KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA

25.-28.7. Tukholmassa
6.8. ja 11.8. Juhlakattaus Teatterikesässä
9.8. Hyvinkäällä pelaamassa
28.9. HC Macbethin ensi-ilta (Tukkateatteri)

maanantai 20. toukokuuta 2019

Game of Thrones (ei spoilereita)


Game of Thrones on ollut krooninen poikkeama siinä, etten yleensä katso tv-sarjoja; toinen vastaava poikkeama on neljättä kauttaan jatkuva Billions, jota katson vain koska se on jotain mitä katsoa vaimon kanssa yhdessä.

Pitkään jatkuneet tahdottomuuden tilat, etenkin tv-sarjat, eivät katkea kuin syvän itseinhon vallassa. Se osaltaan selittänee GoT:n viimeisen kauden herättämät (sisältä ulos suunnatut) kansainväliset inhoreaktiot. Itsekin kävin allekirjoittamassa addressin viimeisen kauden uudelleentuottamisesta. Massiivisen älytön toivomus, mutta kuluttajamassojen aivottomuudellehan tv-sarjat perustuvat.

Ainoastaan Hesari (käytännössä Jussi Ahlroth) näyttää olevan tietämätön siitä epidemian kaltaisesta reaktiosta, että miljoonat sohvaperunat ovat heränneet liikkeelle kuin ikuisen talven kalventamat zombit ikään. Voinee ennustaa, että vähintään kesän 2019 ajan Hesari/Ahlroth vielä julkaisee kahden aukeaman haastatteluja repliikinsä mittaisista dothraki-sivuosista ja näyttelijöiden henkisestä kasvusta seksuaalisen väkivallan uhrirooleissa. Jostain syystä kaikkinainen media-analyysi ja itsekritiikki on täysin mahdotonta Hesarin tekijöille, kun kyseessä on mediailmiö, jolla toimittajat voivat itse nostaa statustaan (todellisina tai teeskenneltyinä) faneina.

Samaan aikaan viidakossa esimerkiksi Guardian toteaa ykskantaan: "There’s no doubt this season has been a rushed business. It has wasted opportunities, squandered goodwill and failed to do justice to its characters or its actors." Ja tämäkin on sentään kohteliaisuus siihen nähden, miten käsikirjoitukseltaan heikkoa ja tuotannoltaan välinpitämätöntä GoT:n päätöskausi on ollut. Ihan vain siksi, että mediailmiön saatua tarpeeksi hypekantavuutta ei laadulla ole enää mitään väliä. Päätöskauden päätösjaksosta tämän voisi havainnollistaa näyttämällä miten tolkuton tyylillinen ja narratiivinen katkos on sijoitettu 40. minuutin kohdalle jaksoa.

Kaipa GoT:n kahdeksannesta kaudesta voisi löytää jotain hyvääkin?

GoT:n todellinen sankarihahmo
+ Ainakaan se ei ollut nin huono kuin sarjan 5. ja 6. kausi, joiden aikana sarjan käsikirjoittajat joutuivat hakemaan uutta perustaa parinkymmenen päähenkilönsä draamalle, vailla GRR Martinin luomaa tarinaperustaa. Omasta puolestani sarjan olisikin voinut lopettaa kolmeen ensimmäiseen kauteen.
+ Pidin siitä, miten episodissa S08E03 luotetaan toimintaan eikä käytetä repliikkejä juuri lainkaan
koko episodin aikana. Toiminnan yhden- ja johdonmukaisuus, etenkin sodankäynnin taktiikka, oli tässäkin jaksossa hakusessa, ja kliimaksi toteutettu aivan liian helpolla, mutta sentään tämä sarjan  odotetuin tapahtumakokonaisuus ei ollut niin huono kuin se olisi ollut pienemmällä budjetilla.
+ Peter Dinklagen kärsivällisyys näyttelijänä, Jerome Flynnin pidättelemätön rentous näyttelijänä (huonoissakin kohtauksissa kuten minuutin mittainen järjetön välikohtaus Talvivaarassa), ja Sophie Turnerin täysin yllättävä kasvaminen roolinsa mittaiseksi näyttelijäksi. Nämä pelastivat hieman. Valitettavasti niiden vastapainona oli genresarjan edellyttämä stereotyyppinen esiintyminen. Ja Maisie Wiliams. Ei ole näyttelijän vika jos hänellä on minnihiiren kasvot vielä aikuisenakin, mutta tällaisen näyttelijän castaaminen ammattitappajan rooliin riitti cocacolaamaan tuntikaupalla muutoin kelvollisia kohtauksia.

Ja, kyllä, jahka GoT:sta tulee spinoff-sarja, katson ehkä sitäkin. GRR Martin kirjat ovat arveluttavampi tapaus. Vanhuuden ja isojen odotusten painama Martin ei saa yksin (oman versionsa) kirjoja valmiiksi, ja on vaikea nähdä, miten kukaan voisi pelastaa alkuperäistä GoT-sarjaa kaikesta eeppisestä hajaannuksestaan enää proosan laeilla sidotuksi kokonaisuudeksi.



torstai 9. toukokuuta 2019

Pakolaiset (näytelmäsovitus)

Johannes Linnankosken romaani "Pakolaiset" (1908) ei ole teksti, joka toisi ensimmäisenä mieleen kreikkalaisen tragedian, mutta tarinahan on sitä itseään: spartalais-körttiläisen suvun häpeää tyttären raskaudesta lähdetään pakoon vieraan kansan keskuuteen, missä tytön puolisoksi huijattu rikas vanhus uhkaa tuhota suvun menestyksen.

Körttioopperaa karvalakkiversiona
Tampereen Teatterille tehty tulkinta (Mikko Roihan sovitus ja ohjaus) korostaa tragediaperinnettä viitteellisin lavastein, raskain asustein ja virsilaulujen rytmikkäin kuoro-osuuksin. Lopputulos on niin lähellä flamencomaista tanssiteatteria kuin perinteisen juonidraaman varassa uskalletaan edetä.

Sääli vaan, että tekemisen rohkeus on loppunut kesken. Muotokielessä on ollut tärkeämpää toisto ja tarkkuus kuin luovien ratkaisujen kehittely. Toinen puoliaika on tylsä kaikin mittarein. Jouhikko soi maanisesti, mykkä tytär tanssii aina ympyrää, körttisuku jöröttää rivistönä. Sakraaleiksi tarkoitetut pitkät hiljaisuudet imevät aiempien kohtausten energian, yleisössä ammottava tyhjyys käy merkitsevämmäksi kuin näyttämön. Taustalla häälyvän negatiivi-videon uskon nähneeni monet kerrat muissakin teattereissa.

"Pakolaiset" oli itselleni yllätys, ehdottomasti näkemisen arvoinen, ja samalla esimerkki laitosteatterin kompromisseihin taipuvista näyttämöratkaisuista ja muotokielen vangitsevuudesta. Ehkä paras kehu mitä toteutukselle voi antaa on kuitenkin se, että huijattua vanhusta esittävän esittävän Heikki Kinnusen koomikkotyyppi on sekin alisteinen muotokielen viileydelle. Keskushahmon, nuoren naisen mykistäminen (täsmäroolissa tanssija Riikka Puumalainen) tuntui puolestaan ällistyttävän vanhakantaiselta näin #metoo-aikakautena. Tradition nimissä näin voi ohjaaja-lavastaja-sovittaja nerontuotettaan varjella.

Näytelmän nimesssä luvattu ajankohtaisuus tulee esille vain yhtenä uskallettuna ratkaisuna: körttisukua vastassa on pilottitakkinen savolaisten jengi, joiden ilkeys on koomisuudessaankin pelottavaa. Tätä viisasta tyylirikkoa Linnankoskikin olisi arvostanut. Vanhuksen pateettista ihailua hän, 43-vuotiaana kuollut tulipää, sen sijaan olisi arvatenkin inhonnut.

maanantai 6. toukokuuta 2019

Tolkien (kiiltokuva)

Once Upon a Time in Oxford ?
Jahka Oscar-filmien kavalkadi saatiin ohitse, niin kevät on ollut kehnojen elokuvien aikaa.
Varmaotteiset taideohjaajat tekevät viihdettä ja rutiiniohjaajat alamittaista rutiinitavaraa. Niin kuin tämä Dome Karukosken ohjaama "Tolkien" (2019). Teknisesti kaikki on elokuvassa kohdallaan, mutta niin on kiiltokuvissakin.

Ilmeisesti suurmiestarina on niin idioottivarma konsepti elokuvaksi, ettei edes syrjäkulmilta palkattu suomalainen projektipäällikkö kykene sellaista konseptia pilaamaan. Se riittää tuotteen paketoimiseen, kun päälle saadaan se ratkaiseva Tolkien™.

Näin elottoman ja rutiinimaisen suorituksen katsottuaan ei muita kysymyksiä nouse mieleen kuin että miksi Hesarin leffakriitikolla on imartelualtis kieli niin syvällä ohjaajan hanurissa JUURI TÄMÄN elokuvan kohdalla? Tai miksi "Tolkien" ylipäänsä piti tehdä ja julkaista juuri nyt, jos sille ei ole löydetty erityistä taiteellista inspiraatiolähdettä mistä ammentaa tai mitään erityistä ajankohtaista keskustelua mihin osallistua suurmiehen henkisellä perinnöllä?

Hesarin kohdalla syyt ovat epäsuorat: #metoo-kampanjointi on johtanut välien kiristymiseen isojen medioiden ja suomalaisen elokuvateollisuuden välillä. Ainoa tilaisuus lieventää jännitystä ovat ulkomailla tehdyt filmiprojektit, missä suomalainen projektihenkilö, olipa sitten rutiinimaisen näyttelijäsuorituksen heittävä Jasper Pääkkönen tai rutiinimaisen ohjaussuorituksen puristava Dome Karukoski, käy suorittamassa osuutensa viihdeteollisuuden koneistossa. Tällaisten projektien kehuminen on helppoa ja harmitonta, koska yhtä ulkomaista suoritusta kehuessa ei tule muistuttaneeksi muiden kotimaisten suoritusten surkeudesta. Dome Karukoski on erityisen kiitollinen kohde Hesarin kriitikolle imarreltavaksi, koska DK:n edellinen ohjaus Tom of Finland'ista käsitteli seksuaalisen vähemmistön asemaa, mikä #metoo-aikakaudella liki pyhittää elokuvaohjaajan.

Kokonaan toinen puoli kriitikon kielen syvyydessä on se, että hän valehtelee eli unohtaa tarkoituksella jotain ominaisuuksia käsittelemästään elokuvasta. Hesarin kriitikko Jutta Sarhimaa esimerkiksi jättää mainitsematta, että homososiaalisuus ja -seksuaalisuus ovat esillä myös "Tolkien"-filmissä. Koko kehyskertomuksen ajan näemme nimihahmon ryömivän läpi eturintaman löytääkseen sen ainoan miehen, Geoffrey Smithin, joka on tunnustautunut hänelle yksipuolisen rakkauden merkityksestä.

Sillä, mikä oli Geoffrey Bache Smithin todellinen seksuaalinen suuntautuminen, ei ole väliä historiaan nähden, vaan siihen nähden, miten todellisuuten pohjautuvaa hahmoa käytetään osana elokuvaa. Tämän on todennut hahmoa esittänyt näyttelijäkin: "-- if we don’t follow our nose when these clues are given to us then we’re writing these people out of history." Mutta Sarhimaan kaltaiset kriitikot kääntävät nenänsä pois tällaisista vihjeistä, silloinkin, kun olisi tilaisuus arvioida homofobisen tarinan piilotekstejä.

Tolkienin rakkauden etsintä nimittäin kontekstoidaan elokuvassa demoniseksi: homososiaalisuuden intensiivisyys on yltynyt sodaksi (mitään suoraa syytä sodalle ei kerrota), jossa lapsuudesta alkaen kehitellyt painajaishahmot (Tolkienin teoksista tutut) saavat vallan. Vasta kun Tolkien herää tästä painajaisesta hän huomaa olevansa naisensa vierellä ja saa kuulla lohduttavat sanat: kyllä, lähes kaikki ne sun "kaverit" ovat nyt kuolleet. Tällä logiikalla "Tolkien" pelaa. "Tolkien" ei siis ole edes poliittisesti korrekti, päinvastoin, sehän ylistää sotaa heteroksi toipumisen väistämättömänä välivaiheena.

Toiseksi Sarhimaa valehtelee elokuvan estetiikasta sen perusteella, millaisin suurmies-genren kriteerein hän on päättänyt ylistää elokuvaa sen sisällöstä riippumatta. Sarhimaa esimerkiksi väittää näin: "On nautinnollista katsoa elokuvaa, jossa kielifilosofinen akateeminen keskustelu ei ole mikään poikkeus vaan kuuluu kalustoon." Mutta missä tahansa Aku Ankassakin on yhtä paljon kielifilosofista keskustelua kuin "Tolkienissa". Tosiasiassa elokuvassa kuullaan professoritason filologin löpisevän niin pinnallisesti sanojen semantiikasta, että sillä ei viihdyttäisi Tolkienin kaltaista kielineroa edes osana smalltalkia. Ja sitä smalltalkia tässä elokuvassa piisaa, aivan loputtomiin. Juuri sitä sellaista "minä arvostan mutten pidä Wagnerista koska se on niin sentimentaalista" -löpinää, joka riittää koristeeksi samalla tavoin kuin 1910-luvun interiöörejä hallitseva kullankeltainen valaistus.

Järin syvällisiä eivät siis ole television kasvattaman reality-polven, kuten Jutta Sarhimaan odotuksetkaan. Hänen kritiikkinsä kohoaa neljän tähden ylistykseen: "Tolkienin hienoin ajatus on syvän sentimentaalinen. Se koskee kuolemattomuutta. Me jatkamme elämäämme toisissa ihmisissä ja, jos mahdollista, taiteessa."

Jos tämä tällainen piisaa syvälliseksi ajatukseksi, niin seuraavat polvet voivat samalla vaivalla katsella "Tolkien"-kiiltokuvaa kuin lukea hänen tuotantonsa.

Mutta miksi sitten "Tolkien" ylipäänsä tehtiin ja julkaistiin juuri nyt?
Syitä siihen voinee hakea neljältä suunnalta:
  • Ensimmäinen maailmansota on ollut mediassa paljon esillä viime vuosina, joten aiheympäristö on tuttu sekä katsojille että kiiltokuvista rahaa vastaan intoileville kriitikoille. Ennen kaikkea studioilla on paljon materiaalia, mitä käyttää sota-ajan lavastamiseen ja puvustamiseen.
  • Fantasia aiheena on trendikäs vielä sen aikaa, kun "GoT":n viimeinen kausi pyörii televisioissa.
  • Brittiäiset suurmieh...suurhenkilöt ovat trendikkäitä, kiitos elokuvien "Kuninkaan puhe"(2005), "The Queen" (2006),"Beatrix Potter" (2006), "Rautarouva" (2011), "Kaiken teoria" (2014), "The Imitation Game (2014) ja "Synkin hetki" (2017). Tähän jatkumoonkin verrattuna "Tolkien" on heikko, monessa merkityksessä PERSOONATON suoritus, mutta helposti markkinoitavissa heikkonakin. Jahka britit saavat brexittinsä valmiiksi, brittiläisyys nostalgisena tyylirekisterinä nousee viihdeteollisuudessa korkeammalle kuin punnan kurssi.
  • Amazon on maksanut 192 miljoonaa puntaa Tolkienin fantasiamaailman oikeuksista. Tästä tulevasta mediailmiöstä haluavat siivunsa kaikki muutkin Synkwoodin asukkaat. 

Vieläkö joskus tulee aika, että ihmiset oikeasti häpeävät näin mitättömiä, lapsellisia, aivottomia elokuvia kuin "Tolkien"? Ehkä. Eihän siihen muuta tarvittaisi kuin katsoa vaikkapa Tolkienin kollegasta, C.S. Lewisista tehty biopic "Varjojen maat" (1993) ja huomata että akateemista elämäntapaa voi vääntää Hollywood-draamaksi ihan aikuiseeenkin tapaan, yhtään siitä sentimentaalisuudesta tinkimättä.


lauantai 4. toukokuuta 2019

Hexaconissa (lautapelit)

Joskus humanistikin poistuu kilttien kotipelien piiristä ja susirajan tuolla puolen osallistuu superpitkien sotapelien tapahtumaan. Osaltani pelatut pelit Hexaconissa (3.-5.5.) olivat toki tunnin parin kokeiluja kaikenlaista uutta. Sellainen sopii omaan kiinnostukseen ja mahdollistaa usean pelin testaamisen. Alunperin sotapeleille omistettua tapahtumaa tuin häviämällä jokaisen kokeillun pelin. Suorittamiskeskeinen pelaaminen tuntui kuuluvankin tapahtuman henkeen...

Kuopion pelikerho Kärmes isännöi tapahtumaa ja sen hyllystä löytyi paljon tuoreita pelejä: Everdell, Fuji, Burano, Keyflow. Niihin 8 tuntia menikin. Everdell tuntui sopivan pitkältä, Fuji ajattoman turhalta, Burano järjettömän ylipitkältä, Keyflow kohtuulliselta viimeistä eli pisteytyskierrosta lukuunottamatta.

Everdell (4p) oli näistä ainoa josta jäi kiinnostus kokeilla uudestaan, vaikka se edellyttäisi >10 peliä ennen kuin alkaisi hahmottamaan korttiketjuja. Fuji taas on trendisuunnittelija Warschin uusin ajanviete: co-op jossa pitää rajatusti kommunikoida värinoppien komboista mitä muiden ei ehkä kannattaisi yrittää, ja näillä sumeilla kompromisseilla kukin etenee koodatuilla laatoilla. Fuji ei viihdyttäisi missään peliseurassa eikä kyllä pitkiä ennakointeja edellyttävä Buranokaan. Siitä (3p) olisi pitänyt tietää etukäteen kattobonusten tärkeys, muuten pelaus on täysin turhaa. Ehdotin puolivälissä luovutusta, mutta muut halusivat sen "reitata" suorituksena.

Lopuksi osallistuin sitten "nopeahkoon" versioon tutusta Keyflowerista, Keyflow'iin (5p) jonka korttisysteemi tuntui hienon erilaiselta, vaikka sen varmaan voisi toteuttaa helpomminkin. Mutta Keyflower tuntuu kyllä älyttömältä tätä kerrankin pelattua - ja Keyflow hieman samalla tavoin väljähköltä resurssikonepasianssilta kuin Oh My Goods. En sitä kotipuolessa pöytään tarjoaisi.



Paras anti Hexaconista oli Kuopion näkeminen toisenlaisesta näkökulmasta kuin ulkomuseo jollaisena sen yleensä kohtaan. Monien nörttitapahtumien tavoin Hexacon pyöri kuin kukaan ei olisi vastuussa mistään, mutta silti kaikille löytyi peliä ja pöytää ja nopsa pitsaruokintakin pelipöydistä poistumatta. Väkeä lauantaina oli parikymmentä ja käynnissä pelejä kaiken aikaa 3-6; perjantaina oli ollut ilmeisesti hieman hiljaisempaa. Sunnuntai jää näkemättä, jotta Kuopion reissulla tulisi oltua ulkonakin. 

Kotituliaisiksi ostin käytetyn Die Macher -pelin, jota olen nähnyt sanottavan modernin lautapelaamisen isoisäksi. Vailla klassikkojahan ei voi syntyä ymmärrystä siitä, mille nykyinen pelikulttuuri suoritustarpeineenkin muotoutuu. 


torstai 2. toukokuuta 2019

War of the Ring (lautapeli)


Paras vappu ikinä: aattona pelasin Riksussa tuntikausia fillereitä ja vapunpäivänä pöytäsimme raskaansarjan lautapeleistä kovimman klassikon, War of the Ring. Peli oli seissyt hyllyssä varmaan kymmenen vuotta odottaen oikeaa pariskuntapelimotivaatiota. Kerran otimme sen jo mukaan lahjaksi saadulle kylpylälomalle, mutta silloinkin sääntöjen opettelu riitti uuvuttamaan meidät.

Nyt kymmenisen vuotta myöhemmin olemme jo sen verran kokeneita lautapelien suhteen, ettei WotR ole edes kompleksisin peli mitä kotona on pöydätty: se näkyy olevan BGG:ssä vaikeuasteeltaan 3.84, kun esimerkiksi Terra Mystica on 3.95. Muiden sotapelien tavoin vaikeus WotR:ssa on se, että erikoissääntöjä joukkojen ja sankarihahmojen liikutteluun on kohtuuttomasti, ja varsinainen hitaus tulee siitä, että tapahtumakorttien aiheuttamia poikkeuksia sääntöihin joutuu tarkistamaan loputtomiin. Mitään erityisen mutkikasta ajattelua tai strategiaa se ei edellytä, joten kompleksisuudessaan sen pitäisi olla kaukana Terra Mystican alapuolella.

Käytimme vappupäivänä pöydättyyn ja seuraavana päivänä jatkettuun WotR-sessioon viisi ja puoli tuntia, plus setup ja sääntöjen opettelu varmaan kolme tuntia lisää. Tapahtumat laudalla tuntuvat kuitenkin etenevän nopeasti. Sormuksen seurue hajaantui ehkä liiankin nopeasti, mutta onnistui kokoamaan osan joukosta uudelleen Helmin Syvänteellä. Hyvikset eli Free Peoples sen sijaan heräsi sodankäyntiin vaarallisen hitaasti, kun Sauronin armeijat etenivät pian jo Harmaisiin Satamiin saakka. Ylipäänsä Sauron tuntui hallitsevan lautaa armeijoilla, kun taas Friikuilla etuna oli Alkuperäisen Tarinan noudattamisesta tulleet etuisuudet: jos Gandalf on Fangornin metsässä niin Sarumania vastaan voi nostattaa entit jne.

Pidin pelissä erinäisistä mekaniikoista, jotka tuovat peliin jännitystä hyvin mitoitetulla riskinotolla: paljonko Sauron käyttää nopistaan Sormuksen Seurueen etsintään, paljonko Friikut uhraavat seurueesta jäseniä välttääkseen korruptiota tai mihin lähettävät näitä sankareita aktivoimaan vapaita kansoja. Myös sodankäynti itsessään on juuri sopivan simppelisti toteutettu; lie toki otettu mallia miten yleisistä sotapelien säännöistä.

Kovin kummoisia vapauksia (etenkään verrattuna digipeleihin) LotR:n uudelleenkerrontaan WotR ei kumminkaan tarjoa. Media-adaptaationa WotR jää kauaksi vaikkapa Game of Thrones -sotapelin teemapitoisuudesta, koska se ei tarjoa uusia tapoja kertoa tarina. Voin sentään hyvin kuvitella millaisilla kotisäännöillä ja itsetehdyillä tapahtumakorteilla LotR menisi tämän muovisälän parissa aivan uusiksi.

Sormusten Sodan lopputulos: suurin osa Keski-Maata tyhjillään.


Peli loppui siihen, että Sauron sai vallattua 10 pisteen edestä Friikkujen kaupunkeja ja linnoituksia, mikä ei kovin vaikeaa ollut, vaikka kuluttikin kaikki isoimmat varjoarmeijat. Samaan aikaan toisaalla Sormuksen Seurueen korruptio oli edennyt 7/12 -lukemiin, joten yksi ainoa onnekkaampi nopanheitto Shelobin metsästyslaatalla (1:n sijaan) olisi riittänyt sekin ratkaisemaan pelin. Kaikkiaan siis Friikkujen pelaajalta ilmeisesti odotetaan enemmän kokemusta tästä pelistä tai sotapeleistä yleisesti.

Meistähän kumpikaan ei ole sotapelejä juuri pelannut (paitsi Conquest of the Empire ja GoT), ei myöskään tällaisia "hiekkalaatikkoformaattia" muistuttavia massiivisia figupelejä, muutoin kuin piraattipeli Merchants & Marauders, joka jäi aikoinaan kesken tuntikausien törmäilyn jälkeen. WotR olisin valmis pelaamaan uudelleen milloin tahansa, kunhan saan kokeilla Friikuilla. Sen jälkeen peli saattaa kyllä lähteä kiertoon meitä innokkaammille LotR-faneille.