The Marvels (elokuvahko)

 

Naisyleisönsä huomioivat naissupersankarielokuvat Wonder Woman (2017) ja Captain Marvel (2019) regressoivat genrepitoista naiselokuvaa neljäkymmentä vuotta taaksepäin ihannekuviin naisista, jotka ovat voimaantuneita vain irrotettuina kulttuurikontekstista, universaalin valkoihoisina ja seksikkäinä. 

Uusin, naisyleisöt tiedostava naissupersankarifilmi The Marvels (2023) taannuttaa naisihanteet vähintään sata vuotta taaksepäin. Jopa Freud oli eturivin feministi näihin DC/MCU-utopioihin verrattuna esittäessään vuonna 1925 kysymyksen, jota näennäisesti tulevaisuuteen kurkottavat elokuvat eivät rohkene esittää, saati pohtia vastausta: "Mitä (super)nainen haluaa?"

The Marvels -elokuvan kolme supersankarinaista eivät halua muuta kuin että kaikki olisi kuten joskus epämääräisiä vuosikymmeniä aiemmin, jolloin perhe oli varma kiinnekohta avaruusaikansa jatkumot menettäneessä kosmoksessa. The Marvels -elokuvan malliperhe on teinisankarin amerikkalais-aasialainen ydinperhe, johon kuuluvat isä, äiti, supersankaritytär ja nössö kolmikymppinen isoveli. Muuta vaihtoehtoa ei ole genren standardista poikkeamiseen kuin rakentaa ydinperheen ihanne etnisestä ja sillä perustein autenttisuutensa säilyttäneestä perheestä.

Supersankarigenren standardiin nimittäin kuuluu, että OIKEAT supersankarit ovat aina rikkinäisistä, dysfunktionaalisista perheistä, koska perheet ovat välttämätöntä sankarin maallisuuden paljastavaa kryptoniittia. Isiä ole tapana edes mainita supersankareita taustoitettaessa, koska isät edustavat niin isoa konfliktia, että mainintakin johtaisi tolkuttomiin odotuksiin juonen sivupolusta.

Naissupersankarit = unisexvormut + nyrkkiposeeraus.

The Marvels -trion afro-amerikkalainen sankaritar (Teyonah Parris) on menettänyt sekä äitinsä että korvikeäitinsä, itsensä kapteeni Marvelin. Tämä kapteenitar Marvel (Brie Larson) taas on toiselta planeetalta saapunut messiashahmo, joka Teräsmiehen tavoin on immuuni ihmisten tunnepyrähdyksille. Silti sijaisperhe on selvästikin jotain mitä tämä superseksikkäissä t-paidoissa rentoutuva messias tietämättään tarvitsee kiinnittyäkseen edes hetkeksi samaan ihmisfysiikan rajat tunnustavaan universumiin kuin muut naiset.

Muistutuksena siitä, että supernainenkin on vain nainen, putkahdetaan tarinassa Bollywood-planeetalle, jossa kaikki kommunikoivat laulamalla ja tanssimalla. Siellä supernainen (kapteeni Marvel) on saanut täyttää naisten perimmäiset quilty pleasure -haaveet päästessään koko planeetan prinsessaksi! The Marvels -tyttötrion muut jäsenet kuittailevat lempeästi kapteeni Marvelille tämän näennäisestä vastentahtoisuudesta prinsessarooliin. Toki he Maan kasvatteina tietävät mitä nainen pohjimmiltaan haaveilee, vaikkei tämä tiedäkään haluaako sitä, mitä haaveilee. Ja siksi ne prinsessaleikit niin nopeasti keskeytetäänkin. 

Ehkä tämä onkin kapteeni Marvelin jörötyksen syy? Toistuva cantus interruptus?

Toimintakohtauksissa the Marvels -tyttötrio mäiskii avaruuden ökkömönkijäisiä ("Kreet") siinä missä äijäsankaritkin. The Marvels'in ohjaajan, Nia DaCostan on kehuttu olevan kaikkien aikojen nuorin MCU-tuotteen ohjaaja ja se tosiaan näkyy lopputuloksessa. Muuta erityistä supersankarivoimaa ei naisilla – nuoren polven mukaan – voi ollakaan kuin että he pystyvät VAIHTAMAAN KESKENÄÄN PAIKKOJA. Tämä on siis uuden sukupolven MCU:n sanoma siitä miten naiset voimaantuvat, ja näin naiset sitä harjoittelevat: harrastamalla musiikin tahtiin naruhyppelyä ja pallonheittoa avaruusaluksessa!

Siispä hei vaan kaikki teini-ikäiset ja -henkiset naiset, MCU:n naiskäsikirjoittajilla ja -ohjaajilla on teille vahva sisäpiirin sanoma: TE KAIKKI OLETTE KORVATTAVISSA TOISILLANNE!

 

Scifi-ainekset ovat The Marvels'issa tuotannollisesti kohdallaan, mutta vailla täysipäistä käsikirjoitusta ja konseptia siitä, mitä hittoa naissupersankarielokuva voisi oikein ollakaan, tuloksena on MCU-elokuvien sekavin ja heikoin viihdetuote, kuten flopanneet lipputulot ovat osoittaneet.

Genrehybridinä se on myös aivan hukassa. Teiniä esittävä näyttelijä Iman Vellani esiintyy kuin kyse olisi pelkästään faniyleisölle suunnatusta parodiasta näyttelemällä sitcom-huumorin rytmissä eli keskittymällä reagoimaan siihen mitä vakavahenkinen päähenkilö (isällisen äidillisesti jöröttävä kapteeni Marvel) tekee. Tällaisesta näyttelemisestä on yleensä vastuussa sankarin sidekick, mutta nyt sidekickin pitäisi täyttää kokonaisen päähenkilön roolihahmo. Myötähävettävimmissä kohtauksissa tämä näyttelijä, jolla sentään pitäisi olla kokemusta Ms. Marvel -tv-sarjasta, jää seisoskelemaan green screenin eteen kuin koulunäyttämölle vailla ohjaajan ohjeita mitäs nyt teketään. Toisaalta pahista esittävä näyttelijä (Zawadde Ashton) on hänkin poikkeuksellisen epäluonteva ja -karismaattinen roolissa, jossa sentään ei muuta tarvittaisi kuin edes oikein ajoitetut irvistykset.

Koko elokuvassa on yksi hyvä scifistinen idea (miten evakuoidaan iso avaruusasema) ja yksi hyvä kahden sekunnin vitsi (isoveli yrittää sammuttaa kaukosäätimellä äitinsä). 

Niin yllättävän kehno tämä 33. MCU-tuote kokonaisuutena on, että mieluusti näkisi MCU-taskuversumin hiipuvan esifreudilaiseen vaihtoehtohistoriaansa. Tätä on toki toivottu siitä pitäen, kun Avengers-juonilinja suljettiin, sankareista alettiin rahastaa helpohkoja tv-tuotteita ja MCU-elokuvien viimeinen yhdistävä idea on tunnustaa, että vaihtoehtoisessa maailmassa mikä tahansa leffa olisi parempi kuin se mitä katsot.

Tänään maanantain päivänäytöksessä MCU-tuotetta oli katsomassa yhteensä kuusi asiakasta Finnkinon 500-paikkaisessa salissa. Sentään siis tuplasti enemmän kuin suomalaista naiselokuvaa.