Teatterikesä 2023 lavalta koettuna (10.8.)

 

Tänäkään vuonna en mennyt yhteenkään teatterikesän tapahtumaan, mutta näin silti kuusi esitystä. En väitä, että se oli ylivoimaisesti parasta mitä 2023 Tampereen teatterikesässä pystyi näkemään, mutta taatusti parasta mitä itse pystyin myötäkokemaan.

Kun kesän alulla tuottajat Riikka & Niina kyselivät Tukkateatterin postilistalla ihmisiä Yhden illan juttu -potpuriin, oli ensimmäinen ajatukseni, että kirjoittaisin viimeinkin sen kaupan kassalle sijoittuvan pantomiimin, jonka kohtaukset olivat pyörineet vuosia mielessä. Mutta sellaista varten minulta puuttui juoni ja näkemys, sekä tietysti näyttelijät ja ohjaaja ynnä muut olennaiset tekijät. Tarkoitus nimittäin oli, että jokainen mukaan potpuriin tuleva esitys vastaisi itsenäisesti kaikesta mitä lavalle tarvitaan. 

Sitten mieleeni tuli lyhytfilmi Tuntemattoman sotilaan paluu, jonka teimme Samin kanssa videolle joskus kolmekymmentä vuotta sitten. Jospa esitys koostuisi kahden filmiltä napsaistun päiväkirjaklipin näyttämisestä? Mutta siitä tulin pian järkiini. Mitä mieltä teatterin olisi esittää pelkkää lyhytfilmiä.

Keksin sitten, että käytän klipeille tarinakehyksenä samaa juonta kuin mitä käytimme filmissä: Ruotsin kuvitteellista maihinnousua Suomeen. Annoin tarinalle nimeksi "Operaatio Finlandia", jotta fiksummat ymmärtäisivät että kyse olisi samanlaisesta asetelmasta kuin Paasilinnan romaanissa. Kirjoitin sitten kolme monologipätkää sellaisiksi, että jopa minä pystyisin ne opettelemaan ulkoa. Niiden väliin tulisivat päiväkirjaklipit, jotka antaisivat monologeille ihan toisen, todenmukaisemman selityksen. Koko ohjelmapalan oli tarkoitus sujua kymmenessä minuutissa.

Käytin kolmannen monologin ytimeen Steinbeckin Eedenistä itään -romaanin credoa, sellaisena kuin sen muistin; romaanista en sitä kohtaa ("Ja tähän minä uskon: yksilöllisen ihmisen vapaa etsiskelevä mieli...") enää löytänyt, mutta pakkohan se on sieltä olla. Tutun sitaatin käyttäminen oli ainoa keino vähentää muistettavaa ja saada repliikkeihin yksi sellainen kohta, jonka osaisin uskottavasti ulkoa.

Tässä vaiheessa tosin edelleen kuvittelin, että Tukkateatterin Yhden illan juttu -potpuri olisi ikään kuin kooste ilmaisia demoja, samanlainen kuin mitä muutamissa aikaisemmissa teatterikesään tehdyissä pläjäyksissä, joissa oli nähty niin julkisia harjoitteluja kuin lukuteatteria. Vasta kesäkuun lopulla kuulin, että tarkoitus oli tehdä "ihan oikea esitys".

 

Tuntemattoman sotilaan paluu (1993). Kuvaaja © Samu Seikkailija.

Kolmen sivun mittaisen monologinumeron oppiminen alkoi kuitenkin epäilyttää. Kesän aikana siirsin aina vain tuonnemmaksi sen harjoittelemista, kunnes oli pakko käyttää samaa kikkaa kuin Macbethin mutkikkaita virkkeitä opetellessa, että nauhoitin repliikit ja kuuntelin niitä toistona mp3-soittimesta.

Juontajanarri Ville

Vain kaksi päivää ennen ensi-iltaa saimme teatterilta ajan kenraaliharjoituksiin. Yhteensä meitä oli tekniikka ja tuottajat mukaan laskien viitisentoista ihmistä, jotka yhtäkkiä kohtaavat ja pistävät kokonaisen esityksen pystyyn, yhdessä illassa. Kaikeksi onneksi tuottajat Riikka & Niina pitivät ihmiset ja projektin kasassa läpi illan. Kuten klovni L sanoi jälkikäteen, vasta siinä vaiheessa tajusi ja uskoi, että tästähän tulee ihan oikea KOKONAINEN esitys. Seitsemän ohjelmanumeron yhdistämisessä tärkein tekijä oli juontajanarriksi värvätty Ville, jonka ammattimainen notkeus esitysnumeroiden siirtymissä sai esityksen näyttämään siltä kuin kokonaisuus olisi harkittu ja harjoiteltu monet kerrat.

Vielä kenraalissa olin niin epävarma ensimmäisestä ja toisesta monologipalasta, että piilotin lunttilapun pitelemääni mukiin. Ne menivätkin ihan ok, kun ruotsalaisen sotavangin roolissa tuijotin välillä mukiin kuten sotavangit kai oikeastikin tekevät. Mutta kolmannen monologin neljä iskusanaa olivat niin syvällä mukissa etten erottanut mitä niissä luki. Tuli pitkä hiljaisuus lavalla. Hyppäsin tärkeimmän ja pisimmän repliikin ylitse painellen suoraan helppoon Steinbeck-sitaattiin. "Hyvä rytminvaihdos siinä lopulla", totesi tuottaja Riikka illan kommenttiringissä.

Muuta esitystapaan sopivaa palautetta en olisi osannutkaan hyödyntää vaihtamatta esiintyjää.

 

Kenraalin ja esityspäivän (10.8.) välissä soitin repliikkitiedostoja niin monta kertaa kuulokkeissa, että esityspäivän aamuna huomasin osaavani kaiken ulkoa. Mutta jos en olisi ollut ensimmäisenä vuorossa esityksen alkaessa olisin hyvinkin voinut jo unohtaa muutaman repliikin. Varalta lunttilappu oli edelleen peltimukissa lavalle mennessä. Minulla oli myös punaiset käsiraudat ja kaksi tuolia kannettavana, joten mukin mukana pitäminen oli erittäin huono idea, mutta jotenkin se tuntui edelleen välttämättömältä apurenkaalta. 

Lavalla ollessa minulle riitti, että täyden katsomon edessä pystyin ylipäänsä muistamaan repliikit ja puhumaan ne kohtuullisen rauhallisessa tahdissa. En osaa veikkailla, miten karnevaalimaisen sodanjulistuksen idea kolahti katsojilla. Tai antoiko Steinbeck-credon oheen kirjoitettu maihinnousun selitys uutta ajateltavaa sotauutisoinnin hapattamille kanssaihmisille. 

 

Klovnit L&P

Muiden esityksissä parasta olivat klovnit. Jostain syystä klovnisteria sopii hämmästyttävän hyvin kamarinäyttämön pieneen tilaan, ja L&P-klovnit olivat niin ammattimaisen tarkkaavaisia, että heidän pientä sanatonta gagiaan olisi voinut seurata tuplasti pidempäänkin. Tai kuten ohjaaja T totesi joskus: he ovat näyttelijöinä niin taitavia yhdessä että  voisivat ottaa tekstikseen vaikka puhelinluettelon.

Mutta äkkisesti ilta ja esitys olivat ohitse. Pienen karonkan isossa ringissä tuottajat R&N paljastivat, että he ovat tuottaneet aiemmin burleskiesityksiä ja sen perusteella tottuneet luottamaan yksittäisten esiintyjien itsenäisyyteen oman ohjelmansa takuuhenkilöinä. Konsepti vaikutti sopivan harrastajateatteriin, etenkin kun kyseessä on yhden ainoan kerran koottava esityskokonaisuus. Esityksen ohjelmanimi olikin vaihdettu kesän aikana muotoon "Olipa vain kerran". Hyvä niin. Toista kertaa en aio itse 'itsenäni' enää näyttämölle mennä edes ilman repliikkejä. Mutta kaikkea on kokeiltava edes yhden fantsumaisen kerran. Siinäpä teatterin autenttisuutta, kesäkertoimella.