24.1. Tulin Mikkeliin jo aamubussilla, jotta ehtisin "asettua" kaupunkiin ennen festivaalin alkua. Vartti saapumisen jälkeen ihmettelin mihin täällä pitikään asettua. Olin hakenut varamaani teatteriliput sekä viinipullon, käynyt vilkaisemassa kirjaston kierrätyshyllyn. Tätä sattuu. Että festivaalin tunnelma on yhtä kuin kadun ylle hirtetty kalsareiden värinen banderolli.
Edellisenä iltana olin ottanut aseman kierrätyshyllystä espanjalaisen runouden antologian löytääkseni reissaavan kynäilijän asenteen, mutta kirja oli niin painava, että se oli jätettävä Kuopioon. Nyt oli ikävä mitä tahansa lainaksi kelpaavaa sangrianväristä ajatusta. Aurinko häikäisi matalalta, kaikki ovetkin olivat jäässä.
Mitä muuta voi tällaisessa ruutukaavareissussa tehdä kuin katua jokaista katua?
Välittömät vaikutelmat varsinaisista näytelmistä ovat kuin syvän haavan vastakohta, jotain mitä kohti kurkottuu kokemuksissaan itsensä ulkopuolelle: jaettua omaa.
Jyväskylän YT:n "Myrsky" klo 16 oli raivostuttavan turha, kamalasti yliammuttu farssitulkinta Shakespearesta ja jonkinlainen epäkokemus, joka jätti niin turraksi ja turhautuneeksi, että mikä tahansa harkittu dialogi yleisön edessä olisi tuntunut sen jälkeen terveeltä.
Mutta Ad Astran (sekin Jkylästä) "Maailmankaikkeuden nopein kello" klo 19 oli sitten oikeasti tuore kokemus kaikessa mikä heidän YT:nsä puolella (jopa yksi sama näyttelijä) oli äsken ollut sisäänlämmitellyn falskia kuin suomalainen joukkueurheilu. Philip Ridleyn teksti kellonäytelmässä oli erittäin perinteisellä ajallispaikallisella keskityksellä rakennettu yhden syntymäpäivän ympärille, 2 x 2 pariskuntaa ja 1 mysteerinen kommentoiva hahmo, sekä paljon törröttävää symboliikkaa, joka ei haittaa eikä rikasta tekstiä, onpahan vain Ridleyn sormenjälki.
Ainoastaan lopetus oli kellonäytelmässä lattea, ja sekin oli ainoastaan tekstin vika, siinä missä näyttelijät olivat vahvasti läsnä ja sisällä vaikeissa valtasuhteita äärimmilleen venyttävissä rooleissaan. Ridleyn draama koostuu vakaan ('kapteeni') ja häilyvän ('Puuma') miehen avioromanssista, jota huojuttaa bi-ihastus jolla on mukanaan täsmälleen puolivälissä paljastuva yllätyssuhde, joka puolestaan paljastaa näytelmän lopussa koko tekstin (ja sen kellon) suuren salaisuuden. Kaikki toimi täsmällisesti kuin kellopeli, joskaan ei ihan poliittisesti korrektisti... mutta voi sanoa että tämä Ad Astran viisaan intensiivinen esitys jo itsessään perustelee tänne festarille tulemisen.
Samoissa näytelmissä oli sattumalta ystävämme Terhi mukana kommentoimassa, ja vahvistamassa mielipidettä mikä oli huonoa ja mikä hyvää. Näytelmien jälkeen käytiin Dom-klubilla, jonka tietokilpailussa ei päästy edes Kultsa-Vantaa-Tukka -superjoukkueella palkintosijoille. Mutta Vantaan rehunäytelmän Rantalainen lauloi kuin myöhempien aikojen uudestisyntynyt eijaahvo. Sitten kotimatkalla juotiin kaljat irishish-pubissa, ja kello oli äkkiä puoli yksi. Mikkeli ympärillä oli hiljainen kuin koskaansyntymätön kulttuuriperintö, jonka perään kukaan ei täällä edes kysele. Paska kaupunki, hyvä festari.
25.1. Eilen irkkubaarissa tapasimme tamperelaisen teatteriharrastajan, joka oli käynyt Työväen näyttämöpäivillä yli 30 kertaa. Itselläni tämä on vasta kolmas reissu, ja toinen kun seuraan festivaalia pelkästään toimittajana. Ensimmäinen tutustuminen Tnp:iin oli 2016, kun Terhi toi meidät tänne "Varjoelämää"-näytelmän porukassa. Tänäkin vuonna olisi ollut kirkas mahdollisuus päästä mukaan Tukkateatterin porukassa ja Terhin ohjauksessa, mutta jostain syystä festarin kuraattori Elina Kilkku halusikin ennemmin shakespearensa möykkäävänä puskafarssina kuin viitseliäänä tragediana. Moista valintaa en kykene muutoin ymmärtämään kuin että Kilkku on halunnut esitellä täällä harrastajateatterien katselmuksessa klassikoita mahdollisimman erilaisissa tyylilajeissa. Jopa romutettuna. Tyylilajihan se on sekin.
Mutta tänään tämä harmaa savolainen päivä alkoi klo 10 täysin erilaisella ylioppilasteatteriestetiikalla, kun Turun YT toi isolle näyttämölle Mikko Kaikkosen ohjaaman "Poltetun oranssin" tanssispektaakkelina. Kuvittelin pitäväni Eeva-Liisa Mannerin tekstistä automaagisesti, jolloin tanssiosuuksien lisäarvolla ei olisi väliäkään, vaan toisin kävi.
"Poltetun oranssin" 7-8 tanssijalle laaditut koreografiat oli tarkoitettu ilmentämään päähenkilö Marinan mielen oikullisuutta tavalla, joka tekisi hänen tilastaan metafyysisen vertauskuvan tai vähintääkin nostaisi tekstissä kuitatun "hulluuden" jotenkin runollisemmaksi. Mutta itselleni tanssiosuudet olivat pelkkää häiritsevää kuviovoimistelua eikä Marinan liikuttelu osana tanssijaryhmää tuonut mitään syvempää ajatusta sille, miten hänen tilansa muiden ihmisten keskuudessa muuttuu.
Tällainen tanssijaryhmän käyttö mimeettisesti kommentoivana kuorona edellyttäisi koko tekstiin radikaalimpaa tulkintaa tai sitten koko näytelmä pitäisi sovittaa liikekieleen. Etenkin näytelmän ensimmäisellä puoliskolla tanssijoiden väliintulot keskeyttivät toistuvasti näyttelijöiden välisen jännitteen, ja niin tekstikin alkoi tuntua toisteiselta, ja Mannerin huonot sanavitsit ("Eivät he valitse ainetta vaan aine valitsee heidät") korostuivat yhtä paljon kuin teemaan (ja tarinan aikakauteen) sopivat uskomattoman nokkelat metaforat.
Rakenteeltaan "Poltettu oranssi" on enemmänkin sarja sairaskohtauksia kuin harkittu kasvatusdraama. Jos Mannerin tekstiä ei modernisoida, se tuntuu kaksinverroin vanhahtavalta: 'hulluuden' romantisoinnilta perifreudilaisena pelastustarinana (tohtori & potilas) ja porvarisperheen poliittisesti kömpelöltä analyysiltä vuoden 1968 hengessä.
Tekstin toisteisuuteen ja sanahelinään nähden TYT:n näyttelijät tekivät kyllä kaikkensa pitääkseen repliikit elävinä ja dialogin tiiviinä, jopa siinä määrin, että terapeutin esittäjä lausui painon ainakin joka kolmannelle sanalle itse siinä hengästymättä. Kaikkiaan siis yllättävänkin vahva esitys turkulaisilta, mutta laimeahko tulkinta ollakseen niinkin elävä klassikkoteksti.
Lounaalla aseman kotiruokalassa, sitten parin tunnin päiväunet. Iltapala einestä; ikkunan takana pimenevät korttelit, joiden hiljaisuus cityvankilan ympärillä on dramaattisempi kuin mihin teatteri koskaan pystyisi.
Kiipeäminen Naistenvuoren näyttämölle silti kannatti, talo oli remontoitu yleisöään hienostuneemmaksi. Ja illan (klo 19) näytelmää. Kyseessä oli Hangon teatterin "Lokki", jonka avaimeksi ohjaaja (Henrik Majava) väitti eilisessä infossa, että tämä tulkinta sitten keskittyy siihen, miten Irina Arkadinan alkoholismi tuhoaa kaiken. Vaan ei. Itse asiassa hankolaisten "Lokki" opetti miten eri asia on modernisoida ja sovittaa näytelmä. Että mikään ei välttämättä herää eloon vain modernisoimalla tekstiä nykypäivän Suomeen ja jättämällä varsinainen dramaturgia pauhaavan musiikkiraidan varaan. Ohjaajalle tärkeä alkoholismikaan ei noussut aihelmasta teemaksi eikä tekstiä tuntunut kukaan ohjanneen niin, että siitä olisivat pääosien esittäjät vastuussa. Tai yhtään kukaan. Ymmärsin silti miksi näytelmä oli valittu TNp:lle. Keskeiset naisroolit, Arkadinan ja Ninan, olivat ammattimaisen karismaattisia, ja heidän puvustamiseensa ohjaaja oli ilmeisesti käyttänyt paitsi budjettinsa myös kiinnostuksensa. Tyylivalinta sekin.
Onneksi haahuilevaa "Lokkia" seurasi tiukalla aikataululla (21.30-23.00) vedetty keskustelutilaisuus ja työväenteatterin historiikin julkistus. Osui hyvin kirjallisuuden alan keskusteluun, että täälläkin poliittisin osuus puheenvuoroista koski sitä, miten kaupunkien uudet tilavuokrat pakottavat harrastajajärjestöt laskelmoimaan ohjelmistoaan. Hesassa ja Turussa ylioppilasteatterit ovat jo ahdingossa tämän vuoksi.
26.1. Koko yön tuli lunta, aamulla oikeat kinokset. Mikkelissä ei mikään liikkuisi muutenkaan sunnuntaina.
Festarin päätös oli osaltani (klo 12) Ykspihlajan teatterin perinteitä kunnioittava sovitus "Bernarda Alban talosta". Tuo matriarkkadraama tuntuu muutenkin olevan suomalaiselle yleisölle yhtä läheinen kuin Niskavuori. TNp:n näytelmävalinnoista vastaava Kilkku on julistanut haastatteluissa etsineensä riskinottoon uskaltavia esityksiä, mutta sellaista ei kyllä tämän väritä-mustalla-numero-kerrallaan -balladin kohdalla voi odottaakaan. Lorcamainen runous rutistetaan mustiin säkkimekkoihin ja ainoa jännite on siinä, montako matriarkan tyttäristä lankeaa mihinkäkin houkutukseen. Dementtinen isoäiti on sekin suomalaiseen makuun sopiva luomulavaste. Harsoverholla erotettu muistojen takanäyttämö kuin kouluesimerkin kuiva uni. Tämä on sitä Mikkolan mainitsemaa "hyvän kasin" teatteria, johon edes ammattiteatteri harvoin kykenee - mutta festarin teemaa haastaen voisi kuitenkin kysyä, että mikä tässä ohjauksessa sitten haastaa klassikon?
Tuntiin tiivistetty patetia, ilman yhtäkään ylimääräistä sydämenlyöntiä, oli tietysti turvallinen tapa lopettaa festari omalta osaltani. Ehdin lukea Hesarit kirjastossa ja hakea hampurilaiset evääksi ennen paluujunaan nousua. Ehkä tänne voi joskus palata etsimään erilaisen näyttämötavan ihmettä - jos ei ihan ensi vuonna niin kahden kuluttua.
Mennä etsimään majapaikkaa. Savolaiseen tapaan kaikki ovet olivat majatalossa lukitsematta, sen kun kiipesin varaamaani huoneeseen - joka huoneen sijaan osoittautui tilavaksi yksiöksi. Keittiön ikkunasta näki vankilan ja tonttia leikkaavan junaradan. Tuli sekin mieleen miten Axua olisi huvittanut tällainen majapaikka. Että kolme päivää teatterifestaria voisi viettää ikkunan ääressä ihan vain katsellen vankilan tornia ja junaradalle kurottuvia kuolleita pusikoita. Lasi kerrallaan, veistellen vertauskuvia maisemaan sopivista ikämiehistä tai niiden monologeiksi muuttuvista eturauhasista.
Välittömät vaikutelmat varsinaisista näytelmistä ovat kuin syvän haavan vastakohta, jotain mitä kohti kurkottuu kokemuksissaan itsensä ulkopuolelle: jaettua omaa.
 |
| JYT antoi yleisölle luvan kuvata "Myrskyn" esitystä. |
Jyväskylän YT:n "Myrsky" klo 16 oli raivostuttavan turha, kamalasti yliammuttu farssitulkinta Shakespearesta ja jonkinlainen epäkokemus, joka jätti niin turraksi ja turhautuneeksi, että mikä tahansa harkittu dialogi yleisön edessä olisi tuntunut sen jälkeen terveeltä.
Mutta Ad Astran (sekin Jkylästä) "Maailmankaikkeuden nopein kello" klo 19 oli sitten oikeasti tuore kokemus kaikessa mikä heidän YT:nsä puolella (jopa yksi sama näyttelijä) oli äsken ollut sisäänlämmitellyn falskia kuin suomalainen joukkueurheilu. Philip Ridleyn teksti kellonäytelmässä oli erittäin perinteisellä ajallispaikallisella keskityksellä rakennettu yhden syntymäpäivän ympärille, 2 x 2 pariskuntaa ja 1 mysteerinen kommentoiva hahmo, sekä paljon törröttävää symboliikkaa, joka ei haittaa eikä rikasta tekstiä, onpahan vain Ridleyn sormenjälki.
Ainoastaan lopetus oli kellonäytelmässä lattea, ja sekin oli ainoastaan tekstin vika, siinä missä näyttelijät olivat vahvasti läsnä ja sisällä vaikeissa valtasuhteita äärimmilleen venyttävissä rooleissaan. Ridleyn draama koostuu vakaan ('kapteeni') ja häilyvän ('Puuma') miehen avioromanssista, jota huojuttaa bi-ihastus jolla on mukanaan täsmälleen puolivälissä paljastuva yllätyssuhde, joka puolestaan paljastaa näytelmän lopussa koko tekstin (ja sen kellon) suuren salaisuuden. Kaikki toimi täsmällisesti kuin kellopeli, joskaan ei ihan poliittisesti korrektisti... mutta voi sanoa että tämä Ad Astran viisaan intensiivinen esitys jo itsessään perustelee tänne festarille tulemisen.
Samoissa näytelmissä oli sattumalta ystävämme Terhi mukana kommentoimassa, ja vahvistamassa mielipidettä mikä oli huonoa ja mikä hyvää. Näytelmien jälkeen käytiin Dom-klubilla, jonka tietokilpailussa ei päästy edes Kultsa-Vantaa-Tukka -superjoukkueella palkintosijoille. Mutta Vantaan rehunäytelmän Rantalainen lauloi kuin myöhempien aikojen uudestisyntynyt eijaahvo. Sitten kotimatkalla juotiin kaljat irishish-pubissa, ja kello oli äkkiä puoli yksi. Mikkeli ympärillä oli hiljainen kuin koskaansyntymätön kulttuuriperintö, jonka perään kukaan ei täällä edes kysele. Paska kaupunki, hyvä festari.
25.1. Eilen irkkubaarissa tapasimme tamperelaisen teatteriharrastajan, joka oli käynyt Työväen näyttämöpäivillä yli 30 kertaa. Itselläni tämä on vasta kolmas reissu, ja toinen kun seuraan festivaalia pelkästään toimittajana. Ensimmäinen tutustuminen Tnp:iin oli 2016, kun Terhi toi meidät tänne "Varjoelämää"-näytelmän porukassa. Tänäkin vuonna olisi ollut kirkas mahdollisuus päästä mukaan Tukkateatterin porukassa ja Terhin ohjauksessa, mutta jostain syystä festarin kuraattori Elina Kilkku halusikin ennemmin shakespearensa möykkäävänä puskafarssina kuin viitseliäänä tragediana. Moista valintaa en kykene muutoin ymmärtämään kuin että Kilkku on halunnut esitellä täällä harrastajateatterien katselmuksessa klassikoita mahdollisimman erilaisissa tyylilajeissa. Jopa romutettuna. Tyylilajihan se on sekin.
Mutta tänään tämä harmaa savolainen päivä alkoi klo 10 täysin erilaisella ylioppilasteatteriestetiikalla, kun Turun YT toi isolle näyttämölle Mikko Kaikkosen ohjaaman "Poltetun oranssin" tanssispektaakkelina. Kuvittelin pitäväni Eeva-Liisa Mannerin tekstistä automaagisesti, jolloin tanssiosuuksien lisäarvolla ei olisi väliäkään, vaan toisin kävi.
"Poltetun oranssin" 7-8 tanssijalle laaditut koreografiat oli tarkoitettu ilmentämään päähenkilö Marinan mielen oikullisuutta tavalla, joka tekisi hänen tilastaan metafyysisen vertauskuvan tai vähintääkin nostaisi tekstissä kuitatun "hulluuden" jotenkin runollisemmaksi. Mutta itselleni tanssiosuudet olivat pelkkää häiritsevää kuviovoimistelua eikä Marinan liikuttelu osana tanssijaryhmää tuonut mitään syvempää ajatusta sille, miten hänen tilansa muiden ihmisten keskuudessa muuttuu.
Tällainen tanssijaryhmän käyttö mimeettisesti kommentoivana kuorona edellyttäisi koko tekstiin radikaalimpaa tulkintaa tai sitten koko näytelmä pitäisi sovittaa liikekieleen. Etenkin näytelmän ensimmäisellä puoliskolla tanssijoiden väliintulot keskeyttivät toistuvasti näyttelijöiden välisen jännitteen, ja niin tekstikin alkoi tuntua toisteiselta, ja Mannerin huonot sanavitsit ("Eivät he valitse ainetta vaan aine valitsee heidät") korostuivat yhtä paljon kuin teemaan (ja tarinan aikakauteen) sopivat uskomattoman nokkelat metaforat.
Rakenteeltaan "Poltettu oranssi" on enemmänkin sarja sairaskohtauksia kuin harkittu kasvatusdraama. Jos Mannerin tekstiä ei modernisoida, se tuntuu kaksinverroin vanhahtavalta: 'hulluuden' romantisoinnilta perifreudilaisena pelastustarinana (tohtori & potilas) ja porvarisperheen poliittisesti kömpelöltä analyysiltä vuoden 1968 hengessä.
Tekstin toisteisuuteen ja sanahelinään nähden TYT:n näyttelijät tekivät kyllä kaikkensa pitääkseen repliikit elävinä ja dialogin tiiviinä, jopa siinä määrin, että terapeutin esittäjä lausui painon ainakin joka kolmannelle sanalle itse siinä hengästymättä. Kaikkiaan siis yllättävänkin vahva esitys turkulaisilta, mutta laimeahko tulkinta ollakseen niinkin elävä klassikkoteksti.
Lounaalla aseman kotiruokalassa, sitten parin tunnin päiväunet. Iltapala einestä; ikkunan takana pimenevät korttelit, joiden hiljaisuus cityvankilan ympärillä on dramaattisempi kuin mihin teatteri koskaan pystyisi.
Kiipeäminen Naistenvuoren näyttämölle silti kannatti, talo oli remontoitu yleisöään hienostuneemmaksi. Ja illan (klo 19) näytelmää. Kyseessä oli Hangon teatterin "Lokki", jonka avaimeksi ohjaaja (Henrik Majava) väitti eilisessä infossa, että tämä tulkinta sitten keskittyy siihen, miten Irina Arkadinan alkoholismi tuhoaa kaiken. Vaan ei. Itse asiassa hankolaisten "Lokki" opetti miten eri asia on modernisoida ja sovittaa näytelmä. Että mikään ei välttämättä herää eloon vain modernisoimalla tekstiä nykypäivän Suomeen ja jättämällä varsinainen dramaturgia pauhaavan musiikkiraidan varaan. Ohjaajalle tärkeä alkoholismikaan ei noussut aihelmasta teemaksi eikä tekstiä tuntunut kukaan ohjanneen niin, että siitä olisivat pääosien esittäjät vastuussa. Tai yhtään kukaan. Ymmärsin silti miksi näytelmä oli valittu TNp:lle. Keskeiset naisroolit, Arkadinan ja Ninan, olivat ammattimaisen karismaattisia, ja heidän puvustamiseensa ohjaaja oli ilmeisesti käyttänyt paitsi budjettinsa myös kiinnostuksensa. Tyylivalinta sekin.
Onneksi haahuilevaa "Lokkia" seurasi tiukalla aikataululla (21.30-23.00) vedetty keskustelutilaisuus ja työväenteatterin historiikin julkistus. Osui hyvin kirjallisuuden alan keskusteluun, että täälläkin poliittisin osuus puheenvuoroista koski sitä, miten kaupunkien uudet tilavuokrat pakottavat harrastajajärjestöt laskelmoimaan ohjelmistoaan. Hesassa ja Turussa ylioppilasteatterit ovat jo ahdingossa tämän vuoksi.
Kilkun vetämässä keskustelutilaisuudessa parhaat kommentit käyttivät ohjaajat Elina Hast ja Antti Mikkola, vaikkakin historiapalat, joita historiikin tehnyt Mikko-Olavi Seppälä toi esille, olivat tärkeä vastapaino sille, mitä kaikkea työväen teatterille on merkinnyt 'riskin ottaminen': alkaen siitä, että Valkeakoskella vuoden 1918 teatterista jäi eloon vain kuiskaaja.
Mutta paikallaan oli silti Hastinkin muistutus, että valtio kouluttaa isolla rahalla näyttelijöitä, joille ei kohta löydy paikkaa missä ottaa taiteensa mukaisia haasteita eli taloudellisia riskejä avantgarden puolelle. Tätä kommenttia täydensi Mikkolan huomio, että pelkkä "kasin arvoinen" teatteri ei tunnu enää riittävän yleisön odotuksiin some-aikana, vaan kaiken uuden pitäisi olla täydellisen huippua, jotta se kannattaa noteerata. Tästä ei keskustelu sitten enää edennytkään, mitenpä olisi voinutkaan.
Tikkurilan teatterin johtaja kehui välillä riskinottoaan, että Lovecraft-sovitukset oli otettu repertuaariin ja saatu yleisöksi "sellaisia jotka ei ole ennen käyneet teatterissa". Mutta onko se oikeasti saavutus? Mitä teatterista taiteenalana nämä uudet ryhmät oppivat lonkeroviihteensä varjolla? Sama kysymys teatterin yhteisöllisyydestä tulisi toistuvasti haastaa niin teatterien hallitusten sisältä kuin ulkoa käsin.
Mutta paikallaan oli silti Hastinkin muistutus, että valtio kouluttaa isolla rahalla näyttelijöitä, joille ei kohta löydy paikkaa missä ottaa taiteensa mukaisia haasteita eli taloudellisia riskejä avantgarden puolelle. Tätä kommenttia täydensi Mikkolan huomio, että pelkkä "kasin arvoinen" teatteri ei tunnu enää riittävän yleisön odotuksiin some-aikana, vaan kaiken uuden pitäisi olla täydellisen huippua, jotta se kannattaa noteerata. Tästä ei keskustelu sitten enää edennytkään, mitenpä olisi voinutkaan.
Tikkurilan teatterin johtaja kehui välillä riskinottoaan, että Lovecraft-sovitukset oli otettu repertuaariin ja saatu yleisöksi "sellaisia jotka ei ole ennen käyneet teatterissa". Mutta onko se oikeasti saavutus? Mitä teatterista taiteenalana nämä uudet ryhmät oppivat lonkeroviihteensä varjolla? Sama kysymys teatterin yhteisöllisyydestä tulisi toistuvasti haastaa niin teatterien hallitusten sisältä kuin ulkoa käsin.
26.1. Koko yön tuli lunta, aamulla oikeat kinokset. Mikkelissä ei mikään liikkuisi muutenkaan sunnuntaina.
Festarin päätös oli osaltani (klo 12) Ykspihlajan teatterin perinteitä kunnioittava sovitus "Bernarda Alban talosta". Tuo matriarkkadraama tuntuu muutenkin olevan suomalaiselle yleisölle yhtä läheinen kuin Niskavuori. TNp:n näytelmävalinnoista vastaava Kilkku on julistanut haastatteluissa etsineensä riskinottoon uskaltavia esityksiä, mutta sellaista ei kyllä tämän väritä-mustalla-numero-kerrallaan -balladin kohdalla voi odottaakaan. Lorcamainen runous rutistetaan mustiin säkkimekkoihin ja ainoa jännite on siinä, montako matriarkan tyttäristä lankeaa mihinkäkin houkutukseen. Dementtinen isoäiti on sekin suomalaiseen makuun sopiva luomulavaste. Harsoverholla erotettu muistojen takanäyttämö kuin kouluesimerkin kuiva uni. Tämä on sitä Mikkolan mainitsemaa "hyvän kasin" teatteria, johon edes ammattiteatteri harvoin kykenee - mutta festarin teemaa haastaen voisi kuitenkin kysyä, että mikä tässä ohjauksessa sitten haastaa klassikon?
Tuntiin tiivistetty patetia, ilman yhtäkään ylimääräistä sydämenlyöntiä, oli tietysti turvallinen tapa lopettaa festari omalta osaltani. Ehdin lukea Hesarit kirjastossa ja hakea hampurilaiset evääksi ennen paluujunaan nousua. Ehkä tänne voi joskus palata etsimään erilaisen näyttämötavan ihmettä - jos ei ihan ensi vuonna niin kahden kuluttua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti