Aki Ryynänen: Mestarietsivä Sir Arthur Conan Doyle
272 s.
Bazar, 2026
Mysteeritarina on se vanhahtava osa tieteisfiktiota, jossa
salapoliisin tutkimuksiin liitetään yliluonnolliselta vaikuttavia mutta luonnollisen selityksen saavia tapahtumia. Tällaisten tapausten ratkaisijana myyttiseen
asemaan on noussut Sherlock Holmesin hahmo, itseopinnut kriminologi. Holmesin ekstrovertti
nerous on toiminut esikuvana lukuisille scifin tiedemiehille.
Holmesin luonut brittikirjailija Arthur Conan Doyle (1859–1930)
on yhtä merkittävässä asemassa dekkarimysteerien kirjoittajana kuin kollegansa H.G.
Wells on tieteiskirjallisuuden isoisänä. Mutta Holmesin tunnettuudesta
huolimatta ei Doylesta ole aiemmin julkaistu elämäkertaa suomeksi – ennen kuin
nyt: Mestarietsivä Sir Arthur Conan Doyle.
Tv-käsikirjoittajaksi tituloitu joensuulainen Aki Ryynänen
pahoittelee kirjansa johdannossa, ettei hänenkään teoksensa ole varsinainen
elämäkerta. Kirjan nimen mukaisesti kyseessä on Doylea rikostutkijan
puuhissa esittelevä teos. Kahteen erinomaisen hämmästyttävään ja
mysteeripitoiseen rikokseen keskittyvät tutkimukset vievät kirjasta suunnilleen kaksi kolmasosaa. Aluksi Ryynänen esittelee itseään Doylea, niin lennokkaasti ja
eläytyen, että kerrankin elämäkertaa saa lukea ahmien.
Varsinaiset rikoskeissit on esitelty vähän liiankin yksityiskohtaisesti
epäiltyjen sukutaustoja myöten. Perusteltua tämä on siltä kannalta, että lukija
saa nähdäkseen suunnilleen samat taustatiedot kuin mitä Doylella itsellään on
ollut rikoksiin perehtyessään. Molemmissa tapauksissa kyse oli poliisityön
täydellisestä epäonnistumisesta. Viranomaiset pitivät kiinni ensimmäisenä
keksimästään syyllisestä rasistisin ja luokkatietoisin tyypittelyin.
Viranomaisten kelvottomuus ja oikeusmurhan estäminen olivat
ne syyt, joiden vuoksi Doylen tarttui näihin poliisin sulkemiseen
rikostapauksiin lukuisten hänelle osoitettujen avunpyyntöjen joukosta. Niitä
hänelle tulvi Holmes-kirjojen tuoman julkisuuden vuoksi.
Kirjan 70-sivuisessa alkujaksossa Ryynänen taustoittaa niitä
tapahtumia, jotka saivat Doylen suhtautumaan vakavasti kuuluisuuteensa ja
käyttämään arvovaltaansa syyttömien puolustamiseksi. Ja kuten Ryynänen
analysoi, Doyle ei ollut ensisijaisesti mikään suuri humanisti. Hän asennoitui
esimerkiksi buurisotaan ja brittien siviileille perustamiin keskitysleireihin
välttämättömyytenä. Buurisotaan hän osallistui vapaaehtoisena rintamalääkärinä
(vuonna 1900), vaikka ikää oli jo yli neljänkymmenen.
Kuten tunnettua, Doyle oli viktoriaanisen aikakauden kasvatti
myös siinä, että hän tiedemiehen asenteistaan huolimatta uskoi keijukaisiin ja
spiritismiin. Näitä puolia ”mestarietsivästä” Ryynänen esittelee yhtä tasapuolisesti
kuin Doylen kirjallista uraa, johon kuuluivat kymmenien Holmes-tarinoiden lisäksi
historialliset romaanit ja ”kadonnut maailma” -tyyppisten tarinoiden perustajana pidetty seikkailuromaani
(1912).
Hyvinkin perusteelliseen lähdeaineistoon perustuvana
luonnekuvauksena Aki Ryynäsen Doyle-kirja kestää aikaa ja hyllyvuosia
lähdeteoksena. Sen toimittajamaiset maneerit, kuten kohdehenkilön nimen
toistaminen kaikessa pituudessaan, hieman häiritsevät luettavuutta, mutta
muuten kyseessä on yksi vuoden parhaista kirjatietokirjoista.
Markku Soikkeli
Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 3/2026
