sillä ole mitään muuta kaupallista valttia kuin Brad Pitt. Ja vasta kun uusi Tarantino-filmi nosti Pittin taas supertähdeksi, kannatti "Ad Astra" tuoda sekin teattereihin kuin menestysfilmiä seuraava satelliitti ikään. Tai persekärpänen.

Tekotaiteellisuuden nyt vielä sietäisikin. Mutta Pittin hahmon voiceover-monologi on sisällöltään yhtä ontto kuin pahvilaatikkoa muistuttava lavastus Marsin äänitysstudiolta, joka susikoiran asuttaman betonikäytävän ohella on kaikki mitä planeetasta kerrotaan. Elokuva ei pyri johdonmukaisuuteen millään mittatikulla. Takaa-ajo Kuun pinnalla on pelkkä hollywoodmainen pakkoele, jossa vähät välitetään esimerkiksi Kuun painottomuudesta, saati elokuvan tematiikasta: ihmisluonnon sotaisuudesta ja itsekkyyden välttämättömyydestä, mistä sitten höpötetään dialogissa  ja monologeissa loputtomiin. 
Mikä tahansa on mitä tahansa niin kuin saduissa, mutta kerrottuna jäyhän vakavalla naamalla. "Ad Astra" -elokuvan satu-universumissa matka Neptunukseen on yhtä helppo kuin käynti mutkan takana mummolassa, mutta kuitenkaan kukaan muu ei tule sitä tehneeksi kuin päähenkilö, jonka tehtävä on pimeyden sydämessä surmata hullunviisas tiedemies, joka sattuu olemaan hänen isänsä jne.  Avaruusalusten realistisuudella (mukana ollut asiantuntija kiitteli voimantyönnön ja "itsemurhajarrutuksen" realismia mutta nauroi aluksen pikajarrutukselle pelastusmissiossa) ei ole paljon virkaa, jos elokuvan maailma muutoin on yhtä välinpitämättömän aukkoinen kuin maitopurkeilla lenneltäisiin.

"Ad Astra" on kahden tunnin mittainen kärsimys perustelemattomia juonenkäänteitä ja motivoimatonta perheriitaa, jossa dialogin sijaan kuullaan pelkkää inttämistä ja oikean itsetutkiskelevan monologin sijaan KUVAA SELITTÄVIÄ LAUSEITA kuten pälyilevää pilottia voice-overina alleviivaava päähenkilön mietelmä: "Hän on peloissaan". 

"Ad Astra" kelpaisi kouluesimerkiksi ison tuotannon elokuvasta, jossa kaikki on jo lähtökohtaisesti pielessä, ja sitten se vielä tuotetaan vailla visiota ja päämäärää. Toiminnallinen takaa-ajo ja alkukohtauksen spektaakkeli on lisätty kuin hätäratkaisuna elokuvan myymiselle edes muutamin kaupallisesti lupaavin elementein.
No, musiikki oli "Ad Astrassa" paikoin oikeasti kiinnostavaa, futurisoiva tunnelma Maan päällä viehättävän apea, ja ensimmäiset kolme minuuttia katastrofin simulaatiosta on hienoa cgi-kuvaa. Mutta sitten ohjaaja James Grey tarttuu kalkkunan ohjaksiin, ja kaksituntinen mahalasku alkaa.

tiistai 1. lokakuuta 2019

Saunoja kohahtaa, syys vaihtuu lokaan

Löyly pisaroi sisemmässä lasissa, ulomman hämärtää sade. Maallikko makaa lauteilla, kohahtaa verannalla yhtä jalkaa tölkkkinsä kanssa. Raportoi koivunlehtiä. Kesästä on säilynyt oheneva lehtikulta, lämpö kiukaankiviin, keskeneräisen elämän haikeus jonnekin vuotavan välikaton uumeniin.

Savimaalle tuodut hirsirakenteet seisovat toistaiseksi paalujensa varassa. Tällaiselta korkealta kynnykseltä, kun syys vaihtuu lokaan, on katseelle kaikki eeppistä mikä muistuttaa tyhjiin käyneestä kesästä, eritoten aamusta iltaan tihenevä kylmä sade. Vasta sitten hämäräkin menettää sävynsä.

Runotonta sakkaa nämä sadetta kestäneet syyspäivän rippeet, jälleen vähän ennen raskasta lähtöä: metsään raahatun kanootin valkea kylki, saunan jälkeinen kirkas väsymys, pieni kalastajapuukko kirjoituskoneelta jääneellä pukkipöydällä. Villapaita jonka tunnistaa paksuista solmuista, Islannin historia kosteutta imeneenä pokkarina.

Täällä minuutit muuttuvat vuosiluvuiksi. Sade syvenee pimeydeksi 1914 kun suljen saunan luukut ja avaan varjon. Jo torstaille on tänne päin luvattu lumentuloa, talvea, hidasta hälytystilaa. Aamulla 911 aion olla tien varressa.

maanantai 30. syyskuuta 2019

Ensi-illan jälkeen eli draamantaju herää pätkittäin


Joskus kesällä teatterille harjoituksiin polkiessa ajattelin miten hurskastelevan hullua on amatöörien haaskata hienoa kesäpäivää jonkin Shakespearen kaltaisen parissa, kun lopputulos on kuitenkin niin kaukana siitä mitä "oikeassa" teatterissa pystytään. Vähän kuin yhden käden sähköurkusormillaan treenaisi sinfoniaa julkiseen esitykseen.

Mutta kotiin päin polkiessa sitä aina suhtautui kokemaansa helpotuksen oirein niin kuin muuhunkin yhdistystoimintaan, missä kollektiivinen tahto on tärkeämpi kuin yksittäisten osaajien summa. Silkasta tahdosta syntyy jotain enemmän kuin mitä yksin osaa kukaan edes mokata.

Ensi-ilta (28.9.) "HC Macbethille" meni monin verroin paremmin kuin kenraali, mikä kuulemma on produktioille tyypillistä. Jotain energioista kertoo se, että eka puolisko näytelmää vei keväällä 105 minuuttia, kesällä 85 minuuttia, ja ensi-illassa 55 minuuttia. Kiekkotermein joukkueemme on "hitsautunut saumattomaksi kokonaisuudeksi".

Kuva: Annu Hakala

Samalla juuri se saumojen katoaminen ja rytmin säilyminen on omituinen esteettinen ominaisuus, joka on alkanut kiinnostaa draamassa yhä enemmän. Ei sen tärkeyteen olisi koskaan uskonut, jollei olisi nähnyt näytelmäntekoa sisältä käsin.

Ei siitä ole kuin pari vuotta kun jossain Tukkatekstin istunnossa oli puhe näytelmän sisäisestä rytmistä ensisijaisena kriteerinä esityksen onnistumiselle, ja pidin ajatusta teoreettisena höpöhöpönä. Nyt olisin jo valmis sanomaan, että rytmitys on teatterin salainen ase, taikuus jota katsoja ei ehdi tajuta silloin kun rytmitys toimii.

Ammattilaisille ja pitkän tien harrastajille rytmin ensisijaisuus tuntuu olevan niin luonnonvoima, mukana kaikessa mitä ja miten valikoidaan esitykseen mukaan, että sitä on turha teoretisoida. Draamaa kirjoittavalle tästä ei kumminkaan löydy pahemmin ohjeistusta. Ikään kuin käyttödraama olisi jotain minkä joko osaa teatterin sisältä käsin tai sitten ei osaa ja naputtelee tietämättään jotain mikä parhaimmillaankin kelpaa vain lukudraamaksi tai Ylen tv-tuotannoksi.

Se, että esityksen rytmin saa SÄILYMÄÄN, ei ole mitään rakettitiedettä. Mutta miten rytmin saa vaihtelemaan, painottamaan ja yllättämään, se täytynee olla sisäänrakennettuna jo tekstissä. Jälleen kerran tulee mieleen Kansallisessa näkemäni "Keuhkot" esityksenä, jonka intensiivisyys kelpaisi malliksi niin moneen asiaan draaman estetiikassa ja ehkäpä erityosesti tähän rytmin maagisuuteen.

Draamantaju herää pätkittäin. Vuosikymmenien harrastuneisuus elokuvista ei siihen näköjään opasta, ehkäpä ei sekään että on tyytynyt enemmän katsomaan kuin lukemaan näytelmiä.

perjantai 27. syyskuuta 2019

Yksi yö ensi-iltaan


Enää yksi yö ensi-iltaan. Eilinen kenraaliharjoitus oli aika kaoottinen, vaikka harjoitusyleisö pysyikin siinä mukana alusta loppuun. Eli ei siis toivottoman kaoottinen. Ohjaaja kiitteli palautekierroksella jopa virheistä, koska kaikki näyttelijät vellovat joka tapauksessa itsesyytösten ahdingossa. Oikeasti eilinen meni kohtuullisen hyvin. Vain lamput olivat vaarassa, kun kiekkojoukkue miekkailee tolkuttomalla energialla.


Itse unohdin Duncanistani kokonaisen replikin ja vielä samasta syystä kuin harjoituksissa: kun kohtausta muutettiin niin että kaksi näyttelijää (lapsihahmo ja lapsenlapsihahmo) tulevatkin äkkiä minua kohti, koko näytelmätilanne jotenkin katkeaa. Sen sijaan että lapsenlapsi olisi kiskonut minua hitaasti ulos kohtauksesta kiskoinkin hänet nopeasti pois, jotta en pidempään jumittaisi näyttämöllä. Saman vaikutuksen olen huomannut niissä aiemmissa Terhin produktioissa joissa olen ollut mukana: roolin mahdollistava "oma tila" katoaa jos joku tulee liian lähelle. Hämillisen myllertävä tunne on sama kuin äkisti toisen ihmisen kasvot kääntyisivät omia kohti.

Nimiroolin Päivi sen sijaan veti osuutensa täydellisesti jo eilisessä kenraalissa ja hänen varassaanhan koko esitys muutenkin kulkee. Macbethin ja äitinsä väliset kohtaukset ovat sellaisia karmeutensa täsmällisyydessä, että ne hyytäisivät yleisön vaikka laitosteatterin isolla näyttämöllä.

Ainoa asia mikä "Macbethin" sovituksessa edelleen rassaa itseäni on sen lopetus. Veikkaan, että vähän väsähtänyt tunnelma näytelmän viimeisessä vartissa johtuu siitä, miten erikoisesti juoni ja dramatiikka ratkaistaan. Ohjaaja kokeili harjoitusten aikana erilaisia muitakin vaihtoehtoja ja nykyinen lopetus on niistä epäilemättä paras. Mutta alkuperäisen tekstin loppuratkaisusta poikkeaminen on niin iso sivuaskel, että se pitäisi perustella hyvin näytelmän aikana - tai sitten tematisoida lopetus selvästi johonkin suuntaan.

Nämä ovat omat ehdotukseni "Macbethin" vaihtoehtoiseksi lopetukseksi:
  •  Queer-lopetus: Macbethin surmaaja onkin binäärisen maailman ulkopuolinen henkilö, ei tapa Macbethiä vaan sulautuu tämän identiteettiin. Äiti tunnustaa uuden ajan koiton ja ryhtyy kouluttamaan kiekkoilijoista taitoluistelijoita.
  •  Kaurismäkeläinen lopetus: Macbeth rakastuu kiekkohallin espanjalaiseen siivoojaan, tunnustaa tekemänsä isänmurhan ja tuomitaan vankilaan. Siivoja saa onneksi työpaikan samasta vankilasta. Pariskunta sinetöi lempensä kaltereiden välistä.
  •  Mediatietoinen lopetus: demokratian puolustajat piirittävät mediatähdeksi nousseen Macbethin, tämä kääntää kameran jalustan miekakseen ja syöksee siihen itsensä. Seuraa lehdistötilaisuudeksi muutettu loppumonologi ja brechtiläinen etäännytys.
  •  Freudilainen lopetus: iso kiekkokassi, jolla on esityksessä muutenkin keskeinen merkitys, kääritään punaiseen kreppipaperiin ja tämän lävitse kuviteltujen uhkien piirittämä Macbeth survoo itsensä takaisin kohtuun. Lady Macbeth pitää loppumonologin ja varoittaa väestökatastrofin aiheuttamasta itsetuhoisuudesta.
  •  Somaattinen ihmiskuva -lopetus: näytelmän loppua kohden Macbeth alkaa syödä samoja lääkkeitä kuin äitinsä ja hänen painajaisensa pahenevat, kunnes hänet viedään katkaisuhoitoon. Käy ilmi, että "noidat" ovatkin olleet hänen lääkäreitään. Macbeth polttaa doping-laukuksi paljastuneen syntisäkkinsä.


tiistai 24. syyskuuta 2019

Alice et le maire (elokuva)

Ei poliittisen elokuvan ole pakko olla saarnaavaa, riittää, että se näkökulmassaan noteeraa maailman muuttuneen. Ranska tuntuu olevan ainoa filmimaa, jossa edelleen uskalletaan tällainen näkökulman ja asenteen valitseva tyylittely, poliittisten kysymysten käsittely edes siltä osin, miten vallankäyttäjät kontrastoidaan arkea vasten ja miten tarkoituksellinen antikliimaksi palauttaa todellisuuteen painavammin kuin ideologinen saarna.

Mansplaining eli 'mecsplication' ranskalaisittain...
Poliittisten elokuvien pehmeässä sarjassa paraatiesimerkki lienee ranskalainen Ministeri (Quai d'Orsay, 2013), joka on Suomessakin ollut saatavilla dvd:llä, tuo kiltin kutitteleva korkean politiikan farssi. Samaa tyylilajia ja hyvin samanlaista tarinaa edustaa R&A:ssa esitetty uutuusfilmi Alice et le maire ("Alice ja pormestari", 2019), jossa sosialistien presidenttiehdokas yrittää oikeasti muuttaa sekä elämänsä että puolueensa suuntaa. Hänen apulaisekseen osuu sattumalta nuori filosofi, Alice, jonka vinkit 'vaatimattomuuden' teemasta sytyttävät aatteensa menettäneen vanhan miehen. Lyonin pormestarin paikalta poliitikolla olisi tilaisuus vaikuttaa ensin upean kaupunkinsa muuttamiseen ja sitten ehkä koko Ranskan. Filosofin edustama omatunnon ääni johtaa tietysti välirikkoon oman puolueen ja hallintokoneiston kanssa, kun taas filosofin on ratkaistava miten pitkälle hän jatkaa totuudenpuhujana pitääkseen työpaikkansa.

Näissä ranskalaisfilmeissä, joissa lempeästi ivaillaan hallitsijoiden naiiviudelle ja etääntymiselle kansasta, vedotaan samalla rojalistiseen ihailuun hallitsijoita kohtaan. Ihailu on vähintään yhtä lipevää kuin brittien vastaavissa henkilökuvaelmissa, kuten "Queen" tai "Rautarouva". Samaa palvovan hymyilevää kritiikkiä esittää "Alice et le maire". Valistukseen uskovan hallitsijan ainoa vastavoima on puolue, jossa siinäkään ei esiinny yksittäistä vallanahnetta hahmoa. Muutoksen varsinainen este on tämän elokuvan mukaan se, että hallitsijaluonteelta puuttuu rohkeus vedota uskollisiin joukkoihinsa. Siis _sosialisti_poliitikolta.

Muutenkin puhe sosialismin perinnöstä nykypäivälle on tässä elokuvassa kiusannuttavan löysää, kun dialogissa kuitenkin kuullaan oikeasti nostattavia ajatuksia puoluepolitiikan korjaamisesta vastaamaan 2000-luvun kysymyksiin ja ilmastokatastrofiin. Filosofin esittämät järkyttyneet kommentit konsulttipohjaisesta kaupunkisuunnittelusta tuovat niin ikään toiveikasta realismia tarinaan, joka alkupuolella ennättää kurkistaa kunnallispolitiikankin kiemuroihin. Ei olisi paljoa tarvittu rohkeutta ohjaajalta, niin tästä elokuvasta olisi saanut yhtä merkittävän poliittisen elokuvan kuin Tavernierin Tänään se alkaa (Ça commence aujourd'hui, 1999) tai mikä tahansa Dardenne-veljesten filmeistä. Godardista ja MERKITYSTÄ TUOTTAVAN poliittisen elokuvan perinnöstä taas on turha puhuakaan 2000-luvulla, edes Godardin omista viime aikojen "teoksista".

Täyttyykö Bechdel-testi vai raskaustesti? Sopii arvata.
"Alice et le maire"-filmin tapauksessa viihdyttävät lisukkeet eivät onneksi ole nekään liiaksi imeliä eli amerikkalaisia. Anaïs Demoustier nuoren filosofin roolissa välittää myötänolostelevan näkökulman vasemmistopoliitikon ja -politiikan tilaan, mutta eipä hänen henkilöstään piirry paljoakaan ominaisuuksia, kun jo ollaan paikkaamassa hänen sinkkuelämäänsä makuuhuoneessa. Nuoren naisen palvova asenne vanhaa miespoliitikkoa kohtaan on niin ikään vankasti kiinni vanhassa maailmassa, mitä korostaa Demoustierin pisamainen sulokkuus, farkkuhousuisesta akateemisesta rentoudesta riippumatta. Poliitikkoa esittävä Fabrice Luchini täyttää tehtävänsä pikemminkin näyttelijäkarismalla kuin valtiaan arvovallalla. Hieman jo dementoituneena mutta politiikalle elämänsä omistaneena kabinettiammattilaisena hänen tyypittelynsä on kyllä enemmän komedian kuin draaman puolella.

"Alice et la maire" ei siis muuta odotuksia ranskalaisesta politiikasta eikä elokuvasta, mutta hieman toivoa se antaa, että viihdegenrejen risteyspaikalta löytyisi vielä tilaa aitojen poliittisten kysymysten dramatisoinnille. Ohjaaja Nicolas Pariserilta filmi on vasta toinen täyspitkä, joten epävarmuus poliittisten aiheiden vakavuudesta laitettakoon nuoruuden (44-v) piikkiin.


lauantai 21. syyskuuta 2019

Lokki (näytelmä)

Tsehovia Kansallisteatterissa. Kyllä se on minullekin itseisarvo, niin varma teatterielämyksen standardi, että matkan Helsinkiin voi valmistella sen varaan. Eikä juuri ensi-iltaan (19.9.2019) tullut "Lokki" petä. Ei myöskään anna mitään standardiodotukset ylittävää.

Klassikoiden näkemykselliselle eli ohjaajan peukalonjäljelle omistautuneena aikana tuntuu aluksi kovinkin mukavalta nähdä perinteistä muotokieltä käyttävä ohjaus Tsehovin Lokista. Sitten tylsistävän mukavalta. Jopa käännökseksi on valittu vanhempi suomennos, jotta esitys olisi enemmänkin runollisen ilmava kuin säätydraamana ivallisen herättelevä. Mukavaa juu. Paljon menee silti hukkaan. Iso joukko näyttelijöitä pääsee sivurooleissakin 'vain' esille eikä ilmeiseen diivan tyyppirooliin kiinnitettyä Maria Kuusiluomaa nosteta tarpeeksi keskiöön. Kerrankin se on vanhan koulukunnan tähtinäyttelijä, josta eniten pidin, kun esitystapa on muuten niin unelias, että rytmitys kävisi ironiaksi tsehovilaista teatteriperinnettä kohtaan.

Muistan nähneeni riipaisevan version Lokista, kun näyttämönä oli TTT:n pieni yläkerran kabinetti. Tämä Kansallisteatterin 'pienelle' eli isohkolle näyttämölle levitetty Lokki sen sijaan lepattaa minne sattuu. Välillä lavan leikkaa pitkä laituri, jotta olisi edes jokin rajaus toiminnalle. Välillä kiipeillään tikapuilla, ikään kuin yleisö ei muuten tajuaisi haaveilijoiden erilaisuutta seurapiirissään. Videokamera ja -kuvatausta ovat nekin mukana, se kai on ainoa takuu laitosteatterin nykyaikaisuudesta.

Kuusiluoman lisäksi pidin siitä, miten helpot uhrihahmot saadaan tehtyä empaattisiksi:
- Miro Loperi kirjailijana, joka tekee pienesti monologinsa rakastamansa Ninan onnettomuuksista; kuin haaveistaan luopunut ihminen voi tehdä. Heikommat on kemiat äidin kanssa...
- Emmi Parviaisen juoppo praktikko, josta olisi saanut kiinnostavamman keskushahmon kuin seurapiirin matriarkkadiivasta. Muutenkin kuin laittamalla hänet törröttämään suolasateessa ja flamencolaulajana. Perivenäläisessä näytelmässä!

Ohjaaja Anne Rautiaisesta minulle on luonnehdittu, että hänen dramaturgiansa on kiinnostavaa ja ainutlaatuista vain milloin hän ohjaa esineteatteria. Tämä vastasi kokemustani hänen Bulgakov-ohjauksestaan viime talvena: visuaalisesti oivaltavaa muttei syvällistä. "Lokissa" nuo visuaaliset välipalat ovat onneksi hyvin lyhyitä, periodinäytelmän lait rikkovia siivuja.

Henkilöohjauksen painotuksista ovat sitten huolehtineen kokeneet näyttelijät itse? Vesa Vierikko irrottelee odotusten mukaisesti hillintänsä vivahteilla, mutta Taisto Reimaluoto huitoo ja heiluu kuin olisi ainoa jolle on kerrottu kyseessä olevan kansankomedia. Aksa Korkkila on Ninana nukkemaisen täydellinen tragedienne, jonka sielu haalistuu ja symboliikantaju kirkastuu juuri sen verran mitä tsehovilaiseen naiskuvaan sopii. Mitään fiksua tai uutta ei ole ohjaaja Rautiainen kummallekaan nuorista naisnäyttelijöistä keksinyt. #metoo-aikana se noteerataan kai jo rikokseksi?

Kaipa tämä "Lokki"-tulkinta ansaitsee viisi tähteä, jos uskollisuus klassikolle on tärkein asia mitä näytelmältä odotetaan. Mutta mitähän nämä hesalaiset ohjaajanerot keksivät sitten, kun venäläiset klassikot on kahlattu loppuun?


sunnuntai 15. syyskuuta 2019

Kaksi viikkoa ensi-iltaan

Taas ollaan sillä kynnyksellä, että ensi-iltaan on enää kaksi viikkoa ja osa repliikeistä edelleen hakusessa. Osaan kyllä ulkoa lähes kaiken, mutta harjoituksissa toiminnan tahti ei suo aikaa seuraavien lauseiden muistelemiselle: repliikkien täytyisi tulla osana toimintaa yhtä luontevasti kuin se "ele suurin jot' ei tehdä". Nonsenseltä tuntuva loruilu ("Hyvin tehty, taito palkitaan..") menee lopultakin helpommin kuin selvälle kohteelle suunnattu puhuttelu, jossa ylevät kohteliaisuudet ("...että vaikka kiitokseni siivin lentäisivät..") ovat rakenteeltaankin mahdottomia ihmiselle, jolla ei ole sprintterin keuhkot ja maratoonarin itseluottamus. Ja kuninkaallista esittävällä se kuninkaallinen kohteliaisuus on sentää se pienin vaadittu ominaisuus.

Lady Macbeth
Repliikittömässä kohtauksessa riittää patsastelu, etenkin jos tyytyy siihen, että tässä Macbethin hc-sovituksessa androgyynin kiekkojoukkueen (hc) ainoa mies on sen valmentaja, kuningas. Näytelmää on tullut mainostettua tamperelaisittain kiekkoaihe ja genderväännös edellä, vaikka sovituksen erityisyys lähtee kyllä siitä, että Terhi on kirjoittanut lady Macbethin nimihenkilön äidiksi. Vaikutus on kirjallisuushistorian kannalta yksinkertaisuudessaan nerokas. Vuosisatoja kestänyt debatti siitä, voiko Shakespearen tekstin perusteella tulkita, onko lady Macbethilla lapsia ja selittääkö lapsettomuus hänen luonteensa, saa TEKSTIN ITSENSÄ perusteella näytellyn vastauksen.

Lady M ja kuningas D pois lukien muiden hahmojen androgyyniys on tuottanut jatkuvaa säätämistä, etenkin kun 6 näyttelijälle on siirretty repliikkejä pois jätetyiltä/yhdistellyiltä hahmoilta. Edelleenkään ei ole ihan varmaa, että yleisö tajuaa Duncanin olevan sekä Macbethin että Macduffin isä.

Alkuperäisen tekstin tunteva katsoja voi olla hämmennetympi kuin sellaiset katsojat, jotka eivät tiedä "Macbethistä" enempää kuin mitä ovat Simpsoneiden jaksossa nähneet. Terhin tiivistämässä versiossa Malcolmin hahmo elää Macduffin ja tämän lapsen repliikeissä ihan ilman, että hahmoa itseään tarvittaisiin mihinkään. Lisätyt uudet perhesuhteet toimivat puolestaan melodraamallisena, paikoin humoristisestikin, kontrastina Macbethin äiti&lapsi-dynamiikan hurjuudelle.

HC Macbeth näkyy jo Tampereella
Näitä perhevelvoitteita sitten ratkotaan kiekkohallin julkisessa tilassa aivan kuten Shakespearen hahmot ovat läpi aikojen sovittuneet milloin mihinkin sosiaaliseen kontekstiin ohjaajansa näkemyksen mukaisesti. Nukkejen ja videokameran läsnäolosta nykypäivän näytelmässä en ole lainkaan samalla aallonpituudella ohjaajan kanssa, mutta muuten hc-sovitus toimii mielestäni pinnistelemättä kiekkoaiheen kanssa. Ei se kiekkopelaajien arjesta ja julkisuuskamppailusta ehkä paljoakaan uutta terävöitä esiin, sillä sovituksen hyöty on enemmänkin näyttämöllistä kuin tekstillistä: klassikon lennokas kieli kiinnitetään uudella aiheyhteydellä sellaiseen konkretiaan joka on harrastajanäyttelijöille ja -yleisölle tutumpi kuin vuosituhannen takainen Skotlanti klaanisotineen. Tuskin näytelmän räjähdysherkkää aggressiivisuuttakaan olisi muutoin saanut niin monipuolisesti toteutettua toiminnaksi, jollei olisi tätä jääkiekon opastamaa aiheyhteyttä.

torstai 12. syyskuuta 2019

Sotakertomusten monta historiaa


Harva tietää, että natsit tosiaankin nousivat maihin vuonna 1943 Pohjois-Amerikan mantereella. Tällaisia historian knoppipaloja voi poimia viikoittain kuin konvehteja, koska sotakirjallisuuden genrehistoria vie sivupoluille, jotka ovat kiinnostavampia kuin suurten taisteluiden luettelot. Etenkin kun sotahistoria leikkaa sellaisia siivuja epookeista, että tuntuu kuin mitään muuta ei olisi vuosisadalla tapahtunutkaan. Ja sitten luin jotain Wikipedia-artikkelia, jossa väitettiin että sotahistoriassa on kolme taistelua ylitse muiden sen perusteella, miten taktisesti viisaita ne olivat. Tunnistin yhden nimeltä (Austerlitz) eikä minulla ole aavistustakaan mitä nerokasta Napoleon siellä teki. Tolstoita on lukematta vielä... noh, koko Sota ja rauha, tarkalleen ottaen.

Uskomattomien anekdoottien määrä on varmaan syy siihen, miksi sotahistoria kiinnostaa niitäkin, jotka ovat sen jo pariin kertaan lukeneet ja ehkä kerran kokeneetkin. Esimerkiksi se natsien maihinnousu Amerikkaan tapahtui Labradorin niemimaalla, syrjäisessä luoteiskolkassa. U-bootilla suoritetun uhkarohkean vierailun ainoa syy oli automaattisen säähavaintoaseman pystyttäminen. Niin tärkeä merkitys myrskyrintamilla on merisodankäynnille.

Mutta kuka laatisi romaania tällaisen tiedon varaan? Sotakirjoissa sota on jotain ihan muuta kuin se mikä määrää sodankäynnin.

Sotakirjallisuuden historia -projektini on ollut tekeillä niin pitkään, että se on joko vietävä nyt kerralla päätökseen tai se venähtää ikuisuuteen, mikä aiheeseen sopisikin. Silkka ärtymys siitä, miten vaikea projektille on ollut saada edes apurahan murusia on jatkuvasti syönyt motivaatiota ja sen päättämistä, miten viitepitoisen TAI lukumukavan tietokirjasta haluaa tehdä. Yhä enemmän alan kallistua siihen ratkaisuun, että yksittäisten kielialueiden sotakirjallisuudet läpi käytyä kokoaisikin rakenteen aiheittain pääluvuiksi. Kielialueiden yhteydessä joudun muutoin laatimaan listamaisia kuvauksia, mikä on se tylsin ratkaisu mihin kirjallisuushistoriat päätyvät. Lisäksi, sidoksisuutta varten olisi turvauduttava esittelemään kaikenlaisia suomentamattomia, jo unohdettuja ja/tai kielialueensa omia klassikkoja, joita en edes itse tunne kuin lähdetiedoista.

Varsinaisesta sotahistoriastahan minun ei oikeasti tarvitse tietääkään juuri mitään. Sotakirjallisuuden ESTETIIKAN muuttuminenhan se on se näkökulma, mikä itseäni on tässä projektissa eniten kiinnostanut. Siitä muutoksesta voi kuitenkin laatia monta erilaista genrehistoriaa riippuen siitä, mitä pitää genrelle olennaisena: millaisista alagenreistä katsoo sen muodostuvan?

Tosin jos tarpeeksi kauan aiheen sisällä kahlaa niin eteen tulee toistuvasti teoksia, jotka muuttavat käsitykset siitä, mitä on pitänyt tyypillisenä genreteoksena aikakautensa ja aiheensa osalta. Esimerkiksi kesällä luettu Bellavian muistelma House to House oli kaunokirjallisesti yhtä alamittainen kuin suurin osa sotaproosasta, mutta aivan uskomaton realismissaan, enkä tarkoita väkivallan määrää vaan teknologian ja tulivoiman massiivisuutta nykyaikaisessa sodankäynnissä. Oli pakko lukea sitten uudelleen tämän 'supersotilaiden muistelmat' -alagenren aloittaneen McNabin Bravo kaksi nolla. Se oli aivan erilainen kuin muistin, puolet kirjasta kuvausta irakilaisten suorittamasta kidutuksesta, eikä pakoreissun patikointia, mikä oli jostain syystä jättänyt vahvimman muistijäljen.

Varsinainen yllätys oli kuitenkin Philip Caputon muistelma Pelätä ja tappaa, joka vetää lähes vertoja O´Brienin suomentamista kaipaavalle The Things They Carried. Ensimmäistä kertaa näin jonkun selittävän kuin ohimennen miksi Vietnamin sota oli niin raakaa. Täydellinen vastakohta Vihreille bareteille, jonka senkin luin vasta nyt, vastentahtoisesti, niin tympeän ideologista vyörytystä se on, sotakirjaksikin.

Tällä viikolla kirjastosta haetut kolme kassillista sotakirjoja saavat nyt olla sitten viimeinen kaunokirjallinen täydennys projektiin. Tietämyksen jäsentämistä uudeksi rakenteeksi (kansallisten ja kielialueiden sijaan) täytyy kuitenkin alkaa tekemään elokuvien avulla. Sotaelokuvien klassikot on nimittäin helpompi poimia ja erotella aiheittain kuin proosa, ja niiden pohjalta isot aihealueet:
  •  Idealisoitu kuvaus kansallisesta sodasta (esim. Isku Mogadishuun)
  •  Kriittiset suurmieskuvaukset sodasta (Rautaristi)
  • Revisionistinen sotakuvaus, sotilaiden uhriutus (Full Metal Jacket)
  • Romantisoitu historiallinen sota (Kingdom of Heaven) 
  • Romantisoitu väkivalta sodan varjolla (300)
  • Sodan idealismi ja todellisuus (Länsirintamalta ei mitään uutta)
  • Sota eksistentiaalisena tilana (Hurtlocker)
  • Sota haasteena yksilölle (Suuri Illusioni)
  • Sota ihmisyyden rajatilana (Tule ja katso)
  • Sota testinä kansalliselle identiteetille (Ilmestyskirja. Nyt)
  • Sotamelodraama (Kenelle kellot soivat)
  • Sotasatiiri (It's a Wonderful War)
  • Sotaspektaakkeli (Waterloo)
  • Suurmieskuvaukset sodasta (Patton, Rommel)

Mitä genren kannalta olennaista jää huomaamatta?
Miten sijoittuvat ja selittyvät Sissiluutnantti, Shakinpelaajat ja Sovitus?

torstai 5. syyskuuta 2019

Once Upon a Time in Hollywood (elokuva)

Hyvän filminäyttelijän kriteeriksi riittää se, että elokuvan katsoisi uudelleen ihan sen näyttelijän vuoksi. Mutta milloin näyttelijöidensä dialogille tilaa antava Quentin Tarantino on viimeksi ohjannut elokuvaa, jonka katsoisi juuri tällä kriteerillä? Sen sijaan, että niitä katsotaan vain osana QT-jatkumoa, ikään kuin omaa katu-uskottavuutta vahvistaakseen.

Once Upon a Time in Hollywood (2019) tarjoaa sentään kaksi QT:n elokuvaa yhden hinnalla, ei hassumpi tarjous, kun saa paketin vielä 7 euron seniorinäytöksenä. Ensimmäinen teos tässä OUaTiH-paketissa on traagisten filmitähtien tarinaa parodioiva 2 tunnin osuus, jonka voisi nimetä vaikkapa 'Cowboyt vs Hipit'. Tarinan päähenkilöt ovat cowboy-rooleihin erikoistunut, uralimboon ajautunut näyttelijä, sekä hänen stuntmaninsa, joka on niin aito cowboy luonteeltaan ettei saa enää töitä genrejuurensa hukanneessa Hollywoodissa. Levottomat hipit piirittävät tätä vuoden 1969 unelmatehdasta joka suunnalta, aikakausi tyrkyttäytyy kyytiin himokkaiden hippityttöjen hahmossa. Mitään juonta ei ole, draama rakentuu kohtauksittain, välillä filminä filmissä.

Toinen teos tässä doublefeaturessa on puolen tunnin dokufiktioksi tiivistetty tarina Manson-perheen hyökkäyksestä Hollywoodiin. Se on oksettavan väkivaltainen ja typerryttävän kylmällä huumorilla rakennettu historianpala, johon toki OUaTiH-paketin ensi puolisko on pohjustanut. Metakerronta skandaalimaisen historian kustannuksella, väkivallan illusorisuuden toteuttaminen Hollywoodin omilla ehdoilla, on sinänsä pätevä idea, mutta osana tätä kertojaäänellä yhteen ommeltua pakettia idea hukkuu kaiken muun genreviittauksilla vitsailun joukkoon.

Jälleen kerran sitä istuu teatterissa miettien mitä kaikkea QT:n elokuvasta pitäisi poistaa, jotta tyydyttävästä viihdetuotteesta kuoriutuisi aidosti omalakinen taideteos.

Että ensinnäkin puoli tuntia pois niitä filmisitaatteja, keksittyjä ja digitaalisesti täydennettyjä. Sitten pois Leonardo di Caprio, vaikka vitsi 12-vuotiailta näyttävien miesnäyttelijöiden magneettisuudesta onkin yhtä rohkea piikki kuin LdC:n kiinnitys rooliin, jossa hän esittää elottomuutensa tajuavaa näyttelijää. Sitten pois kaikki autoilukohtaukset, joita QT rakastaa niin ettei niille tarvitse keksiä erityistä tarkoitusta. Sitten pois koko se puolen tunnin mittainen kakkososa tätä pakettia.

Muuta yllättävää QT:n elokuvassa ei tällä(kään) kertaa ole kuin se miten helpolla hänen sallitaan huvitella rasistisilla ja seksistisillä vitseillä. Bruce Leen irvikuva perustellaan tarinassa sillä, että väkivallan eksotisointi saa Hollywoodin unohtamaan miltä se miehinen tappelu oikeasti näyttää verrattuna BL:n kaltaisiin "tanssijoihin". Samoin elokuvan kaikki naishahmot, barbimainen Sharon Tate ja tyrkyt hippitytöt farkkubikineissään ikonisoidaan aikakauden kohtaloksi, johon väkivallalle omistautuneet, maailmansodan 'tervehenkiseen' maskuliinisuuteen kasvaneet Hollywood-cowboyt välttyvät lankeamasta.

Brad Pitt on ainoa suositukseni katsoa tämä filmi. Hän on yhtä karmivan vakuuttava kuin "Killing Them Softly" -elokuvassa (2012). Mitään kemiaa hänellä ei ole buddybodydoublensa eli L di Caprion kanssa, ja se on varmaan tarkoituskin. Ehkäpä sitten vuoden 2069 juniorinäytöksessä katson tämän elokuvan uudelleen ihan vain muistellakseni, oliko se tosiaan Brad Pitt vai Robert Redford uransa loppuhuipennuksessa.


keskiviikko 4. syyskuuta 2019

Kärsimys ja kunnia (elokuva)

"Kärsimys ja kunnia" (2019) kuulostaa romaanifilmatisoinnin pastissilta. Pastissimainen asenne tässä elokuvassa onkin pohjalla, niin kunnioittava ironia kuin ohjaajan ego suinkin sallii hänen oman elämänsä tarkasteluun. Ohjaaja esitetään vanhuusvuosina heroiiniin takertuvana hahmona, jonka traaginen narrimaisuus on hänen yksinäisyydessään.

Kun sitten elokuvan lopulla yksi lukuisista kunnioitustaan osoittavista sivuhenkilöistä kysyy ohjaajahahmolta, onko parhaillaan tekeillä draama vai komedia, ei ohjaaja osaa vieläkään päättää. Katsojat palautetaan kuitenkin hetkeksi avainkohtaukseen: päähenkilö nukkuu kirkon penkillä madonnaäitinsä kanssa ilotulituksen paukkuessa ulkopuolella. Zoomaus, ja näemme lavasteet mikkipuomeineen. Näin ohjaaja siirtää kysymyksen elokuvan tyylistä ja syvällisyydestä kysymykseksi siitä, miten haluamme tulkita ja vielä kerran, kenties, ihastella herra Ohjaajaa itseään, siirtää hänen elokuviaan koskevat muistikuvat koskemaankin häntä, suurta taiteilijaa.

Vaikka draamakomediat tapaavat olla rakkaustarinoita, ne harvoin ovat niin vellovan melodramaattisia kuin "Kärsimys ja kunnia". Miltei kahteen tuntiin venytettynä tämä filmi on katsojalle kärsimystä eikä enää missään määrin ohjaajalle kunniaksi.

Pedro Almodovarin elokuvaksi tätä vellovan tylsää tarinaa on erityisen ikävä katsoa. Metanäkökulma elämään taiteena on käsikirjoitettu juoneksi vailla yllättäviä käänteitä ja nokkelaa identiteettipeliä, missä Almodovarin filmit ovat erottuneet kaikesta muusta mitä Euroopassa tehdään. Enää tutun hymyilyttävää ovat vain lavastuksen ja puvustuksen värikoodit sekä odotuksia (turhaan) kiusoitteleva musiikki. Banderas ja Cruz ovat päteviä päärooleissaan, vaan ei mitään enempää, silkkaa telenovelaa silmiensä surussa.

Almodovarin myötä voi siis heittää tuplahyvästit espanjalaiselle elokuvataiteelle. Näin omahyväisen pateettista autofiktiota (kuten elokuvan toteemivanhuskin tietää) ei olisi halunnut häneltä lopputyöksi nähdä.

Tällainen pateettinen omahyväisyys on hyvinkin lähellä sitä egomaniaa, jota Woody Allen on harjoittanut jo vuosikymmenet samoin metakikkailuin, surumieliseksi tarkoitetun itseironian samansuuntaisin sävyttein.

Mutta jos Woody Allen tekisi tänä päivänä filmin, jossa naispuoliset näyttelijähahmot julistaisivat allenimaisen ohjaajan neroutta tai jossa päähenkilön seksuaalinen herääminen dramatisoitaisiin tarkkaan poseeraavan naismallin alastonkohtauksella, niin Hesarin gendervalpas kriitikkokunta tuskin antaisi filmille viittä tähteä ja julistaisi ohjaajan "palanneen huipulle". Sen sijaan Almodovarin kohdalla vastaavat elkeet tulkitaan syvästi problematisoiduksi identiteettitarinaksi ihan vain siksi, että päähenkilön horjuva minuus esitetään osana homoseksuaalisuutensa eristämän taitelijan kamppailua. Vain tässä identiteettitarinan ohjelmallisessa kehyksessä pitkälliset kohtaukset, joissa päähenkilö juttelee yhdentekeviä äitinsä kanssa, aletaan tulkita jotenkin poikkeuksellisen emotionaalisiksi.

Ehkä Almodovarin olisi pitänyt katsoa jokin nuoruutensa filmeistä, jotta hän muistaisi taiteensa eikä elämänsä erityisyyden.

Ei "Kärsimys ja kunnia" ole suinkaan sellainen lattean tavoitteeton tekele kuin tänä vuonna espanjalaisen elokuvan kuolemaa todistanut "Kaikki tietävät". Mutta ei se järin kauaksikaan jää. Yhteistä näille filmeille on (Penelope Cruzin tuottajuuden ja tähtibonuksen lisäksi) se, että niistä puuttuu elokuvaTEOKSEN idea, se kaikki taiteilijamainen kokoava NÄKEMYS mitä eurooppalaiselta elokuvalta on totuttu odottamaan ohjaajanimen jäljiltä. Tarjolla on enää suoratoistoon sopivaa tapettia. Mitään kummempaa kun ei eurooppalaisenkaan yleisön odoteta enää odottavan.


tiistai 3. syyskuuta 2019

Kamala Latvia (matkailu)


Jos Viro on vertauskuvallinen totuus Suomesta, niin mitä sitten on Latvia sen selän takana?

Latviaan lähtiessä en tiennyt maasta yhtään mitään (paitsi Tom Crosshillin!). Jälkikäteen tiedän sen verran mitä luin Jukka Rislakin erinomaisesta kirjasta Tapaus Latvia (2007). Monetkin epäluottamuksen kliseet, joihin Latvian olisin itsekin helposti kytkenyt, eivät edenneet ajatuksista muistoihin, turistimaista ärtymystä syvemmälle, kun tiesi miten vastaavia yleistyksiä Latviasta on viljelty yksipuolisesti. Ei voinut olla ajattelematta, että taisipa olla viime kevättä, kun luin Simenonin Maigret ja latvialainen.

Liekö toista niin pientä valtiota, jolla olisi niin iso pahan leima? Vatikaani?

Riikassa yllätykset korvaavat tyylitajun.
Latvialla on ollut puolustajansa viimeksi ennen maailmansotia. Mutta Graham Greenen huokauksesta, että Riika olisi "pohjoisen Pariisi", en tälläkään matkalla (edellinen 2007) päässyt kiinni. Kaupungissa on mahtipontiset kulissinsa, mutta se on myös uskomattoman pieni miksikään metropoliksi. Ja Greenehän sentään tunsi hyvin myös Tukholman. Mitä sitten oli hänen silmillensä Tukholma, jos Riikakin kelpasi Pariisin korvikkeeksi? Mitä metropolimaista tai "berliiniläistä" (kuten Reetta Räty vitsailee HS:n Saksa-teemaisessa numerossa 4/19) siitä nykypäivän reppureissaajatkaan löytävät?

Mitään hyvää sanottavaa Latviasta ei matkaltamme jäänyt. Rannikko on satumaisen upea Jurmalan kohdalla, mutta Jurmalan kynnäs tuo paratiisin sijaan mieleen moottoritien levennyksen, jonka lävitse paahtaa jatkuva jono liikennettä. Kuin Espoo tiivistettynä 500 metrin kaistaleeksi. Eikä kynnäksen lävitse kaahaa mitään vanhoja Ladoja, vaan kiiltävän uusia ylemmän keskiluokan autoja kaikissa Latvian kilvet. Joten ei tuo rivieramainen rannikkokaistale voi mistään venäläisestä krimokratiastakaan koostua.

Hotelli oli täsmälleen mitä mainos lupasi (vieressä pauhaava maantie poislukien), ravintolat palvelevia, taksit helposti saatavilla. Mutta kaikkien hintataso oli milteipä Suomen tasoa. Viidentoista kilometrin taksikyyti lentoasemalta Jurmalaan maksoi päälle viidenkymmenen euron eikä ollut suinkaan yö. Kaupoissa hinnat olivat tietysti kohtuulliset, ja joukkoliikenne sujui kansan kukkaron mittapuilla, samoin oluet ja viinat hyllyillä. Edes olut ei kumminkaan ollut niin erityistä kuin mitä matkaopas (ei Rislakin kirja) sitä ylisti. Jos Latviassa tosiaan juodaan toisiksi eniten olutta per capita (Euroopan maista vain tsekit edellä), niin yhtä litkumaista lageria se tuntui olevan kuin suomalaiset oluet tylsimmillään. Savolainen Olvi kuuluikin ostaneen ison sikäläisen panimon taatakseen lagerlitkun jatkuvuuden Itämeren läheisyydessä.

Meidän matkaamme teki erityisen haastavaksi se, että toimme savolaisen rollaattoritankin mukanamme. Paahtavan painostavassa helteessä, joka olisi ollut normaalioloissakin sietämätön, jouduimme keksimään erinäisiä temppuja miten saada rollaattoritankki muumioineen siirrellyksi liikennevälineissä. Liikuntaesteisen kannalta Latvia on mitäkuinkin kehitysmaa. Eikä ole juuri toivoa, että joku puhuisi englantia ja osaisi tarjota apuaan.

Tampereelta Riikaan on helppo suora lento. En vain keksi mitään syytä miksi Latviaan tai Jurmalaan palaisi koskaan muutoin kuin kvartsihiekan kimaltelevaa loputtomuutta ihmetelläkseen...



tiistai 20. elokuuta 2019

HC Macbeth (projekti)


Kun Terhi alkoi suunnitella Macbethin ohjaamista, lupasin että olen käytettävissä Birnamin metsäksi. Mutta teatteri on kuin yliopisto tai mikä tahansa instituutio, että jos hengailee tarpeeksi kauan lavasteissa, niin päätyy mihin vain. Kirjaimellisesti pystymetsästä. Edelliseen Terhin projektiin olin lupautunut nukettajaksi ja sitä edeltävään hevoseksi.

Edelleen etsin luonnerooliani. Birnamin metsän sijaan päädyin roolittamaan Skotlannin kuningasta. Mieluusti sitä ajattelisi viimeinkin luonnerooliksi. Jos ei tarvitsisi muuta kuin kannatella kruunua. Mutta Shakespearen silosäkeiden artikuloiminen on sillä rajalla, että muistaako edes sanottavansa sisällön, saati mutkikkaan korean muotokielen. Alkukohtauksessa, Macbethin joukkuueen miekkaillessa kiekkomailoilla, on kaiken lisäksi melkoinen mellakka meneillään, joten silosäkeet pitää esittää huutamalla. Ian McKellen varmaan osaisi tehdä sen vaikka suu täynnä suklaamuroja. Minun on vaikea muistaa edes kelle milloinkin replikoin.

Tätä sitten treenataan, kolme tai neljä ja vähitellen viisikin iltaa viikosta. Kaikki muut "HC Macbethin" näyttelijät ovat Terhin projekteille tyypillisesti energisen tarkkoja. Macbeth ja äitinsä osaavat kymmenen kertaa pidempiä repliikkejä ulkoa kuin mitä itseni pitäisi muistaa muutamassa kohtauksessa. Yritän selittää itselleni tätä muistamisen vaikeutta sillä, että elän aamusta iltaan niin omien sanojeni ja tekstieni parissa. Mutta ei se siitäkään voi johtua, ei liiemmin iästä. Vaikka kuinka ihailee jonkin näytelmän tekstimaailmaa, sen sisään uppoaminen vain vaatii jotain muutakin mielikuvituksen ja eläytymisen aluetta kuin kirjailijalla on.

Opettavaisena projektina tämä on tietysti aivan toista kuin ne edelliset kolme Tukkateatterin projektia, joissa päädyin lavalle. "Macbethissä" jokaiseen repliikkiin sisältyy syvää ajatusta ja komeaa runoutta. Miten sitä sellaista osaa kannatella omalla osuudellaan?

Juurikin kesällä katsoimme "Nothing Like a Dame" -dokumentin, jossa puhuttiin paljon klassikkonäytelmien haasteellisuudesta. Daamit totesivat yksimielisesti, että Shakespearen näytelmät ovat ennen kaikkea runoutta, joten runoutena ne täytyy lausua, kunnioittaa rytmiä ja koristeellisuutta. Kokenut näyttelijä pystyy ne silti esittämään samalla energialla kuin "Hoi, tuokaa vene!".

Itsestäni tuntuu kuin heinäkuussa poistetun poskihampaan kohdalta vuotaisi viimeinenkin äänenpaine matalametaforisille harakoille. Alihengitän silloinkin kun ylihengitän. Siis siltä se tuntuu. Edes ryhtiään ei muista pitää kuninkaallisena kahta askelta pidemmälle. Onneksi tässä HC-versiossa näytelmään on tullut jääkiekon ohella myös paljon huumoria. Sen varassa voi antaa jotain itselleen anteeksi.

Tamperelaisillehan tämän luulisi olevan täydellinen teatterielämys: hiuumoria ja suurta draamaa kiekon ympärillä.

Ja niin jatketaan. Treeni toisensa jälkeen, kohti ensi-iltaa runsaan kuukauden kuluttua. "Macbethin" sisällöistä en ehkä ole oppinut vieläkään mitään uutta, mutta teatterin tekemisestä varmaan taas kosolti enemmän, etenkin kauhupitoisen draaman hillityistä tehokeinoista. Ja kuitenkin se on juuri Shakespearen ihmeellinen kieli, ei niinkään draama, jota haluaisi oppia imitoimaan...



perjantai 9. elokuuta 2019

The Moon and the Other (romaani)


Luin tänä kesänä poikkeuksellisen kasan Kuuhun liittyvää spefiä. Artikkelin aiheesta voi lukea seuraavasta Portti-lehdestä (2/2019), mutta historiaahan aiheesta olisi niin paljon, että siitä voisi laatia vaikka oman kirjansa. Jos joku vielä lukisi spefiin liittyvää tietokirjallisuutta. Tai varsinkaan ostaisi. Mutta tyytyväinen täytyy olla niin pitkään kun edes alan lehdet, Portti ja Tähtivaeltaja, ilmestyvät samaan tahtiin kuin jo 30 vuoden ajan. Liekö millään genreyleisöllä yhtä pitkään ja vakaasti jatkunutta yleisöpalvelua?  Ruumiin kulttuuri on julkaisuna ilmeisesti samaa luokkaa. Ja omaa luokkaansa on sitten Filmihullu, joka on jatkanut jo 50 vuotta linjallaan, erehtymättömämpänä kuin paavi itse.

Kesällä luettujen Kuu-kirjojen joukosta yksi nousi kirkkaasti ylitse muiden, John Kesselin massiivinen utopiaromaani The Moon and the Other. Scifi-harrastajan kannalta siinä oli vain yksin ongelma. Se ei ollutkaan scifiä.

Kessel näkyy olevan kyllä omassa Amerikassaan tunnustettu ja palkittu scifi-kirjailija, joka julkaisee harvakseen, mutta hyvinkin eri tyyppisiä teoksia. The Moon and the Other on sekin herättänyt jo huomiota, tosin sen saamat kehut taitavat olla enempi sieltä akateemiselta queer-uskovaisten osastolta kuin "varsinaisilta" genrelukijoilta. Romaani on nimittäin juuri niin poliittisesti korrekti ja somasti laadittu queer-poliittinen utopia juuri oikeaoppisine inversioineen meille tutuista sukupuolihierarkioista, että se on kuin akateemisen joukkoälyn laatima. Se on kuin 1800-luvun taparomaani, jossa aateliset on korvattu erilaisilla poliittisilla toimijoilla ja taiteilijahahmot verraten harmittomilla media-anarkisteilla.

Se, että Kesselin kuvaama matriarkaalinen utopia sijoittuu Kuuhun, ei tietenkään riittäisi saattelemaan kirjaa spefi-lukijoiden käsiin. Mutta Kessel käyttelee scifin trooppeja niin kokeneesti ja sujuvasti kuin olisi viettänyt niiden keskellä koko ikänsä. Voi hyvin perustein sanoa, että The Moon and the Other on ensimmäisiä (?) scifiä soveltavia lukuromaaneja, jossa genre toimii täysin omilla ehdoillaan. Scifistiset elementit palvelevat vain ja ainoastaan tarinamaailman sidoksisuutta. Millään ei pyritä tyylilliseen poseeraamiseen tai varsinkaan "ihmeen tuntoon", mikä on viimeiset sata vuotta ollut scifi-proosan arvostetuin ja kliseisin ominaisuus.

Niinpä ensimmäiset parisataa sivua nautin tavattomasti Kesselin romaanin lukemisesta. Iloitsin erityisesti siitä miten Kesselin ei tarvinnut kertaakaan turvautua Kuu-tarinoiden vakioeleeseen, jännittäviksi tarkoitettuihin muistutuksiin siitä, miten elämän monet perustoiminnot ovatkin ihan erilaisia Kuun vähäisessä painovoimassa. Kesselin kuvaamissa kupolikaupungeissa vähäpainovoima on itsestäänselvä osa kaikkea sitä, miten teknologia ja kulttuuri toimivat. Oli lukijan kannalta aivan sama, että kuvattu matriarkaalinen utopia (ongelmineen) olisi voinut sijoittua yhtä hyvin mille tahansa ungabunga-planeetalle kuin Kuuhun

Mutta sitten - mitään kaikesta huolella verkotetuista juonista ei alkanutkaan kumuloitua romaaniksi. Jännitys tarinassa vain laski luku toisensa perään. Jossain 400. sivun kohdalla Kessel koettelee kasvattaa panoksia lisäämällä mukaan keksinnön, joka vie tarinan tieteisfantasian puolelle. Sillä kohtaa en enää oikein tiennyt miten kirjaan suhtautua. Onko tuo ihmelaite ironiaa genreä kohtaan vai typerryttävän simppeli jumalakoneesta-ratkaisu juonen kääntämiseksi? Jälkimmäiseltä se tuntui. On kirjassa kyllä lähes alkumetreiltä alkaen puhuva koirakin, mutta se sopii yllättävän hyvin Kuun topokseen.

Fantisoidun maailman hidas latistuminen yhden kupoliutopian poliittiseksi kriisiksi ei olisi sinänsä vienyt happea romaanista, mutta henkilöjuonet, joita on useita, alkavat puolivälin jälkeen risteillä minne sattuu. Tarina seisahtuu, henkilöt säntäilevät. Kamala yhdistelmä. Romaanin sivuista ainakin sata käytetään toistuvasti siihen, että henkilö X juoksentelee kupolikaupungin käytävillä etsimässä henkilöä Y. Viimeiset luvut kirjasta olivat jo pelkkää pakkopullaa. En vähääkään välittänyt mitä henkilöille tapahtuu...


...ja välittömästi Kesselin kirjan suljettua vaihdoin yöpöydälle Ian McDonaldin Luna-trilogian päätösosan. Tuskin olen mitään kirjasarjan kirjaa niin odottanut luettavaksi sitten Pullmanin universumi-trilogian.

Ja Kesselin jälkeen Luna: Moon Rising (2019) olikin kuin saisi takaisin järkensä ja muistaisi mistä scifissä olikaan kysymys: cool-mittarit kaakossa laadittua, katu-uskottavuudestaan itsevarmaa ja olennaiseen keskittyvää toimintaproosaa, jossa kymmenen sivun välein hätävalot vilkkuvat implanteissa ja nanoaseita väistelevät ninjadosentit pelastavat nollagravitaatiota uhmaavia parkouristeja... ja tämä kaikki kirjoitettuna älykkäästi ja säästeliäästi...


Samaan aikaan viidakossa: arvosteluni Maarit Verrosen uudesta novellikokoelmasta on jo luettavissa BitteinSaarten alta, Porttiin se tulee syksyn myötä.

sunnuntai 28. heinäkuuta 2019

Makkarakesä (kesähitti)

MUISTAN MAKKARAKESÄÄ
Säv. S. Hurmerinta
San. M.G. Salakulo

Kun jäätävä puukko, se veisteli sua,
Mua järkytti mieleen, en vältä tunteilua.
Silloin nautinto alkoi, sain rahasta verta:
Toinen mähnäinen keppi, toinen vähän kai slerba.

Muistan makkarakesää
Kun ne lakaisee luitas.
Rasva-altaat tyhjennetään,
Kättä nuolen kuin muistas.

Olit verta ja lihaa, olit jauhoinen,
Hehkuit rasvasta ihran, soiro säännöllinen,
Ja kun nuolin maun, tiesin, joutuisin KYKSiin,
Ja sen huussinkin taa kakoisin sykähdyksin.

Muistan makkarakesää
Kun rasvat oirehtii suoleen.
Vatsan tuskastus häviää,
Pallit lyhenee puoleen.

Niin läksy on tullut:
Kyrsät jäi makkarakesään.
Sä kädettömän opetit kaulimaan,
Muttet riettaaseen pesään.

Muistan makkarakesää,
Kun tulit palttua antaa.
Silloin vartaat erilaiset
Viilsit kuoresta kantaan.

Muistan mennyttä kesää,
Sika mulle jäi mieleen,
Kärsänmakee liha suolainen,
Lainasanat sain kieleen...

lauantai 27. heinäkuuta 2019

Tukholma 25.-28.7.

Olen niin nokkela eli kokenut Tukholman matkaaja, että varasin kaksi ensimmäistä yötä hotelliin keskustassa ja kolmannen yön lähelle Slussenia eli laivaterminaalia. Tämä osoittautui erinomaiseksi ratkaisuksi, sillä keskustan hotelli oli Drottninggatanilla, joka oli muuten hiljainen illalla, mutta karaokebaari sijaitsi samassa rakennuksessa ja sieltä kantautui bumbum-biitin keralla musaa aamuyhteen...



Drottninggatan olisi muuten erinomainen paikka kokeneenkin turistin tukikohdaksi, sillä hotelli sijaitsi auringonlaskuja mukailevalla rinteellä, hiljaisten hienostokorttelien ja monilla matkoilla ihailemamme observatoriokukkulan kyljessä. Kukkula 1700-luvulla rakennettuine pyhättömöisine tähtitorneineen ja temppelimäisine kirjastoineen on kuin tämän metropolin salainen sydän tai hiljaa huokaileva strindbergiläinen povi. Aivan sen itäpuolta leikkaa Sveavägen joka on jo sietämättömän meluisa, uusrikkaiden ja eksyneiden turistien hukkabulevardi. Siitä itään alkaa Östermalm, jota en tunne kuin pitkinä läpikulkukatuina. Näin on, että tällaisia rajavyöhykkeitä cityturisti huomaamattaan rakastaa.

Mutta kolmannen yön majoitus, Hotel Hornsgatsn, on vieläkin parempi löytö: vain 80e yö, ei omaa kylppäriä, mutta hiljaisen huomaamaton sijainti ja Södermalmin kaikki palvelut lähellä. Vieressä sijaitsee myös hyvä stadsmission kirppari, josta kertyi 3 kirjaa lisää kantamukseen, mukaan lukien kaipailemani jatko Vingen koiraplaneettakirjalle.

Ruotsissa on miltei koko maahan julistettu helteen (32c) takia "säähälytys", mut ei tämä yhtä tappavalta tunnu kuin vuosi sitten samoihin aikoihin samoissa hellelukemissa. Ratkaisu on tasan siinä, että viilentää itseään joko metrossa tai filmiteatterissa, tai Skanssenin rannoilla varjossa. Siellä on hyvä raapustella queer-versiota Maaritin Jäätelökesästä, tuosta genrensä kauneimmasta "itkevä huilu" -biisistä.

Kirjailijan lomakuva juoruvuosilta.
Tukholman varsinainen Pride-viikko alkaa toki vasta ylihuomenna, mutta off-tapahtumia olisi jo nyt runsaasti ja sateenkaariliput liehuvat pankkienkin saloissa. Esimerkiksi Sf-bokhandelissa olisi ollut eilen queer-aiheinen lautapeli-tapahtuma joka olisi pitänyt ehdottomasti nähdä, mutta hellepaahde oli moinen, että jämähdin istumaan Kungsholmenin laiturille season-ipan variaatioiden kanssa.

Illalla vietetyt kaksi tuntia viileässä leffateatterissa (John Wick 3, ei täällä parempaa pyöri) osoittautui myös pelastukseksi. Sen viileyden (ja ultraväkivallan) jälkeen oli jotenkin normalisoitunut olo. Ruokailemiseen on itsensä pakotettava, jopa lukemiseen, niin hidastunut on fiilis, niin kerrostunut niin monesta aiemmasta pakomatkasta tähän kaupunkiin, että jokainen askel on oikeastaan vain ennakoiva askel kohti Viikkarin terminaalia.

Mutta juuri nyt Södermalmin hiljaisuus ja monikulttuurinen rentous tuntuvat aivan eri kaupungilta kuin edelliset kaksi päivää Norrmalmilla, kuin totuudelta jonka tästä kaupungista olisi muutoin unohtanut.

tiistai 23. heinäkuuta 2019

Midsommar (elokuva)

White Inferno? Cannibal Kaustinen?
Toisteetaan taas kerran: jos ohjaaja ei usko elokuvansa visuaaliseen voimaan, ei mikään pelasta sitä sen paremmmin tarinana kuin genretuotteena. Näin käy kertaalleen Ari Asterille, kauhugenren uudistajana pidetylle ohjaajalle, joka on tunkenut kaksijapuolituntiseen kauhuelokuvaan "Midsommar" (2019) kaikki mahdolliset kliseet. Uudistavaksi näkökulmaksi tarjotaan sitä, että kauhukohtauksia ei kuvatakaan pimeän ja hämärän rajalla, vaan kirkkaassa auringonpaisteessa, yöpuolen aihelmat kukkaisiksi hörhörituaaleiksi muutettuina.

Elokuvana "Midsommar" on juurikin niin tahattoman koominen ja lähes niin lapsellinen kuin sen asetelma antaa myöten ennakkoluuloille: joukko amerikkalaisia opiskelijoita päätyy ruotsalaiseen kylään, jossa arjalainen herrakansa juhlii valkoisuuttaan palttinaisilla kansanpuvuilla ja psykedeelisillä luomutuotteilla.

Toki ohjaaja-käsikirjoittaja Aster huvittelee antropologiseksi kauhuksi sanotulla alalajilla, etenkin filmin loppurykäisyssä eli käsikirjoituksen loppukääräisyssä, mutta genreaffekteihin hän suhtautuu kamalan totisesti ja mekaanisesti.

Jos "Midsommar" olisi vailla dialogia, pelkkiin antropologisiin "aineksiinsa" keskittyneenä, se OLISI voinut olla genrefilmi, joka sentään jää mieleen sietämättömän kesäisenä erityistapauksena. Ja elokuvan olisi saanut mahdutettua puoleentoista tuntiin. Etenkin amerikkalaiset keskushahmot pohjustava alkujakso on sekä tarinan että draaman kannalta täysin turha: näiden hahmojen välillä on niin vähän kohtaamisia, että mitään perustelua yksi-tyttö-vastaa-poikaporukka -asetelmalle ei tarvittaisi. Samoin yksityiskohdat päähenkilö Danin traumassa, syyt jotka pakottavat hänet tarrautumaan poikaporukan mukaan Amerikasta Ruotsiin, jäävät hyödyntämättä varsinaisessa tarinassa.

Gorea on käytetty "Midsomarissa" hyvin säästeliäästi, siitä kiitos, mutta sekin vähä on täysin tarpeetonta, samoin kuin seksploitaatio-kohtaus, jonka olisi voinut kuvata K12-versionakin tunnelman ja joukkokuvan särkymättä. Mutta kun kerran joukkoseksiä on antropologiselta kauhulta totuttu odottamaan, niin sitä sitten tarjoillaan.

Kaikki kiitokset menevät tämän elokuvan osalta statisteille ja kyläjohtajien pienet roolit tekeville näyttelijöille, jotka pitävät tämän höpsöttelyn käynnissä. Florence Pugh kärsivänä ja kärsimyksestään kasvavana Danina, päähenkilönä, menee puolestaan hukkaan. "Lady Macbethin" (2016) perusteella Pugh osaisi esittää hallitun hysteeristä hahmoa paljon tarkemminkin kuin mitä ohjaaja Aster antaa hänelle tilaa. Hänessä olisi samaa maanläheistä uhkaa ja punaposkista seksikkyyttä kuin nuoressa Theresa Russellissa. Mutta "Midsommarissa" Pughin odotetaan käyttäytyvän kuin 16-vuotias ensitanssiaisissaan.

Affektitietoisen katsojan olisi syytä säästää "Midsommar" katsottavaksi Ruotsissa (etenkin jos sinne pian matkustaa), koska aivan varmasti ruotsalainen yleisö osaa nauraa tälle Unkarissa kuvatulle ruotsalaisuuden demonisoinnille juuri niin makeasti kuin kalkkunaksi luokittuva filmi ansaitsee. Suomessa jähmeän vakavan multiplex-yleisön keskellä "Midsommar" tuntui vieläkin hölmömmältä ja turhemmalta kuin Asterin kiitelty esikoinen "Hereditary" (2018).

Kyllä 33-vuotiaalta ohjaajalta silti sietää odottaa jotain oikeaakin elokuvaa, genren kahleissa tai ei. Muutama niin osuva vitsi "Midsommarissa" on ruotsalaisista, että ne nostavat hetkeksi koko kauhugenren metataiteen asemaan. Tai ehkäpä ne vain osoittavat miten monella tapaa Roy Anderssonin elokuvat ovat sementoineet käsitykset Ruotsista ihmiskunnan omatuntona.



tiistai 16. heinäkuuta 2019

Spider-Man Far From Home (elokuva)

Supersankari vs eurooppalainen sivistys...
Amerikkalaiset turistit Euroopassa -aihelma on menestynyt hyvin Hollywood-elokuvissa siitä pitäen, kun amerikkalaisen keskiluokan massaturismi vanhalle mannermaalle alkoi 1950-luvulla. Aluksi Euroopan suurkaupunkeja, lähinnä Pariisia ja Roomaa, myytiin Hollywood-kuvastossa yhdistelmänä pikkuporvarillista ylellisyyttä ja boheemia taiteilijaelämää. Hyvinkin erityyppisiin genreihin toistettiin hyvinkin samanlaista, aurinkoisen leppoisaa ravintolakeskeistä elämäntapaa, johon tummia sävyjä heittivät vain muistutukset maailmansodan muistosta ja kylmän sodan rajaaman Itä-Euroopan läheisyydestä.

Aihelman käyttäminen amerikkalaiseen supersankarifilmiin ei ole sekään iso hyppäys fantisoinniltaan eri mittaluokan kuvastojen välillä, kunhan ihaileva periamerikkalainen fanikunta kuljetetaan sankarin mukana, kuten tässä teiniromanssin ympärille rakennetussa Spider-Man - Far From Home -elokuvassa (2019). Siirtämällä sankari ja hänen viiteryhmänsä yhdessä Euroopan kamaralle saadaan hitaasti (tällä tuotantosyklillä) buustatulle supersankarikonseptille riittävä siirtymävaihe. Spider-Manin hahmoa rakennetaan teinistä aikuisemmaksi, ja samalla annetaan hengähdystaukoa MCU:n metajuonelle, joka puskettiin massiiviseen välipäätökseen Avengers-elokuvilla.

Hollywood-elokuvien perinnettä noudattaen Eurooppa on Spider-Man -filmissäkin se paikka, jossa luokkaerot katoavat houkuttavasti (ja opettajat menettävät kaiken auktoriteettinsa). Tästä dekadentista ympäristöstä saadaan supersankarille uudenlainen motiivi pyristellä eroon siitä yläluokkaisesta asemasta, johon hän on sekä syntynyt (vanhemmat ovat sopivasti kuolleet joten Spider-Manin alkuperä on puhtaammin siinä hetkessä josta hänen sankaritarinansa alkaa) että saanut ylhäältä alas ojennetun kutsun (teräshaarniskaan pukeutuneelta Iron Man -ylimykseltä). Euroopan kiertueen aikana sankaria sitten vedetään kahtaalle: toisaalta dekadentin Euroopan suosimaan pariutumiseen MJ-neidon kanssa ja toisaalta amerikkalaisen aateliuden velvoittamaan supersankarin rooliin.

Tällä 'prinssien lankeemus' -motiivilla on yhtä pitkä historia kuin Euroopalla, pidempikin, mutta hyvin se näkyy istuvan supersankarinkin tarinaan. Nuoren supersankarin tarinaa ei oikein muutoin osata enää kertoakaan.

Sen sijaan teiniromanssin kanssa supersankaritarina toimii tällä kertaa huonosti. Jopa edellisen Spiderman-syklin filmit, pääosissaan Tobey Maguire ja Kirsten Dunst, onnistuivat paremmin romanssikuvion kytkemisessä sankaritarinaan. Heihin verrattuna highschool-ihastusta esittävät Tom Holland & Zendaya Coleman ovat korostetun epäseksuaalisia ja -kiinnostavia parina.

Mutta jotain on osunut kohdalleenkin tässä uusimmassa genrejen ja konseptien yhdistelmässä: Euroopan illusiivisuus (amerikkalaisten kannalta) ja supersankarien illusiivisuus (mediakuluttajien kannalta) liitetään toisiinsa ihan oikeasti näpsäkän käänteen sisältävällä tarinalla. Näin MCU pyrkii alleviivaamaan, että MCU-tuotteissa on Jotain Muutakin kuin se CGI jolla ihmeet luodaan - sillä CGI-viihdytys ei paljoakaan eroa siitä että koko Eurooppa kierretään kuin isossa viihdepuistossa. Eurooppaan verrattuna teknologiatajuinen USA ja amerikkalaisuus näyttäytyvät todellisuuden metrimittana. Tätä Euroopasta tarttuvaa illusiivisuutta kommentoiva käänne onkin luvassa vielä ensimmäisessä loppuvitsissä, eräänlaisena yllättävänä cliffhangerina. En muista nähneeni ennen moista yllätystä MCU-tuotteissa.

Kokonaisuutena SM FFH on juuri niin hutera ja hölmö rakenteeltaan kuin mitä MCU:n välityöltä voi odottaa. Rakenteellinen epävarmuus ja sankarin välitilallisuuden korostaminen juonenkuljetuksen kustannuksella johtunevat siitäkin, ettei elokuvaa tehdessä ole oltu varmoja, edustaako SM FFH nyt MCU:n metajuonen "kolmannen vaiheen viimeistä elokuvaa" vai "neljännen vaiheen ensimmäistä elokuvaa".

Viihdykkeenä se on sentään hieman parempi kuin mitä siltä odotti ennakkotietojen perusteella. Ja tuo odotusten ylittäminen perustuu täysin niille pienille kiusoitteluille CGI:n illusorisuudella: kiusoitellaan arvaamaan miltä osin ja kuinka nopeasti katsojalle paljastetaan jotain nähdystä tarinamaailman sisäiseksi huijaukseksi. Vähän siinä on selittelynkin sivumakua, että Avengers-elokuvien YLITEHOKAS kauhuefekti puolen ihmiskunnan muuttumisesta pikselipölyksi oli ehkä sittenkin tosiaan vain pikselipölyä eikä oikeasti suoritettu massamurha - sellainen kun sopii niin ikävästi MCU:n positiiviseksi tarkoitettuun lapsekkuuteen.

Toisaalta taas elokuvan TOINEN loppuvitsi on vieläkin parempi ja tuntuu antavan mielekkään selityksen sille, miksi koko SM FFH tuntuu siltä kuin se olisi sivupoikkeama MCU:n metajuonessa.

Tällekin ratkaisulle löytyy itse asiassa rakenteellinen malli siitä, miten Marvel käytti koomisempaa ja kevyempää elokuvaa myös aiemmin sijoittaessaan Ant-Man'in MCU:n metajuonen edelliseen, tuotantohanat riskeyttäneeseen käännekohtaan:

"Perhaps, the comedic films are seen internally as tonal respites before returning to heavier content. Ant-Man famously ended with two post-credit scenes: one that acted an epilogue to the film, and a second one that acted as a primer for Phase Three's first film, Captain America: Civil War. Maybe this means we can expect Far From Home to include a teaser for the first Phase Four film." (Newsweek, 20.4.2019

Jep, rakenneratkaisu on täsmälleen sama ja teaser paikallaan siellä toisena loppuvitsinä. Niin tarkalleen nämä MCU-tuotteet ovat kopioita toisistaan, ettei edes loppuvitsiä heitetä vitsinä vaan näyttelijöiden improvisaatiolta näyttävinä siivuina metajuonesta joka elää jossain rinnakkaistodellisuudessa silloinkin kun seuraavaa MCU-tuotetta odotetaan vuosi lisää.


sunnuntai 14. heinäkuuta 2019

Autonomous (romaani)

Kyberpunkissa tyylilajina on selvästikin jotain, mikä uhmaa romaanin mittaista sidoksisuutta. Ehkä se johtuu tyylin edellyttämästä ärhäkkäästä itsetietoisuudesta ja -ironiasta: tuskin missään scifi-teoksissa tyyli on niin fetissinen itseisarvo, ja tuskinpa missään muussa scifin alalajissa kirjailijat ovat toistuvasti epäonnistuneet romaanin mittaisen tarinan koossapitämisessä.

Myös Annalee Newitzin esikoisromaani Autonomous (2017) on hyvässä ja huonossa tyypillinen kyberpunk-teos, joka saa täydet pisteet vain tyylitietoisuudesta ja katu-uskottavista päivityksistä lajityypin cool-faktoreihin. Tarjolla on 2100-luvun merirosvoja, silpputyön vastaisia manifesteja, älykkäitä taistelurobotteja, korporaatioiden superagentteja, ja paljon paljon queer-seksiä. Vähänhän ne lapsellisen huvittavilta useinkin tuntuvat. YA-imellys on monessa mukana, ja viimeistäänkin se, että kilttien kapinanörttien laboratorio muistuttaa Frendit-sarjan olohuonetta, saa mitäkuinkin jättämään kirjan kesken... ja että päähenkilöiden kaupunkiravinto koostuu hipsteri-sämpylöistä, jotka muistetaan hakea juuri siitä naapurin co-op -leipomosta... Queer-tietoisuuskin on tällaisessa YA:n tavoin fiilistelevässä mukavuusproosassa pelkkää erikoisefektiä, jossa ihmissuhteet voidaan pelkistää pariteetiltaan jännittäviksi seksipartnereiksi. Päähenkilön kampausta myöten jokainen katu-uskottava yksityiskohta on kompromissi aikuisten mangan ja kirjallisen scifin väliltä.

Mutta erikseen ovat ne romaanin yllättävät ja hyvät puolet. Kyberpunkin kultakauteen, 1980-90 -lukuun vertailtuna Autonomous uudistaa hämmästyttävällä notkeudella niitä keskeisiä kehokäyttöliitymän ideoita, joiden varassa kyberpunk teki aikoinaan naurettavaksi avaruusscifin mahtipontiset laitteet. Newitzin temppu perustuu farmakologian ja bioteknologian pätevään tuntemukseen, tai ilmeisen hyvään tiedonkeruuseen. Enää ei riitä ihmisevoluution parantelu intiimillä mediateknologialla, kun seuraava luonteva askel ovat täsmälääkkeillä tehdyt aivopäivitykset, jotka saavat silpputyönkin tuntumaan elämäntehtävältä.

Kirjan loppusanoissa kirjailija tosin toteaa että tärkein hänen lähteistään oli se asiantuntija joka osasi kuvailla miten helposti yhteiskunnan vajoaisivat takaisin orjuusjärjestelmään. Ja se tosiaankin on kirjan scifistisyydessä se jännitteisin, koossapitävin aihelma, miten kirjassa kuvatut indentuuri-järjestelmät (yhdistelmä oppisopimusta ja määräaikaista orjatyötä) tuntuvat täysin mahdolliselta lähitulevaisuudelta. Ylikansallisten lääkefirmojen maailmanvalta korvaa mediakorporaatioiden vallan, koska globalisoituneessa maailmassa epidemiat uhkaavat ihmisiä enemmän kuin nettimeemit. Energiasta, sen sijaan, ei näy olevan mitään puutetta 2100-luvun maailmassa, ja muutenkin maailma on monin tavoin utooppisempi paikka kuin perinteisessä kyberpunkissa. Kahleesta irti ponnisteleva robottikäsi romaanin kannessa lupailee, sikäli, enemmän kuin YA-imellytetty sisältö antaa myöten.

Autonomous-romaanin rakenteellinen heikkous on siinä, että se koostuu kahdesta irralleen jäävästä juonesta. Toisen päähenkilö on maailmankuulu lääkepiraatti, joka kopsaa lääkkeitä suuryhtiöiltä ja kehittää niistä halpisversioita köyhille kansoille. Toisen päähenkilö on älykäs robotti, joka haluaa kehittyä autonomiseksi tutkimalla rakkaussuhdetta ihmispuoliseen agenttikumppaniinsa. Juonet kohtaavat jälkimmäisten jahdatessa lääkepiraattia, mutta mitään ei Newitz saa lopultakaan irti tästä juonten välisestä jännitteestä; eikä tunnu edes yrittävän.

Otin Autonomous-romaanin kevyeksi matkalukemiseksi ja sellaiseen se oli omiaan. Mutta totean siitä saman kuin mitä kirjaa suositellut Saarakin: mitään ei oikein jää kirjasta mieleen, niin omaperäisen raikkaalta kuin se lukiessa tuntuukin. Enimmäkseen kirjassa seikkaillaan hyvinkin pohjoisilla leveysasteilla, etenkin nykyisen Kanadan alueella, mutta edes miljööstä ei jää mieleen niin merkitseviä tunnelmia kuin ison taistelurobotin erikoisista hellyydenosoituksista miespartnerilleen. Silti suosittelen kirjaa kelle tahansa, joka laillani uskoi kyberpunkin kuolleen ja paloitellun tv-viihteen troopeiksi.



tiistai 9. heinäkuuta 2019

Saksa 26.6.-5.7.

München 26.-28.6.


Lufthansan iltalento. Ilmamassa kuin kuiva sauna.
S1 tai S8 Hauptbahnhofille.
Etelän pimeä. Saksa kätkee paheitaan.
ArtHotel Munich.

Yksi päivä ja kaksi yötä klimatisointiin.
Ei mikään perheellisen city.
Pikaruokia ja pitkiä kaljoja.
Ei kultuuria, kiitos, ei muistoja nuoruudesta vuonna nolla.


Garmisch-Partenkirchen 28.-30.6.

Paikallisjuna vuoristoon. Majatalo AlpenGruss eli "Alppitervehdys".

Epämukavan historiallinen "Kotkanpesä" on toiseen suuntaan Münchenistä, mutta tuleepa sekin mieleen "gruss'ista". Niin paljon ottaa aivoon lukea historiallisten muistomerkkien tauluja, joissa kaikissa Saksan kansa esitetään toisen maailmansodan uhrina. Selitystauluissa on vierekkäin saksan- ja englanninkielinen versio, joiden ideologinen sävy on joskus aivan erilainen.

Juna siirtelee valinnanvaraisille hissi- ja polkupaikoille kohti huippuja.
Jopa perheet täällä vaeltavat, mennään hissillä ylös ja patikoiden alas.

Zugspitzen juurella vauhti pysähtyy: ylös 2000 metriä mustassa kopissa?
Laite näyttää avaruushissiltä, vuorenhuippu valosta värkätyltä illuusiolta.
Epäilys on epäuskoa ja epäusko suhteellisuudentajua, ei pelkuruutta.

Ranskan saharalainen helleaalto (45.9C) työntää tänne sunnuntaiksi 37C.
Uimme vuorten juurella Eibseessä. Lämpötilaero on 15C ja vilustun.
Mutta me olemme jo tehneet urotyömme, aidon alppivaelluksen:


"Siis tyynny, sydän, hyvästele, lähde"



Würzburg / Rothenburg 1.-3.7. 

Tämä matka tehtiin perhekompromissina: lapselle kielikylpy saksaan,
minulle vuoret, ja vaimolle Rothenburg.

"...kun uhkaa tutuksi käynyt piiri turtumuksin..."
Rothenburg on lavastemaisen soma, muurien sisälle rajattu turistipyydys, hieman kuin Ruotsissa on Visby. Kaupunkia on käytetty lavasteena moniin historiallisiin elokuviin, jopa Harry Potter -filmeihin. Citykarkkia cityturisteille.

Rothenburgiin pääsee paikallisjunaa vaihtamalla Nürnbergistä tai Würzburgista. Olen valinnut jälkimmäisen tukikohdaksi. Se on oikeastaan kiinnostavampi kuin varsinainen matkakohteemme, täynnä opiskelijoita, kulttuuria ja elämää.
Ei siis mikään perheellisen city tämäkään.

Hellettä on yhä yli 30C, joten ei mikään city ole nyt elämälle suopea.


Lyypekki 3.-4.7.

Matkan viimeinen kohde on fiksun railaajan lepopaikka, Lyypekki.

Kaupunki on muuttunut melkoisesti sitten viime käyntien, 30 vuotta sitten.
Muistan sen hiljaisena ja synkkänä, niin kuin kaikkien kaupunkien tulisi olla,
"tiiligotiikan" mestariteoksena johon puolalaisetkaan eivät ole yltäneet.
Nyt tilalla ovat cocktail-terassit ja parkkivyöhykkeet.
Järkevä kitsi hallitsee siellä mistä sivistys on vetäytynyt.


"Ei mikään saa sydämelle tulla kotimaaksi."


Lyypekin jälkeen sääkin muuttuu, sade ja tuuli iskevät Tanskassa,
ratayhteydet katkeilevat, vaikka Skandinaviasta Brysseliin pitäisi olla
median mukaan jo ilmastomuutokselta pelastava lähijunayhteys.

Toivumme kaksi yötä ninjatädin luona stealth-ruotsalaisina.
Mutta edes kirsikat eivät maistu enää samalta kuin Saksassa.