KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2024

- 15.3. ja 22.3. käyn Kuopiossa
- toukokuussa osallistumme taas Åconiin
- tietokirjani Eroottinen elokuva ilmestyy syksyllä Oppianilta





tiistai 26. huhtikuuta 2022

Rinnakkaiset äidit (elokuva)

 

Milloin viimeksi Pedro Almodóvar on tehnyt ehdottoman, omannäköisensä elokuvan? Taisi olla "Huono kasvatus" vuonna 2004. Vuoden 2016 "Julieta" oli sekin sentään kuin arvokas kiertokäynti, milteipä hyvästely ohjaajansa aiheisiin ja kuvastoon.

Mutta enimmäkseen Almodóvarin 2000-luvun ohjaukset ovat  olleet käsikirjoitukseltaan ikävän sotkuisia tai sliipattuja. Elokuvateatteriin niitä on mennyt katsomaan toiveenaan kokea jotain samaa kuin hänen 1980–1997 -vuosien elokuvissaan. 

"Naisia hermoromahduksen partaalla" (1988) oli pitkään se paras Almodóvar-elokuva ja ehkä edelleenkin se mihin mieluiten palaisi, jollei "Lihan värinä" (1997) olisi yllättänyt kuumeisena film noir -sovituksena, jonka vaikutus väreilee nykypäivään saakka. Mitään lähellekään niiden kaltaista "korkeaa komediaa" (Almodóvarin oma genremääritelmä) ei ole 2000-luvulla nähty.

 

2000-luvun puolella Almodóvar on tyytynyt asemaansa melodraaman luotto-ohjaajana. Kohtausten lavastus, puvustus ja valaistus korostavat edelleen tilanteiden keinotekoisuutta, mutta käsikirjoitusta ei ole enää laadittu juonellisten ja emotionaalisten yllätysten varaan, vaan turvallisina ja rutiinimaisina, tv-kerronnan kohtauspainotteisuutta muistuttavina perustarinoina. Jopa lievän scifistinen "Iho jossa elän" (2011) sekä sisäpiirimäiseltä bilettelyltä tuntunut "Matkarakastajat" (2013) tuntuvat jälkikäteen nuoren ohjaajan töiltä verrattuna uusimpiin pohjanoteerauksiin "Kärsimys ja kunnia" (2019) sekä nyt teattereissamme pyörivä "Rinnakkaiset äidit" (2021).

Kohteliainta mitä "Rinnakkaisista äideistä" voi sanoa on se, että elokuva tuntuu edellisen ohjauksen tavoin näyttelijä-tuottajan, Penelope Cruzin vedättämältä projektilta, johon Almodóvar on antanut nimensä käytettäväksi lavastuksen värimaailmaa valitessa. 

Almodóvarilaista tapakomediaa kultavuosina katselleiden on syytä pysytellä tästä elokuvasta yhtä etäällä kuin siitä "Kärsimyksestä ja kunniasta".


Tarinaltaan "Rinnakkaiset äidit" on kahteen tuntiin venytetty tv-sarjan jakso, jossa äidit puhuvat lapsistaan ja vanhemmistaan, ja lopuksi itketään haudan partaalla. Tätä samanlaista saippuaa espanjalaiset dumppaavat Netflixiin tusinatavarana. Mitään merkittävää ei tapahdu, paitsi se yksi äitiystarinan juonenkäänne jonka arvannee elokuvan nimestä.

Vartin prologi ja vartin epilogi, joissa kysytään miksei porvarillinen Espanja suostu muistamaan joukkohautoihin kätkettyjä kansalaissodan uhrejaan, ovat aivan eri elokuvaa. Varsinaista tarinaa koossa pitävä 'rinnakkaisten äitien' idea toimii tietysti vertauskuvana Espanjan yhteiskuntaluokkien rinnakkaisille perimälinjoille, mutta juonellinen kytkentä varsinaisen tarinan ja prologi-epilogin kanssa on erittäin väkinäinen ja alleviivaava, niin tehokas kuin tyylilajin täydellinen vaihto aivan viimeisillä sekunneilla onkin. 


Miksi Almodóvar on halunnut tehdä näin hartaan hitaan naismelodraaman, jossa naiset saavat puhua vain ja ainoastaan äitiydestä? Ehkä korjatakseen niitä syytöksiä, mitä hän sai 1980–1990-luvuilla elokuviensa naishahmoista. Edelleenkin, tässä "Rinnakkaisissa äideissä" naiset ovat sekä moderneja että naiivin sentimentaalisia, naurettavan epätoivoisia halussaan hoivata – mutta nyt he sentään ovat vapaita miehistä ja tukevat toisiaan jonkin PERIAATTEEN palosta. 

Avoimeksi kuitenkin jää mikä se periaate mahtaa olla, joka yhdistää Espanjan naiset yli luokkarajojen. 

Cruz käyttää eräässä kohtauksessa t-paitaa jossa julistetaan että kaikkien naisten pitäisi olla feministejä, mutta hän ei toiminnassaan toteuta eikä puheellista feminismiltä kuulostavia aatteita. Hänen hahmonsa elintaso on lisäksi varsin lähellä sitä yläluokkaa, jota hän ivaa Espanjan historian tahallisesta unohtamisesta. Yläluokkaa edustava nuori nainen on puolestaan silmät ymmyrkäisinä kulkeva bambi, jota Cruzin hahmo koulii oikeaan tietoisuuteen ihan pelkillä kyynelillään... ja vähän tietysti naisten välisellä seksillä, se kun on nyt niin trendikästä että kohtauksen ymppääminen hoitopöytäkeskusteluihin ei näytä oudolta vaan söötiltä...

 

Suoraan sanottuna "Rinnakkaiset äidit" on niin kamalan tylsää elokuvakerrontaa, että olisin lähtenyt teatterista puolen tunnin kohdalla, jollen olisi maksanut sentään 8 euroa leffalipusta. Mutta jos olisin maksanut vain sanotaanko 4 euroa niin... ja 2 euron lipulla ei epäilystäkään...



maanantai 11. huhtikuuta 2022

Ohjaajan päiväkirjasta 11.4. 2022 (LOJP)

 

LOJP:n ensi-iltaan on nyt alle kaksi viikkoa. Tuttavien kysymyksiin siitä, miltä näytelmän tilanne näyttää tällä hetkellä, vastaan "lähes kaikki osaavat jo lähes kaiken". Tämä tarkoittaa, että näyttelijät muistavat repliikkinsä jopa paremmin kuin olisin osannut toivoa, ja tietysti paremmin kuin mitä itse olen osannut vastaavassa tilanteessa. 

Seitsemän näyttelijän käyttäminen on tuonut näytelmään sellaisiakin haasteita, joita en ajatellut näytelmäprojektia käynnistäessä. Seitsemän ihmisen aikataulujen rytmitys on melkoinen palapeli, ja samoin kasvaa summaava todennäköisyys, että joku sairastuu. 

Muutakin olen oikeasti oppinut. Vaikeinta ohjaajan tuolilla istuessa eivät ole olleet ne asiat, joita ei aktiivisesti osaa pohjustaa, vaan ne joissa pitäisi olla mikä tahansa rutiini reagoida. Näytelmän pohjustamiseen (paikat, suunnat, iskut, poistumiset) on aina jokin ajatus ("Mee ny vaikka tuolta") niin kauan kuin ei tarvitse tehdä pysyvää päätöstä, ja sitten monet valinnat jäävät voimaan jollei näyttelijä itse ehdota parempaa – ja onneksi monesti ehdottaa. Mutta sellaista pohjustavan tietämyksen puutetta ei kovin usein ja kovin kauaa jää murehtimaan. Kun en tiedä niin en tiedä. Sen sijaan reaktiota vaativat päätökset jäävät vaivaamaan mieltä niin että tulevat uniinkin: kyllähän minun teatterin intohimoisena harrastajana pitäisi vaistomaisesti osata vastaus tuollaiseen! Ohjaajan olisi esimerkiksi osattava päättäää, siirretäänkö tietokilpadialogi keskelle näyttämöä vai vähän sivuun. Tai tehdäänkö pallomerikohtaus samalla musiikilla kuin edellä ollut hiiviskelykohtaus. Eikä minulla ole mielipidettä, jos molemmat vaihtoehdot tuntuvat yhtä hyviltä ratkaisuilta. 

 

Sekin täytyy muistaa todeta, että näytelmäprojektissa mukana oleminen on kollektiivista leikkiä ja löytämistä teatterin elementeillä. Kiitosten lista siitä, mitä muut (Katri ja Make, Julia ja Pasi ja Peppi, Vili ja Muusa...) ovat puuhanneet LOJP:n hyväksi tuottaakseen siitä OIKEAA teatteria, alkaa olla verraten pitkä....  Kun  Julia esimerkiksi teki musiikki- ja äänitaustat kohtauksiin, niiden dialogikin tuntui saavan värin ja sävyn, aivan kuin kohtaukset olisivat oma yhtenäinen maailmansa joka vain odotti löytämistään.


Missään muissa taiteissa ilokaan ei purkaudu niin herkästi kuin teatteriharjoituksissa purkautuu

a) käsikirjoituksen repliikistä, joka on silkkaa psykopuhetta ("Miksi sinulla on tuollainen ilme?")

b) näyttelijän repliikistä, joka ilmaisee LIIAN vilpittömästi siihen sisältyvän tunteen

c) tahattoman taiteellisista yhteensattumista tekstin, näyttelijän ja rekvisiitan välillä

 

Vaikka kyllähän ne näyttelijät väsyneinä riitelevätkin enemmän kuin mitä muistaa omista kokemuksistaan Terhin projekteissa. Isoin osa näytelmän harjoittamista on silkkaa toistoa ja toiston väsyttävyyteen ei ole kukaan keksinyt taiteena kantavaa ratkaisua viimeisten vuosituhansien aikana...


Katri kokeilee trailerin ja mainosten kuvaamista


Yhdessä asiassa oletin väärin varmuuteni ryhtyä ensimmäiseen ohjaustyöhön. En juurikaan ole hyötynyt oman käsiksen ohjaamisesta eli siitä, että tiedän tarkalleen mitä käsikirjoittaja on tarkoittanut kullakin kohtauksella.  Kirjoitin LOJP:n mahdollisimman tiiviiksi, jotta yksikään kohtaus ei veny yli tarkoituksensa. Tästä tuloksena on se, että joissakin kohtauksissa hahmot ovat jo valmiiksi tehneet ratkaisunsa, sen sijaan, että draaman parhaiden lakien mukaisesti näkisimme miten hän kypsyy päätökseensä dialogin aikana. Etenkin Lassen ja Leenan välisiä keskusteluja olisi pitänyt pitkittää tuplasti pidemmäksi. Neljästä päähenkilöstäni Leena on ainoa joka kypsyy ja muuttuu, mutta oikeastaan hänestäkään ei selviä, miten paljon hänessä on tunnetta ja miten paljon järkeilyä.

Niinkin päin olen ajatellut, että jos olisin ensiksi nähnyt miten suloisen myötäelettäviä heidän näyttelijänsä Emmi & Tommi ovat, niin olisin keskittänyt koko näytelmän heidän tarinakseen. Tosin sitten rikosjuoni olisi saattanut näyttää ylimääräiseltä ja yhdentekevältä parisuhdetragiikkaan nähden. Nykyisessä tiiviissä muodossa rikos & rakkaus ovat aivan yhtä keskeisiä ja viisi muuta henkilöhahmoa pitävät pariskunnan sopivan aikaa verkossaan. Tällä tiiviydellä LOJP:a voisi mainostaa, jos ei teeemalla ja farssimuodolla.

Ainakin voin puolustautua, että LOJP on juuri sellainen mitä itse haluaisin katsoa teatterissa: näytelmä jossa mitään ei ole liikaa ja kaikkea hauskaa, jännittävää, liikuttavaa ja fantisoivaa vähintäänkin minimiannos.

Näytelmien kirjoittaminen on joka tapauksessa väistämätöntä tulevaisuudessakin. Aivot toimivat niin eri asenteella draamaa mielikuvitellessa, että jotkut draamaksi tahtovat tarinat menevät proosan tekemisen edelle. Mutta erikseen on myös käyttötekstin kirjoittaminen ja ajatteleminen. Esimerkiksi keskeneräistä kauhutekstiä Ystävät korkeilla paikoilla tulee ajatelleeksi aina kun näkee jonkin kauhupitoisen teatterikohtauksen, kuten viime lauantaina Jyväskylässä: miten vastaavan tunnelman toteuttaisi itse, toisaalta tekstissä, toisaalta näyttämöllä. Mitään en ole oppinut ohjaajan rutiineista, mutta uskon voivani kirjoittaa nyt sentään hieman napakampaa ja konflikteiltaan monimuotoisempaa draamaa tämän LOJP-projektin vahvuudet ja heikkoudet läheltä koettuna. Olen kokeillut sitäkin, millainen LOJP olisi proosaksi muutettuna, mutta ei se ainakaan vielä ole lähtenyt vetämään. Paljon muutakin tekstityötä pitäisi saada hoidetuksi ensin.


Miikan ja Katrin tekemä traileri antaa käsityksen ainakin LOJP-hahmojen autenttisuudesta. Tosin teatterin ovi näyttää trailerilla liiankin autenttiselta (= kamalan kämyiseltä taustalta).

 



lauantai 9. huhtikuuta 2022

Viimeinen ihminen (näytelmä)

Kaksi romaanisovitusta yhden hinnalla? 

No, mikäpä ettei. 

Vähintään toinen onnistuu todennäköisesti. 

 Viimeinen ihminen (© Jyväskylän kaupunginteatteri)

Mutta Jyväskylän kaupunginteatterin tuplanäytelmä otsikolla "Viimeinen ihminen" on todiste siitä, ettei puolikas tuotetta riitä mihinkään, kun kyse on elävästä taiteesta. Esityksen ensimmäinen näytös koostuu yksinomaan Bram Stokerin romaanin, "Draculan" (1897) sovituksesta kolmelle näyttelijälle. Tätä kestää 75 minuuttia. Näytöksen edellä on lämpiöstä alkava prologi, jossa Mary Shelley kohtaa Bram Stokerin ja juttelee tämän kanssa kollegiaalisesti eli yhdentekeviä. "Draculan" jälkeen tulee väliaika, jota seuraa 50 minuutin mittainen sovitus Shelleyn "The Last Man" -romaanista (1826). 

Jyväskylä siis markkinoi esitystään vain jälkimmäisellä näytelmällä eikä missään tehdä selväksi, että sitä varten katsoja joutuu ensin seuraamaan aivan yhdentekevää ja aivan liian tuttua vampyyritarinaa, joka on toteutettu kauhuefektit edellä ilmeisestikin kouluikäisten katsomolle. 

Vuonna 1847 syntyneen Stokerin ja vuonna 1851 kuolleen Shelleyn kuvitteellisesta kohtaamisesta ei yritetäkään ottaa mitään irti.  Eikä siis myöskään heidän romaaniensa samankaltaisuuksista.

Tällaiseen kulttuurikuluttajan huijaukseen teatterit ajoittain syyllistyvät, kun liian varmaan konseptiin nojaten tehdään esitys palasista, joiden oletetaan summaavan täyden katsomon. Spefi-klassikoiden tulkintaa odottava katsoja, kuten minä, tulee tuplahuijatuksi.

Tieto vajavaisen ja muotopuolen kulttuurituotteen tarjonnasta kuitenkin leviää nopeammin kuin taloteatterissa halutaan ajatella. Esimerkiksi lauantaina 9.3. oli pienen näyttämön 150 paikalle saapunut katsojia vain kolmisenkymmentä. Yleisön reaktiot esitykseen olivat lisäksi vähemmän kuin vaisut, mikä on järkyttävää siihen nähden miten elävän taiteen avautumista odotettiin koronasulkujen aikana - ja siihen, miten täysillä näyttelijät ovat höpsöissä rooleissaan. 

Eikä "Viimeinen ihminen" ole sinänsä outo valinta draaman pohjaksi, vaikka ilmeisen vaikea. Matkaa tehdään halki pandemian tuhoaman Euroopan ja yli Alppien Venetsiaan saakka, missä nähdään esityksen puolikkaita toisiinsa kiinnostavasti liittävän "Macbethin"  loppukohtaus, ja sitten taas Shelleyn oma hahmo piipahtaa näyttämölle. Lopetus jää aivan yhtä irralliseksi ja perustelemattomaksi kuin esitystä kehystävä aloitus.

Puitteet kauhunäytelmälle olisivat hienot, oivallusta tehosteisiin ja fantisoituun puvustukseen piisaa - puuttuu vain ymmärrys millainen aikuisten katsojien enemmistö olisi valmis katsomaan niitä puitteita jonkin oikean draaman yhteydessä.




tiistai 5. huhtikuuta 2022

Kun VR hoitaa paikallisliikenteen

 

Vasta nyt alan ymmärtää demokratian periaatteen ja suosion: se mahdollistaa että vastuu äänestetään mahdollisimman kauaksi itsestä. Mitä isompia kansanjoukkoja yhteiskunnassa on liikuteltava, sitä käytännöllisempää on noudattaa tuttua mallia ja siirtää vastuu näissäkin asioissa kauaksi paikalliselta tasolta. Jopa paikallisliikenne on turvallista antaa vikaverkostoksi hajautetulle VR-yhtiölle, jotta kaupunki ei ongelmien sattuessa olisi vastuussa siitä, ettei enemmistö ihmisistä pääse yhtään mihinkään.

Kuten tänään. Raitiovaunuliikenne katkesi tyystin, kun verhonipsuttimilla liikenteen solmukohtaan ripustetut ajolangat putosivat huhtikuisen lumisateen sattuessa niiden päälle. Korvaavat bussi otettiin käyttöön, mutta niiden säännöllisyydestä ei tiedotettu, eikä edes ongelman korjaamisesta ollut minkäänlaista asianmukaista arviota: ensin reittoppaan verkkosivuilla luvattiin 10:een mennessä, sitten klo 11:ltä arvio siirtyi 12:een ja kohta se siirtyy taas tunnin eteenpäin.  

 



Pysäkkien ilmoitustauluissa ajantasaiseksi tarkoitetut tiedot ovat aivan mitä sattuu, kuten VR:n junaliikenteestä on tuttua ongelmien ilmetessä. Silti melkoinen määrä tamperelaisia näkyy seisovan pysäkkisuojissa ja uskovan siihen, että jos luvataan pian kyytiä tulevaksi niin kyllä se sieltä tulee, vaikka raiteet ovat niin paksun kinoksen peitossa ettei siitä pääsisi kuin traktorilla. Eipä silti, jotkut huoltomiehet HARJASIVAT vaunun edestä raiteilta lunta, jotta näyttäisi että he sentään TEKEVÄT JOTAKIN. 

Hyvän uskon ja kosmeettisen kohennuksen varassahan nämä ilmastoasiat on hoidettu tähänkin asti.




"Merkittävä liikennehäiriö", luonnehtii reittiopas tätä täydellistä kaaosta. 

Mikähän katastrofi pitäisi raiteilla tapahtua, jotta VR myöntäisi lumessa törröttövän kalustonsa tilaksi "ei kerta kaikkiaan toimi" ?


EDIT: Nyt, kello 15:28, arvio vian päättymisestä on kello 16. Tätä jatkuu koko päivän.