Dyyni 2 | Civil War | The Mountain in the Sea | In Ascension (scifihköä)

 

Scifillä menee huonosti. Kaikki kolme tämän kevään filmisuurtuotantoa osoittautuivat odotuksiakin kehnommiksi, maailmanrakennukseltaan yhdentekeviksi.

Dyyni 2 oli yhtä ulkokultainen ja hengetön sovitus romaanista kuin edellisetkin filmiadaptaatiot. Kuvien mahtipontisuuteen on keskitytty niin ensisijaisesti, että näyttelijävalinnat tehdään täysin välittämättä siitä, miten ne sopivat elokuvan tunnelmaan. Ensimmäisen elokuvan rimanalituksia (Chalamet & Banderas) seurasivat uudessa Florence Pugh ja Christopher Walken. Jälkimmäiset ovat sentään kelpo näyttelijöitä, mutta aivan eri tyylilajissa kuin tämä ällistyttävän alentuvasti eksotisoiva, ylevyydessään naurettava arabiooppera.

Alex Garlandin Civil War (2024) oli sekin kuviltaan häikäisevän hieno ja kerrankin olin tyytyväinen, että sattumalta näin sen iSense-salissa. Sodan affektipitoisuuttahan elokuva pyrki todistamaan ja siinä sivussa läpsäyttämään häijyn vitsin USA:n seuraavasta presidentistä. Mutta mitään sisältöä elokuvassa ei ole. Ehkä sen ultraväkivaltaiset äijät ovat Garlandin käsitys sukupuolikritiikistä, aivan kuten edellisen elokuvan (Men, 2022) aikuissaduksi latistunut allegoria. Mukapositiivinen naiskuvakin on yhtä alentuvan ylistävä, mutta lisäksi pääosan näyttelijävalinta on tällä kertaa aivan vailla ajatusta. Kermavaahdon suloudella näyttelevä Kirsten Dunst kovanahkaisena sotareportterina ei ole uskottava edes ajatusleikkinä, saati kun näkee hänen kävelevän poskiaan kiristellen läpi tappotannerten. Ilmeisesti Lars von Trier on ainoa ohjaaja, joka koskaan on saanut Dunstin näyttelemään eikä vain poseeraamaan.

Teatterissa erehdyin katsomaan myös uusimman Apinoiden planeetta -filmin, mutta ei siitä sen enempää. Conanista kopioidun prologin jälkeen käsikirjoitus oli apinoitu sarjan edellisistä tuotteista.

 

Myös kevään parhaaksi scifiksi oletut lukukokemukset ovat olleet isoja pettymyksiä. 

Ray Naylerin The Mountain in the Sea (2022) on maailmaltaan yhdenmukaista kyberpunkkia, joka selvästi tuntee perinteen, mutta suurin osa romaania koostuu copypastetuista 101-luennoista mitä on älykkyys ja mitä kommunikaatio. Kymmeniä sivuja aivan triviaalia lätinää, aivan kuin Nayler olettaisi keksineensä semiotiikan. Kirjan huippuälykkäät mustekalat ovat kyllä omaperäisesti jalostettu idea, mutta kaikki muu idean ympärillä on pelkkää paperintäytettä, varsinkin kaksi sivujuonta jotka lopulta kytkeytyvät pääjuoneen lähinnä aiheen ("Mitä älykkyys ja tietoisuus ovat") puolesta.

Naylerin jälkeen tartuin toiseen meriaiheiseen scifi-romaaniin, yhtä lailla kehuja saaneeseen teokseen In Ascension (2023) Sen kirjoittaja Martin MacInnes olkoon tästä lähtien todiste, ettei kaikki Skotlannista tuleva kova scifi olekaan laadun tae. Naylerin kirjan tavoin romaanissa on pitkiä osuuksia kertakaikkisen löysää kuvailua, tällä kertaa ihmissuhteiden. Näitä osuuksia ilmeisesti tarkoitetaan, kun haastattelussa kirjan kehutaan olevan "high-brow" -proosaa HUOLIMATTA scifistään. 

Arvoitukseksi jää, miten tyhmille tai nuorille lukijoille MacInnes sitten on In Ascension -tiiliskivensä tarkoittanut? Ja miten romaani, joka kaiken aikaa SELITTÄÄ päähenkilönsä ihmissuhteiden ongelmallisuutta, sen sijaan että antaisi lukijan tehdä tulkintojaan, voidaan ylipäänsä katsoa kaunokirjallisuudeksi... josta saa jopa Booker-ehdokkuuden? Naylerin kirjan tavoin mitä pidemmälle romaanissa pääsee, sitä selvemmäksi käy, ettei kirjailija välitä pätkääkään juuri siitä scifistisestä ideasta, jonka mysteeriä panttaa läpi kirjan.

Jos joskus on kuvitellut scifiä älykköjen kertomataiteeksi, niin tämän kevään esimerkit osoittavat kyllä täsmälleen päinvastaista. Naylerin ja MacInnesin teosten ainoa mediavaltti on niiden tuhti ekologinen sanoma, minkä latteudet naamioidakseen he sitten ovat turvautuneet scifistiseen kehystämiseen. 

Erittäin todennäköistä on, että näitä genreä kunnioittamattomia luomupökäleitä nähdään vielä lisääkin, niin maailmanmarkkinoilla kuin kotimaisessa kirjallisuudessa.

Kevään tylsin ja epäkirjallisin scifi-teos oli tietysti Murhabotti-sarjan kakkosteos. Ykköskirjan luin vielä samoin syin ja tyydytyksin kuin katson mitä tahansa genrepitoista tv-sarjaa, mutta kakkoskirjasta (Keinotekoinen olotila) ensimmäiset 60 sivua olivat pelkkää jaarittelua botin järjestelmistä ja sitten tekohauskaa dialogia tekoälyaluksen kanssa. Edes tekoäly ei pystyisi rippaamaan mitään näin tylsää scifistä, mutta ihminen voi kun yrittää olla humoristinen. Siihen sivumäärään lopetin sarjan osaltani.

MUTTA kesäksi olen varannut jo pinon oletetusti parempaa: MacLeodin Corporation Wars -trilogian aloituksen (muita ei ilmeisesti kannata trilogiasta lukeakaan), Clarken & Baxterin vanha The Light of Other Days, Baxterin aivan tuore Creation Node ja MacLeodin parhaillaan postissa matkaava Beyond the Light Horizon, meriscifiä jatkava Blackfish City, kiinalaista laadukkaampaa (= mitä muuta tahansa kuin Cixin Liu) scifiä edustava Jumpnauts, sekä klassikko-jota-et-lue-julkisella-paikalla -osastoa edustava Swastika Night vuodelta 1937.
Mitäpä muuta kesästä tarvitsisikaan.

 

Äänikirja on kuoleva laji

 

Eilen Elisan äänikirja -verkkokauppa lähetti ilmoituksen, että kaikki sen kirjat siirtyvät Book Beatille ja muuttuvat samalla äppipohjaisiksi äänivirroiksi. Äänikirja omana digiformaattinaan on siis kokemassa nopeassa tahdissa saman kuoleman kuin cd-äänilevy koki Spotifyn ja muiden vastaavien streamaus-palveluiden myötä. Ääniteteollisuuden tahto on, ettei kukaan voi omistaa äänikirjoja, vaan niiden käyttö ja lukeminen ovat Kindle-kirjojen tavoin kauppiaan kontrolloitavissa ja seurattavissa. 

Tuotannon näkökulmasta audiokirjallisuus ei siis tarkoita enää teoksia, vaan pelkkää kuulokkeista kantajansa suojaavaa taustakohinaa.

 

 

Itse käytän perineisiä äänikirjoja runsaasti, etenkin öiseen aikaan kun en saa unta, mutta myös pitkillä juna- tai bussimatkoilla, jopa kaupungissa fillaroidessa. Käyttötapa on kieltämättä erittäin katkelmallista. Mutta ostamani audiokirjan katkoista päätän minä, koska päätän millaisella välineellä kirjaa käytän ja mitä sille teen. 

Useimmiten kuuntelen äänikirjoja 15 vuotta vanhalla mp-soittimella joka mahtuu postimerkin kokoiseen taskuun. Minulla on myös toinen, vain viitisen vuotta vanha soitin, jonka kuori on terästä ja johon mahtuvat kaikki ostamani äänikirjat sekä erinäinen määrä podcasteja. Tätä jälkimmäistä käytän mielelläni öisin, koska valikoima on valtava eikä haittaa vaikka nukahtaisin laitteen päälle.

 

Äänikirjojen ostaminen loppuu minun osaltani tähän päivään. Kirjastosta niiden valikoima on uskomattoman kehno, joten kierrätän tulevat vuodet yhä uudelleen noita vanhoja äänikirjojani. Mutta niinhän teen musiikinkin suhteen. Kuuntelen suunnilleen 15-20 samaa levyä mp3-formaattiin siirrettynä. Toimivat hyvin kaikilla laitteilla.

Elisasta ehdin ostaa vuosien varrella alla olevat kirjat, minkä lisäksi sieltä sai aikoinaan asiakaslahjoina joitakin höpsöjä teoksia, kuten Hectorin elämäkerran. Kahta viimeisintä ostosta (Tolkienin ja Powersin) en ole vielä ehtinyt kuunnella, koska Jerusalem-teos on niin pitkä – ja tylsä kuin raamatullinen luettelo.

Tähdet (/) teosten perässä viestivät miten onnistuneina niitä pidän, ensin sisältönsä puolesta ja toiseksi lukutaiteen edustajina.

Keskeneräisten tarujen kirja ****/?
J. R. R. Tolkien

Ikipuut ?/?
Richard Powers

Jerusalem **/***
Simon Sebag Montefiore

Suomaa */***
Maria Turtschaninoff

Antiikin viimeinen keisari **/***
Tommi P. Lankila

Vapauden tuli ****/****
Wolfram Eilenberger

Taikurien aika - Filosofian suuri vuosikymmen ****/****
Wolfram Eilenberger

Alussa oli... Ihmiskunnan uusi historia *****/****
David Graeber & David Wengrow

Tähtilipun maa - Yhdysvaltain alueen historia **/***
Markku Henriksson

Lyhyt historia lähes kaikesta ***/***
Bill Bryson

Vallankumouksen Venäjä 1891-1991 ***/***
Orlando Figes

Toinen maailmansota, osa 2 **/***
Antony Beevor

Elämän lyhyydestä ***/***
Seneca & Juhana Torkki

Merenpeitto ****/****
Olli Jalonen

Vieras (näytelmä)

Juha Siltanen: Vieras (eli julmurin suviyö)
Tampereen Teatterin ensi-ilta 7.2. 2024
Ohjaus: Juha Siltanen
Lavastus: Jyrki Pylväs

Suomen sotahistoria on nyt kuuminta hottia. Teatteriin sitä on vaikea sovittaa, mutta yrittäjiä löytyy, kuten Juha Siltasen kirjoittama ja ohjaama uutuus Vieras. Näytelmä on tarinaltaan niin takuuvarma yhdistelmä elämää suurempia vastakkainasetelmia, että sen pitäisi olla varma menestys – mutta lopputulos onkin tyylilajiaan etsiskelevä farssin puolikas. Ja natsiaiheen yhteydessä kaikenlainen puolitiehen jääminen merkitsee väistämättä läpensä falskia. Ajatellaan vaikkapa Benignin keskitysleirikomediaa Kaunis elämä (1998) tai Juicen satiiriksi tarkoittamaa iskelmää "Osapäivänatsi" (1976).

Siltasen tarina perustuu tositapaukseen, SS-komentaja Heinrich Himmlerin vierailuun Suomessa ja lomailuun hämäläisellä huvilalla. Helposti googlaamalla löytyvät valokuvat Himmleristä esimerkiksi sieniretkellä ovat niin uskomattomia, ettei aiheensa absurdiudelle omistettuun näytelmään muuta tarvitsisi kuin retken esittäminen pantomiimina.

Mutta Siltasen Vieras on tungettu täyteen dialogia, aiheita, hahmoja ja sivujuonia.
Historian toiseksi kuuluisimman pahiksen ympärille rakennetut kohtaukset edellyttäisivät kuningasnäytelmän tapaista isoihin teemoihin keskittymistä tai sitten keskushahmon perusteellista analyysiä. Kumpaakaan Siltanen ei ole edes yrittänyt. Vieraan Himmler (Konsta Laakso) on ylivireinen natsin arkkityyppi, neuroottinen fabuloija, jonka mieli ja luonne niksahtavat kuin taiteilijalla ikään hänen nähdessään ihanan suomalaisen palvelijattaren, Ainon (Annuska Hannula). 

Silti tämäkään ei ole riittänyt Siltaselle. Näytelmän ytimessä on pitkä kohtaus, jossa suomalainen homoluutnantti Nenno saunottaa saksalaista homokersantti Conradia ja saa tämän voittamaan pelkonsa "sukeltamiseen".  Kummastakaan romanssin mahdollisuudesta ei tietenkään kehity mitään, etenkin kun Siltanen jättää täysin auki, mikä on Ainon motiivi palvella vakoojantapaisena ja miksi Nennon & Conradin sukellusharjoituksista ei kehity mitään... ja pian Conrad onkin jo flirttailemassa huvilan aputytölle.

 

Näytelmällä on jopa oma kertojahahmonsa, Felix Kersten -niminen Himmlerin hieroja. Myös hänen hahmonsa perustuu todellisuuteen ja olisi itsessään upeaa materiaalia historiallisille romaaneille. Sanoisinkin, että Kerstenin metahahmo, näytelmää kuin ohjaajan sijainen tai kabareen tirehtööri pyörittävä ylin suvereniteetti, on ainoa syy nähdä tämä draama, jos se vielä joskus pyörii jossain muussa teatterissa. Tampereella Kersteniä esittänyt Jarkko Tiainen teki hahmon tietoisena karismaattisuudestaan ja sitähän on tietenkin ilo seurata kun jollain teatteriammattilaisella on voima ja valta sellaiseen. 

Himmleriä esittäneen Konsta Laakson oli tyydyttävä tekemään samanlaista hullun natsineron sterotyyppiä jollaista näkee aivan liikaa elokuvissa. Vika on siis jo kirjailija Siltasen tekstissä eikä siinä miten ohjaaja Siltanen on häntä kannustanut. 

Natsikortin pelaaminen ei kyllä onnistu ohjaajaltakaan, vaikka hänen pitäisi ymmärtää kirjoittamansa näytelmän sävyt perinpohjaisesti. Ohjaaja Siltanen kokeilee kolmea tuntia hipovassa näytelmässään erilaisia komiikan keinoja, vedättää yhden karaoke-välikappaleenkin, eikä silti pääse lähellekään sitä ilmeistä (?) tragikoomista kerrontaa, mihin näytelmän tolkuton alaotsikko "eli julmurin suviyö" viitannee.

Natsityypittelyäkin vähemmän liikumatilaa on naisnäyttelijöillä. Sikäli Vieras on kuin teksti vuosikymmenten takaa. Kaikkia näytelmän naishahmoja liikutellaan kuin Suomi-Filmin statisteja, mukaan lukien naispäähahmoksi tarkoitettua Ainoa.

Luovuudessaan parasta Vieraassa oli sen lavastus: ensimmäinen puoliaika aloitettiin verhon edestä aivan näyttämön etureunalta, sitten lavastus aukeni sivuille ja ylös kerros kerrokselta näyttäen mistä kaikesta huvilan sosiaaliset piirit koostuvat. Toiselle puoliajalle tultaessa lavastus takana ja sivuilla pysyi staattisena,  vain muutamia penkkejä tarvitsi siirrellä, jotta sisä- ja ulkotilojen erot selkenivät.

Mutta jotain Vieraan muotopuolisuudesta, kabareemaisesta rakenteesta ilman kabareeta ja farssimaisesta asenteesta ilman farssia, on ilmeisesti välittynyt tiedoksi tamperelaisille, koska lauantain iltanäytöksessä (18.5.) oli puolet paikoista myymättä.  Esityskauden jatkaminen näinkin kauas toukokuulle on sinänsä hienoa, mutta ei siitä iloa ole, jos uutuusdraaman laadusta ei ole muuta taetta kuin juhasiltasen muinainen maine.

Kesän kuumin kirja (Eroottinen elokuva)

 

"Olennaista elokuvataiteen vapaudelle ei ole se, miten paljon elokuvassa voi käyttää kovalta pornolta näyttäviä kohtauksia, vaan miten luontevasti ja laadukkaasti seksiä voidaan esittää osana tarinaa ja henkilöiden elämää."

 

Eroottinen elokuva, taatusti kesän kuumin kirjauutuus, saapui eilen painosta. Sen kansi on väriltään koukuttavan oranssi kuin kielletty hedelmä; digikuvassa värin syvyys ei näköjään millään toistu. Takakannen esittelytekstiä olisi pitänyt vielä harkita pidempään, huomaan, jotta siitä kävisi ilmi elokuvahistorian runsaus. Muuten teokseen olen yhtä tyytyväinen kuin edellisiin elokuvakirjoihin. 

Kirja esineenä oli formaatiltaankin iloinen yllätys, taitettu samantapaiseen leveään ja ilmavaan palstaan jollaisia muistelen ainakin Liken suosineen aikoinaan; ensimmäisenä mieleen tuli John Watersin Shokkiarvo. Kustantaja kertoi, että tätä uutta formaattia pääsivät nyt edustamaan eroottisen elokuvan historialle omistama teokseni ja Jurin suomalaista pornokirjallisuutta esittelevä teos.

 

Jälkikäteen tajusin kirjaa laatiessa jäävänneeni omia suosikkejani, kuten koko Rohmerin tuotannon. Muille leffaharrastajille ne tosin olisivat yhtä vähän kiihottavia kuin sudokun täyttäminen. Muutamia eroottisuudessaan ainutkertaisia filmejä, kuten Julia Leighin Sleeping Beauty (2011), jäi mainitsematta ihan siksikin, että halusin keskittyä esimerkkeihin, jotka ovat olleet edes jossain määrin Suomessakin nähtävillä. Eräät vanhoista suosikeista olivat puolestaan menettäneet lumovoimansa, kuten Julio Medemin ohjaukset. Hänen 2000-luvun filmejään en kehtaisi suositella katsottavaksi millään kriteerillä, rajatapauksena Lucia ja seksi (2001). 

Elokuvienkin erotica merkitsee onneksi silmän koulimista eikä vain kouliintumista. Joidenkin elokuvien eroottisuuden tajusin itsekin vasta siitä analyysiä luettuani, esimerkiksi Bressonin Taskuvarkaan (1959) osalta, jonka sentään olen nähnyt useita kertoja. Ja Dietrichin näyttelemistä katson nykyään vieläkin tarkemmin.

Omaa kirjaa on vaikea kehua ja suositella, mutta päälukujen otsikot kertonevat mikä sisällöissä ja näkökulmassa on olennaista:

 

1. EROTIIKAN KAUNEUS PAKKOPORNON AIKAKAUTENA
Elokuva ja ars erotica - Erotiikan ”miksi”, pornon ”mitä” - Seksi kertomuksessa - Seksikuvaukset ja katsojien sukupuolet - Pornotopian runsaus ja erotiikan suodattavuus - Pornon valtavirtaistuminen

2. SEKSI JA SEKSIKKYYS ELOKUVAHISTORIASSA

3. SEKSIFILMIN ESTETIIKKA: PEHMEÄÄ JA KOVAA

4. EROTISOITU VÄKIVALTA

5. PORNO ELOKUVAN AIHEENA

6. TAIDEPORNO

7. SEKSUAALISET VÄHEMMISTÖT

8. EROOTTINEN MELODRAAMA

9. SEKSI TODISTAA RAKKAUDESTA, ORGASMI VAPAUDESTA

 

Putoavat linnut (näytelmä)

Zinnie Harris: Putoavat linnut
KOM-TEATTERIn ensi-ilta 28.2.
Ohjaus: Riikka Oksanen
Lavastus: Janne Vasama

 

Kuva: Janne Vasama

Miten maailmanloppu dramatisoidaan? Katastrofifilmeistä tuttu tasapainoilu hallitun paniikin rajatilassa ei sovi pitkään draamaan, jos se pyrkii olemaan uskollinen todennäköisille, ilmastokriisin hitaudella eteneville maailmanlopuille. Eikä varsinkaan teatterinäyttämölle. Maailmanloppu ja henkilödraama kuulostavat mahdottomalta yhtälöltä.

KOM-teatterissa tänä keväänä ensi-iltansa saanut Putoavat linnut oli ilmestyksen kaltainen vastaus yhtälöön ja kysymykseen, jota en ollut osannut aiemmin muotoilla. Näytelmän käsikirjoittaja, brittiläinen Zinnie Harris, oli itselleni tuntematon nimi. Mutta näytelmän tuoreus (2022) ja maailmanlopun tiivistäminen henkilödraamaksi kuulosti siltä, että brittinäytelmällä olisi paljon annettavaa suomalaisillekin. Pakkohan se oli nähdä.

Putoavien lintujen henkilökemiat ovat sinänsä kuin näytelmäkirjoittamisen alkeisoppaasta. On pariskunta, joka pakkotilanteessa joutuu neuvottelemaan, minkä verran voivat paljastaa valehdelleensa toisilleen. On tytär, joka ei kestä vanhempiensa pikkusieluisuutta ja hakee turvaa nuorelta opettajaltaan. On opettajan porvarisäiti, jolla on salasuhde tytön isän kanssa. Ihmissuhteiden sykli paljastetaan pariskunta kerrallaan ja jokainen on valheen päässä toisistaan.

Henkilöt pareittain törmäyttävä kohtausrakenne AB-BC-CD-DA on periaatteessa naurettavan yksinkertainen. Alkuunsa palaava sykli ei tarjoa ajatusta muutoksesta ja kehityksestä. Silti rakenne toimii täydellisesti, kun draama käsittelee pienillä valheilla torjuttua todellisuutta, maailmanlopun tilaa, jossa linnut kirjaimellisesti tipahtelevat superhelteessä ja kasvikunnasta on jäljellä kuivuneiden ruusujen tuoksu. Muutos ja kehitys eivät kuulu enää tähän maailmaan.

Ja miten maailmanloppua siis dramatisoidaan? Paniikin asteet havainnollistaen.

Vaikka vaimo lukittautuu miehensä kanssa makuuhuoneeseen, ratkaisevan tunnustuksen sijaan tärkeämpää onkin patologinen valehtelija, jonka kanssa sulkea maailma ulkopuolelle. Vaikka tytär tahrii linnun verellä itsensä saadakseen turvapaikan entiseltä hyväksikäyttäjältään, hän oikeasti haluaisi jonkun aikuisen tunnustamaan maailman hädän.

KOM-teatterin tulkinnassa tätä petosten ja itsepetosten sykliä tehosti lavasteratkaisu. Asunnot oli sijoitettu toistensa kääntöpuolelle ja kun pyörönäyttämöä käännettiin, toisen perheen julkisivu kätki toisen salaisuudet. Ratkaisu oli yksinkertaisuudessaan niin nokkela, että dialogin kuuntelu tuppasi unohtumaan odotellessa, josko kohta taas siirryttäisiin kääntöpuolelle.

Putoavat linnut ei syötä katsojalle filosofiaa maailmanlopun tuskaan. Kirpeimmät tilanteet on höystetty mustalla huumorilla, jonka on tarkoitus vähitellen tarttua katsojan kurkkuun. Suomessa se ei kyllä noin vain onnistu. Suomalainen katsojakunta on tottunut, että huumori ja ajattelu tarjoillaan erillisissä näytelmissä.

Itselläni jumitti huomio näyttämön pyörimisessä. Kotimatkalla tajusin, miksi se niin viehätti. Sehän on paras tapa kuvata paniikkimaista liikettä maailmanlopun draamassa, kun henkilöt yrittävät pysytellä tukevasti entisessä.

Tietysti paniikkimaisen syklin voisi toteuttaa pienimuotoisemminkin. Näinhän tehdään suomalaisia laitosteattereita kiertävässä Duncan Macmillanin näytelmässä Keuhkot. Siinä näyttelijät puhuvat tauotta sen sata minuuttia, mitä esitys kestää. Kun katsoja on tottunut paniikkimaiseen puherytmiin, se kiihtyy edelleen.

Ihme ei ole tällaisten maailmanloppudraamojen suosio.
                Ihme on, ettei niitä ole enempää.

Tämä arvio ilmestyy kolumnina Kulttuurivihkojen numerossa 3-4/2024

King: Holly (romaani)

 

Stephen King: Holly
Suom. Ilkka Rekiaro
471 s.
2024, Tammi

Holly on viides nimihahmolle omistettu tarina Stephen Kingin tuotannossa, mutta ensimmäinen jossa etsivä Holly Gibney on pääosassa. Vaikka asialla on ”kauhun mestari”, tarjolla ei ole Kingin maineen luonutta yliluonnollista kauhua, vaan varsin perinteinen salapoliisitarina sarjamurhaajan etsinnöistä.

Kingin ominta ainesta tuntuukin olevan se, että jo romaanin alkajaisiksi esitellyt murhaajat ovat harmittoman arvovaltaisia vanhuksia, aivan kuten kahdeksankympin ikää lähestyvä kirjailija itse. Heidän ensimmäinen uhrinsa on, tietysti, luovan kirjoittamisen opettaja.

Ajankohtaisuus näkyy romaanissa myös raskauttavan saarnaavina kommentteina uuskonservatiivien vaikutuksista amerikkalaiseen arkeen. Tämähän ei mitään haittaisi, jos Kingin kommentit eivät olisi niin latteita itsestäänselvyyksiä kelle tahansa uutisia seuraavalle.

Murhatutkinta etenee tukevasti keskellä korona-pandemian (2020–2021) myrkyttämää ilmapiiriä. Eristäytymisen ja epäluulojen vaivaamalle ajalle kontrastina ovat takaumina kuvatut jaksot, joissa varsinaiset sieppaukset ja murhat tapahtuvat.

Kaupungin uneliaan julkisivun rikkovat takaumat ovat tiiviitä verrattuna varsinaisiin dekkarijaksoihin, joissa Holly puuhastelee enimmäkseen kaiken muun kuin tutkimustyön parissa. Hollyn sidekick-hahmoksi nostetaan Barbara-niminen esikoisrunoilija, jonka rakettimainen menestys sopii kyllä kirjan aihepiiriin – onhan toinen murhaajavanhuksista kirjallisuuden professori – mutta ei edistä mitenkään varsinaista rikosjuonta. King ihastelee esikoisrunoilijan neroutta saadakseen vielä yhden tilaisuuden näpäyttää akateemista kirjaoppineisuutta: ”oikeaa” kirjallista lahjakkuutta ei opeteta collegeissa.

Ainoa omaperäinen osuus romaania on tappajapariskunnan, hymyilevien emeritus-professorien motiivi sille, miksi he sieppaavat nuoria urheilullisia ihmisiä. Lyhyemmässä ja näkemyksellisemmässä romaanissa tätä motiivia olisi voinut laventaa pandemiaan sopivaksi teemaksi, jolloin dekkarijaksoissakin olisi ollut jotain oikeaa yhteiskunnallista särmää. Mutta sellainen kirjailija King ei ole koskaan ollut. Vankeudessa viruvien uhrien ahdistuksella hän on ennenkin herkutellut, mutta nyt ei tarjolla ole lähellekään mitään Piinan (1987) kaltaista. Vanhustappajien korostettu konservatiivisuus, rasismi ja homofobia, tekee heistä vastenmielisiä juuri siksi, miten helposti heidät on pahiksiksi tyypitelty.

Kokonaisuutena Holly on toimimaton yhdistelmä hirtehistä sarjamurhaajatarinaa ja cozy detective -alagenren lutustelua. King-romaaniksi se on niin pitkävetinen ja haalea, ettei sitä kehtaa suositella kellekään – paitsi ehkä niille, jotka haluavat äänikirjoiltaan erittäin hitaasti aukenevaa, yllätyksettömästi näkökulmahahmojensa mukana pysyttelevää juonta.

Markku Soikkeli

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehdessä 1/2024.

Stoker: Draculan vieras ja muita kauhukertomuksia

 

Bram Stoker: Draculan vieras ja muita kauhukertomuksia
Esipuhe ja suomennos Inkeri Koskinen
201 s.
2024, Tammi

Kun Draculan vieras -kokoelma julkaistiin ensimmäisen kerran suomeksi, teoksella juhlistettiin Bram Stokerin (1847–1912) kuoleman satavuotispäivää. Yleensähän kuoleman juhlistaminen ei ole järin kunnioittavaa, mutta kuolemattomimman pahiksen keksijälle moinen kunnianosoitus sopi tyyliin.

Nyt Draculan vieras -suomennoksesta on julkaistu uusi painos. Mitään erityistä syytä ei taida olla juhlintaan eikä kirjan alkusivuilla edes mainita, että kyse on uudesta painoksesta. Muuten kirja tietysti puolustaa paikkaansa muistutuksena siitä, että Bram Stoker kirjoitti paljon muutakin kuin yhden menestysromaanin.

Parasta kokoelmassa on suomentaja Inkeri Koskisen esipuhe, jossa selitetään miten kansainvälisesti ja kaupallisesti asennoitunut Stoker oli kirjoittajana, mutta myös tietoinen kauhuperinteestä. Viittaukset Polidorin ja Le Fanun vampyyritarinoihin sekä Poen novelleihin tuntuvat itsestäänselviltä heti kun ne näkee osoitettuina.

Yhdeksästä kertomuksesta koostuva Draculan vieras ilmoitaa alkuperäisessä alaotsikossa tyylilajikseen ”weird stories”. Sitä ne lähemmin ovatkin, ihmispsyyken yliherkkyydellä ja yliluonnollisen banaaliudella leikitteleviä tarinoita. Äärimmäisten tilanteiden liioittelussa paistaa samanlainen genretuntemuksella vitsailu kuin nykypäivän kauhuviihteessä.

Vaikka maisemakuvaus rakentuu mahtipontisesti goottiselle perinteelle, etenkin niminovellissa, juonet huipentuvat lähes sarjakuvamaiseen ylilyöntiin jollain paheellisuutta tai syyllisyyttä alleviivaavalla symbolilla. Hyvä esimerkki on kansantarinaa muistuttava kertomus (”Abel Behennan paluu”) kilpakosijoista, joista toinen tekee vielä ruumiinakin yllättävän kirjaimellisen osoitelman murhaajansa paljastamiseksi.

Stokerin kertomukset ovat hyvinkin filmimäisiä kuvaelmia vailla novelleille ominaista tiiviyttä ja elliptisyyttä. Kokoelman kertomuksia voi lukea ympäristökuvauksen koristeellisuudesta nautiskellen, muttei Stokerissa muuten kertojana ole sen enempää sanataituria kuin kenessä tahansa aikakautensa lehtijuttujen iskijässä. Mitään lähellekään Draculan (1897) veroista ei ole tarjolla.

Nimikertomus ”Draculan vieras” on tietenkin kiinnostava kirjallisuushistorian kannalta. Mikäli se tosiaankin on Draculan käsikirjoituksesta hylätty alkujakso, hylkääminen osoittaa kirjailijan tai kustantajan olleen hyvin selvillä, että jakson tyylilaji, hurmioituneen goottilainen paatos, ei sopinut romaanin tavoittelemaan realismiin.

1890-luvun lopulla sekä vampyyrit että murhamysteerit olivat niin trendikkäitä aiheita, että Dracula ei olisi menestynyt ilman nokkelasti yhdisteltyjä kirjeitä, lehtijuttuja ja päiväkirjakatkelmia. Romaanin ilmiömäisyydestä kertoo paljon, että pari vuotta myöhemmin siitä ilmestyi Ruotsissa taitavasti tehty plagiaatti Mörkrets makter (jatkosarjana 1899–1900). Vampyyri on ideanakin kuin pandemia, joka leviää nopeasti ja palaa yhä uudelleen...

 

Markku Soikkeli

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehdessä 1/2024.

Enriquez: Sängyssä tupakoimisen vaarat (novelleja)

 

Mariana Enriquez: Sängyssä tupakoimisen vaarat
Suom. Sari Selander
232 s.
2024, WSOY

Mariana Enriquez'n Yö kuuluu meille (2022) on niin ylittämätön kauhuromaanina, että sen rinnalla novellit, jopa saman kirjailijan, antavat enintään luonnostelmamaisen alkusysäyksen kauhun ja mysteerin suuntaan. 

Enriquez'n uusin suomennos Sängyssä tupakoimisen vaarat on kahdentoista tarinan kooste, joiden urbaani tunnelma ja makaaberi huumori täydentävät toisiaan.

Feministinen kehopoliitiikka, tarkka journalistinen ajankuva ja maagisen realismin pysyvä trendikkyys ovat niitä syitä, miksi Mariana Enriquez myy yhtä hyvin genreyleisölle kuin laatukirjallisuutta lattensa viereen annosteleville lukijoille. 

Kehopolitiikan keskeisyys tulee hyvin esille kirjan nimessä ja niminovellissa. Varsinainen uhka sängyssä tupakoinnista ei toteudu lukijan odottamalla tavalla. Vaara ei ole tulipalossa, vaan siinä, miten turraksi yksinäiset ihmiset ovat käyneet. Siksi sängyssään liekehtivä vanhus on tarinan päähenkilölle, sairauksien eristämälle Paulalle ”epämääräisen rauhoittava”. Koko tarina koostuu siitä, että Paula tupakoi itsekin sängyssä pohtien yöperhosten ja ihmisten tappamista.

Niissäkin Enriquez'n tarinoissa, joissa uhkaava asetelma pitkittyy tutun kauhujuonen tapaan, tarina katkaistaan ennen kärjistävää tapahtumaa. Kunkin tarinan rakenne tuntuu olevan tarkoituksella painotettu sellaiseen osaan juonta, joka on epäkiinnostavin. Aluksi tämä lukijan kiusoittelu tuntuu hauskalta ja jännittävältä, sitten pelkästään turhauttavalta.

Lyhyiden tarinoiden keskellä kuusikymmensivuinen ”Teinien paluu” on perinpohjainen kuvaus kadonneiden ja siepattujen lasten etsintään erikoistuneesta parivaljakosta, arkistonhoitajasta ja toimittajasta. Äkkiä sekä kadonneet että kuolleet lapset alkavatkin palata kaupunkeihin. Tätä pidemmälle zombikumousta muistuttava tarina ei etene. Juonen ja henkilöiden kehittely lopetetaan vailla mitään kerronnallista kommenttia, varsinkaan sitä ironiaa, jolla tarinat pohjustetaan.

Tämä nykykirjallisuudelle ominainen kerrontatemppu, että äärimmäistä ironiaa on kommentoivan ironian poisjättäminen, on Enriquez'n tarinoiden osalta myös ainoa temppu. Kirjan tarinat ovat lukijan odotuksiin nähden aina lyhyempiä ja tylympiä, etenkin siihen oletukseen, että yliluonnolliseen ainekseen lisättäisiin lopuksi jotain yhtä villiä ja omaperäistä kuin Yö kuuluu meille -kirjassa.

Luonnostelmiltahan nämä tarinat tuntuvat novelleiksikin ajateltuina. Ehkä ne pitää nauttia muistutuksina siitä, miten piilopoliittista maaginen realismi voi olla kauheimpien tekojen ja motiivien analysoijana.

Markku Soikkeli

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehdessä 1/2024.

Sevänen: Ikitalven polku (romaani)

 

Niilo Sevänen: Ikitalven polku
398 s.
2024, Gummerus

Ei liian paksu, ei liian väkivaltainen, eikä yhtäkään loitsua tai eeppistä taistelua. Mitä tuoreempaa voi fantasiaromaanilta toivoa?

Niilo Seväsen (s. 1979) esikoisromaanin, Ikitalven polun, nimeäminen kalevalaiseksi fantasiaksi ei tee oikeutta kirjan ainutkertaisuudelle, sen enempää kuin mainoksissa käytetty profilointi kirjoittajasta metallimusiikin ”kansainvälisenä tähtenä”.

Muuta yhteistä metallimusiikkiin ei itselleni tullut kirjasta mieleen kuin sen eurooppaalaiset maisemat läpäisevä synkkä kylmyys – ja että jotain teinimäistä on kirjan henkilöhahmoissa, jotka enimmän aikaa kiroilevat ja juoksevat.

Myöskin ”kalevalainen” on liioiteltu attribuutti sellaisen kirjan mielikuvituksellisuudelle, jonka tarina sijoittuu jäähtyneen Välimeren rantamille. Kansanperinteen ainekset kalskahtavat kyllä Skandinaviasta paenneiden hahmojen tyypittelyssä ja eräs hahmoista puhuu kalevalaisen runomitan rytmillä. Mutta varsinaisia kalevalaisia myyttilainoja pitänee odotella kirjan jatko-osaan.

Romaanin ensisijainen päähenkilö on juopotteleva bardi Orfeus. Eipä hänenkään kohdallaan mitään anakronistista metallihuumoria esiinny. Juopotteleva bardi on miekkafantasiankin tyyppihahmoja ja tuo mukanaan tietyn (yli)annoksen äijämäistä huumoria. Suomalaisen mieskirjailijan seikkailufantasia syöksyy ilmeisen helposti samoille poluille kuin muukin mieskirjallisuus.

Millä lajinimellä uusi esikoinen siis siunata? Maagiseksi historiaksiko?

Oikeastaan Seväsen romaani toi ensimmäisenä mieleeni Philip Pullmanin Universumien tomu -trilogian (1995–2000). Molemmilla kirjailijoilla ihmiskunta ja historia ovat harhautuneet demonisten voimien vaikutuksesta. Seväsellä maailma on jähmettynyt aivan kirjaimellisesti, mikä sopii ilmastokatastrofin muovaamiin kuvitelmiin apokalyptiasta. Lisäksi kristinusko edustaa molemmilla kirjailijoilla sellaista kyseenalaista aristokratiaa mitä amerikkalainen fantasiaproosa ei ikipäivänä uskaltaisi kuvitella.

Seväsen vaihtoehtohistorian keskittyminen 1000-luvun Turkkiin ja Italiaan vie toki toisenlaiseen seikkailuproosaan kuin viktoriaaninen taikakausi Pullmanilla.

Ikitalven polku tuo kiroilevan bardin yhteen lapsimessiaalta vaikuttavan orpotytön, Hallan kanssa. Näiden pakomatka Konstaninopolista muuttuu etsintämatkaksi kohti Roomassa asuvaa Valkoista noitaa. Kolmas päähenkilö on pohjoisen Italian keisarinna Theofana, joka ottaa mukaansa vastentahtoisen viikinkipäällikön löytääkseen kadonneen poikansa.

Erikoisinta Seväsen kirjassa on se, että toiminnalliset päähenkilöt ovat kovin pelkistettyjä verrattuna Theofanaan ja hänen viikinkikumppaniinsa. Jälkimmäisten keskusteluissa romaani avaa näkymät Euroopan jäätymiseen ja Irlannissa tapahtuneen maagisen taistelun seurauksiin: ”Ei ole enää Ranskan tai Burgundin kuninkaita. On vain joukko isompia ja pienempiä kreivejä, herttuoita, sotaherroja ja rosvopäälliköitä, jotka kukin pitävät kaikin keinoin kiinni omasta kaupungistaan tai linnoituksestaan.”

Keisarinnan ja viikinkipäällikön tarinaan keskittymällä romaani olisi säilyttänyt sen arvokkuuden ja arvoituksellisuuden, mitä aina syntyy historiaa uusiin kehyksiin sovitettaessa. Heihin verrattuna bardin ympärille kerääntyvä retkue on silkkaa Disneytä, aikuiselle lukijalle pakkopullaa.

Maagisin osa Ikitalven polkua on unimaailma, josta Halla saa sekä ohjeita että uhkauksia. Unimaailma ja retkuetta opastava puhuva kettu ovat kuin toisenlaisesta, paljon modernimmasta fantasiagenrestä putkahtanutta materiaalia. Omasta mielestäni ne eivät alkuunkaan istu romaanin muuten ajanmukaisella historialla sisustettuun maailmaan.

Diplo/Voima -lehden (4/2024) haastattelussa kirjailija Sevänen kertoo romaanin idun syntyneen Nova-kirjoituskilpailun voittaneesta novellista 2007. Nyt kustantaja lupailee romaanisarjaa, vaikka kyse on vasta ensimmäisen käsikirjoituksen jakamisesta kahdeksi teokseksi. Ja hiemanhan se tuntuu taas lukijoiden huijaamiselta, että seikkailupitoinen kirja loppuu täysin kesken tapahtumien. Kuin saisi puolikkaan maailmaa kokonaisen sijaan.

Markku Soikkeli

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehdessä 1/2024.

Åcon 9.-12.5. 2024

 

Åconilaisia relaxoitumassa...

Tämä oli neljäs Åcon-tapahtuma johon osallistuin, kerta kerralta enemmän relax-con oman motivaation kannalta, joskin peräti kaksi lapsiolentoa oli tällä kertaa ankkurina ja ohjailtavana conin ohessa. Vähintään yhtä tärkeää on siis matka itsessään, Å-saari, kuin conin ohjelma. 

Tällä kertaa (9.-12.5., torstai-sunnuntai) sää tuntui olevan matkantekoa vastaan, kun mantereella elettiin yöpakkasissa ja Ahvenanmaallakin luonto oli vasta aloittelemassa kevätvehreyteen valmisteluaan. Mutta jäätävän torstain ja kylmähkön perjantain jälkeen sää lämpeni. Istuimme oman hotellimme terasseilla juomassa niitä omia lonkeroita, joita con-hotelliin ei voinut viedä mukanaan.

Åcon XIII:n kunniavieras oli britti-skotti Fiona Barnett. Tähän mennessä häneltä on julkaistu vain yksi kirja, kohtuullisesti kehuja saanut kauhuromaani The Dark Between the Trees (2023). Lupaavien debytanttien löytämisessä Åcon on menestynyt ennenkin... joskin itse suosisin mieluummin vähän veteraanimpia vieraita kuten takavuosien huippu Geoff Ryman... mutta epäilemättä ihan kuka tahansa veteraani ei lähtisikään satahenkisen conin vieraaksi... oudolle saarelle keskellä outoa merta.

Barnett oli esiintyjänä virkeä ja fiksu, ja teki vaikutuksen viimeistäänkin esitelmöidessään Englannin sisällissodan outouksista. Hänen kirjastaan en kyllä liiemmin pitänyt. The Dark Between the Trees on taitavasti henkilöihinsä keskittyvä, mutta juoneltaan olematon ja tylsä kuin käsikirjoitus folkhorror-filmiin, jossa jätetään kaikki selitykset leijumaan ja keskitytään ison henkilökaartin yllättäviin kuolemiin... tai oikeastaan kahden henkilökaartin, sillä kirjassa seurataan sekä 1640-luvun sotilasryhmää että nykypäivän tutkijaryhmää selvittämässä
edeltävän ryhmän katoamista. Jos kirjan ärsyttävyyden kiteyttäisi yhteen lauseeseen niin sanoisin että The Dark... on tarina viidestä kärttyisästä tutkijanaisesta jotka pillittävät ja parkuvat paikattomuuttaan puolen hehtaarin muinaispuistossa. Kirjan lopetus on niin hölmö kuin kirjailija haluaisi vakuuttaa, että enempää pointtia koko romaanissa ei ollutkaan kuin kertakäyttöisessä kauhufilmissä. Koko mythagowood'mainen konsepti aikakaudet yhdistävästä metsästä jää niin tolkuttomalle alikäytölle, että voisi hyvinkin luulla, ettei kirjoittaja liiemmin spefistä välitä ja tiedäkään – mikä ei pidä paikkaansa.

Itse Barnettille jäin kyllä ison tuopin velkaa siitä, että hän jaksoi fokusoida keskustelua yhä uudelleen aiheiltaan harhailevassa Timetravel-paneelissani. Harhailu tosin johtui pääasiassa siitä, että aiheemme (aikamatka & romanssit) oli niin lavea eikä kellään panelisteista ollut sähköpostailussa ehdotuksia mistä me oikeasti puhuisimme.

Sisällissota-minipaneelin (Barnett & Polvinen) lisäksi Åconin parasta antia oli Hugo-palkinnon tarkoituksia ja tarkoituksettomuuksia (= yhä uusia kategorioita) käsitellyt paneeli. Äänestäisin, kuten moni muu, sen vuoden parhaaksi paneeliksi sarjassaan.

Ensi vuonna ei Åconia sitten olekaan eikä edes Finnconia, koska Ahvenanmaalla 2025 järjestettävä  Archipelacon korvaa ne kaikki. Se saattaapi jäädä silti itseltäni väliin, niin olennaista on kiinnostavien eli uusien kirjailijavieraiden valinta coneihin. Mieluummin menen marraskuisen Tukholman Sweconiin, juuri siksi että sen kunniavieraat ovat minulle alienmaisen outoja ja tuntemattomia älyolentoja.

 

Oman hotellin kesäterassi ja maisema

 

Aiemmat Åcon-raporttini löytyvät täältä:

http://bitteinsaari.blogspot.com/2022/05/acon-26-295-2022.html

https://www.illusionisti.net/Aatos/acon5.htm

https://www.illusionisti.net/Aatos/acon4.htm

 

Vasemmistolaisuus vapautena marssiblokin valintaan

 

Vasemmalla on niukasti valinnanvaraa kenen joukoissa seisoo (=edustaa asiaa), mutta kerran vuodessa runsaastikin vapautta valita, kenen blokissa marssii (=edistää asiaa). 

Vappuaamuina saamme marssia kahdestaan Kalevankankaalle, missä on aina samat parikymmentä ihmistä kunnioittamassa kuolleiden tovereiden muistoa – tai "sortuneiden", kuten Tampereen virallinen kanta on kiveen kirjoitettu. Tai: aatteensa vuoksi "murhattujen", kuten ammattiliitto vainajiaan kutsuu. 

Vaikka asumme miltei naapurissa, vain kerran vuodessa tuo punaisten muistomerkki muuttuu itsellekin erityisen merkitseväksi. Juuri siksi, miten eri tavoilla tuo muisto on merkitsevä niin erilaisille ihmisille.

 

Internationaali kajahtaa 1918-muistomerkillä vappuna.

 

Tänä vuonna muistomerkillä pitivät puheen demarinuori Saana Kuusipalo ja Vasemmistoliiton konkari Sinikka Torkkola. Puheet tovereiden haudalla eivät ole koskaan korulauseita, vaan tiukkaa asiaa, mihin nähden onkin ihme osallistujien vähyys. Etenkin Sinikan taustoitettu puhe, jossa vaadittiin viimeinkin virallisesti tunnustamaan punaorpojen varastaminen perheiltään, kelpaisi paljon paremmin uutisaiheeksi kuin pari tuntia myöhemmin Tampereen torilla esiintyneen Li Anderssonin rutiinimaiset höpinät "kunhan me pääsemme valtaan..."

Toivon että Andersson pääsee Brysselin piippuhyllylle hiomaan leikkikapinaansa.
Me täällä Tampereella marssimme oikeasti. 

Ja blokkeja valittavaksihan riittää, kun kerran vuodessa vasemmisto kokoaa rivinsä marssiakseen. Mustan blokin seassa erotuimme vaaleanvihreänä laikkuna kuin kevään kalpea maa... mutta sitten kuulin taikasanat "hur hur" ja sehän olikin Mara, ainoa ihminen joka vielä tietää ja muistaa mitä vuoden 1986 Pariisissa "hur hur" merkitsi ja mitä laulettiin Riemukaarella ikuisen liekin äärellä. Solidaarisuuden kytkentä läpi vuosikymmenten! 

Siirryimme marssimaan Maran ja Riston kanssa keskelle enemmistön monenkirjavaa porukkaa. Ja sitä näytti riittävän enemmän kuin koskaan aiemmin, blokkien lisäksi.

Andersonin puhetta kuuntelimme marssin jälkeen puolikorvalla, istuttiin ruotsalaisen kirkon portailla ja juotiin olutta puolivarjossa. 

Tätä vapun pitää olla, puolivarjossa harkintaa, parhaat siivut juuri Tampereesta valiten. 

Tätä varten vasemmistolaisuus on kirjaimellisesti ja metaforisesti tamperelaisia kytkentöjä ja blokkivalintoja. Ei enempää, ei vähempää. Aivan muuta kuin Li Andersson.