Yöväen näyttämöpäivät

Jo kymmenen vuotta sitten suurin osa Työväen Näyttämöiden Liittoon (TNL) kuuluvista teattereista oli tiputtanut pois "työväen" nimestään, ilmeisesti myös ideologiastaan. Kerran vuodessa Mikkelissä järjestettävät Työväen Näyttämöpäivät on harrastaporukoiden katselmus, jossa ei työväen asiasta puhuta sen enempää kuin Suomen hallituksen linjauksissa. Kulttuurikin on Mikkelin horisontissa jotain elämän yöpuolta, jota tarvitaan vain matkailumainoksen koristeeksi.

TNp-katselmus sinänsä on hyvä tilaisuus vertailla harrastajateattereiden erilaisuutta. Näyttämöpäiville on erikseen haettava ja sinne valittiin tänäkin vuonna 32 hakijasta vain 10 kiinnostavimmaksi koettua.

Mikkelin eloisa kulttuuriskene tammikuussa 2016

Itse pääsin TNp:lle (29.-31.1.2016) Tukkateatterin siivellä. Veimme savolaisten ihmeteltäväksi Varjoelämää-näytelmän tamperelaisesta homokultuurista. Meidät arvioinut raati (Kirsikka Moring & Mikko Roiha) kiitteli, että näytelmä on herättänyt huomiota maanlaajuisesti (toki lähinnä osakulttuurin piirissä) ja että he siksi olivat kiitollisia näytelmän tuomisesta Mikkeliin nähtäväksi. Tuon kaksikkoraadin antama palaute näytelmän käsikirjoituksesta ja ohjauksesta olikin parasta mitä Mikkelissä sai kokea, analyyttisyydessään sellaista, mitä ei meikäläisenkään draamaopinnoilla voisi kuitata.

Narttujutun tuotemerkkikortsut

Paikallisten esityksistä ehdin näkemään Mikkelin Tyttöteatterin ja Poikateatterin sketsimäiset näytelmäkoosteet. Ne olivat maineensa veroisia energiassaan ja 'sanomansa' voimassa, mutta vähän niistä jäi pettynyt maku, että eikö nuorten omista aiheista löytyisi marginaalin kautta jotain erityisempää sisältöä ja persoonakohtaisempia hahmoja.

Perjantaina näin myös Jyväskylän Kansannäyttämön Narttujutun, josta pidin tavattomasti. Ei siinäkään mitään syvällistä sanottu sukupuolten taistelusta, mutta näytelmän muoto oli niin kekseliäs (bakkhantit uusiokäytössä! puhuva kissa osana ydinperhettä!), että oletin sen voittavan viikonlopun yleisöpalkinnon. Vaan ehkä siinä oli sitten liiaksi samaa (ja pornahtavaa..?) mitä viime vuosina on jo nähty Vaginamonologeissa, Huorasadussa, ja ties missä kaikkialla?

*


Teatteriesitystensä ohella itse kaupunki, Mikkeli, oli kuin surkein mahdollinen farssi kulttuurin kiristämisestä osaksi kunnallispolitiikkaa. Ihan vakuuttunut en ollut festareidenkaan järjestelyistä, missä ne mokasivat omalta osaltani kaiken. Olin akkreditoitunut toimittajana, mutta festarit eivät tiedottaneet etukäteen yhtään mitään, ja vielä puhelinsoiton jälkeenkin olivat hukanneet kaikki tiedot lipputilauksistani. Lipputoimistolla ei kukaan vaivautunut edes pyytelemään anteeksi, ei festarin tuottajakaan (Outi Kasanen), jolle on ilmeisesti ykshailee mitä festareistaan kirjoitetaan ja puhutaan.

Samanlainen itseriittoisuuden asennevamma on koko tuolla saatanan kaupungilla. Tämä kävi ilmi viimeistään lauantain iltagaalassa, jossa TNp vietti 40-vuotisjuhlaansa. Paikalla oli uskomaton määrä väkeä, vähintään eduskunnan verran, joista suurin osa ei kuitenkaan ollut taiteen eikä varsinkaan teatterimaailman edustajia, vaan kunnallispolitiisia pamppuja muijineen. Lihapadat porisivat.

Juhlapuheen pitänyt Yrjö Juhani Renvall oli hienotunteisen pisteliäs mutta suorasukainen (venyttäen puheen tuplasti yli tilatun) tuodessaan avoimesti esille sen, että Mikkeli on siepannut Työväen näyttämöpäivät omaan käyttöönsä jo 30 vuotta sitten. Ja onhan se toki ollut ilmeisen käytännöllistä: Mikkelin ympäristössä on juuri riittävä infrastruktuuri ja uskomaton määrä aktiivista harrastajatoimintaa pitääkseen yllä kiinnostusta moisiin teatterifestareihin. Mutta käytännössä Mikkelin kaupunki repii päältä itselleen maineen & kunnian samalla kun se paskat välittää omista harrastajateattereistaan: TÄMÄN viestin toivat kaikki tapaamani paikalliset esille, ja se sanottiin ääneen paitsi juhlapuheissa myös kahdessa harrastajaesityksessä, Mikkelin tyttö- ja poikateatterin näytelmän repliikeissä!

Tamperelaiset rakentavat varjoesitystä Mikkeliin

Tamperelaiset tekivät oman osuutensa Naisvuoren näyttämöllä uskomattomalla vauhdilla ja voimalla, pystyttivät valot ja lavastuksen keskelle täysin erilaista näyttämötilaa kuin mihin Varjoelämää oli alunperin tarkoitettu. Fiilis siitä, että nyt Varjoelämää lopultakin esitetään viimeistä kertaa, epäilemättä lisäsi intensiteettiä, kun näyttelijät harppoivat uusiin paikannuksiin ja yrittivät saada eloa savolaiseen katsomoon.

Koska tätä tällaista AITOA yöelämän taltiointia ei muutoin nähtäisi savolaisessa teatterissa?