Olipa kerran... -nimellä koottua potpuri-iltamaa järjestettiin Tukkateatterilla nyt jo neljännen kerran (7.8.2025), kolmatta kertaa Tampereen teatterikesän ja Tapahtumien yön yhteydessä.
Keväällä tuntui erinomaiselta idealta tarjota taas esitystä mukaan iltamaan, mutta kesän aikana lähestyvä esitys alkoi, jälleen, kauhistuttaa. Syy pelkoon oli sama kuin aiemmin: en millään opi omia repliikkejäni. Viime kesänä, kun tein miimispainotteisen esityksen Saaran kanssa, minulla ei ollut kuin yksi yksisanainen repliikki ("Sinä!") ja unohdin senkin vielä kenraaliharjoituksissa. Toissa kesän (2023) esitykseen "Tuntemattoman sotilaan paluu" käytin materiaalia vanhasta lyhytfilmistämme (1993), minkä lisäksi käytin apuna Steinbeckilta osaamaani credoa ja mukin sisään piilottamaani lunttilappua. Näin... teatteri on myös sallittua temppujen taidetta.
Mutta tämän kesän esitykseen "On tässä kaupungissa vaikeaa" piti muistaa kaksi lyhyttä monologia. Olin kirjoittanut monologit siihen nähden, että näyttelijä voi liikkua Tukkateatterin pienellä huonenäyttämöllä ja edetä repliikeissään konkretian varassa, koska hahmo on asunnonvälittäjä, joka ensin miettii miten kehua myyntikohdetta ja sitten yrittää tehdä vaikutuksen nyrpeän oloiseen asiakkaaseen ("taiteilijaluonteeseen").
Mutta nyt kun jouduin itse esittämään roolin, en muistanut kumminkaan mitä piti sanoa alkoveista, väliseinistä, vessoista, jne. Eikä tämä huonomuistisuus johdu vain iästä. Näin on ollut aina, että numerot takertuvat mieleeni, mutta sanoja pää on niin tulvillaan muutenkin, etten sinne niitä opettelemalla saa juurtumaan.
Itse esityksen vaikuttavuudesta en ollut huolissani. Taiteilijan rooliin oli lupautunut oopperalaulaja Maria Ahmed ja hänen jumalaisen kirkas äänensä ällistytti yleisöt jo harjoituksissa, niin kuin tietty minutkin. Tämäntapaiseen yllätykseen koko näytelmän idea toki tähtäsikin, kahden samaa tilaa käyttävän ihmisen kontrastille. Välittäjä mittailee valtavalla mittanauhalla myytävää huoneistoa (= ikään kuin teatteri olisi myytävänä) ja puhuu siitä kliseillä; taiteilija kuuntelee ääneti, kunnes huomio kääntyy asunnon naapureihin (= yleisö / seinän takainen karaokebaari), jotka välittäjälle ovat pelkkä ärsyke, mutta taiteilijalle täynnä muistoja ja mahdollisuuksia. Välittäjän hätistettyään taiteilija sitten kajauttaa Mikkola & Chydeniuksen "Laulun rakastamisen vaikeudesta" mittaillen samalla pienellä mittanauhalla yleisöä kuin jälkiä muistoista. Lopuksi ovikello soi: luvassa on puoli tuntia rakkautta. Pimeys.
Niin, hyvinhän se lopulta meni omaltakin kohdalta. Muistin toisen monologin ulkoa ja ensimmäistä varten luin myyntiesitteestä avainsanoja, joilla repliikin sai etenemään. Huh. Puhutun tarkkuus ja vastanäyttelijään reagoiminen eivät tietenkään vastanneet sitä, mitä Tukalla yleisö osaa odottaa, mutta iltaman hengessä tätä tällaistakin näyttelemistä on sitten tarjolla... ehkä ensi vuonnakin, jos mukaan mahtuu ja kelpaa...
Teatteriproduktioon mukaan pääseminen on kirjoittavalle ihmiselle parasta terapiaa mitä voi saada, vaikka ison esiintyjäporukan yhteiset kokoontumiset tällaisessa projektissa jäävätkin pariin kohtaamiseen. Missään muualla ei näe sellaista positiivisen palautteen hyökyä ja spontaaniutta kuin teatterin harjoituksissa. Näitä Olipa kerran... -iltoja tuottanut Pietilän Riikka pitää parinkymmenen ihmisen rönsyilevän ja rihmastoituvan verkon kasassa johtajuudella, josta firmat maksaisivat kultacoineilla.
Nyt "Olipa kerran..." -konsepti alkaa olla niin monella tapaa kokeiltu, että sille voisi toivoa pysyvää paikkaa teatterin vuosittaisessa ohjelmistossa. Kuten kenraalissa tuli esille: eri tavoin taiteita yhdistelevistä esityksistä muodostuu kokonainen iltaohjelma vain jos asenne on määrätietoisen positiviinen ja sillä on yleisöä johdatteleva juontaja, kuten tällä kertaa uusvelmua terapeuttitätiä esittänyt Raija Koivusalo.
Tämänkertaisen "Olipa kerran... " -illan isoin voimannäyttö oli demo syyskuussa ensi-iltaan tulevasta "Antiikin Kreikan tragediasta". En ole vastaavaa tyyliä ja moodia nähnyt koskaan aiemmin Tukkateatterilla, vaikka kyse on niin klassisesta ja puhtaasti näyttelijätyöhön luottavasta teatterista kuin voi toivoa. Näyttelijöiden täsmällisyys tekstin käytössä perustuu ilmeisen tarkkaan ohjaukseen ja klassikkotekstien (Oidipus, Antigone, Medeia) pelkistettyyn sovittamiseen. Yhteisten harjoitusten ohessa saimme seurata sivusta, kun Kaarlo Kankaanpää ohjasi noita omia sovituksiaan kuin painivalmentaja, joka pitää silmällä sanakohtaista verbaalista otetta tilanteen altavastaajiin. Tuottajamme vertasi esitystapaa "sotilaalliseen", mutta välittyyhän noista teksteistä kohtauksiin myös huumoria ja lempeyttä.
Voi näytelmän henkeen ennustaa, että "Antiikin Kreikan tragediasta" tulee sellainen hiottu timantti, joka kantaa vielä Tamperetta kauemmaksi mallina siitä, miten klassikkotekstejä voi käyttää kaiken ylimääräisen karsimalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti