KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2025

- tietokirjani Eroottinen elokuva on ilmestynyt
- tietokirjani 50 rakkauselokuvan klassikkoa on ilmestynyt

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2026

- Mies joka ampui... -kirjani on ilmestynyt
- Fantastiset historiat -kirjani on ilmestynyt
- Kirjani Sota kaunokirjallisuudessa (Vastapaino) ilmestyi elokuussa
- Myös kirjani Pelko on paheeni (Warelia) on nyt ilmestynyt!
- Marsin ikävän uusi editio on nyt saatavilla.
- Tampereen Kirjafestareilla 28.11. Riffi klo 14:30


Näytetään tekstit, joissa on tunniste digitalisaatio. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste digitalisaatio. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 12. kesäkuuta 2024

Jaakko Kemppainen: Pelit tekevät hyvää (tietokirja)


Jaakko Kemppainen: Pelit tekevät hyvää
180 s.
Aviador, 2024

 
Pelit tekevät hyvää (2024) on pelisuunnittelija Jaakko Kemppaisen lyhyehkö, digipainotteinen yleiskatsaus pelikulttuuriin. Kirjan mainostetaan esittelevän pelejä ”käyttäjäkeskeisenä taiteenlajina”, mutta ”taide” on jälleen kerran pikemminkin alan ja aiheen arvonnostatukseen käytetty attribuutti kuin aito näkökulma peleihin taiteena. Esimerkkeinä ovat julkiset peliteokset, poikkitaiteelliset teokset joissa on pelillisiä ominaisuuksia. Perusteluina pelien taiteellisuudelle on pari virkettä Juho Kuorikoskelta ja Teemu Mäeltä.

Pelitaiteen erityisyyttä Kemppainen perustelee puolestaan (s. 34-35)  sillä, että ”pelikulttuurillisen yhteytensä kautta” teatteriin ja kuvataiteeseen pääsevät peleillä käsiksi nekin, joilla muuten ei olisi ”yhteyttä” kyseisiin taiteisiin.

Epäilen vahvasti. Se, että pelimuseoon on kivempi mennä kuin postimerkkimuseoon, ei tee peleistä taidetta. Ja digihän siellä Kemppaisella oikeasti kummittelee liimana taiteen ja pelien välissä.

 

Rakenteeltaan kirja on lehtiartikkelimaisten juttujen kooste vähän kaikkea mahdollista peleihin liittyvää: pelit harrastuksena, pelit sosiaalisena liimana, pelien tekeminen luovana toimintana, pelit hoitokeinoina, jne.

Lukujen otsikot ovat harmillisen ylimalkaisia eikä alaotsikoita ole näkyvilä sisällysluettelossa, joten on ihme jos tämän löytävät ne kasvatusalan ammattilaiset, joille kirjanen olisi omiaan. Kirjassa ajankohtaisinta ja käytännöllisintä ovat juuri nuo pelien välilliseen käyttöön liittyvät esimerkit, joita Kemppaisella riittää läänintaiteilijavuosiltaan (2019–2023), kuten päiväkotien lautapeliohjeet ja ikäihmisten pelintekotoiminta. Edes ”pelijameista” ja Finnish Game Jam -yhdistyksestä en ollut koskaan ennen kuullut, ilmeisesti siksikin, että kyse on digipelaajille omistetuista tapahtumista. Tämä painotus ei ihan Kemppaisen kirjasta selviä. Kulttuurin digitaalisuus on ilmeisesti sekä normi että tavoite.

Jostain syystä Kemppaisen kirja on kuitenkin ilmestynyt perinteisenä printtimateriaalina. Opetusmateriaali ja ohjeet olisivat kyllä perustellumpia verkkojulkaisuina, missä niitä voisi helpommin päivittää ja linkittää ja oletetut käyttäjät olisi helpompi tägittää.

Aiemmin Aviador on julkaissut Kemppaiselta ”Pelisuunittelun peruskirjan” ja ”100 peli-ideaa”, jotka nekin tuntuivat – näin tietokirjailijan näkökulmasta – hieman köykäisiltä käsikirjoiksi. 

Vaan ehkäpä läänintaiteilijoilla on epävirallinen velvoite julkaista printtiteoksia merkiksi siitä, että he ovat tehneet jotain palkkansa eteen. Sellaistakin se taide teettää.


Edit: ...ja tänään julkaistiin Hesarissa (17.6.) Kemppaisen pitkä haastattelu, jossa näkökulma ja otsikko on "Pelit ovat 2000-luvun tärkein taidemuoto". Käytännössä kaikki jutun esimerkit ovat digipeleistä. Taiteesta ei Kemppaisella ole oikeasti enempää perusteltua sanottavaa kuin kirjassakaan.  Lautapelit mainitaan jutussa kerran: "Lautapelejä ihmiskunta on harrastanut tuhansia vuosia. Toisinaan niillä on ollut ritualistinen tai jopa uskonnollinen rooli."  

Eli: videopelit edustavat "2000-luvun taidetta" ja lautapelit ovat ritualismin jäänteitä. Ettäs tiedämme miksi on saatava pöydätyksi jokapäiväinen leipämme...



maanantai 11. lokakuuta 2021

Nokia (näytelmä)

 


Mitä me katsomme, kun katsomme Nokia-fetissin ympärille rakennettua näytelmää suomalaisuudesta? Spektaakkelia spektaakkeliyhteiskunnan synnystä ja vakiintumisesta? Puuttuu vain, että Turun kaupunginteatterin näyttelijät käyttäisivät nokialaisiaan soittaakseen katsojille lavalta ja vahvistaakseen täten yhteistunnetta spektaakkelin sisällä elämisestä. 

Enemmänhän me katsomossa istuvat näytimme näyttelijöiltä paperinaamioihin kätkettyinä, kun taas median valmiiksiohentamat henkilöhahmot (Jorma Ollila, Risto Siilasmaa, Stephen Elop, Steve Jobs, liuta ministereitä) olivat lavalla elävämpiä kuin kukaan katsomossa.

 

Ja olihan se (8.10. 2021 esitys) uskomattoman viihdyttävää. Vieläpä sellaisella tavalla, jota en yleensä teatterissa siedä: esittävää teatteria ilman perinteistä draamaa ja draamalle ominaisia henkilöjännitteitä, vailla sitä mysteerin ilmapiiriä, joka syntyy väistämättä, kun elävää elämää muutetaan draaman muotoon. 

En muista, milloin olen viimeksi viihtynyt yhtä vaivattomasti Turun kaupunginteatterin SUURELLA puolella. Aikoinaan Turussa asuessa iso näyttämö oli se kirottu paikka, jossa jokainen esitys tuntui muuttuvan sirkukseksi suureellisessa näyttämöllepanossa, kun taas pienellä näyttämöllä näki useitakin onnistuneita esityksiä.

"Nokiaa" kantaa ainutlaatuisen vahva tarina. Kun tarinaan on poimittu ne erikoisimmat, monesti aivan uskomattomat yksityiskohdat Nokia-firman taipaleelta, on tuloksena sellainen kohtausten jatkumo, jota seuraa aivan yhtä jännittyneenä kuin parasta draamaa. Nokian yrityshistoriaa seuraten käsikirjoittaja Sami Keski-Vähälä on uskaltanut pienentää suuren maailman hahmot (Jobs ja Gates) aiheensa mittakaavaan, minkä ansiosta tarina tuntuu koko ajan kasvavan aihettaan ja henkilöitään suuremmaksi – aivan kuin kyse olisi perinteisestä tragediasta, jonka loppukohtauksessa sankarit joutuvat ymmärtämään pahimmat virheensä. Tätä loppuhelpotusta ei "Nokia" kuitenkaan suo, aivan kuin sen tekijät olisivat halunneet pitää kiinni jatkuvan kasvun illuusiostaan ja päästää katsojat lähtemään teatterista siihen Suomeen, jonka Nokia ja muut mediayhtiöt ovat verkottaessaan hajoittaneet; realismin illuusiosta ulos illuusioiden realismiin, jota juurikin spektaakkelin yhteiskunnaksi kutsutaan.

Suurella näyttämöllä suurtenkin ihmisten osoitetaan katoavan esineidensä joukkoon, samalla kun näyttämökuva on kaiken aikaa liikkeessä tuskin viittäkään minuuttia yhden ja saman lavastuksen varassa. Tätä siitä seuraa: esineteatteria, jossa esineiden näkee kontrolloivan ihmisiä. Jos yleensä lavastus luo odotuksia toiminnalle, niin "Nokiassa" lavastus luo odotuksia siitä, mikä tulee erottamaan ihmisiä, vangitsemaan heidän huomionsa, kahlitsemaan heidät tuoleihinsa, korottamaan yksilöt (johtajat) ryhmän yläpuolelle. Pidin tästä kovasti – siitä miten johdonmukaisen kylmän maailman välinepitoinen lavastus loi kuvaamastaan kännykkä-Suomesta.

 

Mutta onko "Nokia" poliittinen näytelmä? Ei se ainakaan mitään uusia ajatuksia herätä Nokian merkityksestä suomalaisille, ei edes insinööriluonteiden ratkaisevasta asemasta. Siilasmaasta nuorena joukahaismaisena hahmona olisi saanut paljon enemmänkin irti Ollilan haastajana, mutta tällaiseen henkilödraamaan keskittäminen olisi tehnyt näytelmästä tuplasti pidemmän. 

Ollilan jääminen loppupuolella taka-alalle tuntuu joka tapauksessa turhauttavalta, ihan kuten Kari Kairamon hahmon tyypittäminen tolkuttomaksi klovniksi. Miksi ihmeessä? Mihin tarvitaan näin kärjistettyä karikatyyriä? Enimmäkseenhän näyttelijät tekevät järjellisen pienesti isotkin karikatyyrit, ministerit ja Steve Jobsin kaltaiset mediapellet, jotta huomio ei siirry tarinasta kerrontaan.


Olen aiemmin nähnyt käsikirjoittaja Keski-Vähälältä vain puolikkaan näytelmästä "Euroopan taivaan alla" (2010). Vain puolikkaan siksi, että lähdin kesken pois; näytelmä oli yhteiskunnan muutosta selittäessään niin kädestäpitelevän lapsellinen, etten välittänyt moista seurata aikuisille suunnatussa näytelmässä. 

Mutta Nokiassa Keski-Vähälä onnistuu täydellisesti, ehkä siksikin, että Turun kaupunginteatterista hän on saanut tekstilleen sekä aiheensa edellyttämät suuruudenhullut puitteet että liudan vaivattomasti hahmogalleriassa vuorottelevia näyttelijöitä. Tärkeää on totisen Ollilan totisesti tekevä Taneli Mäkelä, tahattoman luontevalla roolityöllä, sanoisin. Sitä vastoin ylikomea ja ylihauskaan rekisteriin irroitteleva Carl-Kristian Rundman tuntui monin paikoin häiritsevältä. Naisilla ja naisnäyttelijöillä ei, puolestaan, tässä tarinassa tilaa ole... niin kuin poliittisen teatterin perinteeseen Suomessa kuuluu? Kö?

Kyllä "Nokiasta" olisi satiirinkin saanut, kuten Rundmanin revittelyt osoittavat. Onneksi ohjaaja Kouki ei ole siihen suuntaan lähtenyt. Aivan varmasti joku vielä keksii sovittaa "Nokiasta" televisiosatiirinkin. Jos vain teevee elää yhtään pidemmälle mediana kuin puhelin.


keskiviikko 15. syyskuuta 2021

Postilaitoksen uusi sivuraide

 


EU:n ulkopuolelta – nykyään siis myös Britanniasta – lähetettyjen pakettien tullaaminen on tehnyt Postin logistiikkaan sivuraiteen, joka entisestään pitkittää kuljetusaikoja ja lisää hävikkiä. Ikään kuin kotimaisen postin hukkaamisessa ei olisi ollut jo riittävästi ihmeteltävää. Heinäkuussa, muutoksen tultua voimaan koko EU:n alueella, Posti väitti ainakin Hesarin uutisissa hallitsevansa tullattavien pakettien tulvaa. Sosiaalisesta mediasta löytyvien keskustelujen perusteella Tullin ja Postin yhteistyö on kuitenkin muodostanut uuden byrokraattisen solmun, jota kukaan ei ole halukas avaamaan.

Oma kokemukseni toimikoon esimerkkinä. Kesäkuussa, ennen tullisääntöjen muutosta, tilasin Amazonin kautta tietokirjan, mutta paketti ei koskaan saapunut perille. Verkkokauppa lupasi lähettää korvaavan kappaleen, vaikka virhe mitä todennäköisimmin ei ollut heidän. Seurantakoodin avulla sain sitten seurata Postin uusia hitausennätyksiä. Uusi paketti saapui seurantakoodin perusteella Suomeen 2. heinäkuuta, jolloin se juuttui tullivarastoon kuukaudeksi, ennen kuin Tulli sai ilmoitetuksi asiasta minulle. Suoritin tullimaksun ja Postin "käsittelymaksun" 12. elokuuta. Tämänkin jälkeen vei 12 päivää, että paketti siirtyi Tullilta Postille.

Viimeinen tieto tästä hitausennätyksiin pystyvästä paketista on 24.8. Vantaan lajittelukeskuksesta. Sen jälkeen ei mitään. Kaksi viikkoa myöhemmin Posti vastasi kyselyyni, että ulkomaisen verkkokaupan tulisi tehdä selvityspyyntö, joka auttaisi Suomen postilaitosta etsimään hukkaamaansa pakettia.

Digitalisaatio on mahdollistanut postilaitokselle julkisivun, jota voi vahvistaa varsinaisten toimintaperiaatteiden heiketessä. Pakettien seurantakoodeilla luodaan vaikutelma koneistosta, jossa lähetystä pidetään tarkasti silmällä. Oikeasti tehokasta on vain koodien liikuttelu, ei pakettien. Postin lukuisat verkkolomakkeet, joiksi yrityksen palvelutoiminta on muutettu, siirtävät vastuun virheistä niin kauaksi tulevaan, että asiakkaat väsyvät kamppailemaan ohjelmoidun byrokratian kanssa. Tilastot postilaitoksen hukkaamista lähetyksistä näyttävät varmasti harmittomilta, jos valittaminen virheistä on tehty entistäkin vaikeammaksi, ellei jo mahdottomaksi.

Tämän kirjan olisin halunnut lukea...

En liiemmin sure sitä, jos Amazon jää edes omalta osaltani vastaisuudessa käyttämättä. Mutta brittiläisiin verkkokirjakauppoihin haluaisin saada uuden yhteyden. Ehkä joku voisi koota mesenaattikampanjan kirjojen salakuljetusjärjestelmän luomiseksi Britanniasta pohjoismaihin?