KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2022

"Pakollisesti lapselliset" ilmestyi jo.

LOJP-näytelmäni pyöri 28.5. saakka

Helsingin kirjamessuilla ilmestyi runokirjani Arpapapitar

Scifi-luentoni Hämeenlinnassa 12.11.

Tukholmassa leffafestareilla 17.-19.11.



sunnuntai 27. lokakuuta 2019

Äijäjumpan kolme koulukuntaa

"Eli tehdään oikeasti töitä." Sanoi uusi jumppaohjaaja. Tämä "laitetaan vatsalihakset" -töihin retoriikka on niin keskeinen osa jumppakurssien käskytyskieltä, ettei sitä ota tosissaan ennen kuin tulee kurssiohjaaja, joka tarkoittaa mitä sanoo ja tietää eron normiin sanoessaan "oikeasti töitä".

Jumppaohjaaja vaihtui molempiin 'Äijäjumpaksi' otsikoituihin kursseihini joilla käyn maanantaisin ja perjantaisin. Yhden erinomaisen ohjaajan tilalle vaihtui yksi melko hyvä ja yksi kersantti. Vaihdos mullisti elämäni.

Tuo jumppaohjaajan erinomaisuus oli muodostunut mielessäni salaiseksi esikuvaksi kaikelle opettajuudelle. Monesti olin jo ajatellut, että pystyisipä kirjoituskurssia pitämään kuin jumppakurssia, kepittävien vaatimusten ja porkkanallisten rohkaisujen tasapainossa. Vasta kun ohjaaja vaihtui syysloman aikana, tajusin että jumppauttamisessa voi tosiaan olla kolme erilaista koulukuntaa. Se on kolme kertaa enemmän kuin kirjoituskursseilla.

Äijäjumpan vanha erinomainen (samoin kuin hänen edeltäjänsä) ohjaaja edusti koulukuntaa, jossa tavoitteena on korkea syke. Korvaavista opettajista toinen taas edustaa koulukuntaa, jolle tavoitteena on notkeus ja liikkuvuus. Saa nähdä, kuinka pitkään jaksan käydä sellaisessa venyttelypitoisessa jumpassa.

Sen sijaan korvaavista opettajista toinen, tämä joka vaatii "oikeasti töitä", onkin lihaskunnon asialla. Viime perjantain jumppatunti oli kovin rääkki mitä olen tässä Äijäjumpaksi kutsutussa lajissa kokenut.

Ironista kyllä, juuri vaihdosviikolla Äijäjumpassa sattui se onnettomuus mitä olen kurssiprofiilin vuoksi pitänyt todennäköisenä, että yksi kurssilaisista sai sydänkohtauksen. Vaan sepä tapahtuikin liikkuvuus-koulukunnan tunnilla tehdessä kepeitä olkalihaksen keikauksia eikä suinkaan kovan sykkeen tai rankan lihasponnistuksen yhteydessä.

Lihaskuntoa vaativa ohjaaja on myös tasan ensimmäinen miespuolinen jumppaohjaaja, jonka olen nähnyt. Ensimmäisen kurssitunnin hän aloitti huutamalla ryhmän huomion "OsasTOH!". Eikä se kersanttiasenne tunnu ketään haittaavan. Minuakaan se ei häiritse, erityisemmin, koska olen nähnyt vaihtoehtojen moneuden - ja siksikin, kun vessassa istuessa huomasin sattumalta, miten hesalaisen juppimedian Image-lehdykässä joku naistoimittaja väittää että jumppaaminen on suomalaisten salaisin harrastus epäseksikkyytensä vuoksi. Pih pah, sanoin silloin.

Eipä tiedä tuo hesalainen imagemedia, että suurin osa Suomea lukee heitä vain vessassa, kunhan lihaksikkaampi puoliso on sen sinne jättänyt.

Sama periaate pätee käänteisesti jumpppaamiseen: se mikä on sosiaalisesti marginaalisinta ruumiinsovellusta, voi olla symbolisesti keskeisintä identiteetinrakennusta työkansalaisuuden ja -maskuliinisuuden jälkeisessä maailmassa. Saatan paskantaa Imagen tahdissa, mutta kasvan ja kehityn jumppakersantin ohjaamassa eläkeläisryhmässä.


Äijäjumpam ohjaamisella on pitkät perinteet

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti