Työväen näyttämöpäivät 2018 (ja Sarasvatin hiekkaa)

Tällä kertaa olen Työväen näyttämöpäivillä pelkästään toimittajana. Tnp järjestetään jo 42. kerran, mutta tajusin sen olemassaolon vasta kaksi vuotta sitten, kun tulimme tänne esittämään Varjoelämää. Tnp ei näy edes maakunnallisesti eli Savon laajuudella, vaikka harrastajateatterien verkostossa sitä kyllä arvostetaan. Sen huomasi tänään, kun kuunteli pressitilaisuudessa teattereiden esittäytymisiä ja miten tarkkaan ne kommentoivat aiempien kutsujen määrää.

Tänään Tnp avattiin Jyväskylän Huoneteatterin sovituksella Risto Isomäen clifi-romaanista "Sarasvatin hiekkaa". Olihan se pettymys, ei niinkään sovituksena kuin ylipäänsä isojen teemojen käsittelijänä. Mutta kuulemma Espoossa 2012 tehty ensimmäinen sovitus ei ole ollut sen kummempi, pohjana sama dramatisointi tekstistä.

Isomäen infoähkyinen ja toimintapitoinen teksti, välillä Grönlannin jäätiköillä ja välillä Intianmeren syövereissä, on täysin vastakkainen draaman vaatimuksille. Sen tiukka pureutuminen nykyhetken isoimpaan teemaan, ilmastomuutokseen, kuitenkin houkuttelee teatterintekijöitä. Teksti lupailee että sukupolvien mittainen prosessi voisi konkretisoitua heipparallaa katastrofiksi yhdessä arktisessa yössä. Sellaista clifi on luonteeltaan. Myytit sekoittuvat koviin faktoihin.

Isomäen tarinan tiivistäminen kahden romanssin ympärille on tehnyt cli-fistä nuorisonäytelmän. Juuri sitä mitä ei pitäisi tehdä, jos isointa mahdolista teemaa käsitellään Aikuisten Oikeasti, edes hienoinen poliittinen ajattelu mielessä
 - ollaanhan työväen näyttämöpäivillä, ei demareiden legolandiassa.

Kaikki ohjauksellinen näyttämöllistäminen ja myyttien pelkistäminen Marko Hämäläisen arktisiin valokuvaheijastelmiin menee nyt hukkaan. Katsoja joutuu seuraamaan Isomäen heikointa repertuaaria, nolostuttavan nökeröitä rakkaustarinoita.

Päivän jännittävimmät hetket eivät siis olleet näyttämöltä heitetyt haasteet maailman muuttamiseksi, vaan se kun demaripresidentti H istui taakseni ja sen turvamies viereeni. Näytelmää seuranneella kaupungin vastaanotolla tämä demaripressa sitten vakuutteli yleisölle, että hänen & kaveriensa Kirjavaa käsikirjaa lukemalla maailma vielä pelastuu. Siihen verrattuna teiniteatterikin alkoi tuntua äkkiä uskottavalta.

Vielä kun joku demarivaikuttaja sirottelisi sarasvatilaista hiekkaa Mikkelin jäätiköiksi muuttuneille jalkakäytäville. Kolme päivää näytelmiä saattaa nyrjäyttää vielä odotukset oikeasta kohtaa.