KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2024-2025


- tietokirjani Eroottinen elokuva on ilmestynyt
- Tampereen Kirjafestarit 30.11.-1.12.
- Mikkelissä TNP 24.-26.1. 2025
- 50 rakkauselokuvan klassikkoa ilmestyy 1/2025






lauantai 29. lokakuuta 2022

Tuolit (näytelmä)

 

1. Absurdin draaman klassikot ovat teatterin tärkein standardi. Ne edellyttävät lavasteita, puvustusta ja näyttelemistä, jollaista mikään muu aihe ja tyylilaji eivät vaadi. Absurdi edellyttää rajaavaa abstrahointia tekstin ehdoilla.


2. Absurdin draaman klassikot ovat katsojan kannalta idioottivarmoja valintoja. Yksikään teatteri ei pysty tekemään niistä sen traagisempia tai koomisempia kuin mitä niiden ehdottoman omintakeinen maailma mahdollistaa.

3. Ionescon näytelmistä olen aiemmin nähnyt vain ”Kuningas kuolee”, jonka muistelen olleen hämmentävän tiivis elämys, vaikken muista edes missä sen näin. Tampereen Työväenteatterin tuore Ionesco-valinta ”Tuolit” (1951) ei ole kokemus, josta uskoisin muistavani muuta kuin nimensä mukaisen näyttämökuvan. Näytelmä alkaa tuskallisen hitaasti ja päättyy haukottavan hitaasti. Siinä välissä on puolisen tuntia, jossa näyttelijät pääsevät loistamaan. Mutta draamana ”Tuolit” jättää täysin kylmäksi. Etenkin sen lopetus tuntuu liian helpolta teatterileikiltä. Tosin TTT:n valitsema lopetus ei näyttäisi vastaavan Ionescon tekstiä, vaan tekevän siitä jostain syystä synkemmän ja irrottavan alkuteokselle olennaisesta keisarinpalvonnasta.

4. Absurdi draama kulkee pakostakin omissa sfääreissään, omilla ehdoillaan, ja provosoi positiivisesti katsojien ja näyttämön välistä suhdetta. Paitsi ”Tuolit” ei. Se on metateatteria, jonka voi ajatella käsittelevän kaiken esittämisen kuolemaa ja tarpeettomuutta. Mitä pidemmälle näytelmä etenee, sitä enemmän sen kahta hahmoa katsoo näyttelijöinä, jotka ovat kuin ”Kukunorin” peikot hassuja muukalaisia instituution ullakolla. Dialogi on yhtä hassuttelevaa – ja itseensä sulkeutuvaa.

5. Absurdi draama ei periaatteessa ”kerro” mistään, vaan ainoastaan ”resonoi” katsojille tuttujen asioiden kanssa. Kirjallisuudessa ei ole mitään absurdin genreä vastaavaa, joten moisella draamalla on kuitenkin iso merkitys tarinamaailmoista kiinnostuneelle. Absurdi draama on lähempänä narratiivisen esittävyyden nolla-astetta kuin kirjallinen surrealismi tai nonsense. Ja hyvinkin lähellä spekulatiivista fiktiota. Siksi absurdia draamaa rakastan silloinkin kun se on vain komedian ja tragedian fuusioivaa maustetta (esim. Mannerilla) tai kun absurdi draama sulkeutuu omaksi ilmatiiviiksi maailmakseen. Mutta tällaisenaan ”Tuolit” ei vain löydä resonanssia katsojissa eikä merkityksiä minussa. Ei siis ihme, että kuukausi ensi-iltansa jälkeen TTT:n Kellarikatsomoa ei ole saatu edes puolilleen. Näyttelijät antavat kaikkensa ja se vain ei riitä, koska teksti edellyttäisi edes hieman tuoreuttavampaa eli katsojan kannalta valmiiksitulkitumpaa ohjausta.


6. Kaikki standardit eivät kestä aikaa.

perjantai 21. lokakuuta 2022

Jerisjärvi 16.-21.10.

 



Neljäs syyslomamme Jerisjärven maisemissa, tällä kertaa löysimme tyhjenevän Lapin: iso mökkikylä on käytännössä autio, Muoniosta on lopettanut pesulan lisäksi ainoa ravintola ja retkeilyvälinekauppa. Meille autottomille tällaisilla muutoksilla on iso merkitys, jopa pesulan osalta, koska aiemmin Liitto tarjosi petivaatteet ja pyyhkeet, nyt jouduimme tuomaan omamme täysien rinkkojen ja ruokakassien lisäksi. 

Mökkielämän ylellisyys on täällä tietysti ennallaan, ikään kuin saisimme lomaa sekä kodista että mökkioloista sellaisina kuin olemme niihin tottuneet Savossa. Mökkikylän autius vain korostaa sitä... tosin voihan se olla että kaikki muut tyypilliset syyslomalaiset ovat ennemmin lentäneet etelään kuin ajelleet rohnean isoilla autoillaan tänne pohjoiseen missä ruskan ja hiihtokauden välissä liikuttavat vain karun hiljaiset kuusimetsät. Kylän tyhjettyä eivät ne paikalliset hengettäret eli kuukkelitkaan vaivaudu tutkimaan keitä olemme. Jopa revontulet ke-to -yönä olivat niin hölmön haaleat, ettei niillä sytyttäisi eteläisempääkään turistia.

Maisemat  meille kelpaisivat ilman lumikuorrutustakin. Oli tuuria, että kiipesimme Keimiölle jo ensimmäisenä leudon kirkkaana päivänä, koska sen jälkeen sää viileni nollan alle ja lunta saatiin sokeroiva kerros metsiinkin. Tunturille nousu tuntui paljon raskaammalta kuin mitä siitä muisti, mutta S sai yllytettyä lapsetkin jatkamaan nousemista. Puurajan yläpuolella tuuli oli todella arktinen.




Muuta pidempää retkeä emme tehneet tälläkään reissulla. Pallaksen luontokeskus oli suljettu ja sen tunturilla olisi pitänyt sinnitellä viiden tunnin kävely kahden bussivuoron välissä pysyäkseen lämpimänä. Tunturiporon kahvila oli ihme kyllä auki edelleen ja menussa nyt poropurilaista, lohikeittoa ja sienipastaa. 

Mökissä luin hyllytarjonnan sijaan vain tuomiani pokkareita: Wisdom of Psychopaths, Stevensonin erinomainen vuorimatkakuvaus Ranskasta, sekä paras lautapeliaddiktion (Scrabblen) kuvaus, Word Freak. En olisi tullut näitä kotihyllystä poimineeksi ellei juuri tälle matkalle, missä saa unohtaa kaikki pakolliset tekstit ja kirjatyökirjat.


Helposti voisimme vahvistaa tämän talvisen idyllin idyllisyyttä jonain tulevana vuonna: jättämällä kotiin sekä maailmaan kytkevät medialaitteet että kotiin kytkevät lapsiliitännäiset.

Edellinen matkamme 2021 näihin maisemiin oli talvisempi mutta olipa maailmakin toinen, mistä vetäydyimme, ainoastaan pandemian ahdistama:

https://bitteinsaari.blogspot.com/2021/10/tunturimokissa-2021.html



perjantai 14. lokakuuta 2022

Äijäjumppaa treenikansan katveessa

 

"Sitten levätään lankutus-asennossa", käskee ohjaaja. Tai eihän hän käske, vaan neuvoo, mutta neuvomalla ehdottaa ihmistä ylittämään itsensä, suostuttelee unohtamaan ikänsä, ja ehkä vähän vihjaakin ironialla pehmittäen, ettei kuntoilussa ole absoluuttisia rajoja muutoin kuin kullekin liikuntaryhmälle varatun kellonajan kohdalla.

Laiskojen koronavuosien jälkeen rohkaistuin menemään tänä syksynä äijäjumpan sijaan "Miesten treeneihin". Se on kuin äijäjumppaa toiseen potenssiin. Kun vuosina 2013-2020 käymässäni äijäjumpassa olin jatkuvasti nuorimpia osallistujia, niin nyt kaikki liikuntaryhmän osallistujat ovat samaa ikäryhmää. Ero on tällä kertaa siinä, että kaikilla muilla on kunto kuin kaksikymppisillä – ja lisäksi heillä on se sukupuolensa luonnonlahjakkuus pallopeleihin mikä kaltaiseltani kirjalliselta ihmiseltä on aina puuttunut.

 

Periaatteessahan liikuntakursseilla ei ole asteikkoryhmiä, vaan (kuten kurssien ohjaajatkin aina väittävät) jokainen arvioi itse kuntonsa mukaan mitä pystyy tekemään ja kuinka lujaa. Pallopeleissä käytäntö on ihan muuta. Joko hortoilen paikallani kuin reimari aallokossa tai juoksen kaiken aikaa mukana ja alisuoritan sen 40 minuuttia mitä pallopeli kestää. Jo kymmenen minuutin kohdalla olen aivan näännyksissä, mutta pallopelin jälkeen alkaa vielä se varsinainen kuntopiiri. "Lankutuksen jälkeen tehdään kymmenen punnerrusta, sitten seuraava tauko lankkuasennossa ja sitten seuraavat kymmenen punnerrusta", käskee ohjaaja. Jaksan tehdä yhden. Sitten vaihdan naisten punnerruksiin ja huijaan lankutuksessa jännittämällä ruumiin hikisten päkiöiden varaan.

Ensimmäisessä "Miesten treenien" tapaamisessa pelattiin koripalloa. Ehdin juosta mukana vartin verran ennen kuin pallo jysäytti vasemman pikkusormen ruttuun. En ollut koskaan ennen nähnyt omaa sormeani rutussa. Silti mitään ei ilmeisesti murtunut, vaan nivel vain niksahti väärään asentoon. Kuukauden jälkeenkin sormi on arka, mutta toimii siellä missä sitä tarvitaan, näppiksellä. En kuitenkaan uskaltaudu enää koripalloon ja lukemani perusteella jätän lentopallonkin väliin. 

Liikuntakerroikseni jäävät futis ja sähly, paitsi niinä tiistaipäivinä, jolloin on mentävä yhdistysten kokouksiin. Tällä rytmityksellä pääsen treenaamaan sukupuoltani ehkä kerran kuukaudessa. Kunto ei kohene, mutta jokainen lähtö treeneihin kasvattaa jotain itsetuntolihasta – siitäkin huolimatta että epäonnistun säännönmukaisesti pallon saadessani. 

Jos en riko enempää niveliäni niin jatkan ehkä keväänkin tätä tapaa. Mutta liikuntaan kerran kuussa osallistumalla pikemminkin etäännytän itseäni siitä, miten terve haluaisi olla edes omissa silmissään. Useimpina päivinä siirryn vain sängystä aamiaisen kautta olohuoneen sohvalle, avaan läppärin tai kirjan, ja päivän liikunta-ajatus supistuu siihen valintaan, kävisikö lounaalla viiden minuutin kävelyn vai viiden minuutin pyöräilyn päässä. Onneksi vaimo auttaa valinnanteossa.

 

Kun ikäkunto alkaa olla melkoinen mysteeri, mitä viiteryhmää uskoisi omakseen, niin sitä myöten ikä itsessäänkin on isompi ja vastenmielisempi mysteeri. Työikä? Sivistysikä? Menestysikä? Vain vuosikymmenten hidas täyttyminen pakottaa ihmisen tiedostamaan sekä lihansa että ne koukut, joilla kiskotaan teuraaksi treenikansan siunaamiin viiteryhmiin. Itseäni siteeratakseni:

"Saatan paskantaa Imagen tahdissa, mutta kasvan ja kehityn jumppakersantin ohjaamassa eläkeläisryhmässä."



 Aiemmat kirjoitukseni liikutetuista miehistä:

 https://bitteinsaari.blogspot.com/2013/09/aijajumppa-dawn-of-dead.html

https://bitteinsaari.blogspot.com/2018/02/aijajumppaa-aikakuplassa.html

https://bitteinsaari.blogspot.com/2019/02/jumppaus-puuttuu-luovasta-tyosta.html

https://bitteinsaari.blogspot.com/2019/10/aijajumpan-kolme-koulukuntaa.html





tiistai 4. lokakuuta 2022

Yksi painossa, kaksi kohti dedistä (työtilanne)

 

Runokirja Arpapapitar on nyt viimeinkin painokoneessa ja kahden muun kirjan käsikirjoitus aivokoneessa. Painokone kuluttaa paperia ja sähköä, jota pitäisi säästää asiallisiinkin teksteihin, niin kuinka voisi perustella eroottisten fantasiarunojen julkaisemista? Että lukijat pysyvät sentään lämpiminä erotiikkaa lukiessa, jollei peräti kuumina? 

Joku voi tietysti kuumeta jo tuosta Paul Laanen tekemästä kansikuvasta. Eikä vain genrejohteisista syistä. Paul lähetti viisi ehdotusta, jotka olisivat olleet komeita jokainen, mutta tämä yksi oli hänen suosikkinsa ja niin se oli minunkin, niin tyylitietoisesti se noudattaa pulp-fantasian kansikuvia ja niitä mukailevaa D&D-estetiikkaa, jota voinee kutsua viileäksi campiksi. Paulin taide oli minulle tuttua Vaskikirjojen kansista ja pidin tavattomasti juuri siitä, jonka hän teki Neljän miekan tanssiin.


Kansien sisältä löytyvä runokirja onkin sitten toinen juttu. Vaikea on kuvitella millä tavalla keskimääräinen lukija kokee Arpapapittaren runot, koska ne ovat omanlaistaan hybridisodankäyntiä sekä runouden akateemista valtavirtaa että fantasian teinifossiloitumista vastaan. Nysalor-kustantamon Matille olen aika ison tuopin velkaa siitä kärsivällisyydestä ja rohkeudesta, että otti ja piti tämän kirjan vuoden 2022 julkaisuissaan.

Runokirjaksi Arpapapitar on sentään niin tuhti (108 sivua), että jokainen taatusti löytää oman lajimakunsa mukaisia tekstejä. Rakenne, jonka varaan runot ovat vuosien varrella syntyneet, on tarinavetoinen, joten kirjaa voi lukea myös 70 pienoistarinana, joiden genre vaihtelee sadusta scifiin ja korkeafantasiasa arkikummaan. Näin sitä itse analysoisin. Vain yksi ainoa runo on omakohtainen, "Veljeni Leijonankieli", eikä sekään kerro minusta vaan kauan sitten kadonneesta ystävästä.

Painokoneen ohella kaksi muuta käsikirjoitusta pyörii aivokoneessa sekä sen toimintoja laventavalla läppärillä, koska molempien dedis on joulukuun puolivälissä. Toinen on ensi keväänä ilmestyvä novellikokoelma Fantastiset vankilat ja toinen ensi syksynä ilmestyvä tietokirja tietyistä jännityselokuvista. Jossain vaiheessa huomasin, että olin kirjoittanut hämmästyttävän paljon vankiloihin ja vankeuteen liittyviä julkaisemattomia spefi-tarinoita. Kokosin nuo tekstit yhteen, editoin ne tiiviimmiksi, ja kirjoitin kaksi uutta tarinaa vanhojen muistiinpanojen pohjalta. Fantastiset vankilat ei ole paljoakaan paksumpi kuin Arpapapitar, koska novellit ovat pituudeltaan 1-20 sivua, ja siksi sitä tuntui hyvältä tarjota Kulttuurivihkoille, jolla on silmää tällaisten täsmäteosten julkaisemiselle. Edellisestä julkaistusta novellikokoelmastani, Marsin ikävä, onkin kulunut jo 15 vuotta.

Jo ensi vuodelle on tuloillaan myös seuraava näytelmä, Hotelli Hidas Kuolema. Sille on merkitty paikka Tukkateatterin syksyn 2023 ohjelmistoon, enää puuttuu ohjaaja.


Varsinaista taiteilijajournalistin palkkaani vastaan teen ennen vuoden loppua valmiiksi (erinäisten kirja-arvostelujen lisäksi) ainakin kaksi artikkelia. Olen näin hidas, koska ensin minun on luettava niitä kirjoja ja katsottava niitä elokuvia, joista aion kirjoittaa. Osa tänä vuonna ideoiduista artikkeleistani jää tehtäväksi ensi vuonna, yksi artikkelisarja on jo sovittukin, vaikka lähdeaineiston lukeminen alkaa aikaisintaan joulukuussa. Oletan, että palkanmaksajani, Taike, ymmärsi tämän osan kulttuurijournalistin työtapaa keksiessään uuden kategorian taiteilija-apurahoihin vuonna 2019.

Paino- ja aivokoneen jyske pitävät käynnissä syksyn ja maailman viiletessä. Kun palkka ja rahantulo täydellisesti katkeavat vuodenvaihteessa, olisi tehtävä se mielikuvituksen isoin loikka ja keksittävä itsensä uudelleen ihmiseksi X, joka perustelee itselle millä elää ja miksi kirjoittaa. Tai odoteltava sitä seuraavaa apurahaa roolissa Y.