Kynällä raivattu reitti — Suomalaisia kirjailijanaisia
491 s.
SKS, 2024
Kynällä raivattu reitti on nais- ja kirjallisuushistoriaa esittelevä yleistajuinen, todennäköisesti lukioikäisiä viihdyttävä teos, jossa kirjallisuuden sisällöt jäävät valitettavan toissijaisiksi. Lähteiden ja lähdekeruun huolellinen esittely tekevät kirjasta kuitenkin kestävän lähdeteoksen kirjallisuushistoriasta kiinnostuneille, sekä varsinkin Hanna Ongelinin tai Helga Nuorpuun kaltaisten unohdettujen kirjailijoiden etsiskelijöille.
Naiserityisiä kirjallisuushistorioita on julkaistu vähintään yhden tutkijapolven verran alkaen alansa akateemista tietoa paketoineesta Sain roolin johon en mahdu -kokoelmasta (1989). Viime vuosina niin kirjallisuuden kuin taiteenkin yleishistoriikit ovat jääneet toimittajien työksi ja saaneet enemmän näkyvyyttä kuin tutkijoiden yleisteokset. Myös Kynällä raivattu reitti edustaa erinomaisen sujuvalukuista ja yleistajuista esittelyä naiskirjailijoista aina romantiikan ajasta modernismin murrokseen.
Teoksen kirjoittajapari, Anne Helttunen ja Annamari Saure, ovat äidinkielen opettajia. Kolmeakymmentäviittä kirjailija-artikkelia varten he ovat keränneet valtaisan lähdemateriaalin sekä lehtiarkistoista että uusimmasta kirjallisuudentutkimuksesta. Teoksen nimi viittaa valittujen kirjailijoiden ensimmäisyyteen ja rohkeuteen aikansa kirjallisuuskentän haastajina. Tätä pioneerihenkeä todistellaan muun muassa lehtiarkistoista löytyneellä palautteella.
Esipuheessa Helttunen ja Saure muistuttavat kotimaisten kirjallisuushistorioiden pitkään jatkuneesta miesvoittoisesta kaanonista. Esimerkiksi alan perusteoksessa, Kai Laitisen vuonna 1981 ilmestyneessä Suomen kirjallisuushistoriassa, esitellään ainoastaan 11 naiskirjailijaa. Vain muutama on samoja kuin Helttusen ja Saureen teoksessa.
Teoksen alaotsikko, ”kirjailijanaisia”, painottaa, että kyse on ensisijaisesti naishistoriasta eikä kirjallisuushistoriasta. Artikkelien alusta löytyy muutaman virkkeen mittainen tiivistelmä kirjailijakuvasta, minkä jälkeen luonnehditaan kirjailijaa ajastaan erottuvana tyyppinä. Esimerkiksi Hanna Ongelin (1848–1898) tuodaan historian näyttämölle vetävään tyyliin: ”Boheemi, erikoisesti pukeutuva kirjailija Hanna Ongelin oli aikansa julkkis, joka huomattiin mihin tahansa hän saapuikin.” Seitsemän sivun mittaisessa kirjailijakuvassa siirrytään vähitellen Ongelinin pohjoismaissa saamaan maineeseen, mutta enimmäkseen artikkeli käsittelee kirjailijan skandaalimaista julkisuutta. Ei synny käsitystä, valitettavasti, että kirjailija olisi raivannut tiensä sanoillaan ja teoksillaan, kun teosten sisältökuvaukset puuttuvat.
Artikkeleissa Helttunen & Saure selittävät mikä kunkin kirjailijan kohdalla on herättänyt heidän oman mielenkiintonsa. Kirjailijakuvat jäävät kuitenkin niin irralleen toisistaan, ettei historiallisella kontekstilla ole oikeastaan merkitystä edes tyylisuuntien ja koulukuntien vaihtelussa.
Myös kustantajan mainos aikaskaalan ulottumisesta 1600-luvulle saakka lupaa liikaa, koska yli puolet esitellystä kirjallisuudesta on 1900-luvun julkaisuja. Umpituntematon Regina von Birchenbaum saa yksin edustaa naiskirjallisuuden varhaishistoriaa ja niin hämärin suosituksin, että tekijäpari Saure & Helttunen on sepittänyt hänelle puheenvuoron manifestiksi tuleville naispolville. Manifesti kieltämättä virittää teokselle asianmukaisen tunnelman, mutta on muuten kömmähdys asiaproosaan tähtäävältä teokselta.
Teoksen varsinainen alkupiste on ruotsinkielinen romantiikka, jota edustavat Sara Wacklin, Fredrika Runeberg, Fredrika Wilhelmina Carsterns ja Carolina Runeberg. Jälkimmäinen nostetaan esiin kaksinkertaisesta marginaalista, kuuluisan veljen ja miltei yhtä kuuluisan kälyn varjosta. Muita historian hämärästä nostettuja kirjailijoita ovat 1800-luvulla syntyneistä Emilie Björkstén, Matilda Roslin-Kalliola, Alli Nissinen, Selma Anttila, Marja Samela, Olly Donner ja Aino Malmberg. 1900-luvun erikoisimpia löytöjä ovat Helga Nuorpuu, Martta Haatanen ja Rebekka Räsänen. Tunnettujen ja tuntemattomien kirjailijoiden valikoituminen on ilmeisesti perustunut tutkimusaineiston saatavuuteen, mutta perusteita eivät tekijät esipuheessaan paljasta. Myöskään ei selitetä, miksi historiikki päättyy 1950-lukuun ja Helvi Juvoseen. Tuskinpa naiskirjallisuuden näkyvyys tuossa vaiheessa, miehisen modernismin kultakautena, ainakaan koheni.
Lähdemateriaalin runsauteen nähden on pettymys, miten vähän sitä on käytetty kirjailijakohtaisesti. Esimerkiksi Minna Canthin osalta on lähteisiin lueteltu seitsemän kirjaa ja kuusi artikkelia, mutta kirjailijakuvaus tietolootineen jää hyvinkin ylimalkaiseksi. Todennäköistä on, etteivät Helttusen ja Saureen oppilaat syty lukemaan Canthin klassikkoja näillä eväillä, puhumattakaan vakavan hartaista kansankynttilöistä, kuten Maila Talvio, Hilja Haahti ja Saima Harmaja. Harmillisin puute teoksessa ovat tekstinäytteet. Vain paikoin käy selville, että tekijät ovat tutustuneet myös kirjailijoiden varsinaiseen tuotantoon eikä vain jännittäviin elämänvaiheisiin.
Nyt kun uusien tietokirjojen lähdekritiikkiä on alettu sihdata erityisellä tarkkuudella, on Kynällä raivattu reitti kummminkin mallitapaus siitä, miten tarkasti yleistajuinen teos voi täyttää lähdekritiikin odotukset ja kehittää materiaalin esittelystä jopa tärkeimmän antinsa. Artikkelien lopusta löytyy erillinen tietolaatikko, jossa tekijät kertovat millaisia lähteitä kustakin kirjailijasta on tarjolla, miten he ovat tutustuneet lähteisiin, ja millaista tutkimusta tai uusintapainoksia he toivoisivat julkaistavan. Esimerkiksi aikanaan huippusuositun Elsa Heporaudan valtavasta tuotannosta (1918–1956) ei ole ilmestynyt yhtäkään uusintapainosta eikä hänestä ole julkaistu elämäkertaa.
Mitään kihelmöivän uutta näkökulmaa kirjailijakuvat eivät siis suomalaisen sanataiteen vaiheisiin tarjoa, mutta Kynällä raivattu reitti tulee toimimaan erinomaisena lähdeteoksena niin esitelmien kuin opinnäytteiden tekijöille.
Tämä arvostelu on tehty Agricola-verkkolehteä varten missä se ilmestyy joskus loppukesän tai syksyn aikana...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti