KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA 2022

"Pakollisesti lapselliset" ilmestyi jo.

26.-29.5. Åcon Maarianhaminassa

LOJP-näytelmäni pyörii 28.5. saakka

Heinäkuussa ilmestyy runokirjani Arpapapitar




perjantai 18. maaliskuuta 2022

The Worst Person in the World (elokuva)

 

Onko tekosyvällinen ärsyttävämpää kuin tekotaiteellinen? Juuri kummempaa ajateltavaa tämä taidetuotteena markkinoitu The Worst Person in the World -filmi (2021) ei anna kaksituntisensa aikana. Se on kuin mikä tahansa sinkkufilmi, jonka kerronta alkaa poikkeuksellisen tiheällä kohtaustahdilla (=päähenkilö vaihtelee kumppaneita ja opintojen pääainetta) ja hidastuu loppua kohden ikään kuin katsojan odotettaisiin mielellään viipyvän päähenkilöiden lähikuvien äärellä hahmojen luonnekuvaa pohtiakseen.

 

No ei kyllä viipyisi jollei olisi pakko.

 

Jo ensimmäisen puolituntisen aikana on käynyt selväksi, miten latteaa sinkkuromanssin kierrätystä tämä elokuva on käsikirjoitukseltaan. Ainoa suositeltava tapa kuluttaa tällaista telkkumaista sinkkufilmiä on katsoa se porukalla juomapelin moodissa: aina kun päähenkilö Julie sävähtää nähdessään lapsen (muistuttaen hänen suurimmasta puutteestaan) saa katsoja ottaa ryypyn, ja aina kun päähenkilö näkee bileissä kivan kundin niin saa ottaa kaksi ryyppyä, ja aina kun päähenkilö alkaa riisua vaatteitaan niin kolme ryyppyä. Ja jos katsoja huomaa kirjallisen viitteen niin saa korkata oman pullonsa ja romaaninsa.


Yksi viiden minuutin fantisoiva jakso, jossa trikkikuvilla pysäytetään maailma rakastavaisten tapaamiseksi la-la-landia -tyyppisessä hymistelykohtauksessa, virkistää kaavamaisten juonenkäänteiden keskellä, mutta siinäkin kohtauksen draamallinen sanoma on yhtä lattea kuin missä tahansa sinkkutarinassa: nuoren naisen elämässä ratkaisevin päätös on tuhman ylikypsän taiteilijamiehen ja kiltin kolmikymppisen joogamiehen välillä.

 

Näitä tällaisia muka-syvällisiä, ironisen naiivisti maailmantuskaan kytkettyjä elämänkysymyksiähän suomalaisetkin sinkkufilmit käsittelivät jo 1990-luvulla ja tekivät sen paljon paremmin kuin tämä supinorjalainen The Worst Person in the World, jonka nimeä ei ole kehdattu suomentaa, kun ei ole ihan tiedetty, josko nimen ironia ('Verdens verste menneske' on se kiltti joogamies) ylittää sinkkuyleisön ÄO-kynnyksen.

 

 

Ainoa syy, miksi kaavamainen sinkkufilmi on saatu myytyä taidetuotteena maailmalle ja poiminut kaksi Oscar-ehdokkuutta, on se eurooppalaisten äijäfilmien satavuotinen perintö, jossa freesi ja seksikäs naisnäyttelijä riittää nostamaan elokuvan arvoon arvaamattomaan – etenkin jos hänen HYMYNSÄ näyttää yhtä luontevalta läpi koko kaksituntisen. Joachim Trierin ohjauksessa otetaan tietysti kaikki efektihyöty irti sinkkuromanssille olennaisista alaston- ja seksikohtauksista. No niin, missäpä ei, nykyään - vaikka tämä filmi tekeytyy painokkaasti #metoo-ajan tarinaksi.


Läpi elokuvan käsittelemien vuosien on, kuten genreen kuuluu, jatkuvasti kesä ja Oslo saadaan näyttämään jalankulkijan utopialta, paitsi siinä ainoassa talvikohtauksessa, missä päähenkilö treenaa piukan  hihattomissa kuntosalilla ja ulkona pyryttää digitaalisen somasti leijuvaa lunta.


 [Spoiler-varoitus...]


Yksittäisten kuvien laskelmoivuuden vielä sietäisikin, mutta tarinaankin tuodaan (yllättäen?) romanssikliseistä se typerin mahdollinen: että entäs kun tällä yhdellä henkilöllä olisikin nopeasti etenevä sairaus ja sitten nämä muut joutuisivat arvioimaan elämäänsä uudelleen...

 

The Worst Person in the World on yksi todiste lisää sille, miten aallonpohjassa eurooppalainen taidefilmi on koronavuosien jäljiltä. Rikas Norja voi pumpata öljyrahaa tällaisiin elokuviin, jotta niiden tuotannolliset arvot olisivat sentään korkealla. Joachim Trierin aiheissaan hapuilevalla ohjaajauralla liika raha johtaa kuitenkin niin pitkälliseen laskelmointiin, että genrepläjäykseen on lisätty jopa KERTOJAÄÄNI ja ROMAANIMAINEN rakenne antamaan taiteellisempi vaikutelma sukupolvitarinasta, joka tulee ei-mistään ja päätyy ei-mihinkään. Ja jolla ei lopultakaan ole yhtään mitään sanottavaa yhtään mistään. Elokuvan epilogi on sekin pelkkä veltohko vitsi elokuvateollisuudesta: olihan tämä nähty elämäkerta sentään parempi kuin mitä se olisi voinut olla jonkun toisen äijäohjaajan tekemänä?

 

Ehkä. Mutta kyllä se ainoa merkitsevä tekijä on pääosan Renate Reinsve, joka on freesi kuin tunturituuli ja seksikäs kuin indiesarjisten ihmenaiset. Mikäli tällainen karikatyyri on ollut mielessä sekä käsikirjoitus- että castaus-vaiheessa, se onkin sitten ainoa oivallettu osa tämän miesluonteiden lapsekkuutta testaavan sukupolvitarinan tuotantoa.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti