Kun sitten elokuvan lopulla yksi lukuisista kunnioitustaan osoittavista sivuhenkilöistä kysyy ohjaajahahmolta, onko parhaillaan tekeillä draama vai komedia, ei ohjaaja osaa vieläkään päättää. Katsojat palautetaan kuitenkin hetkeksi avainkohtaukseen: päähenkilö nukkuu kirkon penkillä madonnaäitinsä kanssa ilotulituksen paukkuessa ulkopuolella. Zoomaus, ja näemme lavasteet mikkipuomeineen. Näin ohjaaja siirtää kysymyksen elokuvan tyylistä ja syvällisyydestä kysymykseksi siitä, miten haluamme tulkita ja vielä kerran, kenties, ihastella herra Ohjaajaa itseään, siirtää hänen elokuviaan koskevat muistikuvat koskemaankin häntä, suurta taiteilijaa.
Pedro Almodovarin elokuvaksi tätä vellovan tylsää tarinaa on erityisen ikävä katsoa. Metanäkökulma elämään taiteena on käsikirjoitettu juoneksi vailla yllättäviä käänteitä ja nokkelaa identiteettipeliä, missä Almodovarin filmit ovat erottuneet kaikesta muusta mitä Euroopassa tehdään. Enää tutun hymyilyttävää ovat vain lavastuksen ja puvustuksen värikoodit sekä odotuksia (turhaan) kiusoitteleva musiikki. Banderas ja Cruz ovat päteviä päärooleissaan, vaan ei mitään enempää, silkkaa telenovelaa silmiensä surussa.
Almodovarin myötä voi siis heittää tuplahyvästit espanjalaiselle elokuvataiteelle. Näin omahyväisen pateettista autofiktiota (kuten elokuvan toteemivanhuskin tietää) ei olisi halunnut häneltä lopputyöksi nähdä.
Tällainen pateettinen omahyväisyys on hyvinkin lähellä sitä egomaniaa, jota Woody Allen on harjoittanut jo vuosikymmenet samoin metakikkailuin, surumieliseksi tarkoitetun itseironian samansuuntaisin sävyttein.
Mutta jos Woody Allen tekisi tänä päivänä filmin, jossa naispuoliset näyttelijähahmot julistaisivat allenimaisen ohjaajan neroutta tai jossa päähenkilön seksuaalinen herääminen dramatisoitaisiin tarkkaan poseeraavan naismallin alastonkohtauksella, niin Hesarin gendervalpas kriitikkokunta tuskin antaisi filmille viittä tähteä ja julistaisi ohjaajan "palanneen huipulle". Sen sijaan Almodovarin kohdalla vastaavat elkeet tulkitaan syvästi problematisoiduksi identiteettitarinaksi ihan vain siksi, että päähenkilön horjuva minuus esitetään osana homoseksuaalisuutensa eristämän taitelijan kamppailua. Vain tässä identiteettitarinan ohjelmallisessa kehyksessä pitkälliset kohtaukset, joissa päähenkilö juttelee yhdentekeviä äitinsä kanssa, aletaan tulkita jotenkin poikkeuksellisen emotionaalisiksi.
Ehkä Almodovarin olisi pitänyt katsoa jokin nuoruutensa filmeistä, jotta hän muistaisi taiteensa eikä elämänsä erityisyyden.
Ei "Kärsimys ja kunnia" ole suinkaan sellainen lattean tavoitteeton tekele kuin tänä vuonna espanjalaisen elokuvan kuolemaa todistanut "Kaikki tietävät". Mutta ei se järin kauaksikaan jää. Yhteistä näille filmeille on (Penelope Cruzin tuottajuuden ja tähtibonuksen lisäksi) se, että niistä puuttuu elokuvaTEOKSEN idea, se kaikki taiteilijamainen kokoava NÄKEMYS mitä eurooppalaiselta elokuvalta on totuttu odottamaan ohjaajanimen jäljiltä. Tarjolla on enää suoratoistoon sopivaa tapettia. Mitään kummempaa kun ei eurooppalaisenkaan yleisön odoteta enää odottavan.
Sinua ei ole helppo miellyttää. Kiinnostaisi tietää mistä elokuvista pidät. Siis ihan vilpittömästi. Tietysti kun on katsonut paljon elokuvia tulee vaativaksi niiden suhteen, toisaalta niinhän ne sanomalehtien kriitikotkin ovat tehneet.
VastaaPoistaKelpo kysymys ja cinefiili vastaa sellaiseen mielellään. Tänä vuonna näkemistäni filmeistä ovat parhaiten mieleen jääneet:
VastaaPoista1. Joanna Hogg: Souvenir - aivan tuoretta britti-indietä, näyttelijöille improilutilaa antavalta sukupolviohjaajalta, jonka Archipelagon onnistuin myös näkemään tänä vuonna.
2. Peter Glenville: Becket - parasta historiallista draamaa mitä nähnyt, 1960-luvulta siis, tämäkin näyttelijöiden voimalla tehtyä (O'Toole ja Burton), mutta aikakausi hengittää paremmin kuin Shakespeare-filmatisoinnissa.
3. Benedikt Erlingsson: Womat at War - fantisoiva ja hassutteleva ekosoturi-tarina Islannista, mutta sellaisella ehdottomuudella eettinen mitä taiteelta sietää odottaa, plus uskomattoman hieno loppukohtaus tarinalle jonka moraalirealismia on erittäin vaikea hallita.
4. David Mitchell: Under the Silver Lake - sietämättömän viihdyttävä ja hölmön teinimäinen versio Altmanin Pitkistä jäähyväisistä, mutta jälleen elokuva joka jää mieleen omassa väri- ja kuvamaailmassaan.
5. Todd Miller: Apollo 11 - vuoden vaikuttavin dokumenttifilmi, mutta samalla parasta kovaa scifiä mitä voi innoitteekseen saada. Tuskin jaksaisin silti katsoa toista kertaa.
6. Into the Spiderverse - yllättävintä animaatiota mitä voi valtavirtafilmiltä odottaa, psykedeelistä hallitun positiivisella tavalla, ja harvinainen sinäkin että kestää toisen pikaisenkin katsomisen.
7. J-C Brisseau: Celine - katsoin toukokuussa kuolleelta Brisseaulta kolme elokuvaa. Celinessä oli jotain pelkistetyn puhdasta, aivan kuin ohjaajan anteeksipyyntö tunnetun seksistisistä filmeistään.
Mielenkiintoinen lista! En ole nähnyt noista ainuttakaan vaikka käyn elokuvissa melko usein. Toisaalta katson elokuvia käytännössä vain elokuvateatterissa (lähinnä Niagarassa) sillä en edes omista televisiota. Elokuvavuosia on takana jo kohtalaisen paljon. Täytyy tunnustaa sivistymättömyytensä, ei voi mitään. Kärsimyksestä ja kunniasta pidin, johtunee siitä, että elän sitä aikaa, jossa vanhenemisen käsittely elokuvissa kiinnostaa. Tarantinon elokuva oli minusta jotenkin ryhditön ja sekalaisista paloista koottu, väkivaltakohtauksen ajan pidin silmät kiinni.
VastaaPoistaNiagarassa pyörii viikoittain 8-9 filmiä, mutta iso osa niistä on kotimaista tauhkaa ja vie tilaa tuontifilmien kierrolta. Huhujen mukaan PEK olisi kiinnostunut pienen salin perustamisesta ison taakse, mutta isokin sali on usein aika tyhjillään, joten niitä/meitä seniorikatsojia tarvittaisiin varmaan yksi sukupolvi lisää ennen kuin pikkusali toteutuu.
VastaaPoistaJo pitkään elokuvamarkkinat ovat eriytyneet siten, että taidefilmit saa nähtäväkseen lähinnä festareilla tai sitten täsmätilauksina dvd-hyllyynsä. Niagaran antia ovat parantaneet leffamaiden teemaviikot, esim. romanialaisen elokuvan sarja alkaa ensi viikolla!
Ei Helsinkikään riitä tekemään cinefiiliä autuaaksi. City itsessään on niin vastenmielinen, että Hesassa asuessa kävin harvemmin elokuvissa kuin Turussa tai Tampereella asuessa.