KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA 2021

"Pakollisesti lapselliset" ilmestyi jo.

Alkavat kirjoituskurssini:
- Dekkarikurssi Sampolassa alkaa 18.9.
- Tietokirjoittaminen I alkaa 23.9.
- Tietokirjoittaminen II alkaa 4.11.
-Tietokirjoittaminen Porissa 24.-25.9., 1.-2.10. ja 29.-30.10.
-TietokirjakritiikkiTurussa 9.10. ja 11.12.

17.-23.10. käymme Muoniossa.

19.-21.11. menemme SweConiin jos tilanne sallii.




lauantai 19. joulukuuta 2020

Mother (korealainen elokuva)

 "Mother" (2009) on toinen suomalaisiinkin teattereihin tuotu Joon-Ho Bongin elokuva sen laatulupauksen jälkeen, mitä "Parasite"-filmin (2019) saama Oscar-tunnustus ohjaajalle soi. Elokuva on tarinaltaan ja tyyliltään tiiviimpi kuin "Parasite" tai "Memories of Murders" (2003), mutta yksi todiste lisää siitä, että Bongin oletettu omintakeisuus johtuu kulttuurisen välimatkan ylitulkinnasta. Hänen teattereihin tuodut kolme jännäriään ovat tosiasiassa aasialaisen arthouse-väkivallan mukaelmia, joihin Bong on käsikirjoittanut varsin konventionaalisen jännitysjuonen. Esimerkiksi "Motherin" kohdalla (arvostelussa) heitetty rinnastus Hitchcockiin on mitäkuinkin perusteeton. Loppupaljastus ja sitä seuraavat syyllisyyden pohdinnat ovat aidosti yllättäviä, jotain Hitchcock-konseptia muistuttavaa sikäli, mutta elokuvallisessa kerronnassa Bong tarpoo samoilla sadismista riemuitsevilla genreurilla kuin edeltävät korealaiset jännärin tekijät. Näyttelijäohjaajana hän ehkä loistaa genrefilmien joukosta, mutta silloinkin kunnia kuuluu ennemmin näyttelijälle, kuten "Motherin" noitamaisen uhkaavan ja silti niin uskottavan haavoittuvan äitimummelin esittäjälle.

Vain yhdessä asiassa Bong erottuu edeltäjistään: kehityshäiriöiden kuvauksessa. En tiedä mikä olisi poliittisesti korrekti ilmaisu ("intellectually disabled" väittää wikipedia) luonnehtia niitä miestyyppejä, joilla Bong askarruttaa katsojan luottamusta murhamysteerin todistajuuteen, mutta ainakin se on hyvin kaukana kaikesta mitä länsimaisessa elokuvassa voisi esittää. 

Bongin henkilögalleriassahan kaikki naiset ovat seksikkäitä tyttöjä tai vanhemmuuden sokaisemia emoja, kun taas miehet ovat joko ääliöitä tai sadisteja. Tällä kyynisellä ihmiskuvalla kai kutistetaan välimatkaa sellaisen kehityshäiriön kuvaukseen, joka muutoin olisi täysin tabu korealaisessa tai ylipäänsä aasialaisessa elokuvassa? En tiedä. Mutta keskushenkilön avuttomuuden tyypittely tuntuu yhtä aikaa tympeältä ja ainutkertaisen rohkealta, onhan olennaista kuitenkin se, millaisia reaktioita hän laukaisee muissa ihmisissä. Ainakin tuntuu mahdottomalta, että tällaista elokuvaa voisi tehdä länsimaissa. 

"Mother"-elokuva saa kiinnittämään huomion siihen, miten Bongin elokuvissa genre-elementit alkavat viedä kerrontaa vasta filmin puolivälissä. Tällä on se vaikutus, että yhtäkkiä kerronta alkaa vetää paljon tiiviimmin kuin aiemmin. Kun ekalla tunnilla filmiä on nukahtamaisillaan, toista tuntia seuraa silmä tarkkana. Tämän erikoisen rakenteen vuoksi olen edelleen utelias näkemään Bongin seuraavankin filmin, ja korealaista elokuvaa ylipäänsä. Mutta jos parasta niissä on korealaisen köyhällistön cityarjen kuvittelu, katsoisin ehkä sittenkin ennemmin dokumentteja kuin fiktiota...

Silti edelleen isot kiitokset Kuopion Kuvakukolle teatterin aukipitämisestä eli mahdollisuudesta nähdä elokuvia isolla kankaalla keskellä tätä ruttotalven syvintä pimeyttä.



keskiviikko 16. joulukuuta 2020

Piiloporvarina keskiluokan taiteilijakuplassa

 

Keskiluokan anonyymissä enemmistössä on turvallista elää. En usko, että persujen masinoima itsekkyysbuumi saa koskaan niin paljon kannatusta, jotta Suomessa tarvitsisi pelätä äärioikeiston nousua tai kyykytyskapitalismin vahvistumista sitä pahemmaksi kuin mitä se oli Sipilän kaudella. Keskiluokan massa hidastaa poliittisen ääripään liikahdukset. Lisäksi keskiluokka on Suomessa sietänyt & säilönyt akateemisille aloille sen verran hyvät palkat, että lehtorivuosina kertyneillä tuloilla oli jo kymmenen työvuoden jälkeen varaa ostaa yksiö ja siirtyä sitten seuraavan kymmenen työvuoden aikana kuutio kerrallaan isompaan asuntoon. 

Vaikka keskiluokka salaa halveksii akateemista koulutusta, duunariluokasta nyt puhumattakaan, on se taannut myös tietynlaisen kuplakerroksen: kerran ajatustyöläinen, aina ajatustyöläinen, tarvitsematta VÄLTTÄMÄTTÄ muulla tavoin todistella merkitystään tälle yhteiskunnalle.

Kenen taide kapinoi ilman rahaa?
Mutta se "välttämättä" onkin monimutkainen päänsisäinen koneisto. Aina säilyy syyllisyydentunto, että akateemisen ihmisen raha on vastikkeetonta rahaa. Itselleen voi selittää syyksi duunaritaustasta tulevat pakkomielteet siitä, mikä on "oikeaa työtä". Mutta silti tulee pitäneeksi silmällä juuri niitä, jotka vieläkin helpommalla tienaavat elantonsa samassa kuplassa, siis taidejulkkikset ja akateemiset nollatutkijat. 

Eräänä iltana virtuaalikokousta kuunnellessa selailin uutisia apurahoista osuttaen silmiini, että taiteilijapalkan puuttumista itkeskellyt Antti Nylén oli saanut sekä valtionpalkinnon että 90 000 euron apurahan. Yritin kuvitella, mitä vitosen setelillä perhettään elättävä kulttuurihenkilö juoksee ostamaan, kun pankkitilille pamahtaa 90 tuhatlappusta. Lahjoittaako se siitä puolet katoliselle kirkolle ja toisen puolen vegaaniliitolle? Miten lähellä sellaisen ihmisen suu pysyy sitä kerjuusäkkiä, johon on juuri itsensä identifioinut, kun taskut pullistelevatkin seteleistä? Tai entäs se suomalainen niukkuusfilosofi, joka sai 129 000 euroa kolmen kaunokirjallisen teoksen laatimiseen? Sehän voisi palkata venäläisiä koruseppiä takomaan kullasta kolme kansalliseeposta ja niiden päälle vielä mainoskampanjan. Tuollaiset tukisummat ovat niin mielipuolisen isoja, että taide transsubstantoituu niiden läheisyydessä joksikin aivan muuksi. Pitäisi olla teologi tai muu vastaava herruusoppinut ymmärtääkseen miksi muuksi.

Itselleni 1960 euron kuukausipalkka valtion taiteilijana on merkinnyt elämänLAADUN muutosta sekin. Kyllä sitäkin piiloporvarilliseksi voisi sanoa, kun sen LISÄKSI saa asua perheen, naapureiden ja jopa ystävien ympäröimänä keskuslämmitetyssä asunnossa. Keskiluokan kukkarossa. Kerran kuussa tapahtuvanana selkääntaputuksena 1960 euroa ei ehkä vastaa pitkällistä akateemista koulutusta, mutta en ole myöskään se sosialisti, joka kannattaisi taiteilijapalkan kiinnittämistä koulutustasoon.

1960 euron kuukausipalkasta riittää arjen laadun nostamiseen juuri ratkaisevissa määrin. Voin syödä kolmesti viikossa lounaani hyvässä ravintolassa (= Gopal, Papupata, Malabadi tai Zafran), voin juoda baarissa kympin tuopin käsityöläisolutta jonkin keppanalitkun sijaan, voin tilata verkkokaupasta kirjoja joiden jälleenmyyntiarvo tässä maassa on nolla. Mitään elämäntavan muutosta, kuten asunnonvaihtoa, ei tällaisen palkan varassa voi tietysti kuvitellakaan, mutta eipä sitä Tampereen kaltaisessa kaupungissa tarvitsekaan.

Sen sijaan jos olisin hesalainen niin 1960 euron kuukausipalkka tuntuisi varmaankin säälirahalta. Luin syksyllä Hesarista kriitikko Maaria Ylikankaan haastattelua, jossa tämä hesalainen maisteri esiintyi alansa marttyyrina 300 euron juttupalkkioilla. Itse en ole 36 vuoden uran aikana saanut 180 euroa isompaa palkkiota kirjoittamastani kritiikistä. Tämä lienee se pieni merkitsevä ero todellisuuden ja Helsingin välillä. Niin pieni ja silti niin iso, ettei siitä kukaan kehtaa puhua. Ennemmin kalistellaan valtion osuuksia nauttivista instituutioista.


Mitä sitten olen valtiolle tuottanut vuonna 2020 siitä hyvästä, että olen sen taiteilijapalkalla elätetty kulttuurijournalisti? 

Laskin läppärini kansioista, että olen tuottanut tänä vuonna 7 artikkelia, 24 arvostelua ja 5 kolumnia. Noin todettuna se ei tosiaankaan paljolta kuulosta. Silti kyse on teksteistä, joita varten olen joutunut tekemään ihan samanlaista analyyttistä lukutyötä kuin tekisin akateemisena tutkijana. Tosiasiassa tämä valtion palkalla tapahtuva kulttuuritekstien tuottaminen onkin oikeastaan kulttuuritekstien suodattamista yhdestä julkisuudesta toiseen. 

Korona sinänsä ei ole paljoa vaikuttanut juuri minun työhöni. Kulttuurimedian jatkuva kutistuminen ja kritiikki-instituution kuolema kylläkin, pitkässä juoksussa. Osa työtä ovat nekin artikkelit, joille ei ole saanut julkaisijaa. Osa teksteistä on puolestaan työn alla ensi vuodeksi, kuten kuusi kirja-arvostelua sekä maailmanrakennusta käsittelevä artikkeli Onnimanniin ja sukupolvialuksia käsittelevä artikkeli Porttiin. Osa teksteistä on myös tuloillaan julki ensi keväänä, kuten tekoälyantologian jälkipuhe ja kalevalaisia fantastikkoja esittelevä haastattelujuttu. Samoin ensi vuonna ilmestyy perhepolitiikkaa ruotiva tietokirjani Pakollisesti lapselliset, eräänlaista kulttuurijournalismia sekin, toivottavasti.

Proosaa en kirjoittanut tänä vuonna juuri lainkaan, mikä on ikävän hyvä todiste tietoteksteille omistautumisesta. Nanowrimoon väsähdin 10 K sanan kohdalla. Kyllä siitä suht helppo jatkaakin olisi, kunhan saisi sopivan lomatauon kaikesta muusta. Novelleja kirjoitin kaksi, toinen ilmestyy em. antologiassa, toinen ei päässyt edes kunniamaininnoille kirjoituskisassa. 

Näihin tyhjäksi pihisevän taiteilijakuplan tunnelmiin ei työvuotta ole viihtyisä lopettaa, mutta monien muiden tavoin voi vain koputtaa päätä ja huokaista että sentään säilyttiin tänne saakka hengissä tästä ruttovuodesta. Valkoisessa kuplassa.


sunnuntai 13. joulukuuta 2020

Ruttopukki (G-versioidut laulut)

 

Jälleen on se päivä vuodesta, kun on aika kohottaa malja ja laulu valon tuojalle, herrallemme Luciferukselle. Tällä kertaa Ruttopukin perinteisin sävelin:

 



lauantai 12. joulukuuta 2020

Babyteeth (elokuva)

En matkustanut 300 km Kuopioon vain nähdäkseni "Babyteeth"-elokuvan, mutta olisin voinut, jos olisin tiennyt että kyseessä on vuoden vaikuttavin filmi. 

Paikallinen mullikkabladet noteerasi sen olevan "nuorisoelokuva", joten tein päätöksen teatteriin menemisestä 5 minuuttia ennen sen alkua. Täällä ruttovapaalla susivyöhykkeellä tällainen cityelämä on edelleen mahdollista.

Mutta mitä sainkaan kasvoilleni. Elokuvan joka kertoo kuolemansairaudesta.

"Babyteeth" (2019) on niitä festarijulkisuuteen luottavia indiefilmejä, jotka voivat käyttää läpikotaisin pateettista aihetta, nuoren ihmisen syöpäromanssia, tehdäkseen jotain omaa sen perustalta. Elokuvaa oli mennyt ehkä viisi minuuttia kun metaforinen genreleukani loksahti vertauskuvalliseen valtavirtalattiaan. Ja tätä jatkui läpi filmin. _Jokainen_ kohtaus (2-10 minuuttia) oli rakennettu ensisijaisesti draaman ehdoilla eli niissä tapahtui uskottavan yllättävä käänne, jonka katsoja joutui tulkitsemaan ilman edellä esitettyä informaatiota henkilöistä ja näiden suhteista. 


Ensimmäisen tarinakolmanneksen ajan joutui toistuvasti tarkistamaan käsityksiään _millaisia_ nämä hahmot oikein ovatkaan. Aluksi tarina oli vaikuttanut olevan kuin australialainen "American Beauty" yhdistettynä "Tähdissä on virhe" -syöpämelodraamaan. Pidemmälle nähtynä alkoi tuntua siltä, että kohtausten ylättävyys perustui ihan vain emotionaaliselle rehellisyydelle: millaisissa sijaistoiminnoissa hahmo paljastaa tunnetilansa. Arvata siis saattoi, että kyse oli näyttelijä-ohjaajan (Shannon Murphy) tilanteittain syventämästä kerronnasta. Pidin siitä kovin. Tällaista kohtaus kerrallaan tehtyä filmidraamaa on enää harvoin nähnyt sitten 1990-luvun X-sukupolvifilmien. Edes indietuotannoissa.


Ja silti "Babyteeth" pelaa täysin sen traagisen genreromantiikan varassa mitä syöpäromanssit, etenkin nuorten tarinat ovat, jopa sitä pakollista (K-12 -ikärajaa asiallisesti noudattavaa) eksistenssin-todistavan-ensiseksin kohtausta myöten. Elokuvan käsikirjoitus on onneksi niin tunneälykäs, että kaavamaiset hahmotkaan (emoteini, rankka poikafrendi, terapoiva isä, taideuransa uhrannut äiti) ja pliisun helppo musaraita eivät haittaa, tai ne "American Beauty" -tyyppiset lähiösatiirin odotukset. Ennen kaikkea näyttelijät ovat hahmonsa erityisen särmän tajuavia, ja käsivarakuvaus poimii kuin ohimennen oivaltaen ympäristöstä elämänvoimaa kirkuvia lintuja ja sormivärimustekaloja.


Elokuvan lopetus on syöpäromansseissa se mikä ratkaisee kerronnalle suotavat rohkeusmitalit. Tässäkään "Babyteeth" ei petä. Antaisin sille viisi tähtimitalia. Otsikoilla "Love" ja "The Beach" tehdyt lopukohtaukset kykenevät yllättämään vielä sittenkin, kun kuvittelee tietävänsä miten tällainen tarina loppuu. Anarkistista "kaikki on sallittua tartu hetkeen -periaatteen todistamiseksi" asennetta ovat monet muutkin syöpäkuvaukset alleviivanneet, mutta aniharvassa filmissä uskalletaan pelkistää tärkeimmät hetket niin pienesti kuin tässä filmissä. 

Lopulta kyse onkin ehkä vain siitä, miten empaattisesti katsoja suhtautuu _myötäkärsijöiden_ hahmoihin keskushenkilön, teininä kuolemaa tekevän Millan sijaan, ja sikäli näyttelijävalinnoista. Itselleni jopa hollywoodpatetiaa tihkuva "Tähdissä on virhe" on ainutlaautuisen koskettava nuorisofilmi, kun taas Valkeapään "He ovat paenneet" on kamalinta tekotaiteellista potaskaa mitä tiedän. Näiden kahden eksistentialistisen ääripään väliltä "Babyteeth" on vähintäänkin tärkein memento mori -filmi mitä tänä karmeana ruttovuonna saimme puheenaiheeksemme.


Kuvakukko-teatterin isossa salissa istui 12.12. näytöksessä takanani vain kolme ihmistä. Aluksi tunsin, lopulta tiesin olevani etuoikeutettu nähdessäni tämän melodraaman sääntöjä murtavan indiefilmin valkokankaalla. Kiitos indie-teatterille tästä tilaisuudesta.




maanantai 7. joulukuuta 2020

Lainaelämää (elämäntapalukijana)

 


Kytkin lainahistorian päälle kirjaston PIKI-systeemissä 25.10.2018. Sen jälkeen olen lainannut näköjään 1054 teosta, kirjojen lisäksi siis myös elokuvia ja sarjakuvia ja lautapelejä. Musiikkia en juuri harrasta joten mukana on vain muutama cd. Kahdessa vuodessa olen lukenut varovasti arvioiden noin 600-700 kirjaston kirjaa, suunnilleen siis kirjan päivässä. Niiden lisäksi ovat luettavana olleet sitten kaikki arvostelukappaleet sekä ostetut kirjat, joita niitäkin kertyy aina muutama kappale per kuukausi.

 

Mitä kuvittelen muistavani makunystyröissä kaikista kauttani virranneista tekstiriveistä?

En kai muuta kuin lukuromaanien nuudelimaisen maun.

 

Jos jotain voisin palauttaa mieliin kahden viime vuoden lukemisesta, niin kaipa se kiteytyy Simenonin Maigret-teoksiin. En ole sitten teinivuosien ahminut yksittäisen kirjailijan teoksia ja päätynyt samanlaiseen ähkyyn. Viimeisimmät kirjastosta löydetyt teokset tuntuvat pakkopullalta ja silti ne lukee kuin mitään muuta maailmassa ei olisi tällä hetkellä tarjolla. Viimeisenkin Maigret-kirjan luettuaan on sitten vakuuttunut kuin teini ikään, ettei mikään maailmassa voi korvata tätä lukemisen hapanimelää iloa.

 

Muut kirjallisuuden harrastajat näkyvät lukevan autofiktiota samasta syystä, väsyneenä taideproosan metkuihin ja genreproosan kaavamaisuuteen. Itse en ole löytänyt dokumentoivan proosan ilosanomaa. "Neuvostoihmisen loppu" on juuri nyt yöpöydällä ja se jaksaa huvittaa karmeudessaan, ja onhan se ehdottomasti taitavan prosaistin kynäilemää enemmänkin kuin hirtehistä toimitustyötä.

 

Lapin lomalle otin mukaan kokeeksi sitä kehuttua Knausgårdia vain todetakseni, että minun makuuni se oli lukukelvotonta. Saman testin tein kirjastossa Tommi Liimatan kirjalle Rollo. Yhtä ähmättömän tyhjänpäiväistä kuin Knausgård. Toki on niinkin, ettei ole välttämättä kirjoittajan oma vika, jos hänen vapauttamansa mediapaine päästää rivilukijoiden nähtäväksi äijäegojen turhamaisuuden. Mutta miksi se mediakorporaatioiden sertifioima tyhjiö ei puhkea yhtä helposti kuin muut mediakuplat?

 

1790-luvulla elämä oli jännempää kuin fiktio
Ruttokauden toista lockdownia ennakoiden varasin kirjastosta pinoittain katsottavaa ja luettavaa, mm. pinon 1790-lukua käsitteleviä tietokirjoja. Niiden varassa oli tarkoitus edistää nanowrimo-projektia. Kirjat olivat kuitenkin kiinnostavampia kuin oma kirjoittaminen. Tarpeen upottautua kokonaiseen fiktiomaailmaan voi puolestaan kuitata kuten muutkin kaamoksella laiskuuttaan selittävät ihmiset: katsoa Game of Thrones -kausia uudelleen lävitse. Lainaelämää tämäkin. Mutta 1790-projektista osui sentään käsiin vuoden ylivoimaisesti paras lukuromaani, jalosukuisen laatima historiallinen esikoisdekkari 1793. Edes nykydekkareiden pakkoefekti eli sadistinen ihmiskuvaus ei tässä liiemmälti häirinnyt, kun sille oli selittävät ajankohdan puitteet. Kirjan jatko-osa 1794 oli sitten yhtä kiusallinen muistutus ruotsalaisen genreproosan kaupallisuudesta kuin 1793 oli ollut ainutlaatuisen rikas historiankuvaltaan. Jatko-osassa näkökulman vaihtaminen ei ladannut samanlaista kyseenalaistavaa empatiaa (roisto/uhri) tarinaan kuin ensimmäisessä kirjassa eikä kurjalliston Tukholmasta saatu enää esille muuta uutta kuin siirtomaasaaren - taas kerran - lapsellisen alleviivaava symboliikka ruotsalaisen häpeäntajun pimeänä ytimenä.

 

Pimeän syvyydessä ei sinänsä olisi vikaa, jos se olisi taiten käsiteltyä. Kuten avaruusoopperassa. Joululoman aikaan olen varannut luettavaksi sukupolvialuksia kuvaavia romaaneita, ainakin Heinleinin Orphans of the Sky ja Reynoldsin Jäänpuskijat. Määrättömän syvän avaruuden tuntu muistuttaa mukavasti suomalaisen kaamoksen ydintä, elävän kuoleman pimeyttä.

 

 

 

sunnuntai 22. marraskuuta 2020

Mank (elokuva)

'Kiinnostava' ei, totta tosiaan, ole esteettinen kategoria, mutta elokuvataiteen alennuskautena saa tyytyä taidefilmien sijaan 'kiinnostaviin' filmeihin. Joita tuottaa valkokankaalle televisioviihteen suoratoistopalvelu.

The Trial of the Chicago 7 on ollut ylivoimaisesti syksyn kiinnostavin elokuva, vaikka en olisikaan katsonut sitä teatterissa. Sama pätee tähän uuteen netflix-tuotantoon, David Fincherin ohjaamaan metaelokuvaan Mank (2020). Jos olisin tiennyt sen netflix-tuotteeksi niin olisin jäänyt kotiin odottamaan vielä kahdeksi viikoksi.

Mank on toki visuaalisesti hartaan tyylitietoinen, etenkin se (oheisen kuvan) yksittäinen ulkokohtaus Hearstin pornowesternin kuvauspaikalta, mutta niin tolkuttoman tummin sävyin kuvattu että Niagaran eturivissäkin tuntui kuin katsoisi filmiä mustan villakankaan lävitse. 

Mustavalkoisen pastissin sijaan kuvaustapaa voisi sanoa valkomustaiseksi understatementiksi. Mallia tyylille on haettu Orson Wellesin filmeistä, koska Mank kertoo Wellesin Citizen Kanen käsikirjoittamisesta poeettisena kostona aikansa mediakapitalisteille W.R. Hearstille ja L.B. Mayerille

Welles itse on sivuhahmo tarinassa. Päähenkilö on käsikirjoittaja H.J. Mankiewicz, jonka uraa avataan takaumina käsikirjoittamisen vaikeuksien ohessa. Kirjoittaja-avuksi on sijoitettu Lily Collinsin esittämä britti, jolla on samanlainen muusan koristetehtävä isännälleen kuin Mank'in käsikirjoituksessaan pilkkaamilla Marion Daviesilla & Hearstilla. Tätä kaltaisuutta elokuva ei valitettavasti dramatisoi, ja draama on muutenkin sivuseikka. Tärkeämpää tämän elokuvan tekijöille on ollut ihailla Hollywoodin kultakauden salaisia sankareita, käsikirjoittajia. Dialogi on näiden sankareiden esittämänä monin paikoin hymyilyttävän nokkelaa, mutta ei se draamaa sytytä, jos draamaa ei lähtökohtaisesti ole muutoin kuin riippuvuus- ja kilpasuhteina.

Mank-filmin asenne Hollywoodin ja Los Angelesin mätään historiaan  ei muistuta muita  elämäkertafilmejä, etenkään kohtuuttomam pinnalliseksi jäänyttä RKO 281 -elokuvaa (1999) C Kanen tekovaiheista. Enemmän Mankin asennetta, film noir -lainojen ja äijämoraalin keinotekoisuudella poseerausta voisi verrata The Artist -elokuvaan (2011), josta en siitäkään erityisemmin syttynyt. Nämä herraskaisella fanipoika-asenteella tehdyt Hollywood-kritiikit ovat niin hengettömiä, että Tarantinon Once Upon... alkaa tuntua puhtaalta anarkialta.

Eniten tämä Mank falskaa nimihenkilön roolituksessa. Gary Oldman on nykyään mukavan pappamainen esiintyjä, muttei sovi rooliin jossa pitäisi välillä häikäistä kolmikymppisenä sanaseppona ja herättää välillä sympatiaa nelikymppisenä urajuoppona. Välitön vertailukohta on Dalton Trumbosta kertonut sisäpiirikuvaus (2015), jossa oli löydetty uskottava kriittinen asenne ja uskottavan oikea näyttelijä käsikirjoittaja-sosialistin esittämiseen. Mank ei herätä tunteita millään osatekijällä. Se on 'kiinnostava' historian oppintunti, ja sellasenakin tuplasti liian pitkä.

Tuttu tuomio:

Mank ei ole välttämättä David Fincherin heikoin filmi, mutta varmasti turhin.


maanantai 2. marraskuuta 2020

Atwood, Hautala, Hotakainen, Isomäki, Santanen, Turton


Helsingin virtuaalisia kirjamessuja katsoin Saaran kanssa pari striimausta. Myötähäpeän määrä ja laatu niitä katsellessa kieltämättä poikkesivat siitä, millaista on seurata Helsingin metrilakumarkkinoita paikan päällä. Ehkä olisi tosiaankin paikallaan siirtää hesalaisten kirjamessutapahtuma pelkästään virtuaalitodellisuuteen ja antaa kirjailijoiden oikeasti kohdata lukijoitaan Turun ja Tampereen ja Jyväskylän sanataiteen käsittävissä messumaailmoissaan. 

Oma helvetinpiirinsä hesalaisten umpimielisyydessä oli tänä syksynä Hesarin palkintoehdokasrajaus, että kaikki merkittävät esikoiskirjailijat asuvat pääkaupunkiseudulla eikä muunlaisia ole olemassakaan. Mielenkiintoista olisi kuulla Kirjailijaliiton kannanotto tähän journalistisen jalkatyön uudet ulottuvuudet paljastavaan rajaukseen.

Mutta samaan aikaan viidakossa... totuus on tiellä jossakin...

Ja BitteinSaarilta löytyvät tuoreimmat Portti-lehteen (3/2020) tekemäni arvostelut spefi-teoksista:

Siirtäkää Jämsä jo pois

 

Kun risu rapsahtaa VR:n piuhoihin ja katkaisee kaiken poikkiliikenteen, se tapahtuu Jämsässä.

Kun kesähelle vääntää VR:n peltikiskoja sentin sivummalle, se tapahtuu Jämsässä.

Kun bitti vääntyy nurin VR:n turvalaitteissa, sekin tapahtuu Jämsässä.

Kun vuonna 1998 Jyväskylässä tapahtui VR:n historian pahin, kymmenen kuolonuhria vaatinut onnettomuus, se juna oli juuri tulossa JÄMSÄSTÄ!


Olen 36 vuotta kulkenut Tampereen ja Kuopion väliä enkä tiedä kirotumpaa kaupunkia kuin Jämsä. VR:n tilastoista luulisi jo sitäkin aiemmin tehdyn tulkinnan Jämsän epäonnistumisesta, mutta kun VR käyttää tilastoja valehdellakseen tilastoistaan niin sen ei tarvitse yhtiönä ottaa vastuuta sen paremmin rakenteellisista kuin tiedotuksellisista ongelmistaan.

Tänäänkin matkustajat siirrettiin Jämsän ohitse VR:n tilaamilla busseilla. Kaikki paikat tulivat täpötäyteen, mutta onneksi lähes jokaisella matkustajalla oli maski kasvoillaan. Luohan se samaa TODENNÄKÖISEN TURVALLISUUDEN tunnetta kuin VR:n tilastot.

Mitä yhteiskunnan tulisi tehdä korjatakseen Jämsän? Ainoa kokemukseni Jämsän sisäpuolelta ei suosittele mitään rakentavaa ratkaisua. Joskus 1990-luvun lopuilla olimme mr Mäyrän kanssa luennoimassa Jämsän järjestämässä kauhutapahtumassa Halloweenin alkaessa rantautua jopa Jämsän kaltaisille korpiseuduille. Yleisöä oli sen verran, että tunnelma oli autenttinen eli niin kuin hautausmaalla. Ajankohdan vuoksi jouduimme vielä yöpymään paikallisessa hotellissa. Tunnelma sen ravintolassa oli jotakuinkin samanlainen kuin eräässäkin Kubrickin elokuvassa. Muistan, että nappasin ravintolan kirjahyllylavasteesta Remarquen romaanin jotta olisi jotain tekemistä. Se EI ollut "Jämsänrintamalta ei mitään uutta". Mutta olisi voinut olla.

Siirtäkää Jämsä jo pois, pyydän. Päästäkää se taksiluokan takaamista kärsimyksistään.



Jämsäläinen sääpäivä


sunnuntai 25. lokakuuta 2020

Lapissa 11.-16.10.

Ruttovuoden vaikein opetus on suhteellisuudentajun oppiminen, päivittäinen pohdinta siitä, ottaako koronaepidemian tarpeeksi tosissaan siinä mitä tekee ja mitä odottaa seuraavalta vuodenajalta. 

Lähteminen Lappiin keskellä yleisen epätoivon ja -luulon ilmapiiriä tuntui sekä hyvältä oikeutetulta paolta etelän ruttoalueelta että samanlaiselta itsekkäältä turismilta joka koko epidemian sai aikaiseksi. 

Suhteellisuudentaju tuntuu kuitenkin saavan tajuttavat rajat vain sillä, että matkustaa ja vähät välittää siitä, miten Yhdysvaltain presidenttikin on samaan aikaa sekä leviämis- että kiihtymisvaiheessa.

Kuinka paljon Lapissa on tilaa turistille? Sitä ei etelästä käsin voi mitenkään hahmottaa, vaikka olen niitä etäisyyksiä joskus fillarillakin mittaillut. Karttakuva Lapista ei muodosta kokonaisuutta kuten etelästä, kun ei mihinkään paikkoihin tunnu liittyvän historiaa, jonka muistaisi. Muoniossa näkyy Ranskan prinssikin (1790-luvulla) suhteellisesti seikkailleen perimäänsä levittämässä ja silti sekään ei näy missään. Lapissa riittää tilaa kadota. Avaruutta johon historia ei jätä jälkiä. 


 Tällä kertaa matkustimme pohjoiseen Rovaniemen kautta, molempiin suuntiin yöjunalla. Ostin junaliput jo huhtikuussa ja jo tuolloin joutui osasta lippuja maksamaan täyden "peruslipun" hinnan, osasta säästölipun hinnan. Ja mikäli lippuja ei olisi ostanut vähän kerrallaan olisi joutunut maksamaan 70e enemmän. Koska VR:n lippujärjestelmä. Makuuvaunussa yö pohjoiseen sujui yllättävän mukavasti uudenaikaisissa hyteissä, takaisin tullessa hyttien väliovi tärisi niin kovalla äänellä, ettei edes tulpat korvissa saanut kunnon unta.

Rovaniemellä menimme syömään aamiaisen hotellin puhvettiin. Emme olleet juuri ehtineet istahtaa, kun näimme jo ensimmäiset tamperelaiset naapurit, Villen perheen lapsineen. Ruokaostokset tehtyä saimme istua kolme tuntia bussissa päästäksemme Muonion Jerisjärvelle, samalle Liiton mökille, jossa olimme vuosi sitten. Tälläkin kertaa vuodenaika vaihtui juuri syksystä syystalveksi, muttei yhtä rajusti kuin viime vuonna. Lunta emme nähneet kuin tunturin huipulla, metsässä oli kuivempi kävellä ja helpompi löytää polut kuin lumihangesta.

Liiton parvikerroksinen mökki lattialämmityksineen oli jälleen ylellinen kokemus karujen metsien keskellä. Se jokin ihmeen tunto kuitenkin puuttui, kun kaikki oli jo tuttua, löydettyä. Lumen puuttumisestakin se johtui. Tällä kertaa meidän oli tietysti helpompi olla reippaita tunturille nousussa, kun polut olivat avoinna. Kemiön tunturi (kuvassa) osoittautui maineensa veroiseksi. Sen huipulta sai lähes samanlaiset maailman yläpuolelle kohoamisen sävärit kuin mitä Tatralla Slovakiassa. Ainoa ärsyttävä tekijä olivat muut suomalaiset turistit, joita kiipesi tunturille aivan solkenaan. Ne tulivat autoilla alhaalla olevalle parkkipaikalle, ties mistä saakka, ja könysivät sitten kersoineen ja koirineen ylös puhtainta tunturimaisemaa kuin Euroopan omistajat. Oli helppoa muistaa, miksi kotimaan matkailu ei ole vuosikymmeniin kiinnostanut. Bussin reitti Levin turistihelvetin vierestä oli tietysti tätä tietoisuutta jo pohjustanutkin...

Tälläkin matkalla näimme onneksi osuutemme poroista ja kesyistä kuukkeleista. Kirjoitettua ei tullut juuri mitään, luettua (vuorikiipeilystä) jälleen sitäkin enemmän, nukuttua paremmin kuin kuukausiin kotona. Itse mökkikylä oli tutun hiljainen, viereinen hotelli uudelleen suljettu, vedet kylmät mutta avoimet.

Syksyn saimme katkeamaan, mutta talvi tuntuu nyt entistäkin pidemmältä, kun marraskuukin on vielä edessä.



Memories of Murders (elokuva)

 On taas se aika vuodesta, kun kalloja käännetään taaksepäin ja kaikkea kauhuun liittyvää voi pitää kollektiivisena leikkinä yksittäisillä ahdistuksilla pimeään vuodenyöhön vaipumisesta. Joon-ho Bongin true crime -draama "Memories of Murders" (2003) on sekin peliä säästeliäillä kauhukohtauksilla, vaikka yli kahteen tuntiin venyvä tarina pyrkii sanomaan jotain syvällistäkin 1980-luvun lopun Koreasta. 

Pyrkii - ja verbalisoi sen viime kohtauksessa niin selvästi, että katsojan tehtäväksi jää vain kohautaa harteitaan ja unohtaa tämä elokuva. Loppukohtauksen vika on se, että kyseessä on juuri sellainen antikliimaksi jollaista tällaiselta elokuvalta osaakin odottaa. Ei mitään enempää.

Oikeastaan ainoa rikosdraaman perinnettä kunnioittava osa tätä elokuvaa on se, miten rikostutkintaa käytetään aikalaisyhteiskunnan fobioiden paljastamiseen. Tosin kun on nähnyt tarpeeksi monta korealaista elokuvaa, joiden yhteisin nimittäjä on se, että miehet purkavat turhautumistaan sadistiseen potkimiseen ja läiskimiseen, niin "Memories of Murders" tuntuu väkivaltakohtauksillaan osoittelevan kaikkialle eikä yhtään mihinkään. 

Mr Bongin Oscar-palkitusta "Parasite'sta" (2019) en erityisemmin pitänyt ja vielä vähemmän tästä. 

Vuonna 2003 valmistunut K-18-rikosfilmi on tuotu kuitenkin teattereihin "Parasiten" menestykseen vedoten. Seuraaaksi teatterilevitykseen on tulossa vielä mustavalkoinen versio "Parasitesta". Mitä muualla aasialaisissa elokuvissa tapahtuu, se on maahantuojille ilmeisen vähäpätöistä. 

Korealaisen pikkukaupungin (vain puoli miljoonaa asukasta) elämänpiirejä elokuva tosiaankin esittelee laajalti. Esimerkiksi kohtaus yöllisessä avolouhoksessa on vaikuttava, samoin koululaisten leikki evakuoinnin harjoituksissa, ja monet rikostutkinnan kohtauksistakin ovat laveudessaan hyytäviä. Mutta varsinaiset murharikokset, joissa uhreina on myös lapsia, vievät elokuvaa sellaisiin tunnelmiin, josta ohjaaja Bong ei yritäkään sitä kääntää. Päinvastoin. 

Kaikki se uhritutkimusten detaljipitoisuus ja kerta kerralta isommin kierroksin vitsaillut sadistiset kuulustelukohtaukset viestivät ainakin itselleni ohjaajasta, joka on kiinnostuneempi keksimään yhä uusia keinoja katsojien emotionaaliseksi tönimiseksi. Näinhän hyvät kauhuohjaajatkin toimivat, mutta heilläkin on sentään jotain sen spiraalin keskellä, mitä kauhun aihelmat kiertävät. Mr Bongilla ei ole mitään. 

Elokuvan päähenkilöt ovat hyvä poliisi, tyhmä poliisi ja paha poliisi, jotka kaikki muuttuvat rikostutkimuksen aikana: hyvästä tulee katkera, tyhmä ymmärtää rajoittuneisuutensa, ja pahinta kohtalo rankaisee kuin ohimennen. Mikä tämän kehityskulun opetus on? Ei mitään, vastaa herra Bong. Tätä on korealainen syvämietteisyys. Musta huumori "ei minkään" äärellä naurattaa monet kerrat tätä elokuvaa katsoessa, kuten päähenkilön (sen tyhmän poliisin) etsiessä kylpylästä häpykarvattomia miehiä. Se naurattaa, koska se tehdään niin vakavissaan. Mikään amerikkalainen tai ranskalainen true crime -filmi ei edes tohtisi naureskella näin oksettavan rikosaiheen äärellä.


Menin katsomaan tänään (24.10.) "The Whistlers" ja "Memories of Murders", koska oli saatava käytettyä F***kinon sarjalipuista viimeiset ennen niiden umpeutumista. Valinnanvaraa oli erittäin vähän, joten ilman tätä korealaista filmiä olisin joutunut katsomaan kotimaisen "Seuraleikin". Kiitos herra Bongille tästä vähästä.


lauantai 24. lokakuuta 2020

The Whistlers (elokuva)

Corneliu Porumboiu näkyy olevan kymmenisen vuotta nuorempi kuin Romanian Uuden Aallon muut maineikkaat ohjaajat. Hänen elokuvansa 12:08 East of Bucharest (kv. levityksen nimi) ennätti kuitenkin nousta menestykseksi Cannesissa jo vuosi ennen (eli 2006) kuin Cristian Mungiu voitti Kultaisen Palmun samalla festivaalilla shokeeraavalla aborttifilmillään. Siitä pitäen Mungiu on henkilöinyt Uuden Aallon ja sen hyperrealistisen estetiikan itseensä. Samalla unohdettiin tilaisuus analysoida miksi juuri Romania näytti eurooppalaiselle elokuvalle realismin uudet kriteerit - tai ihmetellä mitä kaikkea romanialaisista filmeistä jäi näkemättä Mungiun sinänsä omaperäisiä tiskirättitarinoita kiitellessä.

Porumboiun elokuvista en ole itsekään nähnyt kuin jonkin lyhärin kulta-ajan tarinoita -devarilta. Hänen uusinta ohjaustaan levitetään Suomessa kv-nimellä The Whistlers (2019). Ehkä F-kino ei olisi ottanut romanialaista nykyfilmiä levitykseen, jollei sitä voisi markkinoida amerikkalaisella nimellä ja mafiamuijalla koristellulla julisteella. 


Elokuva itsehän on vallan muuta kuin mitä odottaa. 

Tai oikeastaan sekä että. Hyvinkin perinteistä neo-noir -juonta noudattaen Porumboiu kertoo korruptoituneesta mutta oikeamielisestä poliisista, joka luovii virallisen ja rikollisen väkivaltakoneiston välissä. Matkasta Kanarian saarille tulee hänen elämänsä käännekohta. Matkan tarkoitus on opetella sikäläistä vihellyskieltä, syistä jotka aukeavat takaumista ja selittävät vähitellen koko Romanian paranoidia yhteiskuntaa, diktatuurin korvannutta kaikkivoipaa epäilyn elämäntapaa.


Elokuvan tyylilaji ja näytteleminen on apeaa alusta loppuun. Ohjaaja ei korosta mitään. Gildaa, naispäähenkilöä lukuunottamatta näyttelijätkin ovat kuin kadulta otettuja, niin romanialaiset kuin espanjalaiset, rikolliset ja poliisit. Viisikymppinen sankaripoliisi on kuin itäeurooppalaisittain väritön ja eloton versio stellanskarsgårdista. Vihellyskielen opettelussa ei ole hänen esittämänään mitään omituista ja siksi se näyttää järjettömän koomiselta. Tai oikeastaan koomisen järkevältä. Jossain kritiikissä näkynyt rinnastus Coenin veljesten ohjauksiin on osuvinta mitä neo-noir-genren puitteissa voi keksiä luonnehdinnaksi, ja samalla latteaa. Coen-veljesten ohjaukset ovat siloiteltuja ja selitteleviä verrattuna tämän elokuvan viheltelijöihin.


Elokuvan juoni tuntuu välillä turhankin mutkikkaalta, vaikka kaikki saa selityksensä. Petosten ja kaksoispetosten kuvioon nähden filmin lopetus tulee häkellyttävän nopeasti, aivan kuin ohjaaja olisi päättänyt tehdä kaikki genren edellyttämät ratkaisut viimeisen vartin aikana. 98 minuutin kertomus ja kertaalleen yllättävä epilogi pitävät kyllä muutenkin tiiviisti tuolissa loppuun asti.


Kertaakaan ilmaisukieli ei hypähdä absurdin puolelle, mikä olisi helpoin ratkaisu filmissä, jossa vakavissaan pohditaan kommunikaation vaarallisuutta sairaassa yhteiskunnassa. Genre-efekteihin turvautuminen gore-kohtauksessa ja Gildan vartaloa keilaavissa pornokohtauksissa pudottavat elokuvan vakavankoomista asennetta myydäkseen tätä filmiä kuin mitä tahansa tuotetta. Efektikohtausten sijoittaminen aivan lopulle ja alulle toimii sulkumerkkeinä, joiden välillä oleva ainutlaatuinen elokuva menettää paljon tenhostaan rakenneratkaisun vuoksi.


No juu, myönnän että Rita Hayworthin veroisen Gildan on näyttäydyttävä spektaakkelimaisen upeana. Mutta tietäen näiden romanialaisten filmien äijäasenteet voi myös todeta, että kyse on genrekliseet & realismiodotukset naittavasta eksploitaatiosta, ja näyttävyyden olisi voinut toteuttaa muissa lainatyyleissä kuin mafiafilmien edistämänä pornotehosteena.

Itse näin sisältöä ja muotoa yhdistävät filmiviitteet ylipäänsäkin kulttuurisukulaisuuden analyysinä italialaiseen mafiafilmien perintöön: Jos oopperan kielen on pakko olla sen draamallisen luonteem vuoksi italiaa, niin mihin sitten sukulaiskieli romania on omiaan? Miten läpensä sairaassa yhteiskunnassa voi ilmaista varsinkaan rakkautta romaniaksi? Miten muutoin kuin oppimalla hengittämään uudelleen kuolettavan kauniin Gildan läheisyydessä, hengittämään viheltäen.

Kaikkiaan filmi jonka katsoisin milloin tahansa uudelleen. Sellainen on erittäin poikkeuksellista ylellisyyttä tänä teatterivuonna.


keskiviikko 21. lokakuuta 2020

Pukija (näytelmä)

 

Ronald Harwoodin näytelmä "Pukija" (1980) on ollut ihmeen suosittu Suomessakin, siihen nähden, että näytelmän tapahtumat sijoittuvat teatterin pukuhuoneessa ja keskittyvät maailmansodan aikaisessa Englannissa kahden miehen keskinäiseen riippuvuussuhteeseen. Esimerkiksi tänä vuonna näytelmän oli tarkoitus pyöriä sekä Turun että Kuopion kaupunginteattereissa. Turusta näytelmä peruuntui koronan vuoksi, mutta Kuopiossa se pyörii puolikkaille katsomoille. Tai oikeastaan kymmenesosakatsomoille.

Pukija Kuopion kaupunginteatterissa

"Pukija" on ollut tämän omituisen vuoden omituisin teatterikokemus (2.10. Kuopiossa). Kyseessähän on perushyvä draama rakenteeltaan, sellainen joka ei voi epäonnistua, ja vaativaa keskushahmoa (veteraaninäyttelijä "Sir") esittänyt Seppo Pääkkönen antoi kaikkensa roolissa. "Pukijan" loputtua pienen näyttämön salissa vallitsi kuitenkin kuolettava tunnelma. Näyttelijät vaikuttivat väsähtäneiltä ja pelästyneiltä, että tämäkin esitys tuli sitten vedettyä koronauhkasta huolimatta, ja yleisöä oli vain sellainen iltapukuinen kourallinen, joka ei jaksanut innostaa toisiaan esityksen ansaitsemiin aplodeihin.


Mutta pelästyneen kuolettava tunnelma saattoi johtua myös näytelmän sisällöstä. Aniharva näytelmä käsittelee yhtä aikaa niin romantisoiden ja niin surumielisesti teatteriammattilaisten elämää, jossa samaa esitystä tehdään kymmeniä, jopa satoja kertoja, kun kyse on "Kuningas Learin" kaltaisesta pakollisesta klassikosta. Mitä isommalla intohimolla Seppo Pääkkönen esitti kuolemansairasta näyttelijää haparoimassa kuolemansairaan kuninkaan repliikkejä, sitä enemmän "Pukija" tuntui teatteritaiteen joutsenlaululta, josta turhaan yrittää löytää jotain syvällisempää sanomaa.

"Pukijan" kestosuosio kun perustuu sille, että sen käsittelemä parisuhde ei ole palautettavissa seksuaaliseen vetovoimaan kahden miehen välillä, ei myöskään herra-palvelija -asetelmaan, jollaista niin monet muutkin näytelmät ovat käsitelleet. Näytelmän viehätys on siinä, miten pukija Norman tuntuu olevan viime kädessä se tärkein henkilö teatterissa, se joka "rakentaa" klassikkonäyttelijän teatterimaailman tarvitsemaan rooliin josta tämä sitten näyttämöllä voi syttyä varsinaisen draaman edellyttämään rooliin.

Myös näytelmän kirjoittajalta, Ronald Harwoodilta on tietysti kysytty mielipidettä miesten suhteesta. Lukemassani Guardianin artikkelissa (9.9. 2020) Harwoodin kerrotaan pitäneen kysymystä suhteen seksuaalisuudesta epäolennaisena, senkin osalta, onko Normanin palvova suhde "Sir'iin" seksuaalista. Kiinnostavinta "Pukijan" onnistumisessa elokuvana tai teatteridraamana onkin se, miten pukija Normanin hahmo perustellaan ja rytmitetään yhteen Sir-hahmon kiihkeiden purkausten ja romahdusten kanssa. Kuopiossa näkemäni tulkinta ei ollut tältä osin järin kiinnostava, vertailukohteena kun olivat nuo maineikkaat filmatisoinnit (1983 ja 2015).

Olisiko vastaava näytelmä mahdollinen naisnäyttelijästä ja tämän pukijasta? Tuskinpa. Ei ainakaan brittiläisen pakko- eli äijäklassikoihin erikoistuneen teatteriperinteen sisällä.


torstai 15. lokakuuta 2020

Tove (elokuva)

 

Kävimme katsomassa Tove-elokuvan 6.10. 2020 ja kokemuksena se oli jälleen saman vanhan totuuden vahvistus: suomalaista elokuvaa käydään katsomassa vain jotta muistaisi ettei niissä ole mitään katsomista. 


Toki on niinkin, että Tove on lajissaan hävettävän huono filmitekele.

Kolme ja puoli miljoonaa euroa on tuhlattu, jotta käsikirjoitus saadaan toteutettua ilman minkäänlaista ohjaajan ajatusta elokuvan muotokielestä. Eeva Putron käsikirjoitus itsessään on niin keskinkertainen kuin aiheena olisi kenen tahansa kuvataiteilijan pieni kehitystarina. Sen sijaan, että olisi uhrattu edes yksi ajatus sihen suuntaan, kuinka kyseessä on sentään suurin suomalainen fantastikko kautta aikojen. 

Verrattaessa vaikkapa Dome Karukosken Tom of Finland -filmiin (2017) voi todeta siinä sentään uskalletun jotain tuoda aihehenkilön taiteestakin filmin kuvastoon. Mutta taiteilija Tove Jansson on edelleen sekä liian pelottava että liian helppo aihe suomalaisille elokuvantekijöille. Toven lähin vertailukohde kiiltokuvamaisuudessa ja taiteilijaelämän yläluokkaisessa ihastelussa olisikin Karukosken ohjaus Tolkienista (2019).

Ainoa hyvä asia, mitä Tovesta, tästä elottomasta filmitekeleestä voi koitua, on Alma Pöystin suvereenin näyttelijäntyön noteeraaminen maailmalla. Taiteenalansa käänteisenä oppituntina se toimii sikäli, miten kolkon jäykäksi voi todistaa Krista Kososen näyttelemisen Pöystin rinnalla. Muu näyttelijäväki on riittävän freesiä käydäkseen aikakauden hahmoista, poikkeuksena Tuulikki Pietilää esittävä henkilö, joka vaikuttaa saapastelevan kohtaukseen suoraan 2020-luvun kaljabaarista. Kontrasti on pöyristyttävän hölmö, selittämätön virhe keskellä muuten museomaista epookkikerrontaa. Miksi ihmeessä on tuhlattu miljoonia jotta mikään epookissa ei pistäisi silmään, ja sitten tällainen floppaus näyttelijäcastauksessa? Vai haluttiinko Pietilän rooliin vain kukatahansa, joka näyttäisi tyypiteltävän nykyaikaiselta kyökkilesbolta? Mieleen tulivat Jussi Parviaisen typerryttävät karikatyyrit queer-hahmoista...

Mutta epookkifilminäkin Tove on erittäin unettava, hyvin lyhyisiin kohtauksiin ja näyttelijöiden lähikuviin turvautuva elokuva, sen sijaan että se pyrkisi edes hieman subjektiivisempaan näkökulmaan, kuvittelemaan nimihenkilönsä värittämää ilmapiiriä - puhumattakaan että siinä olisi uskallettu etsiä jokin analyyttinen näkökulma suurhenkilön elämään. 

Tove Janssonin ateljee on lavastettu ajatuksella, mutta Janssonin sisäisestä elämästä katsojalle välittyy vain muumipiirroksia ja Alma Pöystin tulkitsema orastava anarkistisuus - juuri ennen sitä kiinnostavinta elämänvaihetta jolloin Jansson taiteilijana alkaisi loistamaan sisäisen maailmansa kutsumuksesta.


Tove on mielestäni juuri sellainen pelkurimainen ja pikkuporvarillinen elokuva, jollaista Tove Jansson olisi itse taatusti halveksinut. 

keskiviikko 23. syyskuuta 2020

Strindbergin Kuolemantanssi (näytelmä)


 Aluksi fanfaarit Tampereelle. Kun harrastajateatteri saa elvytettyä klassikon, se on aina tapaus, jota kelpaa juhlistaa. August Strindbergin näytelmien kohdalla kynnys klassikon henkiinherättämiselle, puhumattakaan uudelleentulkinnalle, on erityisen korkealla. 💀

Tällä kertaa fanfaarit menevät Tukkateatterin ohjaajalle Juho Laitiselle. Strindbergin "Kuolemantanssi" kuulostaa liiankin sopivalta näytelmältä tähän tappavan epidemian hallitsemaan vuoteen, mutta pohjimmiltaan kyse on avioliittohelvetin kuvauksesta, johon tosin liittyy yllättävänkin osuvia pakkokaranteenin ja maailmasta eristäytymisen aihelmia. 💀

Huoneteatterin kokoiselle näyttämölle Strindbergin kamarinäytelmäklassikot asettuvat helpostikin TILANTEINA, mutta hahmojen ja heidän suhteidensa käsittely edellyttää joko harrasta epookkitulkintaa tai sitten hullunrohkeaa analyysiä, mitä kitkerästä intohimosta ja riippuvuusliitoista halutaan siirtää nykypäivän parisuhdekamppailuihin. Laitisen ratkaisu on ollut kääntää näytelmän sukupuoliroolit, tehdä asehullusta kapteenista naispuolinen upseeri, jonka tossukkainen aviomies odottaa kärsivällisesti puolisonsa kuolemaa. Minimaalisen asetelman heittää tasapainosta pariskunnan vieraaksi saapuva nuoruudenystävä Kaisa, tämän kun oletetaan saattaneen pariskunnan yhteen - minkä Kaisa voimakkaasti kiistää. 💀

Kuten Pirkko Kosken kirjasta "Strindberg ja suomalainen teatteri" (2004) voi lukea, pohjoismainen kamarinäytelmä on jotakuinkin yhtä kuin Strindberg. Pienet ranskalaiset ja saksalaiset huoneteatterit loivat Strindbergille kansainvälisen maineen teatteritaiteen uudistajana, mutta kotimaassaan hän sai kamarinäytelmilleen varman estraadin vain omassa intiimiteatterissaan. Suomessakin Strindbergin näytelmät (ja henkilömaine) jakoivat orastavan teatteri-instituution konservatiivisen arvotaiteen kannattajiin ja naturalistisen ongelmadraaman kannattajiin. Kosken historiikista selviää, miten Strindbergiä ihailtiin Suomessa enemmän kuin kotimaassaan, siinä määrin, että kaksi arvotaiteeksi suvaittua näytelmää sai maailmanensi-iltansa (Kronbruden 1906 ja Svanevit 1908) Helsingissä. Yhtä yllättävää on kuitenkin se, että Kosken mukaan Strindbergin näytelmät unohdettiin suomalaisissa teattereissa viideksi vuosikymmeneksi. Kun ne sitten 'löydettiin' jälleen laitosteattereiden repertuaariin, kukaan ei edes ihmetellyt pitkää katkosta. Suosituimmat näytelmät olivat "Neiti Julie" ja "Kuolemantanssi", joista jälkimmäistä esitettiin sotien jälkeisessä Suomessa 18 erilaisena produktiona vuosisadan loppuun mennessä. 💀

Mikään itsestäänselvyys Strindberg-näytelmä ei ole vielä 2000-luvullakaan laitosteatterin saati harrastajateatterin ohjelmistossa. Kun Työväenteatteri teki 2019 "Neiti Julien" ei juolahtanut mieleenkään mennä sitä katsomaan, koska saattoi hyvin arvata, miten vulgäärifreudilaista ja pikkutuhmaa kyökkidraamaa näyttämölle masinoidaan. 💀

Mutta "Kuolemantanssi" onkin vallan muuta, se toinen ääripää sukupuolten sodassa. Juho Laitisen Tukkateatteriin ohjaamassa tulkinnassa (ensi-ilta 19.9. 2020) kapteeni Ester saa hallita näyttämöä niin, että sukupuolten valtakamppailun sijaan draama alkaakin kallistua siihen suuntaan, millä keinoin puoliso Antti ja todistajan osaan pakotettu Kaisa onnistuvat pakenemaan hänen saareltaan. 💀


Tämä kapteeni Esteriä painottava tulkinta johtuu toki siitä, että hahmoa esittävä Paula Toivonen tekee yhtä jyräävän roolin kuin mitä voi kuvitella Edvin Laineen aikoinaan tehneen esittäessään kyseistä roolia Kansanteatterissa (vastinparinaan Ella Eronen!). Laine oli tietenkin neliykymppinen jäärä kapteenia esittäessään. Toivonen taas tekee ennemminkin happaman iättömän hahmon, ja juuri siksi hänestä luontuu niin ilmiömäisen  justiinamainen naisupseeri. 💀

Hankalampi ristiriita hahmon ja näyttelijän välillä koituu Anttia esittävälle Jaakko Melalle: kaksimetrinen, pohjalaistyyppisesti kalskea nuori mies upseerivaimon hissukkapuolisona ei näytä sellaiselta passiivisaggressiiviselta juonittelijalta kuin Strindbergin teksti ja näytelmän esitysperinne viittovat. 💀

Hankala rooli on myös jännityksen lataavalla kolmannella osapuolella, Kaisaa esittävällä Terhi Meriläisellä, joka putkahtaa ajattomaan aviohelvettiin rinkka selässään kuin railausmatkalla eksynyt opiskelijatyttö. Alkuperäisessä tekstissähän Kaisan hahmo (eli Kurt) on miehen (eli vaimon) serkku, mikä selittäisi hieman Kaisan viivyttelyä riitelevän pariskunnan hoivaajana. Mutta nyt  katsoja saa ihmetellä, miksi Kaisa jää seisoskelemaan paikalle vaikka olisi tarjolla juhlatkin viereisessä talossa. 💀

Pelkkä sukupuoliroolien nurinkääntäminen ei näytä riittävän hahmojen uudelleenmotivointiin. Repliikkejä ja hahmoja olisi pitänyt muokata toissijaisten aiheiden (viestivälineiden eristämät ihmiset, karanteenisaaren symboliikka, naapureiden välinen säätykateus) perusteella ihan uusiksi. 💀


Mutta tällaisenaankin "Kuolemantanssi" on ehdottomasti näkemisen arvoinen teatteritapaus Tampereen verraten hapettomassa näyttämösyksyssä. Sukupuolten valtakamppailun sijaan se kertoo yleisemmin pari- ja ystävyyssuhteiden vaikeasta mukautuvuudesta luokkayhteiskunnan statuskamppailuun. Lisäksi tekstin muokkaamisessa nykypäivän näyttelijöiden repliikeiksi on onnistuttu niin erinomaisesti, ettei kaksituntisessa esityksessä tule kertaakaan ajatelleeksi, miten vanhaa näytelmätekstiä ollaan seuraamassa. 

Laitisen tulkinnan rohkeutta voi ihastella vaikkapa sen perusteella, miten pliisun romanttisen tai kärjistetyn ekspressionistisen sovituksenkin "Kuolemantanssi" voi saada osakseen - esimerkiksi oheisia produktiokuvia (Tukkateatteri, Lapin YT, Riksteatern) vertailemalla. 💀

 

Kannattaa tutustua myös Kulttuuritoimituksen erinomaisen esseemäiseen arvioon Tukkateatterin "Kuolemantanssista".



maanantai 21. syyskuuta 2020

Rakkaani, Conan Barbaari (näytelmä)

Kun naisten identiteettiongelmia käsitellään teatterissa, se tehdään tanssin ja identiteettiä hajottavien sisaruus- tai äitiysjuonten avulla.

Kun miesten identiteettiongelmia käsitellään teatterissa, se tehdään farssin ja identiteettiä kärjistävien kaverikarikatyyrien avulla.

Poika ja mielikuvituskaverit

Turun kaupunginteatterin "Rakkaani, Conan Barbaari" (ensi-ilta 9.9. 2020) on yritys tehdä farssin ja karikatyyrien avulla draamaa 1970-luvulla nuoruutensa kärsineen miehen keskenkasvuisuudesta. Ensimmäinen puolisko näytelmää kuvaa koulukiusatun teinipojan ankeaa arkea, josta hän pakenee Conan-sarjakuvien avulla mielikuvitusmaailmaan. Yksittäinen Conan-novelli "Elefantin torni" (1933) kuitenkin johdattaa hänet niin syvälle Conanin luojan, Robert E. Howardin maailmankuvaan, että hän kuvittelee kohtaamisen samanlaista syvää yksinäisyyttä ja isättömyyttä kärsineen Howardin kanssa  texasilaisessa baarissa. 

Toisen puoliskon näytelmää aloittaa pitkitetty sketsimäinen kohtaus, jossa teini keskustelee pahvilaatikossa barbin kanssa kuin kyse olisi palvovan tyttökaverin kohtaamisesta, ja sen jälkeen kohtaukset rytmittyvät erilaisten kuvitelmien välillä. Toinen puolisko käsittelee teinin ajelehtimista aikuisten seurassa karaoke-pubissa ja ehkä jonkinlaista identiteetin haarniskoimista kaikilta ulkopuolisilta mielipiteiltä. Kun ei isän auktoriteettiin päästä käsiksi niin poika sitten murskaa mielikuvissaan Kiss-yhtyeen kitarasankarin Paul Stanleyn.


Näytelmä jää yhtä keskeneräiseksi kuin päähenkilönsä identiteetti. Ensimmäisessä puoliskossa kärjistetään sekä koulun väkivaltaista ilmapiiriä (opettajankin fantisoidaan ampuvan kaikki oppilaansa) että kotia hallitsevan isän virkakorrektia machoilua. Toisella puoliskolla tästä odottaisi kehitettävän sitä varsinaista draamaa, mutta edes selviytymistarinaa tästä ei yritetäkään tehdä.

Tällainen näytelmä pitää katsojan mielenkiintoa yllä ainoastaan sillä metakysymyksellä, mitä yhteistä kohtauksista voi löytää ja mitä tällä kaikella yhdessä halutaan argumentoida. Viimeisessä, repliikittömässä kohtauksessa keskeinen argumentti sitten paljastetaan yhdellä ainoalla valkokankaalle heijastetulla kuvalla... Ratkaisu on niin hölmö, että sen voisi yhtä hyvin paljastaa jo näytelmän alussa, mutta ottaen huomion kakkosnäytöksen heikkouden täytyy toivoa edes jonkun katsojan saavan lopetuksesta jotain oivallettavaakin. 

Toisaalta, kun kerran käsikirjoittaja-ohjaaja Juho Mantere on selittänyt käsitelleensä näytelmässä omaa kasvukertomustaan, niin pohtia voisi mikä näytelmän psykopatologiassa mahtaa vastata Mantereen omaa kehitystä? Se karmea loppukuvako? Vai olisiko näytelmän avainkohtaukseksi tulkittava se teinipojan suudelma Conan-barbaarin kanssa? Latentin homoseksuaalisuuden kätkemistarinako tämä olikin?

Näytelmän mainos lupaa K-16-varoituksen (vai -houkuttelun?) ohessa ironisesti "Paljasta pintaa, väkivaltaa ja kyseenalaisia arvoja". Mustan huumorin keinoin toimivana miestutkielmana näytelmä jätti kuitenkin yhtä paljon toivomisen varaa kuin farssin ja fantasian yhdistelmänä. Ylevän populaarihahmon siirtäminen näyttämölle ei ole helppo tehtävä edes lastennäytelmissä, mutta aikuisten näytelmässä myyttisankarin soveltaminen voi johtaa ironian sävyjen täydelliseen sekasotkuun. Näin käy mielestäni "Rakkaani, Conan Barbaari" -näytelmän kohdalla.

 Itselleni ratkaiseva houkutus tämän näytelmän katsomiseen oli pääosan Miro Lopperi. Olin nähnyt hänet kahdessa Kansallisteatterin produktiossa ja halusin nähdä miten moinen fyysisesti tarkka näyttelijä pärjää jossain muussakin kuin venäläisen angstin ilmaisijana. Ja hyvinpä pärjäsi, vähän liiankin isolla energialla ja rokkikukkojen elehtimisellä. 

Mutta kakkosnäytöksen aloittanut kohtaus, jossa Lopperi pahvilaatikon luukusta käsin vangitsee koko isohkon katsomon huomion nukkenäyttelemiseensä, käy malliksi sellaisesta suvereeniudesta, jonka vuoksi häntä kelpaa seurata jatkossakin. Toivottavasti muuallakin kuin Turussa.




perjantai 11. syyskuuta 2020

Wasp Network (elokuva)

Rivien välissä -elokuvan (2018) perusteella olin varma, ettei Oliver Assayasilta parane odottaa enää mitään katsottavaa, mutta Wasp Networkin (2020) olisin mennyt katsomaan teatterilevitykseenkin - siinä uskossa, että 66-vuotias ohjaaja-käsikirjoittaja palaa siinä samanlaiseen kovaksi keitettyyn terrorismikuvaukseen kuin täydelliseksi hiotussa Carlosissa (2010). Pettyneenä olisin tullut teatterista. 

Nyt Netflixin jakelemana Wasp Network -elokuvan voi katsoa ikään kuin hukattuina mahdollisuuksina, kuten yhä useammat mestariohjaajien filmit 2000-luvulla tuntuvat olevan, tänä epämääräisiksi käyneiden kohdeyleisöjen aikakautena. Lopputulos ei ole ihan jännäriä, ei ihan perhemelodraamaa, ei ihan epookkinostalgiaa, vaan heikosti koossa pysyvä sekoitus tätä kaikkea ilman mitään taiteellisia tavoitteita erityisen ilmaisun löytämiseen ainutlaatuiselle poliittiselle aiheelle: miten Kuuba solutti 1990-luvulla vakoojiaan USA:sta käsin toimivaan amerikankuubalaisten verkostoon.

Näyttelijäntyössä on jouduttu päättämään miten esittää vale-elämää viettäviä agentteja ilman jännitysgenren mukaista kiristyvää ilmeilyä tai hermostunutta pälyilyä. Ratkaisuna on myhäilevän arkinen käytös, johon paikallisväriä tuo kaksi perustellun ylimielistä kuubalaista playboy-tyyppiä. Sivuhahmoihin ladattu väkivallan uhka antaa filmille varsinaisen uskottavuuden, samoin kuin erittäin huolella valikoidut filmauspaikat Kuuban 1990-lukulaisiin maisemiin. Tuotannollisesti filmi sopisi siis aivan hyvin teatterilevitykseenkin, jollei sen varsinainen konsepti olisi hukassa: mihin tätä aihetta halutaan oikein käyttää? mitä sillä halutaan sanoa? 

Tai: miten näin herkullinen tarina on päässyt luiskahtamaan Hollywoodin käsistä?


Taas kerran Penelope Crutz riittää vesittämään filmiin. Hän on ainoa jonka roolihahmo saa tilaa näytellä ison hahmokaartin Wasp Networkissa (Ana de Armas sivuroolissa olisi paljon kiinnostavampi... näyttelijänäkin), koska Crutz on se markkinoitavin nimi tällaisen sumean melodraaman tapauksessa. Niinpä hänen presenssinsä yksittäisessä lapsenhyvästelyssä saa enemmän kuva-aikaa kuin poliittisin kohtaus FBI:n vierailulla Havanassa. 

Jos tällainen riippuvuus näyttelijätähdelle annettavasta painoarvosta aiheen ja tarinan ja tunnelman kustannuksella ei ole koko viihdeteollisuutta määrittävä ongelma niin mikä sitten? 


Ja tätäkö on "vaihtoehtoisen elokuvan" 2000-luku, että omanlaisensa waspnetwork Netflix sentään tuottaa tällaistakin filmiä, jossa annetaan sentään kohtuullisen aurinkoinen ja hieman sankarillinenkin osuus Kuuballe suhteessa Yhdysvaltoihin? 


Yksimielisyys Assayasin kehnoimmasta filmistä (Boarding Gate, 2007) on maailmalla horjumaton, mutta seuraavaksi turhimmasta filmistä kilpailevat nyt tämä WN ja se järjetön taidejännäri Boarding Gate.

Peukalosäännöksi seuraavalle katsojapolvelle voisi antaa, että Assayasin elokuvan laatu on kääntäen verrannollinen lentoterminaaleille annettuun kuva-aikaan nähden.


keskiviikko 26. elokuuta 2020

Tenet (ei spoilereita)

Nyt ymmärrän miksi Christopher Nolanilla oli niin kiire saada elokuvansa Tenet (2020) elokuvateattereihin  ennen syksyn James Bond -ensi-iltaa. Tenet'hän on käytännössä Bond-filmien genremukaelma, joka saa Bond-konseptin näyttämään naurettavalta monella tapaa:

1. Bond-filmissä tarvitaan toimintakohtausten välillä sankarin poseerausta, miten itsevarmana hän siirtyy seuraavaan tehtävään ja miten hän kommentoi edellisen kohtauksen naistuttavuutta. Tenet'n sankari (John David Washington) ei poseeraa. Muutaman kerran kommentoidaan, ettei hänen kannattaisikaan. 

2. Bond ei voisi koskaan sanoa "minä olen päähenkilö", ilman että koko vuosikymmenet rakennettu Bond-konsepti romahtaisi yhden kohtauksen naurettavuuteen. Tenet'n sankari toteaa kahdesti "minä olen päähenkilö" alistuen samalla sille, että hänen teoillaan on tarinamaailmassa oikeita seurauksia. Tämä kontrasti saa Bond-filmit näyttämään aikuisten miesten päiväunilta. Mitä ne tietysti ovatkin. Mutta yleensä Bond-filmiä mennään katsomaan niissä fiiliksissä, että kyse on Roger Mooren, Sean Conneryn tai Daniel Craigin päiväunista, ja vain sikäli ne ovat kiinnostavia ja jännittäviä. Tenet'n jälkeen on syytä vieläkin isommin ihmetellä, kuka ihme kelpaisi paikkaamaan aukkoa, jonka Craigin lähtö jättää Bond-jatkumoon.

3. Jokaisessa Bond-filmissä on jokin uusi keksintö, jonka varassa pahis uhkaa maailmanrauhaa ulkoapäin, ja ainoastaan Bond osoittautuu kykeneväksi pysäyttämään hänen VALMISTELUNSA keksinnön käyttämiseksi. Tenet'issä koko elokuvan muoto ja sankarin olemassaolo lähtee pahiksen keksinnöstä. Bond-tarinoiden poikaseikkailuista kopioitu fysiikka on Tenet'issä muuttunut metafyysisiksi pohdinnoiksi ja - kuten Nolanilta sietää odottaa - katsomoa tärisyttäväksi raskaansarjan lo-tech-kalustoksi.


Tenet on kuin viiden tunnin Bond-filmi pakattuna kahteen ja puoleen tuntiin. Kovalla tiivistämisellä kohtauksista tulee kyllä kovin samanhenkisiä, mutta ohjaaja-käsikirjoittaja Nolan on ollut tästä tietoinen. Niinpä elokuva alkaa kuin keskimääräistä isommin ja realistisemmin tuotettu Bond-filmin kohtaus, siirtyy vartin kohdalla kakkosvaihteelle, ja laventaa puolentoista tunnin kohdalla scifi-ideansa niin isoksi, ettei sitä ota omin silminkään  uskoakseen. Vielä kahden tunnin kohdalla kerronta kiihdyttää nelosvaihteelle sen avulla, miten tarinamaailmassa esitellyt todennäköisyydet jyräävät alleen kerronnan logiikan - vähän kuten Inception-filmissäkin (2010) tehtiin, mutta tällä kertaa kaikki on dynaamisempaa ja tiiviimpää jäämättä silti vähääkään jälkeen Inceptionin spektaakkelimaisuudesta tai Mementon (2000) puzzlemaisuudesta. 

Vuosikymmenen välein Nolan siis näkyy tuovan valkokankaille jotain hämmentävän erilaista kuvakerrontaa. Sellaista minkä pitäisi olla mahdollista kelle tahansa juonielokuvasta kiinnostuneelle ohjaaja-käsikirjoittajalle, mutta kukaan muu ei ole uskaltanut ottaa tarvittavaa askelta spefin tai scifin suuntaan.


Ei siis tarvinne erikseen mainita, että pidin Tenet'istä paljon enemmän kuin odotinkaan. Pidin sen sankarinäyttelijän arkisuudesta ja rentoudesta, samoin kuin hyväntuulisesta sidekickista (Robert Pattinson). Heidän dialoginsa on kyllä kamalan kökköä, ehkä vain siksi, että jokainen puhekohtaus pyritään vetämään mahdollisimman nopeasti ja edes hieman selittämään (tai vitsaillen keventämään) millaiseen fysiikkaan elokuvan scifistinen idea ikäänkuin perustuisi. 

Maailmanpelastustarinan ja Bond-konseptin pakollinen naistäky on sekin hyvin freesisti valittu, kaksimetrinen avaruusolennolta näyttävä Elizabeth Debicki. Hänellä tosin on vieläkin vähemmän tekemistä kuin Bond-filmien naisilla - ohjaaja Nolan kun ei tykkää seksikohtauksista, vaan esittää naishahmot ennemmin neitomaisina uhreina tai isoäiteinä. Kenneth Branaghin esittämä pahis taas on silkkaa Bond-lavastusta eikä häneltä enempää odotetakaan kuin venäläisittäin murtavaa jäykkäleukaista replikointia.


Bond-variaationa antaisin Tenet'lle neljä tähteä, vaikka elokuva tosiaankin murtaa Bond-jatkumon. Scifi-filminä antaisin elokuvalle kolme tähteä, mikä tällaisena aikana on erinomainen poikkeus. Kokeillessaan ison scifi-idean perinpohjaista siirtämistä kaikkeen tarinamaailmassa Tenet on parasta mitä Arrival-elokuvan (2016) jälkeen tieteisfilmeissä on nähty.

Elokuvakerronnan lakeja uhmaavana suorituksena Tenet on niin ikään maineensa mittainen, välttämätön katsottavaksi niillekin jotka eivät koskaan muutoin menisi scifi- tai Bond-filmin näytökseen. Enemmänhän se edustaa vuoristoratakokemusta kuin filmiTAITEEN omaperäistä uhmaamista, mutta tällaisenaankin se tulee olemaan vuoden 2020 muistettavin elokuvakokemus.


tiistai 25. elokuuta 2020

Z niin kuin Zetterling

Mai Zetterling syntyi 1925 ja nousi kansainväliseksi tähdeksi Ingrid Bergmanin kannoilla, joskin aivan erilaisiin naisrooleihin. Hän  tuli tunnetuksi myös ruotsalaisena ohjaajana, jonka elokuvista media mieluusti nosti skandaalin, olihan hänen näyttelijätyypiään muokattu mediassa aikansa seksisymboliksi. Hän kuoli vuonna 1994.


En ollut kuullutkaan Zetterlingistä ennen viime keväänä Ylellä esitettyä Women Make Film -dokumenttisarjaa. Sarjan perusteella tilasin Ruotsista Z-boxin hänen ohjauksiaan. Jälkikäteen huomasin kyllä nähneeni hänen pitkältä uraltaan nuoruudensynnin Sjöberg&Bergmanin Kiihkossa (1944) sekä kaksi toisenlaista ikäroolia: Roegin fantasiafilmissä Kuka pelkää noitia (1990) ja Loachin poliittisessa jännärissä Hidden Agenda (1990). Mutta eihän tällaisista elokuvista muista muuta kuin jännityksen asteen, ja ehkä Anjelica Hustonin nenän.
Mai Zetterling näytteli ja ohjasi

Zetterlingin boxista katsoin tätä Elokuvakuu-sarjaa varten hänen kohuohjauksensa Rakastavia pareja (1964), josta voisi ehkä päätellä, millaisia rooleja hän olisi ennemmin itse tehnyt elokuvan käsitellessä seksuaalisuutta. Rehellisesti sanoen en olisi jaksanut katsoa moista filmiä, jollen olisi tiennyt sen mainetta ja Sven Nykvistiä kuvaajaksi - siinä määrin elokuvan alkupuolisko muistuttaa mitä tahansa kotimaista aikakauden elokuvaa. Rakenteeltaan Rakastavia pareja on tietysti aivan muuta kuin mitä suomalaiset tai ruotsalaiset filmit tuohon aikaan uskalsivat. Takaumia putkahtelee tuon tästäkin selittämään henkilöiden taustoja ja ne ovat tyylilajiltaan aivan muuta kuin hillitty säätyläiskuvaus tarinan yleisjuonessa, kuten sitä kai pitäisi nimittää. Tämä säätyläisjoukko nimittäin kootaan elokuvan toisen puoliskon ajaksi kartanoon juhannuksenviettoon, missä alkaa Kesäyön hymyilyn (1955) tapainen parinvaihto sääty- ja perherajojen ylitse. 
 
 Nykvistin kameratekniikka ja tutut voimakkaat valokontrastit saavat elokuvan näyttämään joltain Ingmar Bergmanin hylkäämältä projektilta, koska henkilöhahmoissa (Zetterlingin ja puolisonsa David Hughesin käsikirjoituksesta) on aivan samanlaisia demonisen itsesäälijän & säälivän kiusaajan yhdistelmäpareja kuin Bergmanin käsikirjoittamissa elokuvissa. Myös Bergmanin vakionäyttelijät Harriet Andersson (kuvassa) ja Gunnar Björnstrand vahvistavat tätä tunnelmaa, käytettyinä samanhenkisissä rooleissa kuin he Bergmanilla olisivat.
 
Mutta on elokuvassa myös melkoisia yllätyksiä, kuten naisparin (opettaja ja oppilas) romanssin arkisen lihallinen kuvaus (saunan pihalla!). Tämä lienee Zetterlingin pyrkimystä kertoa jotain aivan toisin kuin kukaan aiemmin. Ainutkertaiset kamerakikat, joissa liitetään pitkillä otoilla henkilökuvausta taustalla liikahtelevan sosieteetin välikommentteihin, eivät kuitenkaan ole välttämättä ohjaaja Zetterlingiltä lähtöisin, vaan Nykvistiltä, joka oli tottunut yhteistyöhön ohjaajan kanssa. Tätä em. dokumenttisarjassa ei kuitenkaan vaivauduttu pohtimaan, vaan kaikki elokuvan laadukkuus tulkittiin auteur-ohjaajan saavutukseksi.

Aivan Rakastavia pareja -elokuvan lopulle on varattu kuitenkin varsinainen shokkiefekti: lähikuva juuri abortoidusta sikiöstä jonka hoitaja heittää jätteisiin. En muista arthouse väkivalta -filmeistäkään mitään niin yllättävää ja niin inhorealistisen tarkasti toteutettua kohtausta. Kyse ei ole efektistä itseisarvona, kuten olisi gorella läträävässä arthouse-filmissä, vaan siitä, miten kehyskertomus on vähä vähältä muuttunut ankean realistiseksi kuvaukseksi kesäisten romanssien jälkiseurauksista synnytyslaitoksella. Tähän tarina ei onneksi lopu, vaan seuraa myös yksi synnytyskohtaus, joka päättää elokuvan pysäytettyyn lähikuvaan vastasyntyneestä. Onko muusta kamerakäytöstä irtoava zoomattu lähikuva ruma vai kaunis päätelmä kesäromansseista, sen saa katsoja itse makustella. Tällä tempulla käsikirjoitus kuitenkin korostaa, että kehyskertomus on lähellä sitä sosiaalista todellisuutta mistä käsin elokuvan (1900-luvun alun) säätyläisaikaa olisi tarkasteltava - ja että henkilötakaumissa nähdyt (välillä dialogitta) kuvaukset naisten häpeästä ja häpäisystä tuovat esiin ne yksityiset tarinat mihin kesäromansseissa vain viitataan.

Devarilla mukana on Zetterlingin lyhyt haastattelu, jossa hän kertoo elämästä teatterin ja elokuvien parissa. Jo 18-19 -vuotiaana hän oli tähti Dramatenissa, joten hänellä oli tarve kokea elämässään muutakin kuin jäädä tekemään uraa teatterissa. Hän ei pyrkinyt ohjaajaksi vaan halusi vain tehdä jotain ihan muuta kuin näytellä päätyen sitten tekemään dokumentteja BBC:lle (!), muun muassa paikallisjunan talvisesta matkasta Lapissa. Rakastavia pareja tuli mahdolliseksi niillä rahoilla, mitä hän sai television saippuamainoksesta.



Elokuvakuun näyttelijäsarja päättyy tähän Z:n kohdalle. Kiitos sen seuraamisesta. Palkitsen itseni tästä urakasta matkustamalla tänään Helsinkiin katsomaan elokuva-arkistossa Anna Karinan Lamielin (1967). 

 

maanantai 24. elokuuta 2020

Y niin kuin ?

 Filmitaivaalta alkavat aakkoset loppua. Mutta kutsutaan häntä vaikkapa nimellä herra Y. Annan neljä vihjettä kuka hän on.


4 p vihje:
Hän syntyi 1921 ja kuoli 1991. Hän näytteli George Cukorin, Tony Richardsonin, John Frankenheimerin,  Costa-Gavraksen ja Vincente Minnellin ohjauksissa. Hän oli naimisissa Simone Signoret'n kanssa, mikä olisi jo itsessään syy ihailla tai kadehtia häntä.

 

💤


3p vihje:
Hän oli tunnettu myös aikansa eturivin vasemmistolaisena näyttelijänä. Hänen tunnetuimpia töitään ovat poliittiset roolit Costa-Gavraksen elokuvissa (1969, 1970, 1972). Itsensä oloista media-ammattilaista hän esitti Godardin ohjauksessa Jane Fondan rinnalla (1972).

 

💤



2p vihje:
Ensimmäinen elokuva joka hänen murheellisista roikkuposkistaan tulee mieleen on eläkevuosien Jean de Florette - tai sen jatko-osa (1986 molemmat).

 

💤



1p vihje:
Vanhempi sukupolvi muistanee hänet paremmin ranskalaisena laulajana kuin kansainvälisen uran tehneenä näyttelijänä. 

 

sunnuntai 23. elokuuta 2020

W niin kuin Weaver

Susan "Sigourney" Weaver on syntynyt 1949 ja taistellut genderhirviöitä vastaan kaukaisessa tulevaisuudessa. Mutta missä elokuvassa hän olisi feminismin esitaistelija maanpäällisissä asioissa?


Vastaus ei liene Working Girl (1988), jossa hän pomoroolissaan kampittaa yritteliäintä urasiskoa, eikä edes Dave-komedian (1993) tukirooli liian kiltin presidentin vahvana vaimona, eikä varsinkaan hymyillään haastava rooli Jäämyrskyn (1997) seitkytlukulaisena kotidominana. 


Entäpä Oscar-palkittu rooli (1988) villigorillojen viimeisenä puolustajana äijämetsästäjiä vastaan? Ehkä se olikin tarkoitettu vertauskuvaksi feminismin arkaaisesta supersankarista? 


Weaverin vahvatahtoiset tyyppiroolit eivät olisi olleet mahdollisia, jollei hän tuntisi alan bisnestä omakseen, ison tuottajan tyttärenä. Weaverista on tullut niin keskeinen nimi itsenäisten naishahmojen tulkitsijana, että uran alkupuolelta on autuaasti unohdettu millaisissa oloissa sitä itsenäisyyttä käsiteltiin kasarifilmeissä. En ollut esimerkiksi kuullut elokuvasta Puolikuun katu (1986), jossa Weaver esittää prostituutiota harjoittavaa naistutkijaa, vaan eipä liene moni muukaan.


Perjantaina katsoimme devarilta Avataria (2009), lasta sivistääksemme. Jopa sen eeppisen pullistelun keskellä Weaver erottuu pienessä äidillisessä roolissa, vastapoolina arpiselle upseeripatriarkalle. Mutta mikä oli Avatarissa äitijohtajan sanoma? Että Sam Worthington löytäisi machokuoren alta digitaalisen henkieläimensä ja oppisi taistelemaan smurffienkin puolesta? Että kuusikymppinen Weaver kelpasi enää varoittavaksi reliikiksi siitä, mitä tasan 30 vuotta aiemmin sankarittarista lupailtiin?

Kaikkiviisas D. Thompson ennustaa vuoden 2008 tähtihistoriikissa, että Weaver voisi huolitellun replikointinsa ansiosta päätyä jopa Merchant-Ivoryn epookkidraamaan, ja yllättää siinä ympäristössä slapstick-komediennena. Ennustus tuskin toteutuu, mutta huomio on muuten osuva. Weaver on valinnut rooleja, joissa hän Hepburnin tavoin saa esittää tilanteen ylittävää huumoria, hyvänä esimerkkinä Jäämyrsky, tai genren totisuutta ravistelevaa pragmaatikkoa, kuten Alien-filmeissä. Huomionarvoista tässä hänelle suodussa etuoikeudessa, eräänlaisessa metaroolituksessa, on se, että Meryl Streepin tavoin hän nousi kuuluisuuteen myöhemmin kuin useimmat naistähdet, joiden uraa ripleymäinen "bimbo bikineissä" -rooli olisi jäänyt painamaan. Jo Ghostbustersin kaltaisissa genresekoiluissa (1984 ja 1989) Weaver on vaivatta sekä skeptinen cityrouva että possessoitu seksipapitar.

Jos jonkin Thompsonin kehumista, itselleni vieraista filmeistä saisin arkistoesitykseen, niin luetun perusteella valitsisin Elämän polkuja (1999).

lauantai 22. elokuuta 2020

V niin kuin von Sydow

Max von Sydow syntyi 1929 ja kuoli äskettäin eli 2020. Tuleeko mieleen yhtäkään elokuvaa, jossa hän EI olisi mukana? Tai ylipäänsä näyttelijää, joka pystyisi tekemään peräkkäiset pahisroolit niin tyystin erilaisissa filmeissä kuin Judge Dredd'issä ja Hamsunissa?

Leffavisassa on saanut huomata, että von Sydow putkahtaa esiin milloin mistäkin sivuroolista, ilman, että häneltä osaisi odottaa mitään tiettyä roolityyppiä Flash Gordonissa, Conan Barbaarissa, Star Warsissa tai Shutter Islandissa - tai vielä satavuotiaan hyvästijättöä jossain sukellusvenemelodraamassa (Kursk).


Mutta jos mikä teos tulee ylipäänsäkään mieleen elokuvataiteesta, niin se olisi tietysti Sydowin henkilödraamana kantava Seitsemäs sinetti (1957). Onhan tuossa filmissä paljon muutakin kuolemanpelon teemaa käsittelevää ja kutkuttelevaa, missä Sydow ei ole edes paikalla, mutta tämänkin klassikon kohdalla voi sanoa, että se on kasvanut taiteenalansa kehyksistä irti ja päähenkilönsä draamana keskeinen osa koko kristillispohjaisen kulttuurin itsetutkiskelua. Kenenpä muun silloin haluaisi ihmiskuntaa edustavan kuin vahvatahtoisuuttaan koko olemuksellaan ilmaisevan näyttelijän, jonka ääni on kuin tuomarin ja kasvotkin näyttävät yhtä veistetyn ajattomilta kuin kuolemalla naamionsa?

Noh, liian psykologisoidussa äijäroolissa von Sydow ei tunnu enää kiinnostavalta, kuten torjuvan raivon ja mankuvan itsesäälin välillä tempoilevana (Ullmannin) puolisona Suden hetkessä

Kuin kuvastimessa (1961) on vallan erilainen tapaus, koska empatiakeskeisestä silmälasipsykiatrin roolistaan huolimatta Sydow on siinä enemmänkin kuin pappi ja tiedemies. Elokuvan maailmasta eristettyä tunnelmaa korostaa se katsojan epämukavuus, ettei oikein tiedä miten KYPSIÄ hahmoja perhedraaman näyttelijät siinä esittävät: isä on vanha kirjailija mutta kärsii nuoren taiteilijan tekstiangstista; poika on teini joka välillä himoitsee ja välillä vahtii skitsoa sisarta; sisar on naimisissa mutta hihhuloi kuin teini; von Sydow on tuore vävy mutta samalla vanha lääkäri ja ainoa järkevä ihminen saarella. 

Ei siis mikään Kesäinen Leikki tai Kesäyön Hymyilyä tai Ruotsalainen Kesä Naturistin Kanssa. Koko filmi on ladattu täyteen sellaista bergmanilaista eli vanhatestamentillista paatosta, ettei sen draama aukeaisi kesäisille vesille ilman von Sydowin ritariroolista tuttua vakauttavuutta - tutunoloisena myös Manaajan (1973) eturintamapappina. Näkyypä Sydow päässeen Jeesukseksikin (1965, George Stevensin suurfilmi), varmaankin Bergman-teosten ikonisoimalla pärstäkertoimella. 

Vuosien 1956-63 Bergman-filmit ovat kumminkin ne ainoat, jotka voisi katsoa yhä uudelleen ja iloita jo siitäkin, miten Sydowin jäyhää olemusta käytetään huumorinkin aiheena (Kasvot-filmin taikurihuijari). Vuoden 1958 elokuvan Elämän kynnyksellä valitsisin arkistotoiveeksi, koska ilmeisestikään en tuota kultakauden B&V-yhteistyötä ole nähnyt.


perjantai 21. elokuuta 2020

U niin kuin Ullmann

Liv Ullmann on syntynyt 1938 ja sukupolvensa kuuluisin ruotsalainen näyttelijä maailmalla, vaikka onkin oikestaan norjalainen, ja tehnyt myös arvostettuja ohjauksia.


Mutta tuleeko mieleen yhtään Ullmannin roolia joka ei olisi Bergmanin ohjaama? Tai mitään Ullmannin omista ohjauksista? Vuoteen 1975 mennessä Ullmann oli jo kansainvälinen tähti, kiitos Bergmanin filmien. Mutta sen jälkeisestä näyttelijänurasta en osaa nimetä mitään.


Tuskin kellään muulla näyttelijällä on niin isot ja kylmät kasvot, jotka silti ilmaisevat niin paljon. Naisen naamiossa (1966) niistä kasvoista on tullut koko filmitaidetta edustava vertauskuva näyttelijyydelle, joka passiivisenakin hallitsee kaikkia mitä ympärillä tapahtuu. Jälkiviisaasti vaikuttaa siltä, että äänifilmin historia johtaa väistämättä tuon filmin yksittäisiin kuviin mykästä näyttelijästä, ja silti mistään muusta se taikalyhtyefekti ei olisi voinut syntyä kuin Bergmanin & Ullmannin urataidetta suuremmasta yhteistyöstä.


Kaikista Bergmanin muusista Ullmann on ainoa joka tuntuu päässeen tasoihin mestarin kanssa, niin elämänkumppanina kuin peilinä sille, mikä Bergmanissa oli kestävintä taiteilijana. Vaikka Ullmannin roolit ovat muistettavan erilaisia, niitä yhdistää hänen näyttelemisensä ansiosta sellainen huoli ja surumielisyys, joka ei palaudukaan enää Ullmannin persoonaan. Huutoja ja kuiskauksia (1972) nähtyään muutkin hänen rooleistaan tuntuvat hehkuvan punaista väriä sieltä mustavalkoisen kuvan alta.


Periaatteessa kuvittelen tuntevani ulkoa kaikki Bergman&Ullmann -elokuvat, mutta kaikista kymmenestä yhteistyöstä en osaakaan sanoa mitä niissä oikein tapahtuu.  Tänä vuonna katsoin Suden hetken (1968) ja tajusin etten ole sitä aiemmin nähnyt. Se oli ärsyttävästi juuri sellainen aviokuvauksena kuin Bergmanilta voi odottaa ja Ullmannin itkuinen puhe kameralle elottoman teatraalista, ei kiinnostavaa edes metaelokuvana. Ullmann ja von Sydow on kuvattu saariston valossa, karusti, mutta elokuva on samalla tarkoituksella teatterimaisempi kuin miljööstä odottaisi.


Muutenkin Ullmann tuntuu liiankin paljastavalta avaimelta Bergmanin taiteeseen. Syyssonaatin (1978) kaltaisen hienostuneen elokuvan hienostuneisuus ei ole oikeastaan osiensa summassa, vaan niiden osasten yhteensopimattomuudessa. Sen värit ovat kuin polaroid-kamerasta, käsikirjoitus kuin Bergman-parodiasta - ja Ullmannin roolityö kuin Nukkekodin Noraa. Ainoa huvitus oli huomata miten täydellisesti Ullmann muistuttaa professori Lyytikäistä. Puheenollen elävistä anakronismeista. Ingrid B:n osuus vahvisti tunnelman, että koko filmi on kuin muistojen hankautumista toisiaan vasten. Missä on tietty oma kivulias hohtonsa, kuten Ingmar B:lta sietää odottaa.


Mutta juonikuvauksen perusteella en ole nähnyt myöskään U&B:n Intohimoa (1969). Mitä ei ole löytänyt kirjastosta devarina niin ei ole osannut kaivatakaan. Ja Yle ei ole kiinnostunut esittämään kuin Bergman-dokkareita tai niitä kahta pakkoklassikkoa.


Jos arkistossa saisi jotain nähdäkseen niin varmastikin Uskottomuuden (2000), Ullmannin ohjauksen Bergmanin käsikirjoituksen ja äijäluonteen pohjalta. Kirjastosta on sitäkään turha etsiskellä.


torstai 20. elokuuta 2020

T niin kuin Thompson

 
Emma Thompson on syntynyt vuonna 1959 ja palkittu yhdellä Oscarilla pääosasta (Talo jalavan varjossa, 1992) sekä yhdellä Oscarilla käsikirjoituksesta (Järki ja tunteet, 1995). Mikä elokuva tulee ensimmäiseksi mieleen Thompsonista?

Eipä ainakaan Saving Mr Banks (2013). Se on nykypäivälle ominainen kepoisa suurmiesfilmi, jossa Thompson esittää Walt Disneyn (Tom Hanks) pehmittelemää puritaania, peribrittiläistä kirjailijahahmoa. Kuitenkin juuri sen elokuvan kohdalla Thompsonin kollega Meryl Streep nosti metelin, koska katsoi Thompsonin jääneen vaille ansaitsemaansa Oscaria. Ihan vaan siksi, että Walt Disneystä kertova filmi on väistämättä pahasta, koska mr Disney oli niin rasisti ja sovinisti ja antisemitisti. Streepin järkeily kai menee jotenkin niin, että naisnäyttelijä joutuu tekemään juuri taiteilijana ainutlaatuisen hienoja ponnistteluja tällaisessa elävän elämän pahista sterilisoivassa elokuvassa, ja siksi hänelle kuuluisi väistämättä Oscar.

Mr Banks -elokuva saa suosiolla painua unhoon, mutta Oscar-kohu sen ympärillä olkoon todiste siitä, miksi Emma Thompson on kaikkea sitä mitä Meryl Streep haluaisi olla: valpas ja nopea reagoimaan vastanäyttelijään ihan ilman metodinäyttelemiseltä näyttävää poseeraamista, mutta myös suhteellisuudentajuinen joukkuepelaaja niin elokuvien sisällä kuin bisneksessä. 

Eipä kai muuta isompaa mokausta ole hänen uralleen osunutkaan kuin avioliitto Kenneth Branaghin kanssa, ja sekin joukkuepeli tuotti sentään elokuvan (Paljon melua tyhjästä, 1993), jonka jäljiltä epookkikuvaukset ja Shakespeare muuttuivat trendikkäiksi (Hamlet, Romeo + Juliet, Richard III, Rakastunut Shakespeare, Titus, Venetsian kauppias, jne).

Pitkän päivän ilta (1993) ja Talo jalavan varjossa kestävät edelleen nekin videokatselun vaikkapa joka toinen vuosi. Mutta itselleni läheisin Thompsonin filmeistä on ollut Carrington (1995), jonka värikkäästä bloomsburylaisesta boheemipoppoosta Thompson erottui päättäväisenä ja tarinan aikana poikatytöstä polyamorikoksi kypsyvänä utopistina. Olisin voinut vaikka vannoa, että elokuva on ilmestynyt jo vuosikymmen aiemmin, niin ison tunnevaikutuksen se on jättänyt. Olen halunnut esitellä Carringtonia videolta milteipä historiantodisteena, että toisenkinlainen elämäntapa kuin ydinperheet on paitsi toimivaa myös taidetta. Vaan, tietenkään, tuon elokuvan kollektiivikuvaus ei olisi niin riipaiseva, jollei sen toisena keskipisteenä olisi Jonathan Prycen esittämä ironiaa suurempi taiteilijaluonne. Elokuvan on ohjannut oman käsikirjoituksensa pohjalta Christopher Hampton, näköjään yksi ahkerimmista ja laadukkaimmista adaptaation ymmärtäjistä, ja siksi niin tuntematon nimi nykypäivän filmimarkkinoilla.

Jos yhden tietyn Thompsonin filmin saisin nähdäkseni valkokankaalla niin se olisi mikä tahansa erikoisempi genrefilmi jota en ole nähnyt, kuten Judas Kiss (1998). Aika kamalalta kyttäkaksikkötarinalta se vaikuttaa, mutta siinä voisi nähdä Thompsonin FBI-agenttina vastanäyttelijänään komisario Alan Rickman; "The two combative officers enjoy showing up one another during their investigation, as well as commiserate about their jobs and personal foibles." (Wikipedia)   Hmm. Vaikkei naurattaisi niin voisi hymyilyttää syvästi.