KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2025

- tietokirjani Eroottinen elokuva on ilmestynyt
- tietokirjani 50 rakkauselokuvan klassikkoa on ilmestynyt

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2026

- Mies joka ampui... -kirjani on ilmestynyt
- Fantastiset historiat -kirjani on ilmestynyt
- Kirjani Sota kaunokirjallisuudessa (Vastapaino) ilmestyi elokuussa
- Myös kirjani Pelko on paheeni (Warelia) on nyt ilmestynyt!
- Marsin ikävän uusi editio on nyt saatavilla.
- Tampereen Kirjafestareilla 28.11. Riffi klo 14:30


Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kansallisteatteri. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kansallisteatteri. Näytä kaikki tekstit

lauantai 19. syyskuuta 2026

Lady T (näytelmä)

Kansallisteatteri: Lady T
Ohjaus ja käsikirjoitus: Tiina Puumalainen
Ensi-ilta 15.4. 2026, nähty 19.9. 2026


Sen olisi pitänyt olla monologi. 

Vailla kahden hengen välille kehittyvää draamaa ei katsojalle ole paljoakaan väliä, mitä yksityisistä tarinoista paljastuu. Enimmän aikaa he puhuvat toistensa ohitse, kuten muistisairautta käsittelevässä näytelmässä on lähes väistämätöntä. 

Muitakin ratkaisuja aiheen käsittelyyn tietysti olisi, mutta ”Lady T” ei tosiaankaan ole näytelmä joka pelaisi vivahteilla ja vihjeillä. On vain kaksi elämästään kertovaa henkilöä, toinen kuuluisa ja toinen niin tavis kuin voi olla, pätkätöihin elämänsä tuhonnut nainen, kiitos sen kuuluisan eli pääministeri Margaret Thatcherin. He kohtaavat yhden pitkän hoitorupeaman verran 2012–2013, kun duunari huolehtii muistisairaan Thatcherin tyynyistä. Juuri muutakaan työtä ei hänen nähdä tekevän... mikä antaa hölmön sisäsiistin kuvan siitä, mitä yöhoitajan duuni oikeasti on. Eihän Kansallisen näyttämöllä voida esittää, miten duunari esimerkiksi vaihtaisi entisen pääministerin vaippoja.

Vasta näytelmän jälkipuoliskolla Thatcherin ja duunarin välillä syntyy hieman vuorovaikutuksen tapaista. Lady T:n kuvitellessa puhekumppaniaan kuningattareksi hän tulee laukoneeksi kaikkein häijyimmät periaatteensa. Kohtaus on hieman fantisoiduimpi kuin muut Thatcherin sisäisestä elämästä avatut puheet, joissa T palaa menneisyytensä suurhetkiin kommentoimaan päätöksiään. Tässä yhdessä kohtauksessa T puhuu kuvittelemalleen kuningattarelle niin kuin olisi karikatyyri itsestään, millaiseen hän ei muutoin sorru. Näytelmän muissa kohtauksissa hän toimii vain draamallisen perustilanteen, muistisairaudestaan ulos ja sisään lipsahtelevan vanhuksen johdonmukaisuudella. 

Mutta jos koko näytelmä olisi toteutettu rohkeasti moisen Sisäisen Tyrannin ja katkeran yöhoitajan fantisoituna kohtaamisena, niin siinä olisi ollut aineksia ajattomaan draamaan. Etenkin jos yöhoitajan katkeruus olisi sekin ollut oikeasti motivoiva voima eli pilkistänyt esiin niissäkin kohtauksissa, joissa hänen on pakko miellyttää muistisairasta tyrannia.

Toinen kokonaisuuden särkevä kohtaus nähdään aivan näytelmän lopussa. Siinä Thatcher yhtäkkiä tajuaa kirkkaaasti kaiken ympärillään, ilman, että tälle tajun kirkastumiselle annetaan mitään selitystä.* Kohtaus rikkoo sen tilannekohtaisen näyttämörealismin, jolle kaikki aiemmin esitetty on perustunut. 
Muutos on hätkähdyttävä ja tehokas, mutta päästää ohjaajan helpolla. Ja juuri ohjaaja Puumalaisen vuoksi tämä näytelmä on sentään tiivis ja toimiva, vaikka käsikirjoittaja Puumalainen on ollut laiskahko tai tavoitteeton.


Kaikki kevään näytökset ”Lady T” -näytelmästä olivat loppuunmyytyjä. Näytelmän nähtyä voi ihmetellä miksi. Paula Siimes nimiosassa on kyllä karismaattinen silloinkin, kun hahmo on avuttomin ja koomisin – mutta katsojathan saavat tavallaan vesitetyn version jostakin, mikä olisi ollut yksinään Siimeksen varassa viiltävän tarkka monologinäytelmä. Nyt mukaan on sekoitettu läpensä epäkiinnostava ja ilmeisimpiin murheisiin keskittyvä duunaritarina. Duunari-yöhoitajaa esittävällä Maria Kuusiluomalla on erittäin epäkiitollinen tehtävä roolissa, joka voisi olla yhtä hyvin muistisairaan öitä häiritsevä ääniraita.  Onneksi näytelmä kestää näin vesitettynäkin vain kaksi tuntia. 


Isoin ongelma ”Lady T” -näytelmässä on se, ettei siinä sovelleta aiheen peribrittiläisyyttä. Varsinkaan sellainen kulttuurikohtainen huumori ei pääse loistamaan, mitä brittien jalostama kansallinen itseironia mahdollistaisi. 

Miksi siis muistisairaan julkkispoliitikon tarinaa on ollut haettava niin kaukaa? 

Anonyymi, tyypitelty julkkishahmo samalla asetelmalla olisi työntänyt edes lähtöasetelman (tyrannin tuhoama duunari joutuu hoitamaan muistisairasta tyrannia joka luule hoitajaansa toimittajaksi) poliittiset ainekset Kansallisteatterin iltapukukatsojien kasvoille. 

Jos kerran poliittinen draama on niin ylittämätön haaste ”kansallisena” itseään pitävälle instituutiolle. Vai onko? Ison näyttämön ”Toinen tasavalta” on vielä näkemättä.


Kohtuuden nimissä: Jos olisin tiennyt millainen ”Lady T” on sisällöiltään, en olisi mennyt katsomaan sitä edes Paula Siimeksen monologina. Ei taitavinkaan näyttelijä saa elämää markkinakapitalismin kliseisiin, jotka liian helpolla täsmäävät omaankin aikaamme. 

Jotain olennaista on jäänyt puuttumaan tyrannityypin persoonasta sellaisena kuin Tiina Puumalainen on sen käsikirjoittanut omaa ohjaustaan varten. Aineksia Thatcherin elämäkerrassa mitä ilmeisimmin olisi.

* = Loppukohtauksen erilaisuuden voisi toki selittää sillä, että nyt T on kuollut, kuten huhtikuussa 2013 kävi. Tähän tulkintaan Puumalainen ohjaajana olisi voinut antaa hieman vihjeitä, jos näin sen on käsikirjoituksessa ajatellut.


lauantai 22. marraskuuta 2025

Angels in America (näytelmä)

 

Mikä: Angels in America (Tony Kushner)

Mitä: Näytelmä aids-epidemiasta 1980-luvun amerikkalaisessa homoyhteisössä

Missä: Kansallisteatteri (ohjaus Linda Wallgren)

Miten: Puolet alkuteosta (400 minuuttia) lyhyemmäksi sovitettuna

Milloin: Ensi-ilta 9.10. 2024, nähty 22.11.2025

Miksi: Näytelmä on eräs modernin teatterin klassikkoja, ja takuuvarma älykködraama dialoginsa nokkeluudella. Itseäni kumminkin kiinnosti enemmän sen tapa käyttää fantisoivia elementtejä kuin valaista americanaa aiheensa lävitse.

Millainen: "Ihan hyvä", muttei enempää, ei etenkään mitään mikä perustelisi neljän tunnin keston. Jos näytelmää esitettäisiin alkuteoksen tapaan kahdessa osassa, en ensimmäisen nähtyäni menisi edes katsomaan toista osaa. 





Mitäköhän... olisi voitu tehdä toisin, jotta tekstistä olisi saatu koskettavampi tai draamallisesti vetävämpi? Draaman kannalta tuskin mitään voisi tehdä toisin, jos alkuteoksesta (1991) halutaan saada kerralla kaikki irti - ainakaan teatterin lavalla, tai ainakaan SUOMALAISEN teatterin lavalla. Kaiken aikaa tuntui kuin katsoisi jotain aikuisten satua kun keskushahmona on rutkasti demonisoitu republikaani-spindoctor Roy Cohn ja satirisoidaan  "vain Amerikassa" -aatteita ja legendaaristetaan siirtolaisuutta ja työnnetään juutalaista mytologiaa höpsöksi tehtyjen mormonihahmojen taakaksi. Ne uteliaisuuteni herättäneet fantisoidut ainekset, enkeli ilmestyksineen, näyttivät yksinomaan koomisen hölmöiltä.


Mutta? No juu, näyttelijöistä kaksi pääsi loistamaan ylitse muiden: Markku Haussila petollisena Louis'ina joka kykenee verbaalisesti luovimaan poliittisesti mutkikkaissa valtasuhteissa, ja Aksa Korttila yksinäisenä puolisona, luovasti addiktiostaan uuden ajan mystiikkaa ammentavana hahmona. Haussilalla on uskomaton taito tuottaa vauhdilla harkitun oloisia monologeja ja Korttilalla on elinasalomainen ääni ja olemus kuin olisi peloton pikkumyy aikuisten Amerikassa. Tällaiseen näytelmään näiden nuorehkojen näyttelijöiden taidot sopivat täydellisesti.


Mutta toisaalta... näytelmän toteutuksessa on samoja tylsiä ratkaisuja kuin muissa Kansallisen esityksissä: 

1. Liian isoja teatteritemppuja tekniikalla. Vaikka alkutekstissä Kushner nitä suosittelee, pienemmälläkin pärjäisi.

2. Liikaa dialogin peittävää musiikkia ja liialla kiireellä tehdyt ensimmäiset kohtaukset katsojien vakuuttamiseksi, että neljä tuntia tulee sujumaan samaa vauhtia - eikä se edes pidä paikkaansa.

3. Liikaa sensaation hakua mainonnassa ja paikoin näyttämökuvan runsastamisessa eli aihetta väärään suuntaan painottaen tehdyt mainokset näyttelijöistä nahkabaariasuissa samoin kuin esityksessä kohdat, joissa toistetaan tanssin tapaista mimiikkaa itseään ja toisiaan hiplaavista näyttelijöistä. "Keho on sielun puutarha", sen iki-idean kaikki merkitykset käyvät kyllä esille ihan riittävästi perinteisellä näyttelijätyöllä viitteellistetyissä panokohtauksissa. Häveliästä sensuuria on, sen sijaan, harjoitettu siinä, ettei näytelmää markkinoida koko nimellään, onhan sen paljon merkitsevä alaotsikko "A Gay Fantasia on National Themes".

4. Liikaa Hollywood-aineksia: Valtaa edustava hahmo, Roy Cohn, huutaa kaikki repliikkinsä kuten Al Pacino näytelmästä tehdyssä HBO-sarjassa. Se alkaa käydä puuduttavaksi jo ensimmäisessä näytöksessä. Samoin tv-lainalta näytti se miten Ethel Rosenbergin hahmo oli ohjattu muistuttamaan Meryl Streepin tapaa tehdä sama hahmo ko. sarjassa.


Muttei? Well, Angels in America -näytelmästä on tehty myös ooppera, ilmeisesti mitään olennaista draamasta menettämättä, paitsi politiikka. Ehkä ooppera olisi ollut parempi lähtökohta suomalaisellekin esitykselle. Tai ideoida ihan oma "Peikkoja Pirkanmaalla" -versio...



perjantai 11. huhtikuuta 2025

Laura (näytelmä)

Kansallisteatteri: Laura (kantaesitys Jyväskylässä 31.10. 2024)
Ohjaus Pasi Lampela
Käsikirjoitus Pasi Lampela
Lavastus Markus Tsokkinen


Yhä edelleen toivon ja oletan, että edes Kansallisteatterissa olisi jokin kriteeri ohjelmistoon valittujen näytelmien laadulle, mutta aiemminkin olen todennut, että juuri Kansallisessa sellaista ei ole. "Laura" ei sentään edusta klassikkotekstin tekotaiteellista tykitystä, vaan sitä toista ääripäätä: niin idioottivarmaa perusteatteria, että sen katsojatkin oletetaan idiooteiksi, joille voi vääntää kliseistä tarinaa ja tyypittelyihin tyytyvää draamaa.

Ällistyttävää ääripäätä "Laura" edustaa myös sikäli, että kyseessä on yhteistyöprojekti Kansallisen ja Jyväskylän kaupunginteatterin välillä. Yhteistyön olettaisi merkitsevän teattereiden  parhaiden laadullisten ominaisuuksien synteesiä, mutta tuloksena onkin matalinta mahdollista pertsaa, perusteatteria.

"Lauran" jälkeen suomalaisen draaman iskurityöläinen 'Pasi Lampela' voi olla kirosana tekijänimenä, muttei sentään ohjaajanimenä. Kirjoittamastaan latteasta draamasta ja tyhjänpäiväisestä tarinasta Lampela on ohjannut katsomiskelpoisen näytelmän. Kirjoittaja-Lampelan työtä ei voi suositella kellekään, mutta ohjaaja-Lampelan ansiosta teatterista poistuessa on sentään jotain mitä ihastella: näyttelemisen ja kohtausten rytmi on tuhdisti tiheämpi kuin yleensä tällaisissa melodraamoissa.

Eniten "Lauran" jäljiltä ärsyttää se, että tarinassa ja draamassa jätetään käyttämättä se omaperäisin osuus, pariskunnan yhdessä omistama rakennusfirma menestyksen partaalla ja avioeron uhkaamana. Lampela esittää ristiriidasta – ollaanko yhtiökumppanit sittenkin kun avioliitto hajoaa – erinäisiä kysymyksiä, muttei vie niistä mitään draamalliseen ratkaisuun. Jotta aihe näyttäisi tematisoiduilta, mukaan on tuotu rikollinen sivuhahmo pääähenkilö Harrin bisneskuvioista. Mutta hahmo ja sivujuoni kuitataan kuin ohimennen muuttamalla hänen merkitystään: hahmo onkin tärkeä Harrille vain todisteena tämän energisestä nuoruudesta.

"Laurassa" on niin paljon kohtuuttoman helppoja ja halvan viihteellisiä ratkaisuja, että sitä voisi käyttää esimerkkinä perusnäytelmän aivottomuudesta, ja tietysti myös ylituotteliaan kirjoittajan draamatekstien laaduttomuudesta. Se tekijälleen ilmeisen tärkeä teema, Harrin keski-ikäisyyden kriisi, kutistuu pikaiseksi sm-sessioksi, jossa silmäkarkiksi nostetaan pöydälle, kirjaimellisesti, Lena Olin -tyyppinen patinoitunut naisnäyttelijä (Kuusiluoma) nahka&hihnabodyssa. Efekti on yhtä laskelmoitu ja typerä kuin ohimennen tarinassa pistäytyvä rikollishahmo.



Vailla aiheet ja Harrin ikädraaman sulkevaa ratkaisua näytelmä lopetetaan kliseisimmällä mahdollisella loppuratkaisulla mitä voi melodraamalta odottaa.

Harrin vaimon 'kirjakerhokaveri' on aluksi jotain erilaista kuin mitä tällaiselta melodraamalta osaisi odottaa, mutta jotenkin luonnokseksi jääneltä tuntuu hänenkin osuutensa firmaperheen paremmuutta alleviivavan tarinan ja "kirjanpitäjien vallankumouksen" osakkaana.

Harrin tarinalle on annettu viitteellisen mahtipontiset puitteet, jotka kuitenkin tuntuvat enemmän kirjoittajansa rakennustelineiltä kuin aidosti haastavalta mysteeriltä: rakennuttaja Harri edustaa kuvakeskeisen performanssin maailmaa, rakennuttaja-vaimo traditiosta jatkuvaa tulkintaa etsivän taiteen maailmaa. Molemmilla on uskollinen seuraajansa ja apurinsa, jotka eivät lainkaan ymmärrä mihin he pyrkivät, mutta ovat välttämättömiä näille kosmoksen rakentaville voimille. Näyttämön pelkistäminen temppeliksi, jonka taustalla kosmos häämöttää ja etualalla pöytä tuoleineen muodostaa tyhjän alttarin, tukee tätä tarjousta seurata Harrin tarinaa nykyihmisen mysteerinä. Silti dialogi ja juonenkäänteiden kliseisyys vievät tulkintaa väistämättä arkisempaan äijämelodraamaan. Viimeistäänkin Laura-hahmon seksi- ja sukupuolikeskeinen tyypittely romahduttaa nuo kosmiset sfäärit.

Äijädraaman kliseistä huolimatta näyttelijät tuntuivat freeseiltä. Näyttämöllä on yhdistelmä Kansallisen tuttuja kasvoja ja Jyväskylän tuntemattomia keski-ikäisiä näyttelijöitä. En minä siitä freesiyden vaikutelmasta silti lehdistölippua suosittelisi maksamaan, saati 49 euron peruslippua. Tai katsomaan tällaista kliseesoppaa edes tv-sarjan ilmaisena jaksona.

Perversseintä "Laurassa" ei kumminkaan ole bondage-valjaisiin puettu näyttelijätär, ikään kuin muistuttamassa että on tätä rankempaakin osastoa tarjolla Kansallisessa, kuten isolla näyttämöllä menestynyt Angels in America. Perversseintä Kansallisteatterissa on se, että kantaesitykseksi voidaan hyväksyä jotain näin tyhjänpäiväistä kirjoittajalta, jonka isosta tuotannosta löytyisi todennäköisesti jotain katsomisenkin eikä vain kirjoittamisen arvoista.

perjantai 4. lokakuuta 2024

Veljelleni (näytelmä)

E. L. Karhu: Veljelleni


Kansallisteatteri, ensi-ilta 19.9.2 024
Ohjaus: Otto Sandqvist
Lavastus: Virpi Nieminen

 

Siinä vaiheessa kun alaston näyttelijä kaataa purkillisen hernerokkaa päähänsä, tulkinta valmistuu: tämä on Kansallisteatterin näkemys teatteritaiteesta.

Hernerokkakohtaus päätti onneksi ”Veljelleni”-esityksen (3.10.) ensimmäisen puoliajan. Hain takin narikasta ja jätin toisen puoliajan katsomatta. 



Ei ”Veljelleni”-esityksen aineksissa mitään vikaa ollut. Näyttelijät (Melleri, Hosiaisluoma, Nyby) tekivät osuutensa tekstin irvokkuuksilla säntillisesti herkutellen, lavastus oli minimaalisen osoittelevaa kitschiä, äänitausta oli Taivassalin uudella näyttämöllä täydellisen tarkka, eikä edes esitettävässä tekstissä ollut mitään vikaa – proosana. Se vain ei ollut teatteritekstiä. Eikä lopputulos ollut teatteria.



Isoon laitosteatteriin mahtuu tietysti monenlaisia ”teatterinäkemyksiä”. Tuota termiä ohjaajallamme Terhillä oli tapana käyttää kun moitin jonkin yksittäisen kohtauksen himmelimäisyyttä. ”Teatterinäkemysten” erilaisuuteen vetoaminen on helppo tapa tehdä mitä huvittaa tai minkä merkityksestä ei ole itsekään varma.


Ongelma # 2 on se, miten löysän varovaisesti ohjaaja  (Otto Sandqvist) asennoituu käyttämäänsä tekstiin. Kun näytelmäkirjailijana tunnetun E.L. Karhun romaanistaan (2021) tekemä monologi (2022) sovitetaan näyttämölle, niin kai sille voisi tehdä muutakin kuin toteuttaa se live-kuunnelmana? 


Muuta dramatisointia ei ainakaan ensimmäisellä puoliajalla ollut kumminkaan tehty kuin sijoitettu kolme vapaana olevaa näyttelijää erittäin viitteellisesti törröttämään taustalle yhden lukiessa.


Ongelma # 3 on pohjatekstin valinta ja dramatisointi. Jos kyseessä on näytelmäkirjailijan romaanistaan työstämä monologi, niin se ei tarkoita, että kyseessä olisi readymade-monologi. Mutta sellaisena siihen on ohjaaja asennoitunut. Näyttelijöille annettu tehtävä on kohtuuton: pitää 3x20 minuutin monologi irtokarkeista ja veljen tyttökavereiden ulkonäöstä eloisana niin kuin Karhun valitsema muoto (monologi) takaisi tekstin käytettävyyden sellaisenaan.


Pidin Karhun romaanista proosana, mutta jos minulle myydään samaa tekstiä näytelmänä, niin kyllä sille tekstille on täytynyt jotain tehdä ennen kuin se muuttuu näytelmäksi. Kurinalainen groteskius tekstin ympärillä ei riitä ratkaisuksi.


Saksalaisella teatterinäkemyksellä – jossa päähän kaadettu hernerokka on se välttämätön ”tönin sun sisäistä porvariasi” -kliimaksi – varustettu asiantuntija voisi sanoa, että minulla on kapea käsitys monologeista.


Ja minä voisin vastata, että tekotaiteellista jyystöä on juuri Kansallisteatterissa yritetty monet kerrat ennenkin myydä puitteiden ansiosta aitona asiana. Näen tällaisen live-kuunnelma -tyyppisen esitysformaatin anteeksiantamattomana resurssien hukkakäyttönä ja teatteritaiteen itsepetoksena.