Ice Tower (elokuva)

 

Noh, onhan se spefiä... mutta jos olisin tiennyt miten maalailevan hidas ja artsy tämä ranskalainen Ice Tower (2025) oikein on, niin olisin jättänyt elokuvan näkemättä. 

Tiedän kyllä, että tilaisuus tällaisen elokuvan näkemiseen teatterissa on etuoikeus. Kuvien värimaailmalla luotu tunnelma on tällaisessa aikuisten satufantasiassa siinä määrin omaa luokkaansa valkokankaalla, että Ice Tower'ia voi pitää vanhan elokuvakulttuurin aaveena tai jättiläisenä, jonka saaminen Suomeen saakka teatterikierrokselle on ylellistä.

Toki arvasin, mitä suurin piirtein oli odotettavissa, koska olen nähnyt ohjaaja Lucile Hadžihalilovićin edelliset menestykset Evolution (2015) ja Earwig (2021). Myös Innocence-elokuvaa (2004) muistan yrittäneeni katsoa, mutta sen hitaus ja tarinattomuus olivat liikaa...

Satufantasiana Ice Tower on ajaton ja paikaton ja kulttuurirajatkin ylittävä, vaikka se on sijoitettu hyvinkin tarkalleen 1970-luvun alun alppiiniseen Ranskaan. Hienointa elokuvassa on se, että sen värimaailma ja elokuva elokuvassa -jaksot voisivat nekin olla 1970-luvun filmiä. Värimaailma muistuttaa kylläkin enemmän neuvostoliittolaisten satufilmien kylmää sinivihreää kuin mitään technicolorin näköistäkään.

Tarinan realismiastetta pohjustetaan taitavasti ja siihen sisältyy pieni kohtaus, jossa päähenkilön kaatuminen ja hetkellinen taintuminen voisi olla merkki siitäkin, että kaikki seuraavaksi nähtävä on toivekuvitelmaa. Orvon Jeannen lähtö kotiseudultaan vuorten keskeltä avaa hyvin hitaasti odotuksia sille, milloin satu muuttuu realistiseksi tarinaksi. Eikä tätä siirtymää koskaan todella tapahdu. Jeannen yksinäisyys pitää yllä lievää kauhun ja yhtä lievää ihmetyksen tuntua. Pitää ja pitkittää...

Lähiten Jeannen 70-lukulainen tarina – vaikka elokuvan tyylilaji on ihan muuta – tuo mieleen Vardan Vagabondin (eli Kuin taivaan lintu, 1985), mutta myös ne elokuvan taikamaailmalla identiteettiä prismoittavat metafilmit, joissa päähenkilö ujuttautuu rooli roolilta syvemmälle päiväunelmaan, jota muut tuottavat. Näitä tällaisia metafilmejä on tehty niin Euroopassa kuin Hollywoodissa.

Tässä elokuvassa tuotetun päiväunelman keskipisteessä säteilee ranskalaisen elokuvamaailman todellinen kuningatar Marion Cotillard. Roolipeli filmitähden ja ihailevan teinin välillä tuo mieleen kyllä monia muitakin elokuvia, mutta niitä tämä Ice Tower ei onneksi muistuta kuin Jeannen vilpittömän luonteen korostamisella. Jeannelle viileän jumalainen filmitähti on ensisijaisesti lumikuningatar ja tietynlainen äidin korvike, kuten tarinassa vähitellen paljastuu.

Silti elokuvaa katsoessa toivoisi, että tutun sadun sovituksessa pilkottaisi jotain sen kulttuurisesta perimästä  – onhan se bosnialaistaustaisen ohjaajan ranskalainen sovitus tanskalaisen kirjailijan taidesadusta, nimettynä kansainväliseen levitykseen raflaavasti Ice Tower. 

Allegorianakin Ice Tower  on aivan silkkaa kuvapintaa ja pelkistetyintä tarinaa, jolle syvempien merkitysten tarjoaminen on turhaa ja harhaanjohtavaa. Kaikki mitä keksii sanottavaa alkuperäisestä H.C. Andersenin sadusta pätee myös Ice Toweriin. 

Lumikuningattaren kuolettava kauneus tosin dramatisoidaan tarinan huipennuksessa tavalla, joka on tylsän psykologisoiva ja jota voisi pitää asenteellisena 2000-luvun elokuvaksi, aivan kuin tuottaja olisi siepannut ohjakset ja lisännyt amerikkalaishenkisen selityksen lumikuningattaren ja Jeannen suhteelle. Mutta mitään uutta kontekstia se ei kaikelle edellä nähdylle kuitenkaan avaa, etenkään tarinan aikaan ja paikkaan nähden.

Aamulla päivän ohjelmaa harkitessa oli vaihtoehtona mennä katsomaan Almodovarin uusinta tai Ice Tower. Arvelin, että mahdollisuus osua tekotaiteellisesti unettavaan kaksituntiseen on suurempi Almodovarin kohdalla. Unettavaksi osoittautui tämäkin valinta, mutta varmasti silti elokuvana erityisemmäksi ja muistettavammaksi kuin mikään mitä Almodovar on tehnyt 2000-luvulla.

 

 

 

Luettua ja kuunneltua kirjallisuutta (joulu-tammikuu)

 

Milloin olen viimeksi lukenut todella hyvän spefi-kirjan? Tietokirjat erottuvat edukseen genrenkin puolesta, Simulaatioteoria ja A City on Mars, mutta viime vuoden kaunospefi ei jättänyt taaskaan positiivisia muistijälkiä, jos muutenkaan mitään jälkiä.

 

Isoimmin odotettu spefi-teos viime vuodelta, Ken Liun ensimmäinen scifi-romaani All That We See Or Seem (2025), oli myös viime vuoden isoin genrepettymys, aivan kammottavan löysää YA-juonittelua digitarkkailun ja some-manian takahuoneissa. Kirjan toimintakohtaukset ovat niin hätäisiä ja hölmöjä, että niiden varassa voisi perustaa genren oman Razzie-palkinnon. Scifististen mediakeksintöjen osuus kirjassa on kyllä erittäin kekseliästä ja asiantuntemukselle perustuvaa kuvitelmaa parhaimmillaan, ihan katu-uskottavaa kyberpunkkia, mutta henkilöhahmot ja juoni ovat niin puisevat, että kirja on lähes lukukelvoton; hulluinta on se, että kirjan pitäisi aloittaa uusi sarja päähenkilönsä varassa. Eipä ole tämän jälkeen tarvetta lukea Liun fantasiateoksiakaan... 

Yli vuosikymmenen Liu on edustanut lupaavinta mitä scifi-novellistiikassa on nähty, mutta seuraavaan, jo 2026 ilmestyvään kokoelmaan on nyt kiinnostus pakkasen puolella.

Viikko sitten kävin ainoalla varsinaisella joululomalla eli päiväristeilyllä Tukholmaan. Tällaisella matkalla läppärillä voi avata vanhoja tekstitiedostoja pitkään pysähtyneistä kirjaprojekteista ja saada hieman niitäkin eteenpäin. Mutta matkalukeminen osoittautui onnekkaaksi valinnaksi sekin, Hal LaCroix'n sukupolvialusromaani Here and Beyond (2025). Pimeällä merellä keikkuva laiva on juuri sopiva paikka lukea asiallisen klastrofobista kuvausta sukupolvialuksesta, ja LaCroix on keksinyt tästä poliittisiksi allegorioiksi kuivuneesta alalajista yllättäviä uusia ideoita juurikin itse aluksen perusteella. Sukupolvittain vaihtuvat päähenkilöt ovat tällaisissa tarinoissa se väistämätön heikkous, mutta näkökulmahahmoja tiukasti rajaamalla LaCroix saa 600 avaruuspioneerin maailman pysymään erittäin seurattavana, ja viivyttelemään riittävästi muutaman mysteerin paljastamista.

Tukholmassa sf-bokhandelin hyllyjä katsellessa osui silmiin kaksi muutakin tuoreehkoa sukupolvialus-romaania. Kolme teosta riittää tekemään ilmiön näin pienessä alalajissa – tai se, että nimekäs sf-kirjailija (Peter F. Hamilton) tekee ensimmäisen YA-sarjansa (2021–) juuri sukupolvialustarinaksi.

 

Öisin olen lukenut kahta kovan scifin novellikokoelmaa, mutta ne ovat olleet molemmat verraten tylsää tarinapuffettia; ylipäänsä antologioissa tuntuu olevan vain 1-2 todella hyvää tarinaa. Siinäkö Clarken neljäs laki?

Tuossa Carbide Tipped Pens -kirjan (2014) esipuheessa toimittajat kehuvat kirjailijaryhmäänsä, (sama nimi kuin antologialla) jonka jäsenyys velvoitti kirjoittajia tarjoamaan toistuvasti (olisiko ollut peräti 3 kk välein) spefi-lehdille laadukkaita kovan scifin tarinoita tätä alalajia ylläpitääkseen. Mutta edes tiede ei ole kokoelman novelleissa omaperäisesti sovellettu, paitsi kirjan avaavassa Daniel H. Wilsonin tarinassa "The Blue Afternoon That Lasted Forever", jossa maailmanloppu tapahtuu hyytävän simppelillä kosmologisella yllätyksellä. No, lyhyitä kirjan novellit sentään ovat. Siitä kurinalaisuudesta kiitos ja hyvästi.

Viime vuonna ostetuista spefi-teoksista on muutama yhä lukemattakin, niin kuin edellisiltäkin vuosilta juu, mutta vuotta 2026 tähyilee silti jotain... 'tuoreempaa' odotellen, olisiko jotain parempaa horisontissa. Ei ainakaan tutuilta ja varmoiksi uskotuilta kirjailijoilta. 

Noiden antologioiden jälkeen vaihdoin yölukemiseksi Stephen Kingin elämäkerran (Haunted Heart, 2009), jossa sentään on paljon hupaisia anekdootteja... kirjailijan miljonäärimenestyksen yksityiskohdista. Itse teoksista ei kerrota juuri muuta kuin parin lauseen juoniluonnehdintoja. Ei haittaa, King on itse ollut aina kiinnostavampi kuin hänen tuotantonsa; poikkeuksena uskottavan ilkeä alter ego -tarina Piina. Ainoa klassikoksi kelpaava kirja Kingin uralla on hänen kirjoitusoppaansa eikä sekään ohjeiden vaan asenteen vuoksi.

Syksyn lopulla Proust-projekti hidastui, kun kuuntelin yhä uudelleen Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan 7. ja 8. kirjaa, mp3-soittimen akku hyytyi aina ennen kuin pääsin lähellekään seuraavaa isoa kokonaisuutta tarinassa. Joulukuussa sain 8. kirjan loppuun ja 9. kirjan alkuun, mutta edes näiden teosten välillä (suomalaiseen laitokseen tehty jako) tapahtuvien riipaisevien juonenkäänteiden yllättävyys ei vetänyt vertoja sille yllätykselle, minkä äänikirjasarjan tuottaja YLE on tehnyt: 8. kirjan lopulta alkaen lyhyisiin äänitiedostoihin on lisätty kanavajingle. 

Vaikutelma on sama kuin jos viiden minuutin välein sinfonia keskeytyisi makkaramainoksin. 

Tämä on se periaate, jolla YLE toimii ja jolla se tuhoaa vähä vähältä kaiken hyvän mitä sen pitkä asiantuntemus on tuottanut: YLE keskittyy brändinsä "kirkastamiseen" välittämättä mitään medioidensa tarkoituksesta sisältöjen välittämiseen tai peräti taiteen esittämiseen ihmisille.

 

Nouvelle Vague (elokuva)

 
Onhan se somaa, että suurmies-elokuvia tehdään muistakin kuin sotapäälliköistä, mutta Nouvelle Vague (2025) ei imelyydessään paljoakaan eroa muista Hollywoodin elämäkertakuorrutteista. 

Ja kun amerikkalainen elokuva yrittää tekeytyä kunnianosoitukseksi filmihulluudelle, on syytä kulauttaa pastis pohjaan ja kysyä, miksi juuri nyt tällainen dokufiktio on tehty? Koska elokuva taiteena tekee kuolemaa vieläkin hitaammin ja tylsemmin (=pikselöidymmin) kuin mitä kukaan 1950-luvulla olisi osannut ennustaa? 

Eivät tällaisia ruumiinvalvojaisia voi olettaa arvofilmiksi kuin Hesarin ns. kriitikot, jotka antoivat tälle elokuvalle viisi tähteä. 

Richard Linklater menee pankkiin nauramaan. Hänen viekkaan hiottu, pienin viittein dokumenttia muistuttava mustavalkoinen elokuvansa ei edes käsittele lupaamaansa aihetta, ranskalaista Uutta Aaltoa, vaan oman legendansa ylitse elänyttä ohjaajagurua, Jean-Luc Godardia ja hänen esikoispitkän elokuvansa työstämistä vuonna 1959. 

Veikkaisin, että Godard itse olisi inhonnut tätä tällaista hiottua jenkkikuvitelmaa työstään ja taiteestaan. 

Monin paikoin tulos näyttää ja kuulostaa (dialogissaan) yhtä kepeän viihdyttävältä kuin jos kyseessä olisi Woody Allenin ”Midnight in Paris II”: ranskalaisuuden kaikki kliseet löytyvät somasti tupakansavun ja jatsi-scoren lävitse nostalgisoituina. 

Jokainen kuvaan pistäytyvä Uuden Aallon tekijänimi on merkitty filmille nimiplanssilla ja sukupolven herrojen keskinäiset kehut varmistavat, että heidän arvonsa tulevat alleviivatuiksi. Naiset ovat sihteereitä, ”tähtösiä”, laulajia ja meikkaajia, mikä osaltaan tukee helpoimmin myytävää kuvitelmaa mies-ohjaajista taiteilijoiden veroisina auteureina. Poikkeuksia ovat leikkaajat ja Agnès Varda, jonka hahmo nähdään elokuvassa ehkä kaksi sekuntia.
 

Kaltaiselleni frankofiilille filmihullullekin leffassa riittää ahmittavaa höttödialogista välittämättä, niin paljon mukaan on mahdutettu viihdyttävää triviaa Viimeiseen hengenvetoon -elokuvan (À bout de souffle, 1960) filmauksista. Suurmies Godard (Guillaume Marbeck) itse on nössöksi tyypitelty sitaattikone, miestähti Belmondo aidon oloinen veijarihahmo, naistähti Seberg amerikkalaisittain rennon tyttömäinen stara. 


Henkilögalleria on laaja ja kulmikkaan introverteista hahmoista koottu, kukin vastaten kolmeviikkoisen kuvausprojektin liepeillä pyörinyttä ammattilaista. Viisi tähteä kuuluisi castaajalle, ei käsikirjoittajalle tai ohjaajalle. Kaikki henkilöhahmot elokuva esittelee samanarvoisina, vaikka antaa eniten tilaa suurille ohjaajanimille. 

On niin tavattoman helppoa lumoutua siitä, miltä NÄYTTÄÄ kun Truffaut, Godard ja Chabrol istuvat samassa pöydässä tupakoiden ja jutustellen mahdollisista elokuvistaan, että dialogin helppous ei haittaa.  

Tähän metaelokuvaan verrattuna David Fincherin Mank (2020) oli peräti syvällinen henkilökuvaus, vaikken siitä erityisemmin pitänyt. Nouvelle Vaguesta taas on väistämätöntä pitää, niin kuin mistä tahansa muustakin Linklaterin elokuvasta. Sitä toista katsomiskertaa ne eivät kumminkaan kestä, minkä taas Mank kestää. No, kolmatta ehkei kumminkaan. Myös ranskalaisen Godard-irroittelun Redoubtable (2017) olen nähnyt, mutta jostain syystä se ei jättänyt muistikuvia. Pitäisi katsoa uudelleen ihan siksi. 

Toki jos Nouvelle Vague herättää katsojissa uuden tai ensikertalaisen kiinnostuksen nähdä Godardin elokuvia, on se täyttänyt tarkoituksensa. Ensikertalainen voi kyllä ällistyä siitä, ettei tulos näytäkään yhtä kepeän runolliselta kuin mitä Linklaterin dokudraama antaa ymmärtää. Linklaterin elokuvahan loppuu tasan samaan hetkeen kuin sen käsittelemä kuvausprojektikin, ikään kuin filmitaiteessa myyttinen ARTISTISUUS toteutuisi vain siellä, mitä me yleisöt emme koskaan näe: kuvauspaikalla elämää suurempien tähtinäyttelijöiden seurassa.

Eilen Suomen ensi-iltaan tuli toinenkin filmihistoriaa käsittelevä dokudraama, Marian totuus (2024), joka kertoo Viimeinen tango Pariisissa -elokuvan (1972) filmauksista. Mitähän ajatuksia eurooppalaisista äijäohjaajista herättäisi, jos näitä kahta elokuvaa näytettäisiin kahtia jaetulla valkokankaalla yhtä aikaa?

Yksityiselämä (elokuva)

 

Fiktion maailmat pysyisivät tasapainossa, jos ranskalaiset keskittyisivät romansseihin ja amerikkalaiset dekkareihin. Mutta aina toisinaan joku on keksivinään ranskalaisen metadekkarin tai amerikkalaisen eroottisen romanssin. Tuloksena on melkoista genrerosollia.

Niin kuin tämä ranskalainen metadekkari Yksityiselämä (Vie Privée, 2025). 

Se on niin freudilainen otsanrypistely murhamysteerinä etteivät elokuvan tekijät tunnu itsekään tietävän, mitä tällä kaikella haluttiin sanoa murhamysteerien ja kerroksittaisten identiteettien viehätyksestä. 

Luultavasti ei mitään. Tehtiin vain elokuva, jossa on ensin roppakaupalla vihjeitä osoittamassa rikoksen ratkaisuun ja sitten ne osoittavatkin päähenkilön hermostuneeseen, monella tapaa jakautuneeseen persoonaan. Lopussa annetaan yksi yleinen selitys outoihin tapahtumiin, mutta monet selittämättömät juonenlangat törröttävät edelleen kokonaisuudesta. Erityisen avoimeksi jätetään se, kuinka harhainen päähenkilö lopulta olikaan. Hypnoosi ja sielunvaellus käyvät yhtä vakaviksi juonenlangoiksi kuin aihetodisteiden keräily Ikäneiti Etsivä -tyyliin.
 

Yksityiselämää on mainostettu sillä, että amerikkalainen genredenne Jodie Foster tekee täyden ranskankielisen roolin. Fosterin tähti-imagoonkin elokuvan mysteeri saataisiin liitettyä, vaan tarina ja kerronta ovat aivan liian konventionaalisia sellaiseen syventyäkseen. Niinpä Foster onkin oikeastaan pienin syy katsoa tämä elokuva.

Perusteltua sentään on se, että hahmo on amerikkalais-ranskalainen, kulttuuriympäristöstä toiseen siirtynyt, kotiutumaton psykiatri. Työssään hän ei välitä kuunnella mitä ihmiset sanovat, joten ammattiempaatikkona hänelle kehittyy ammattitauti, jatkuvasti kyyneleitä vuotava silmä. Tästä tautikohtuksesta tarina lähtee näppärästi liikkeelle ja vain sivuaa potilaan kuolemantapausta, kunnes terapeutille tulvii lisää vihjeitä, ettei kuolemantapaus ollutkaan luonnollinen. 

Daniel Auteuil ja Mathieu Amalric käyvät tekemässä pienet miesroolit, edellinen nallemaisena ex-aviomiehenä ja jälkimmäinen särmikkäänä epäiltynä, mutta draaman aineksiin ei kumpaakaan käytetä kuten voisi olettaa. Jopa Irène Jacob pistäytyy pieneen rooliin ja sekin käy niin nopeaan, ettei häntä edes tunnista.

Melkoista tuhlausta tämä Yksityiselämä siis kaikkineen on, vailla mitään sellaista älyllistä tai pariisilaista paikallissävytystä, jota ranskalaiselta elokuvalta voisi odottaa edes viihteen merkeissä. 

Elokuvan loppupuolella muutaman sekunnin takaperin pyörivä takauma New Yorkista, samoin kuin esimerkiksi sellon toistuva sijoittelu, vihjaavat että jotain freudilaisittain syvempääkin olisi kaiken aikaa tekeillä päähenkilössä. Omaan makuuni aivan liian pinnallisesti. Brian de Palma teki tämän sortin mysteereitä niin paljon paljon paremmin, ja kietaisi sen vielä dekkarimaiseen pakettiin. Yksityiselämässä ranskalaiset paloittelevat dekkarin kuin makkaran ja toteavat, että mitään ei sisältä löytynytkään. No ei kai, jos ei mitään sinne ensin laita!

Niinpä tällaisen metadekkarin ainoa käyttötapa olisi  metakatsomossa: arvuutella kumppanilta mikä hänen tulkintansa on siitä, mitä todella tapahtui. 

Ohjaaja Rebecca Zlotowskilta olen aiemmin nähnyt vain kesäromanssin Grand Central (2013).  Sen rosoisessa realismissa mikään ei ollut lähelläkään tämän Yksityiselämän hoipertelevaa psykodramaa. Sitä suosittelen milloin tahansa, tätä uusinta en kellekään.

 

Varasteleva varpunen (elokuvahko)

 
Robert Guédiguianin edellinen elokuva, Elämä on juhla (2023) taisi jäädä minulta näkemättä, koska en muista enkä tiedä siitä mitään. Saa jäädäkin näkemättä, jos se on yhtään samanlainen kuin Guédiguianin uusin ohjaus Varasteleva varpunen (2024, La Pie Voleuse). 

Voi vain (taas?) ihmetellä miten vähissä Ranskan kokoisessa maassa ovat draaman ammattilaiset, jos näin keskeneräinen ja kerronnaltaan tv-sarjamainen filmi tuetaan kansainväliseen levitykseen saakka.

Eikä ohjaajan ihaillummasta ominaisuudesta, poliittisuudesta, ole enää merkkiäkään. Jäljellä on vain hymistelyä ja Victor Hugo -monologi, jonka varassa draama suljetaan kymmenen minuuttia ennen lopetusta. Sitten kaikki hymyilevät ja tekevät sovinnon kuin kirkollisessa paraabelissa. 

Mitä helvettiä! kysyy laatutietoinen katsoja.


Kuviltaan Varasteleva varpunen on samanlainen puhvetti silmäkarkkia kuin muutkin Guédiguianin Marseillen aurinkomaisemiin sijoittuvat filmit. Yksi henkilöhahmoista on kirjoitettu mukaankin ihan vain eroottiseksi silmäkarkiksi. 

Elokuvan ainoa sidos realismiin ovat rypistetyt viidenkympin eurosetelit. Ne ovat hätkähdyttävä simppeli efekti ja tuovat mieleen kaikki Bressonin elokuvat lähikuvineen seteleitä hypistelevistä ja kourivista käsistä. Aiheesta saisi mainion paneelikeskustelun, "Rahan metafysiikka ranskalaisen uuden aallon perinteessä", esimerkkeinä Claude Millerin La Petite Voleuse (1988) ja Guediguianin La Pie Voleuse.

Itse Guédiguian olisi sellaisessa paneelissa yhtä pihalla kuin kaurismäet ja kenloachit ja muut työväenluokan satusedät.


Jos mukana eivät olisi ohjaajan vakionäyttelijät, voisi elokuvaa olettaa aivan jonkun muun tekemäksi. Ainahan Guédiguian on rakkautta ja seksiä käsitellyt, mutta pitkällisesti perusteltuina reaktioina elämäntilanteen ahdinkoon, kuten parhaissa filmeissään Marius ja Jeannette (1997) ja Marie Jon kaksi rakastajaa (2002). 

Uudessa elokuvassa ihmiset ovat selvästi eristyneempiä ja vailla muuta tarvetta kuin jonkinlainen… vipinä:

- Ihailtu avustaja Maria tuntee vipinää näpistellessään vanhusten rahoja, vaikka voisi saada ne yhtä hyvin pyytämällä.
- Marian tytär Jennifer tuntee vipinää kohdatessaan komean elämäntapadiilerin (asunnonvälittäjän), vaikka voisi saada seksiä yhtä hyvin aviomieheltään.
- Marian mies Bruno tuntee vipinää korttipöydässä, vaikka häviää säännöllisesti kaikki rahansa.
- Marian työnantaja Robert tuntee vipinää katsellessaan… duunaria.

Duunari saa halvaantuneen keskiluokan hymyilemään...

Elokuvan draamallinen hataruus piilee juuri tuossa kahden keskushahmon, Robertin ja Marian, keskeneräisesti perustellussa suhteessa. Miksi ja miten Robert tulkitsee juuri Marian edustavan työväen solidaarisuutta? Maria on energinen ja hyväntuulinen, mutta eihän pyörätuolinsa kanssa kotiin rajattu Robert näe maailmasta enää muuta kuin Marian. 

Robert kyllä selittää uskottavasti, että ei ole rakastunut Mariaan, vaan että tämä edustaa jotain mitä olisi rakastanut. Muuta yhteistä heillä ei esitetä olevan kuin musiikki, ja Robertin kohdalla sekin jää vain viitteeksi: hän on eronnut vaimostaan musiikinopettajan vuoksi ja siten saanut poikansa vihat. 

Pianomusiikki ”vipinän” esoteerisena symbolina soi kaiken aikaa vihjaillen ja aavistellen kohtausten taustalla, ikään kuin ihmisten salaiset ”vipinät” alkaisivat purkautua näkyviin sen jälkeen, kun prologissa nähtävä pianoliikkeen murto päästäisi ”vipinät” sävelinä vapaaksi maailmaan. Tämä satufantasiamainen näkökulma ei kuitenkaan tule hyödynnetyksi sellaisella kepeydellä kuin ansaitsisi ja on aivan muuta kuin mihin ohjaaja on tottunut etsiessään pikemminkin kaurismäkimäistä suurinta yhteistä tekijää kuin renoirmaista pienintä yhteistä ihmettä ihmisten välillä.

Tällaisiin joukkokuviltaan epäselviin ja ryhmädraamana pinnisteleviin feelgood-tarinoihin ohjaaja on harkitusti tähdännyt myöhäistuotannossaan, näin kai voi sanoa 72-vuotiaasta ohjaajasta. Kilimanjaron lumet (2011) ja Talo meren rannalla (2017) olivat poliittisinakin satuina sillä rajalla, että haluaako niitä koskaan nähdä uudelleen. Ehkäpä ei.

Ohjaajan filmografiaa selatessa huomaa, että moni varhaisempi elokuva on häneltä näkemättä, kuten palkittu Gloria Mundi (2011). Parempi olisi käyttää rahansa niitä nähdäkseen. 

Varastelevan varpusen ainoa käyttötapa on katsoa se suoratoistosta talven pakkasilla ja lämmitellä välimerellisen aikuissadun lämpöä huokuvissa väreissä. 

Filmifriikille, kuten minä, jo näyttelijä Jean-Pierre Darroussinin (Robertina) esiintyminen tuo toki hyvän mielen. Mutta en minä pelkästään siitä 11 euroa ja kahta tuntia omaa elämääni antaisi maksuksi. 

Ainoa varsinainen bonus tämän elokuvan näytöksessä oli se, että teatteri (Niagara 21.8.) laittoi aluksi väärän filmin pyörimään, joten sain nähdä muutaman minuutin elokuvan ”Materialists” alkua. Se vakuutti, ettei tuota Celine Songin uutta aikuissöpöstelyä tarvitse nähdä. Sitäkään.

Jules Verne: Tohtori Oxin koe (kertomus)

Jules Verne: Tohtori Oxin koe

Suom. nimimerkki H-o
Kuvitus Lorenz Frølich
81 s.
2024, Nysalor

Une fantaisie du docteur Ox (1872) on yksi niistä Jules Vernen varhaisista kertomuksista, jotka ilmestyivät jatkosarjana Musée des Familles -lehdessä. Kertomus on aivan erilainen kuin mitä Vernen klassikkoromaaneista tutut seikkailut ja satiirinakin niin hidastempoinen, ettei sitä voine varauksetta suositella kuin kirjallisuushistorian kuriositeeteista kiinnostuneille.

Nimellä ”Tohtori Oxin koe” suomennettu, pienoisromaanin mittainen kertomus on satiiri pikkukaupungin pysähtyneisyydestä, utopian kääntöpuolesta. Tarina sijoittuu Quiquendone-nimiseen kuvitteelliseen kaupunkiin julkaisuaikansa Flanderissa. Tarinan nimihenkilö ei ole verneläinen seikkailija, vaan hyväntahtoinen tutkija, joka haluaa testata, miten hapen yliannostus vaikuttaa Quiquendonen asukkaisiin.

Ox ei kuitenkaan paljasta tarkoitustaan asukkaille. Hän tarjoutuu rakentamaan kaupunkiin katuvalaistuksen ilmaiseksi. Kiitolliset asukkaat eivät arvaa, että lyhtyjen kautta Quiquendoneen virtaa runsaasti happea, joka saa kasvit kyllä kukoistamaan, mutta kiihottaa ihmisten käytöstä ennalta arvaamattomasti: ”Quiquendonelaiset, joiden varsinaisena ravintona oli vispilöity kerma, rupesivat mässäämään ruuassa ja juomassa.” Romansseja solmitaan hetkessä, samoin niistä juontuvia kaksintaisteluja.

Satiirin kohteena on porvarillinen sovinnaisuus – etäännytettynä flanderilaiseksi pikkusieluisuudeksi ranskalaisten sijaan. Porvarillisesta julkisivusta yritetään pitää kiinni, vaikka edellisenä iltana olisi riehuttu teatterissa mielipuolisesti.

Sotahulluudeksi puhkeava kansanhenki osuu ivassaan silti ajankohtansa Ranskaankin. Tarinaa sotahulluksi tulevasta kaupungista lukee väistämättä julkaisuaikaansa nähden, Preussille hävityn sodan (1870–1871) pitkälle etäännytettynä jälkikuvana ja kenties lohdullisena utopianakin maaseutukaupungin elämänmenosta.

Pienen kirjasen bibliografista arvoa nostaa alkuteoksesta saatu soma kuvitus sekä kustantaja-toimittaja Matti Järvisen esipuhe, jossa taustoitetaan Vernen varhaista suosiota Skandinaviassa. Ensimmäisiä, suomalaistenkin lukemia ruotsinnoksia ilmestyi Järvisen mukaan 1860-luvulla ja suomennoksiakin jo 1870-luvulla. Monet osasivat lukea kirjailijaa alkukielelläkin.

”Tohtori Oxin koe” saatiin suomeksi vuonna 1882 Ilmarinen-lehden jatkosarjana. Todennäköinen suomentaja nimimerkin takana on Järvisen salapoliisityön perusteella toimittaja Kaarle Tiihonen.

Uudelleenjulkaisu on erinomainen makupala siitä, millaista proto-scifiä Pohjoismaissa ensimmäiseksi luettiin.

Markku Soikkeli

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehdessä 3/2024

Putoamisen anatomia (elokuva, ei spoilereita)

 

Putoamisen anatomia (2023) on kaksi ja puoli tuntia ranskalaista oikeussalidraamaa. Kelle sellaista voisi suositella? Ei edes oikeussalidraamojen ystäville, koska kyseessä on realismiltaan ja draamaltaan jotain aivan muuta kuin genreä tyypittäneet amerikkalaiset oikeussalidraamat.  

Putoamisen anatomia ei ole tarinaltaan Tärkeä Elokuva tai tyyliltään Suuri Elokuva, vaan yksinkertaisesti niitä sellaisia teoksia, joita kaikkien elokuvien pitäisi olla: käsikirjoitukseltaan tarkan dokumenttimainen ja kerronnaltaan perusteellisen kirjallinen. 

Tällaista elokuvan normitapausta voisi ihailla – Grenoblen alppimaisemat poislukien – yhtä hyvin videolta tai suoratoistosta. 

 

Selvää on, että tällaista elokuvaa ei voisi syntyä muualla kuin vahvan filmikulttuurin Ranskassa, missä oikeuskäytännöt ovat dialogisempia ja missä filmirealismille riittää vaihtoehtoja fiktion ja dokumentin välimaastossa. Cannesin pääpalkinnon antaminen tällaiselle elokuvalle on kuin omahyväinen kättely metrimitan säilyttämisestä Pariisissa.

Rikoksen lähtökohta, kahden turhamaisen kirjailijan toisiaan syövä luomiskriisi, tuntuu sekin niin periranskalaiselta taiteilijaromantiikalta, ettei sellaisen luonteva käsittely oikeussalissa onnistuisi naapurimaissa... ja tässäkin filmissä romaanien siteeraaminen oikeussalissa on se ainoa myötähävettävä kohta.

On hyvät rikoksen samankaltaisuudesta juontuvat syyt leikitellä ajatuksella, millainen olisi vastaava suomalainen oikeussalidraama Anneli Auerin tapauksesta ja miten hukassa suomalaiset olisivat realismin vaihtoehtoja miettiessään. Milloin viimeksi Suomessa on edes tehty elokuvaa, joka olisi kiinnostava juuri realismin haastajana? Jos itkuisen autistinen näytteleminen ja sinisessä valossa kuvatut pätkätyöpaikat ovat realismia, niin Suomi on yhtä etäällä elokuvataiteesta kuin Kaurismäki on todellisuudentajusta.

Putoamisen anatomia (Anatomie d'une chute) käyttää vartin verran rikoksen, mahdollisen tapon esittelyyn, sitten runsaan vartin sen tutkimiseen. Sitten miltei kaksi tuntia keskusteluihin oikeussalissa. Epäilty rikos on niin äärimmäisen yksinkertainen, että katsojan pohdinnat keskitetään siihen, minkä verran henkilöistä voi tietää heidän oman todistuksensa ja toistensa lausuntojen pohjalta. Mitään ei psykologisoida, ketään ei tyypitellä, mihinkään yllättävään selitykseen ei vihjata. Enimmän aikaa rikosta käydään läpi oikeussalissa, mutta sielläkään dialogi ei perustu – kuten amerikkalaisissa oikeusdraamoissa – katsojan oikeustajun kääntämiseen vuoroin jonkun puolesta ja vuoroin jotakuta vastaan. 

Dokumenttimaista kamerakuvaa tarvitaan harvoin, koska vaikutelma todentunnusta rakennetaan oikeusprosessin eikä tarinan tai varsinkaan draaman ehdoilla. Mitään muuta vertailukohtaa en tälle elokuvalle oikein keksi kuin YLE:ltä aikoinaan näytetty dokumentti Hetkiä oikeudessa (Chambre — Instants d'audience, 2004), jossa seurataan pikkurikosten oikeusprosesseja tuomarin ja syytettyjen eettiseen yhteisymmärrykseen pyrkivinä dialogeina. Suoraan sanottuna ennemmin maksaisin kympin sen näkemisestä uudelleen kuin iltapäivästä Putoamisen anatomian parissa.

Näyttelijät tekevät isoja tunteita vaativat roolinsa pienellä sordiinolla. Keskipisteessä on jälleen saksalainen Sandra Hüller, jonka viikko sitten näin Auschwitzin madamena. Hänen olemuksensa on sillä tavoin suomalaisen arkinen, että siitähän ne vertailut suomalaisen filmirealismin köyhyyteen väistämättä heräävät... ja myös niistä koiristakin joiden läsnäoloa on perusteltu Hüllerin kohdalla (hän toi oman koiransa Auschwitz-elokuvaan) samalla tavoin kuin Kaurismäelläkin realismin takeena!

Putoamisen anatomia voisi menettää uskottavuutensa jos lapsinäyttelijä esiintyisi hiemankin eri rekisterissä kuin aikuiset. Onneksi käsikirjoituksessa on hänen sulkeutuneelle esiintymiselleen hyvä selitys: poika on miltei sokea mutta hänellä on tarkka auditiivinen muisti, joten hän on kuin tallennuslaite, jonka todistusta katsoja voi pitää luotettavana... paitsi jos hän on se joka valehtelee...


Paras puolto tälle elokuvalle voisi olla se, että siitä pitävät väistämättä sekä koiria rakastavat ihmiset että koiraihmisiä vihaavat katsojat kuten minä. 

Ja, kyllä, jopa se ranskalainen koira näyttelee paremmin kuin Kaurismäen elokuvissa koirat. Ja sen nimi on ENSIMMÄISENÄ krediiteissä.

Talo meren rannalla (elokuva)

Pidin kovasti Robert Guédiguianin kahdesta (1997 ja 2002) Marseillen duunarikortteleihin sijoittuvasta, saumatta toisiaan täydentävästä perhedraamasta. Niissä meri avasi poliittiselle utopioinnille avaruuden, johon luokkatilanteensa ahdistamat päähenkilöt saattoivat katsoa ja kaipailla. Perheet koostuivat uskottavasti yksilöistään ja ystäväsidoksistaan.

Guédiguianin viimeisin Suomeen tuotu filmi, Kilimanjaron lumet (2011), oli sitten jonkinmoinen pettymys, kiusallisen alleviivaava hyvää tarkoittavaksi tarinaksi - tasan sillä kompuroivan naivistisella asenteella, josta Guediguian on rinnastettu Aki Kaurismäkeen.

Guédiguianin uusin ohjaus, Talo meren rannalla, on jo samalla tavoin väsähtänyt, kassatuloista piittaamaton filmi kuin Kaurismäen viimeisimmät. Ohjaajan käsikirjoittama idealismi on juhlavasti replikoitua, ja karmean kömpelösti tarinaan upotettua: pakolaislapset ovat niin lutusia, että pari niitä pelastamalla luvataan omalle utopiasirpaleelle jatkoa.

Ero Kaurismäen hölmöyksiin on siinä, että Guédiguian muistuttaa toistuvasti idealismin poliittisesta jatkumosta:  käytännölliset valinnat vähäosaisten puolesta ovat arjen kommunismia, jonka vaikuttavuutta ei voi propagoida muuksi. Ohjaajan antamin viittein tai vapauksin hahmot näyttävät ja kuulostavat ikäisiltään, 50-60 -vuotiailta. En muista vastaavaa elokuvaa, joka näin viitseliäästi käsittelisi vanhuuden saavuttamista DRAAMAN aineksena, koko elokuvan keskeisenä kysymyksenä. Välillä mennään tragediankin puolelle, päättämättä miten nämä utopistit siihen oikein reagoivatkaan. Eipä ihme, että ohjaaja on eläkeiän kynnyksellä - ehkä siinä ei sitten tiedä miten tuoda mustimmat sävyt ikäaiheeseen.

Se tärkeämpi eroavuus mr Kaurismäen satuiluun on karheassa realismissa ja ympäristön historian, eritoten siinä tehtävän työn, esilletuonnissa. Talo meren rannalla on POLIITTINEN satu verrattuna AK-satuihin. Poliittisen sadun vertauskuvallisuus viittaa metonymioin tulevaan siinä missä tavallinen filmisatu viittailee metaforin menetettyyn. Ilmapiiri tällaisessa poliitisessa elokuvassa on leppoisa ja räjähdysherkkä. Sotilaat saapastelevat toistuvasti keskeyttämään perhekohtauksia.

Autenttinen maisema on poliittisessa sadussa huolella valittu lavaste. Siinä näyttelijät latelevat onttoja, kirjallisia repliikkejä, aivan kuten AK:n paperinohuet hahmot. Korkealentoinen siteeraus ei kuitenkaan eristä hahmoja. Guédiguianin näyttelijät ovat ensemble, joka toimii yhteen kuin perhe jota he esittävät. Niin katsoja kokee nähneensä jotain isosti merkittävää, jonka osaset on ehdottomasti TARKOITETTU yhteen.

Ja lopetus on tässä elokuvassa onneksi harvinaisen nokkela, sen tiivistämisessä miten menneisyys ja mahdollinen tulevaisuus kaikuvat holvikaarien teatteritilassa draamantajua kunnioittaen.