KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2024

- 15.3. ja 22.3. käyn Kuopiossa
- toukokuussa osallistumme taas Åconiin
- tietokirjani Eroottinen elokuva ilmestyy syksyllä Oppianilta





lauantai 29. helmikuuta 2020

Usko, toivo, huijaus (näytelmä)

Nykyteatterista puuttuu syvyys. Esitys voidaan keskeyttää viideksi minuutiksi, koska videoprojektorit täytyy uudelleenkäynnistää oikeiden taustakuvien löytämiseksi näyttelijöille. Näin pienestä on kiinni teatterin lumo 2000-luvulla. Esiripun sijaan heilahtaa ensiksi yleisön yhteinen usko, sitten toivo, viimeiseksi huijauksentunto.

Eipä silti, näytelmän nimessäkin on tämä wysiwyg-aikakauden mittainen lupaus: Usko, toivo, huijaus (ensi-ilta 8.2.2020). Lupaus illuusioiden pinnallisuudesta täyttyy ja silti olen tyytymätön. Miksi? Jos jälleen tunnen pettymystä Ryhmäteatterin latteuden äärellä, vika on selvästikin minussa ja ailahtelevassa luottamuksessani ryhmäkokemukseen?

Minun mielestäni vika on sekä teatterissa että draamassa. Nykyteatterista puuttuu syvyys, koska se puuttuu myös nykydraamasta. Yleisön odotetaan haluavan draamalta litistetyn sosiologisen mallinnuksen kodin ja työelämän välille jakautuneesta elämäntavasta, jossa menneisyys varastoidaan kotiin ja unelmia toteutetaan työn avulla. Komedia tapahtuu näiden kahden skenaarion sisällä, tragedia niiden välillä horjuessa.

Mitä syvyyttä nykydraamasta jää puuttumaan on merkitysten pohtiminen, sanan ja teon kiehtovat ristiriidat, kaikki se drama_tisointi_ miltä ilosta murehtiminen tai kauhusta riemuitseminen voisi näyttää lavalla. Kaikki ne psykologiset sävyt, joita mikään muu media ei tuo esille, eikä varsinkaan konsulttielämäntapaa lähellä oleva psykopuhe.

Onkin kaksinverroin turhauttavaa katsoa näytelmää arkipäivän psykokonsultista, puhepetoksen ja mykän itsepetoksen kehästä, kun (Veera Tyhtilän) draamateksti on kohtuuttoman keskinkertainen eikä ohjauskaan tee rohkeita leikkauksia kodin ja perheen välille. Pikemminkin ohjaus lokeroi tilat laveaan näyttämökuvaan, ikään kuin kennostoiksi.

Narsistisen vallanhalun tunnistettavuuteen käytetään vastaavasti vain sitä helpointa aikamme karikatyyriä, konsulttipuheen ammattilaista, ja tämän hahmon analyysiä varten psykiatrin hahmoa, jonka auktoriteetti moraalinvartijana on siteerattu tosielämästä (Hannu Lauerma) aina näytelmän nimeä myöten: Usko, toivo, huijaus (sama nimi kuin Lauerman kirjalla).


Kuva: Ryhmäteatteri, © Mitro Härkönen


Viimeksi olin Ryhmäteatterissa joskus kymmenisen vuotta sitten ja lähdin kesken pois, koska poliittiseksi tarkoitetun näytelmän (Euroopan taivaan alla) esitystapa oli niin lapsellisen tendenssimäinen. Lähes samaa voisi sanoa tästä Ryhmiksen Usko jne -näytelmästä. Yleisön kyky sulattaa tragediaa aliarvioidaan ja tuloksena on jotakuinkin ennalta arvattava huijaustarina vailla dramaturgista kunnianhimoa.

Hämmästyttävintä on se, miten vähän näytelmä pureutuu sosiaalisen median ja teatteritilan samankaltaisuuteen virtuaalisena unimaailmana, kun kerrankin tilaisuus olisi manipuloinnin ammattimaisuutta käsiteltäessä.

Ainoastaan se elokuvamainen loppukäänne, jolla perheen vanhempiin kohdistunut laillinen manipulointi ja 14-vuotiaaseen tyttäreen kohdistuva laiton manipulointi tuodaan juonenkulkuina yhteen, on riittävä syy sanoa tätä Ryhmiksen esitystä näytelmäksi eikä pelkäksi moraliteetiksi.

Tragedian elementeillä pelattaessa ei tuloksena ole väistämättä tragediaa, kuten yleisö kohtuullisesti odottaa. Kiinnostavin hahmo, narsistinen konsultti, ei saa Ryhmiksen esityksessä mitään lopputulkintaa tilanteestaan, eikä keskipisteessä olleen perheenkään yhteistä tilaa vaivauduta pohtimaan loppukohtauksissa. Perinteisessä tragediassa seurauksille omistetaan kolmannes näytelmän ajasta, nykypäivänä ei edes kymmenystä. Halvalla menee, mutta menköön, laskevat laitosteatterit. Jos yleisö hirnuu komedisten kohtausten äärellä, ei tragedisia elementtejä tarvita kuin klikkitärpeiksi ajankohtaisuuteen.

Näyttelijäntyö kompensoi mitä voi. Santtu Karvosen esittämä konsultti on pelottavan nopeareaktioinen, juuri ylivoimaisuudessaan uskottava psykopaatti (kuten näytelmän ohjelmalehti hahmon luokittelee). Samoin Minna Suurosen tulkitsema äitihahmo on likimai uskottava pudokashahmo joutuessaan eniten venymään järjettömän unelman ja entisen työelämän välillä.

"Likimai"-vaikutelma on se ärsyttävin osa tämän näytelmän katsomista. Muutoksen nopeus äidissä on nimittäin se eniten selityksiä, etenkin DRAAMAllisia selityksiä vaille jäävä osa näytelmää, mutta siitä syyt kaatuvat käsikirjoitukselle. Kohtaukset on ohjattu erittäin lyhyiksi ja niiden välissä lokeroidut näyttämöt liukuvat eestaas katsojien mielenkiinnon ylläpitämiseksi. Tällaisella huvipuistomaisella efektillä laitosteatterit yrittävät kilpailla elokuvien ja digimedian kiihtyvän rytmityksen kanssa, kun draaman omiin jännitteisiin ei enää luoteta. Ryhmäteattereiden sijaan voisi puhua Rytmiteattereista.

Saa siis mennä taas vuosikymmen ennen seuraavaa iltaa Ryhmäteatterissa. Ehkä siihen mennessä tämä teatteri on taas kiinnostuneempi omasta taiteestaan kuin telkkaritasoisista osoitelmista.

keskiviikko 26. helmikuuta 2020

Rakkautta koronan aikaan

Taas se on todettava: lomassa parasta on hallittu katoaminen julkisen elämän horisonteista. Ensin omasta kaupungistaan, sitten muiden kaupungeista joko vetäytymällä metropolin anonyymeille sivukaduille tai kävelemällä paikallisbussin pysäkiltä metsään. Kännykkä ja netti ovat muuttaneet 'hallitun' katoamisen luonnetta, mutta edelleenkin pienet siirtymät kasvattavat merkitystä itsensä personointiin eli eristämiseen. Jopa sekin että voi jättää mökkiin laitteet ja kävellä alas pimentyneen rannan uumeniin, sytyttämään saunaa kepeillä ja taidolla.

Lähimmän läheisen kanssa jaettuna tämä eristäytyminen tuntuu vieläkin syvemmältä, todistetummalta. Emme ole kahteentoista vuoteen viettäneet tällaisia talvi-iltoja kahden.

Näin jättiläiset loittonevat. Kolmisenttinen hanki näyttää kolme kuukautta paksulta. Tähti paljastetaan etäiseksi auringoksi. Rakkautta koronan aikaan.

Ja kun sitten pakkanen kovenee ja päivä kirkastuu juuri niin kuin aina mökille sulkeutuessamme, tämän omituisen talven ajattomuuteen kuuluu, että muu maailma verkottaa itseään vinhaa vauhtia, anonyymeillä tautikontakteilla joissa tiedekään ei pysy perässä. Lapsen olemme jo lähettäneet toiseen metsämökkiin etelämmäksi, aivan kuin olisimme vaistomaisesti varautuneet Kiinasta leviävään, turismismiksi nimettävään pandemiaan.

Eikä milloinkaan muulloin ole turvamme tuntunut niin hauraalta tuossa hirsimökin hämärässä, jossa voisimme kosketella enemmän toistemme kuin omia kasvojamme terveen minämme muistaaksemme.

Sillä edessä on hallittu paluu maailmaan, kävelyn ja keinoliikennekeinojen tahditus. Kuin kipeä toisinto joululta, ilman valmistelevia diagnooseja, ilman muuta kestävää iloa kuin että muutaman läpivalaistun päivän saimme olla poissa turismismin joukkotaudinkuvasta. Tästä uuden ajan noituudesta.

Kuopion torille pystytetty viruksenpelätin?

Iltajuna on aivan täysi. Vähemmästäkin katoaisi suhteellisuuden- eli numerotaju mökkipäivien jälkeen. Selaavatko nämä kaikki samaan allergiahyttiin ahtautuneet ihmiset SAMOJA tautiuutisia? Mitä taudille jää silloin tehtävää? Miksi konduktööri ei opasta yläkerrassa yskivää ihmistä puhelinkoppieriöön? Eikö hänen pitäisi käyttää trikooderiaan korvalämpöjen keilaamiseen?

Meitä on moneen junaan vain siksi, että meitä on moneen junaan. Ehkä nämä ihmiset uhmaavat tartuntaennusteita osoittaakseen liikkuvansa maailmaa verkottavia malleja nopeammin, viimeisinä yksilöinä? Ehkä juna tuntuu heistä varmimmalta paikalta missä valtion on pakko ottaa meistä massoista vastuu?

Enpä muista milloin olisin viimeksi näin kaivannut toiseen junaan noussutta lähimmäistäni kuin viimeistä todistetta menneisyydestä tulevaan jatkuville raiteille.



perjantai 21. helmikuuta 2020

Tahto (näytelmä)


2000-luvun suomalainen draama on kuin musikaali ilman musiikkia, jokainen repliikki kommenttina oman tai toisen hahmon habituksesta. Tunnepitoisimmat kohtaukset kommentoidaan tarkoilla ajoilla ja paikoilla, aivan kuin realismi itsessään olisi joko suuren patetian tai suuren vitsin aihe. Tällainen tyylilaji ei miellytä itseäni lainkaan ja on yleensä riittävä syy vältellä laitosteattereita, joissa nykydraama vedetään juuri tässä kuivamusikaalin hengessä.

Mutta Kuopiossa käydessä tulin valinneeksi tuoreen urheiludraaman "Tahto" (ensi-ilta 3.2.2020). Esitys todisti että kuivamusikaalin tyylin voi sopivan aiheen (=huippu-urheilun) yhteydessä hioa niin tehokkaaksi, että kaltaiseni henkilödraaman nestorikin seuraa esitystä henkeä pidätellen - edes muistamatta miten inhoaa näytelmän aihetta (etenkin sinivalkoista huippu-urheilua).

Hiihtäjälegendan elämäntarinaa rakentaessaan Kuopion kaupunginteatterin "Tahto" kierrättää kaikki kliseet mitä suomalaiseen hiihtomenestykseen on liitetty, aina talvisodan sankarisauvojia myöten. Viiden minuutin välein näyttämötilaan putoaa, vyöryy, hulmahtaa tai kohoaa jokin teatteritemppu jolla korostetaan huippu-urheilua kansakunnan LIIKKEENÄ. Nämä temppuilut olisivat sietämättömiä, jollei pääosaan kiinnitetty Sari Harju vetäisi omaa osuuttaan akrobaattisen itsevarmasti ja antaisi vaikutelmaa että hänen hahmonsa, 'Aikku' Saarinen, pysyy tämän kansallisen hullutuksen yläpuolella kuin luonnonvoima.

Legenda itse eli sauvaurheilija Aino-Kaisa Saarinen nähdään näytelmän alussa ja lopussa videolla puhumassa "tahdon" ja "itsensä toteuttamisen" tärkeydestä. Tällä paatoksella korostetaan hyvän luonnonlahjakkuuden ja pahan diivaurheilijan (näytelmässä nimetyn Virpi Kuitusen) vastakkainasettelua tarinan sisällä. Välillä kahdeksan näyttelijää kajauttaa Maamme-laulun, senkin täysin vailla ironiaa, jotta muistettaisiin miten korkeissa sfääreissä kaikki kerrottu on tapahtunut.

Tällaista pakkopatetiaa ja sinivalkoista jättilakanaa väistellessä tulee ikävä jopa juhahurmemaista vaihtoehtoa kansanteatterille. Ja erityisen ikävä tulee sitä draamaa draaman vuoksi, sävyjä kontrastien hyväksi, runoutta yksityiskohdissa.

Sillä ihmissuhteidenkaan sävyjä ei tällaisen kuivamusikaalin tyyli, tietenkään, anna aikaa kypsytellä. Tällaisen tyylilajin ohjauksessa nokkeluus periytyy vahvasta fyysisen teatterin tajusta ja sen soveltamisesta tilanteittain: miten paksu treeniköysi ilmaiseekin äkkiä synnytyspolttojen ahdistusta tai miten pahimpien kilpakumppanien dialogi pyörähtelee selkämyksistään neulottujen takkien varassa. Kaiken tolkuttoman lavastevyöryn keskeltä ohjaajan joukkuenäkemys tuntuu sittenkin niin vahvana, että Heidi Räsäseltä olen aiheesta riippumatta halukas näkemään lisää ohjaustöitä.

Noin muuten olisi toki kiva jos löytyisi muitakin aihepiirejä kuin urheilu tai rokkitähteys (=urheiludraaman loppuvisio) missä vahvat naisroolit pääsevät loistamaan..

keskiviikko 19. helmikuuta 2020

Neljän miekan tanssi ilmestynyt


Samaan aikaan viidakossa:

●  Neljän miekan tanssi on tullut nyt painosta ja sitä voi ostaa kohtuulliseen hintaan esimerkiksi Holvista. Kuten Paul Laanen julmankomeasta kansikuvasta voi päätellä, romaani on omiaan sekä kauhupitoisista maailmoista että miekkafantasioista pitäville. Yli vuosikymmenen tekeillä ollut romaani oli tarkoitettu balladin tiiviydellä eteneväksi tarinaksi Odius Jumalansurmasta, mutta miekkaleski Adelan osuus kasvoi sitä tukevaksi juonekseen - voidakseni kertoa tarkemmin nelintaisteluista ja Odiuksen kasvatuksesta hovikelpoiseksi taistelijaksi. Itse sanoisinkin kirjan tunnelmaa ennemmin sentimentaalisen ironiseksi kuin ironisen romanttiseksi. Lukuvinkiksi voi antaa, että Adelan ja Odiuksen välinen kasvatusromanssi perustuu nurinkääntöön eräästä suosikkielokuvastani. Lupaan tarjota ison tuopin sille, joka ensimmäisenä tunnistaa mikä elokuva on kyseessä...

● Neljän miekan tanssia esittelen ainakin 18.5. Metso-kirjaston Valokeilassa-estradilla. Varmaan vuoden aikana muuallakin.

● Myös esseeteokseni Suomalainen syykirja on menossa pian painoon. Sen julkistustilaisuus on 2.4. Helsingissä (ravintola Oivassa) yhdessä Kulttuurivihkojen muiden uutuusteosten kanssa.

● Syksyllä ilmestyy tämän vuoden kolmas kirjani, spefi-kirjoitusopas, jonka virallinen nimi on vielä työn alla.


maanantai 17. helmikuuta 2020

Mitä esikoisilta kehtaa kysyä? (kirjallisuus)


Puin puuhapete-haalarit ylle ja lähdin kirjafestareille. Tänä vuonna (15.2.2020) EKF:n teemana oli ÄÄNI, minkä vuoksi esikoiskirjailija-paneelissa oli tarkoitus keskustella siitä esikoisuuden kiteyttävästä myytistä tai kliseestä, "oman äänen" esille tuomisesta kirjalliselle kentälle. Paneelin vetäjäksi lupauduttua ja kolmen panelistin kirjoja lukiessa mieleen nousi kuitenkin epäilys, mitä näiltä debytanteilta kehtaa kysyä kuulostamatta kliseen sementoijalta. Onko esikoisteoksista pakko löytää jokin erityisen oma sävy, tyyli tai muotoratkaisu, jotta edes tekijä itse voisi väittää sitä jälkiviisaasti "omaksi äänekseen"?

Käytännössähän se riittää, onneksi edelleen, että kirja on riittävän hyvä taiteessaan, jotta se tulee kustannetuksi, olipa kyse uran esikoisesta tai viimeisestä käsikirjoituksesta. Niinpä esikoiskirjailijoita voi haastaa itsetutkiskeluun ja vähän keskinäiseen vertailuunkin vain sen perusteella, minkä verran he arvelevat alkuperäisen idean säilyneen läpi editointien ja minkä verran fiktion lumous on viekoitellut heitä mukanaan.

EKF:n esikoispaneeli veti Werstaan auditorioon täyteen väkeä, eikä ihme, koska lavalle saatiin viime vuoden näkyvimpiä debytantteja: Onnenkissan feminismillä herätellyt Aino Vähäpesola, koulukiusaamisesta ahdistavan tarkan raporttiromaanin laatinut Antti Rönkä, sekä filosofisella metaaromaanilla lukijoita myllertänyt Jussi P. Laitinen. Lukemani perusteella heidän esikoisilleen yhteistä on räväkkä rehellisyyden vaatimus ja kaksoiselämän kritiikki, joka kohdistuu erityisesti yliopistoinstituutioon. Ja vaikka kaikkia näitä kolmea on yleisesti kehuttu "varmaotteisuudesta" tyylin suhteen, niin ovat ne myös poikkeuksellisen itsevarmasti rajattuja sisällöltään, täsmäkirjoja sanan parhaassa mutta myös kuivakkaimmassa merkityksessä.

Tyypillisiä meidän aikamme nuorehkoja kirjailijoita he ovat siinä hyvässä ja pahassa taustaominaisuudessa, että kaikilla kirjoista näkyy akateeminen koulutus. Kirjallisuustieteen opetuksia he ovat kuitenkin vastustaneet, etenkin Vähäpesola vaatiessaan esseeromaanillaan nykypäivän lukuasennoista lähtevää tulkintaa Edith Södergranin kaltaisten ELÄVIEN KLASSIKKOJEN kohdalla. Viime vuosina lukemieni "naiskirjailijat joilla ratsastan öisin mediamaineeseen" -teosten joukossa Vähäpesolan teos on se ainoa, jossa klassikko sulautuu osaksi kirjoittajan omaa ääntä ja nykyhetken missiota.

Paneelijuttelun perusteella Vähäpesolalle, Röngälle ja Laitiselle yhteistä on se, että fiktion perinteiset vapaudet (kertojaäänten ja aikatasojen vaihtelu) eivät heitä kovinkaan kiinnosta omassa kirjoittamisessaan. Fiktio tuntui merkitsevän heille pikemminkin välitöntä uskoa oman ERITYIStarinan tärkeyteen ja omakohtaisuuteen. Autiofiktio ideana ja käsitteenä inhotti heitä (tai ainakin Vähäpesolaa ja Rönkää, Laitista se lähinnä huvitti), mutta niin vain autofiktio alkaa olla nykyään synonyymi fiktiolle: vain raja (fiktion ja "toden") itsessään on jännittävä, ei mielikuvituksen fantsuilevat polut rajan tuolla puolen.


J.P. Laitinen ja J. Joutsijärvi myivät kirjoja
Noin muutoin Elävän Kirjallisuuden Festivaali tuntuu vuosi vuodelta vähemmän elävältä. Yleisöä tulee kyllä kuuntelemaan auditorioon nimekkäitä vieraita, mutta yläkerran saleissa on hiljaisempaa ja myyntipöytiäkin on selvästi vähemmän. Sääliksi kävi esimerkiksi Aviadoria, joka oli Tampereelle saakka tuonut näytille ison valikoiman teoksiaan.

Nyt kun keväällä ei ole mitään muuta isoa kirjallisuustapahtumaa, luulisi EKF:n vetävän väkeä kuin keidas erämaassa. Tapahtuman heikko mainonta ja hiljeneminen johtunee ehkä osittain siitä, että tapahtuman järjestely on nykyään yksin ainejärjestön harteilla, kun tapahtuman perinnöstä vastannut yhdistys lopetti toimintansa. Laajempi syy kirjallisuustapahtuman vähälle suosiolle on kirjallisen kulttuurin kutistuminen odotuksiin tähtivieraiden tähtiesiintymisistä. Itsekritiikin voisi kohdistaa meihin pöydänpitäjiinkin ja ohjelman avustajiin, ettemme saa osaltamme vedettyä enempää kuulijoita, kun lava olisi vapaa mihin tahansa mikä lukijakuntaa saattaisi kiinnostaa. Siis mikä?


Runoilijat esiintyivät EKF:lla lähinnä toisilleen...




keskiviikko 5. helmikuuta 2020

Penaa lukiessa (jokaisella oma knausgårdinsa)

Influenssan karseaa jälkitautia potiessa eli aamuöitä valvoessa suurin lohtuni on ollut Saarikosken viimeisin toimitettu päiväkirjateos, Pohjois-Haagan ja Keravan päiväkirjat (2019). Kirjahan on yhtä sairaskertomusta, jossa kertojanääni velloo traagisen elämänsä syövereissä liittäen jokaisen vastoinkäymisen kohtaloonsa, jolle alkoholismi antaa päivittäisen rytmin ja julkimuodon. Tällaista tekstiä ahmiessa asettuvat oma onneton asiaintila ja etenkin VANHENEMISTA koskevat huolet aivan toisenlaisiin mittasuhteisiin. Päiväkirjoja laatiessa Saarikoski on sentään vasta 37-vuotias ja uransa huipulla, ja silti vakuuttunut kaiken turhuudesta.

Vasta kirjan hotkaistuani tajusin, että jokaisella lukevaa elämäntapaa potevalla ihmisellä on nykyään oma knausgårdinsa, vaikka kuinka tulisi nälvineeksi muiden tarvetta tällaiseen tirkistelyproosaan. Nyt minunkin on välttämätöntä etsiä lisää samaa korkeahenkistä sosiopornoa: Juomarin päiväkirjat (1999),  Toipilaan päiväkirjat (2001), ja Suomentajan päiväkirjat (2012).

Saarikosken nuoruuden päiväkirjoja luin aikoinaan niiden skandaaliaineksen vuoksi, mutta tietysti niissä on muutakin viehätystä, sitä samaa kuin näissä loppuhämärän vuosiin osuvissa, julkisuudelle suunnatuissa päiväkirjoissa. Ne avaavat sellaisia hetkiä ihmisen elämässä, jotka ovat periaatteessa liian irrallisia proosaksi, ja kuitenkin muodostavat lukijan edessä juonellisen ketjun. Lisäksi, kuten Knausgårdin kohdalla on useaan kertaan todettu, päiväkirjamainen ilmaisu on oikein hallittuna eli karsittuna sellaista tyylitaituruutta joka on yhtä aikaa lähinnä kirjoittavan lukijan omaa elämää ja kuitenkin hieman sen yläpuolella. 

Ja bonuksena on se nautinto mitä minkään muun proosan yhteydessä ei voisi yhtä helposti itselleen sallia: selailevan lukemisen välitön mielihyvä, kun voi loikkia ylitse loputtoman toisteisia valituksia ja vatvomuksia kirjailijan parisuhteista ja hypätä suoraan kohtauksiin, missä vetäistään muutama viinipullo ennen kuin lähdetään Kalevi Sorsan illalliselle tai örveltämään Hannu Salaman kanssa kustantajan infotilaisuuteen.

Pohjois-Haagan ja Keravan päiväkirjat on tietysti erityisen karmeaa luettavaa alkoholismin kuvauksena, jopa siinä määrin, että vuoden 1999 rinnakkaisteosta lukematta sille voisi nimetä Suomen Mestaruuden kyseenalaisessa lajityypissään. Ja olen sentään lukenut tätä lajityyppiä melkoisen määrän, muun muassa sitä esseetä varten, joka vanhasta artikkelista muokattuna ja päivitettynä ilmestyy Suomalaisessa syykirjassa.

Saarikosken tapaiset tunnustustarinat osoittavat, että alkoholismi on oire jostain erityisestä yksinäisyyden lajista ja sikälikin rinnasteinen muille addiktion muodoille, joita sairauksiksi nimetään, jottei tarvitsisi tehdä ruumiinavausta koko kansalliselle kulttuurille. Jollei olisi elämänsä aikana nähnyt niin monenlaisia alkoholisteja, niin sitä helposti kuvittelisi, että kyse onkin tosiaan vain sairaudesta.

Muutamissa kohdissa päiväkirjaa, niissä missä hän pahan delirium-jakson tai kuvittelemansa terveyspäivän yhteydessä on (suhteellisen) selvin päin, Saarikoski väläyttää kuin huomaamatta jotain olennaista tuosta itsensä hukkaamisen matalimmasta olotilasta: "Vaikea puhua kun on niin selvä että tuntee oman naamansa liikkeet koko ajan." Näissä kohdissa tulee hetken aikaa kirkkaasti esille, miten elämän julkipuoli pakottaa ihmistä monimutkaiseen roolikäytökseen jossa on oltava tietoinen ettei ole liiaksi tietoinen siitä mitä pitää omana itsenään; koko se tolkuton "minä muille minän kannalta niin kuin kuvittelen muiden sitä odottavan" -identiteettipeli jota psykologit niin rakastavat ettei heidän uhreillaan ole mitään toivoa. Ja että alkoholismi on joillekin helpoin tapa self handicapping -varikkoelämään tämän julkisuuspaineen alaisuudessa. Tai kuten Saarikoski sanoo: "Kun tämänkin vuosisadan asiat kerran huudetaan katoilta, kuka voi olla häpeämättä. -- Yöllä näkee paljon kauemmaksi kuin päivällä."

Oikeastaan ainoa yllätys tässä kirjassa oli sen toimittajan, Tommi Liimatan, jälkipuhe. Se on erinomaisen tarkasti tehtäväänsä erittelevä ja suhteuttaa teoksen niin analyyttisesti Saarikosken muuhun julkaisevaan elämään, että sitä voisi käyttää esimerkkinä tietokirjoittamisen kursseilla. Vain etäältä Liimatan ylituotteliaisuutta seuranneena en osannut arvata, että hänellä voi olla näin vahva tutkijanote tekemisiinsä, ainoana sormenjälkenään ehkä tuo humoristinen otsikkovalinta (että juuri POHJOIS-Haaga). Tämän jälkeen lienee pakko etsiä käsiinsä myös se Liimatan toimittama Ennala-kirja.



Edit: Juomarin päiväkirjat löytyivät kirjastosta helposti, mutta onpa se hyvin erilainen autofiktioksi kuin tuo 1972-75 päiväkirja. Vielä 1960-luvulla Saarikoski vyöryttää merkintöjään vapaasti uskoen ilmeisesti tuottavansa assosiaatioilla erityistä kirjallista ilmaisua joka toimisi sellaisenaankin julkaistavaksi. Teksti on varmaan ollut hyvää materiaalia runoihin ja vyöryttely tekniikan ylläpidolle, mutta enemmän pidän siitä kirkkaan päälauseen Saarikoskesta, missä soi sama suvereenius kuin aikalaisessaan Veijo Meressä. Tai Saarikosken myöhäiseksi jääneissä näytelmissä.

Se omituisin puoli Saarikosken autofiktiota on hänen poliittinen kirjoittelunsa, päiväkirjojen ajatukseltaan löysin osasto, analyysiltään milloin lapsellista milloin snobbailevaa. Kulttuurivasemmiston vahva perinne välittyy paremmin rivien välistä, aikakausien huima ero sellaiseen maailmaan jossa Saarikoski & Salama & Saijonmaa toimivat yhtä paljon toisiaan vastaan kuin täydentäen.

Otsikkoon somisteltu identiteetti "juomari" on tarkkamainen valhe, koristeltu kuva kuuskytlukulaisista, joiden boheemius oli mukamas kohdettaan etsivää protestia. Mutta Suomen osalta kai pitäisi puhua ennemmin alkoholikulttuurin suvaitsemista juopoista ja humaltumiskulttuurin yllyttämistä juopoista. Saarikosken kaltaiset etuoikeutetut juopot saivat (ja saavat) edelleen jatkaa loputtomiin valitushelkavirsiään, kunhan osasivat luovia analyysissään ryhmien välissä. Pauli Pylkkö on kuvaillut tätä beat-kirjailijoilta mallia hakenutta boheemipopulismia osana kulttuurivasemmiston nykypäivään kantavaa "liikettä" (jopa "credoa"):

Suomessa narrin kansansuosio voi tuskin nousta kovin korkealle, ellei irvailevien temppujen pinnan alta pilkistä yhteisöä ja tunnustusta kaipaavan esiintyjän ahdistus ja surumielisyyys, mihin tunnustusta jakava yleisö osaa eläytyä. (Kielikuva ja mielikuva, 2015)

Tästä "pehmokommunistista" ja "sensaatiosatyyristä" on hyvinkin lyhyt matka Vesa-Matti Loirin kaltaiseen pelleen, joka niin ikään eläytyy suurimpaan ahdistuneen narrin rooliinsa esittäessään itseään EU-eurooppalaisuutta pelästyneille enemmistökansalaisille.