Usein vähemmän kuin elokuvasta. Ihme kyllä.
Saatuamme ainutlaatuisen vapaapäivän, menimme Saaran kanssa pitkästä aikaa teatteriin. Muuta draamaa ei ollut tarjolla kuin Kari Heiskasen perhekuvaus ("Yksi halusta, toinen rakkaudesta") Työväenteatterissa. Sekin osoittautui sisällöiltään ihan yhtä mitättömäksi ja pikkutuhmaksi moraliteetiksi kuin TTT:n varsinaiset farssit, kesäteatterin tapaan tehdyt kansannäytelmät. Taatusti olen unohtanut kaiken tässä näkemäni nopeammin kuin väliaikakalja haihtuu päästäni.
Teatterissa ollessa muistelimme milloin viimeksi kävimme TTT:ssä. Muistimme että kyseessä oli joku Lars Norenin perhekuvaus, mutta emme mitään itse näytelmästä. Väliajalla muistimme jututtaneemme Sirpaa, siinä kaikki.
 |
| Sanokaa fuck kun haluatte työväen farssia... |
Kuitenkin TTT:n esityksessä (6.2.) oli kaikki oikean teatterikokemuksen ainekset. Näyttelijät tuntuivat kaikki läsnäolevilta ja roolit ajatelluilta hahmoilta. Tarina vain oli yhdentekevä, kunnes lopulta tympeän arkkisovinistinen nostaessaan prostituution sananvapauden kynnysasiaksi. Heiskasen roolitekstitys oli ylhäältä alas annosteltua naisasiaa kuin sata vuotta sitten niillä Helsingin herroilla, joita vastaan Canthin oli helppo hyökätä. Erottuipa näytelmässä kaikuja Kari Heiskasen omastakin äijäkatkeruudesta ja aviomiehuuden valkopesusta.
Mitä voisikaan muistaa näistä äyskärin kokoisista ajatuksista hupijahdin levyisellä näyttämöllä? Kun TTT:n jättinäyttämö pyörähtää kohtausten välissä, syntyy illuusio draaman pakottamasta liikkeestä. Rollaattorilla kulkevaa tukirahaviihdettä.
Jos en mitään tästä näytelmästä myöhemmin muistakaan, niin takaraivoon jää yksi vaistomuisto lisää: vältä TTT:n kaltaista laitosteatteria joka elää paksusti valtion rahoittamassa umpiossaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti