KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2025

- tietokirjani Eroottinen elokuva on ilmestynyt
- tietokirjani 50 rakkauselokuvan klassikkoa on ilmestynyt

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2026

- Mies joka ampui... -kirjani on ilmestynyt
- Fantastiset historiat -kirjani on ilmestynyt
- Kirjani Sota kaunokirjallisuudessa (Vastapaino) ilmestyi elokuussa
- Myös kirjani Pelko on paheeni (Warelia) on nyt ilmestynyt!
- Marsin ikävän uusi editio on nyt saatavilla.
- Tampereen Kirjafestareilla 28.11. Riffi klo 14:30


Näytetään tekstit, joissa on tunniste sarjakuva. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sarjakuva. Näytä kaikki tekstit

maanantai 20. marraskuuta 2023

The Marvels (elokuvahko)

 

Naisyleisönsä huomioivat naissupersankarielokuvat Wonder Woman (2017) ja Captain Marvel (2019) regressoivat genrepitoista naiselokuvaa neljäkymmentä vuotta taaksepäin ihannekuviin naisista, jotka ovat voimaantuneita vain irrotettuina kulttuurikontekstista, universaalin valkoihoisina ja seksikkäinä. 

Uusin, naisyleisöt tiedostava naissupersankarifilmi The Marvels (2023) taannuttaa naisihanteet vähintään sata vuotta taaksepäin. Jopa Freud oli eturivin feministi näihin DC/MCU-utopioihin verrattuna esittäessään vuonna 1925 kysymyksen, jota näennäisesti tulevaisuuteen kurkottavat elokuvat eivät rohkene esittää, saati pohtia vastausta: "Mitä (super)nainen haluaa?"

The Marvels -elokuvan kolme supersankarinaista eivät halua muuta kuin että kaikki olisi kuten joskus epämääräisiä vuosikymmeniä aiemmin, jolloin perhe oli varma kiinnekohta avaruusaikansa jatkumot menettäneessä kosmoksessa. The Marvels -elokuvan malliperhe on teinisankarin amerikkalais-aasialainen ydinperhe, johon kuuluvat isä, äiti, supersankaritytär ja nössö kolmikymppinen isoveli. Muuta vaihtoehtoa ei ole genren standardista poikkeamiseen kuin rakentaa ydinperheen ihanne etnisestä ja sillä perustein autenttisuutensa säilyttäneestä perheestä.

Supersankarigenren standardiin nimittäin kuuluu, että OIKEAT supersankarit ovat aina rikkinäisistä, dysfunktionaalisista perheistä, koska perheet ovat välttämätöntä sankarin maallisuuden paljastavaa kryptoniittia. Isiä ole tapana edes mainita supersankareita taustoitettaessa, koska isät edustavat niin isoa konfliktia, että mainintakin johtaisi tolkuttomiin odotuksiin juonen sivupolusta.

Naissupersankarit = unisexvormut + nyrkkiposeeraus.

The Marvels -trion afro-amerikkalainen sankaritar (Teyonah Parris) on menettänyt sekä äitinsä että korvikeäitinsä, itsensä kapteeni Marvelin. Tämä kapteenitar Marvel (Brie Larson) taas on toiselta planeetalta saapunut messiashahmo, joka Teräsmiehen tavoin on immuuni ihmisten tunnepyrähdyksille. Silti sijaisperhe on selvästikin jotain mitä tämä superseksikkäissä t-paidoissa rentoutuva messias tietämättään tarvitsee kiinnittyäkseen edes hetkeksi samaan ihmisfysiikan rajat tunnustavaan universumiin kuin muut naiset.

Muistutuksena siitä, että supernainenkin on vain nainen, putkahdetaan tarinassa Bollywood-planeetalle, jossa kaikki kommunikoivat laulamalla ja tanssimalla. Siellä supernainen (kapteeni Marvel) on saanut täyttää naisten perimmäiset quilty pleasure -haaveet päästessään koko planeetan prinsessaksi! The Marvels -tyttötrion muut jäsenet kuittailevat lempeästi kapteeni Marvelille tämän näennäisestä vastentahtoisuudesta prinsessarooliin. Toki he Maan kasvatteina tietävät mitä nainen pohjimmiltaan haaveilee, vaikkei tämä tiedäkään haluaako sitä, mitä haaveilee. Ja siksi ne prinsessaleikit niin nopeasti keskeytetäänkin. 

Ehkä tämä onkin kapteeni Marvelin jörötyksen syy? Toistuva cantus interruptus?


Toimintakohtauksissa the Marvels -tyttötrio mäiskii avaruuden ökkömönkijäisiä ("Kreet") siinä missä äijäsankaritkin. The Marvels'in ohjaajan, Nia DaCostan on kehuttu olevan kaikkien aikojen nuorin MCU-tuotteen ohjaaja ja se tosiaan näkyy lopputuloksessa. Muuta erityistä supersankarivoimaa ei naisilla – nuoren polven mukaan – voi ollakaan kuin että he pystyvät VAIHTAMAAN KESKENÄÄN PAIKKOJA. Tämä on siis uuden sukupolven MCU:n sanoma siitä miten naiset voimaantuvat, ja näin naiset sitä harjoittelevat: harrastamalla musiikin tahtiin naruhyppelyä ja pallonheittoa avaruusaluksessa!

Siispä hei vaan kaikki teini-ikäiset ja -henkiset naiset, MCU:n naiskäsikirjoittajilla ja -ohjaajilla on teille vahva sisäpiirin sanoma: TE KAIKKI OLETTE KORVATTAVISSA TOISILLANNE!

 


Scifi-ainekset ovat The Marvels'issa tuotannollisesti kohdallaan, mutta vailla täysipäistä käsikirjoitusta ja konseptia siitä, mitä hittoa naissupersankarielokuva voisi oikein ollakaan, tuloksena on MCU-elokuvien sekavin ja heikoin viihdetuote, kuten flopanneet lipputulot ovat osoittaneet.

Genrehybridinä se on myös aivan hukassa. Teiniä esittävä näyttelijä Iman Vellani esiintyy kuin kyse olisi pelkästään faniyleisölle suunnatusta parodiasta näyttelemällä sitcom-huumorin rytmissä eli keskittymällä reagoimaan siihen mitä vakavahenkinen päähenkilö (isällisen äidillisesti jöröttävä kapteeni Marvel) tekee. Tällaisesta näyttelemisestä on yleensä vastuussa sankarin sidekick, mutta nyt sidekickin pitäisi täyttää kokonaisen päähenkilön roolihahmo. Myötähävettävimmissä kohtauksissa tämä näyttelijä, jolla sentään pitäisi olla kokemusta Ms. Marvel -tv-sarjasta, jää seisoskelemaan green screenin eteen kuin koulunäyttämölle vailla ohjaajan ohjeita mitäs nyt teketään. Toisaalta pahista esittävä näyttelijä (Zawadde Ashton) on hänkin poikkeuksellisen epäluonteva ja -karismaattinen roolissa, jossa sentään ei muuta tarvittaisi kuin edes oikein ajoitetut irvistykset.

Koko elokuvassa on yksi hyvä scifistinen idea (miten evakuoidaan iso avaruusasema) ja yksi hyvä kahden sekunnin vitsi (isoveli yrittää sammuttaa kaukosäätimellä äitinsä). 

Niin yllättävän kehno tämä 33. MCU-tuote kokonaisuutena on, että mieluusti näkisi MCU-taskuversumin hiipuvan esifreudilaiseen vaihtoehtohistoriaansa. Tätä on toki toivottu siitä pitäen, kun Avengers-juonilinja suljettiin, sankareista alettiin rahastaa helpohkoja tv-tuotteita ja MCU-elokuvien viimeinen yhdistävä idea on tunnustaa, että vaihtoehtoisessa maailmassa mikä tahansa leffa olisi parempi kuin se mitä katsot.

Tänään maanantain päivänäytöksessä MCU-tuotetta oli katsomassa yhteensä kuusi asiakasta Finnkinon 500-paikkaisessa salissa. Sentään siis tuplasti enemmän kuin suomalaista naiselokuvaa.


keskiviikko 10. elokuuta 2022

Sandman (tv-sarja)

Suoratoiston kotiikkaa... ja sarjakuvan gotiikkaa

Enää ei kuluteta tarinoita, nyt kulutetaan maailmoja. 

Ensin näillä maailmoilla täytyy tietysti olla vankka fanipohja, kuten aikansa supersankareista kirjoittaneilla Jane Austenilla tai Neil Gaimanilla. Sitten maailman ip ostetaan, varastetaan tai väsytetään (kuten Gaimanin tapauksessa), jotta sen osaset voidaan indeksoida yksityiskohtia myöten ja muokata samannäköiseksi tv-sarjamakkaraksi kuin muutkin suoratoistoteurastamojen pötkötuotteet.

Kuten siis tämä Sandman, jossa eivät mitenkään näy siihen käytetyt miljoonat. Sarjan visuaalinen ulkoasu on kierrätettyä cgi-tapettia, jopa niissä osuuksissa kun cgi-velhot voisivat todella osoittaa LUOVAT taitonsa eli helvetin maisemien kuvittelussa.

Minkäänlaista luovaa sovittamista ei havaitse käsikirjoituksessakaan. Vuosikymmeniä arvokkainta keksintöään vartioituaan Neil Gaiman on ilmeisesti kyllästynyt odottamaan ja vähät välittänyt että tv-sarjana Sandman näyttää halpisosaston harrypotterilta. Sandmanin halpaan kaavamaisuuteen verrattuna jopa Gaimanin romaanista sovitettu American Gods (2017-21) alkaa näyttää adaptaation lainalaisuudet selättäneeltä taideteokselta. Tosin ei sekään jättänyt mitään tarvetta nähdä enempää kuin ykköskausi. 

Jos taas Sandmania vertaa toiseen tuoreehkoon Gaimanin (puoli-) luomuksesta tehtyyn sarjaan Hyviä enteitä (2019), niin Sandmanin puutteet voi hyvin tiivistää kahteen asiaan: sen hahmoista puuttuu maanläheinen brittiläinen ironia ja sen kuvastosta kaikenlainen terve itseironia. Ja niiden myötä ymmärrys gotiikasta - joka lienee Sandmanissa suht olennainen osa, eh?

Miten maailman kuuluisimman goottisen sarjakuvan kuvittelee kukaan toteuttavansa ilmaan minkäänlaista ironiankarheaa sensitiivisyyttä goottisen kuvaston kestämiseksi tv-kuvassa - se on käsittämätöntä, etenkin jos pitää paikkansa että mr. Gaiman on valvonut Sandmanin tv-toteutusta edes jollain tasolla. Mutta Amerikkaan muuttonsa myötä Gaiman ilmeisesti muuttui niin isoksi kevytgotiikan rokkitähdeksi, että hänen on pakko hyväksyä rutiinimaisin fantisoiva kuvasto säilyttääkseen asemansa miljoonien eikä tuhansien vastaanottajien starana. Sandman on hänen stadionkiertueensa.

Näyttelijävalinnat ovat kuitenkin se latistavin osa sarjaa. Dr Whon muovittaneen Jenna Colemanin jähmeä näytteleminen ja posliinimaiset mallinkasvot eivät muuksi muutu vaikka hän kiroilisi cross-gender-hahmon uskottavuutta lisätäkseen. Pääosan Sturridge on hänetkin valittu pelkällä pärstäkertoimella ja adlibattu sitten tomhardymäinen ääni hänen lapsenkasvoilleen. Lopputulos on niin typerryttävä, ettei sitä usko ellei näe. Helvetti jos mikä!

Nyt lähden polkemaan Sääksjärven kirjastolle, koska siellä näkyy olevan yksi kappale Mirrormask-elokuvaa. On syytä muistella, mitä Gaimanin tarinoista on ylipäänsä saatu siirretyksi mediasta toiseen ja kuinka.