Taantumus (näytelmä)

Asta Honkamaa ja työryhmä: Taantumus: Esitys vapautumisesta
Tampereen yliopiston näyttelijäopiskelijoiden taiteellinen opinnäyte
Ensi-ilta yliopiston Teatterimontussa 25.9. 2025

 

Kuva: Jonne Renvall

 

Vuoden vahvin teatterielämys tuli yllättäen takavasemmalta. 
Vai pitäisikö sanoa takaoikealta?

Vallankumousromantiikka, sellaisena kuin sitä ”Taantumus”-näytelmässä käytetään, on niin vanhanaikaista, että sellaisesta on vasemmisto kasvanut eroon jo 1970-luvulla. 

Taantumuksellisissa elokuvissa sellaista vastarinnan ja kapinallisten romantisointia edelleen näkee, mutta teatterin lavalla tämä tällainen estetiikka... rämäkkä katuhuora uhmaamassa kasvotonta sotilasta ja säveltäjä etsimässä kuoroinspiraatiota merestä...  tuntuu enää… no, raikkaan nostalgiselta! 

Onhan kyseessä Tampereen yliopiston Teatterimonttu, miltei kuin taistolaisen hengen hyvin tuuletettu krypta.

Mutta se, mikä tämän näytelmän Isoksi Elämykseksi tekee, on yhdeksän näyttelijän tasaisen varma yhteispeli. Kaikki tukevat tiiviisti toisiaan kohtauksissa, jotka tyhjällä näyttämöllä vaativat vakavahkon romantiikan säilyttävää intensiteettiä ja tilanteentajua. Lisäksi ryhmästä löytyy uskomattoman luontevia laulajia, joten Theodorakiksen vanhat hengennostatuslaulut soivat kirkkaasti kuin juuri keksittyinä.


”Taantumuksen” tarina on vaihtoehtohistoria Kekkoslovakiasta ja hieman Tampereesta, joskin mansehtava lokalisointi on päälle liimatun oloista ja pelkästään komiikkaa tuottavaa. Toinen viitekehys on Neuvosto-Viro, tuttu malli Kekkoslovakian kuvitelmille. Käsiohjelman mukaan näyttelijäopiskelijat ovat käyneet Virossa tutkimassa millaista oli elää neuvostodiktatuurin alla, mutta onneksi kyseinen historian kehys ei naulaa tarinaa eikä kerrontaa yhteen tulkintaan ennen kuin aivan näytelmän lopussa. 

Ja lopetus onkin sitten järisyttävän typerä ja lapsellinen. Aivan kuin olisi päätetty ottaa kaikki irti vallankumousromantiikasta ja sitten ilmoittaa että se olikin vain pahaa unta.

En tätä esitystä enkä sen sisältöä poliittiseksi sanoisi, siis.
Yhteiskunnalliseksi kyllä, mutta silläkin kriteerillä turvallisen helpoksi, yhtä kohteettomaksi kuin 1970-luvun muistelu.

Kuva: Jonne Renvall

Se, miten paljon nuorten näyttelijöiden yhteistyö merkitsee, kompensoi ohjauksen joitakin hölmöyksiä, kuten tuon kolminkertaisesti itseään dekonstruoivan lopetuksen. Heikkouksiksi moisia kohtia ei voi nimittää, kun ohjaajana on Esa Kirkkopellon kaltainen, pitkän linjan tavoitetietoinen konkari. 

Kamalasti floppaavan lopetuksen lisäksi täysin perustelemattomilta tuntuivat dialogia katkaisevat näyttelijöiden vääntymiset vahamaisiin asentoihin. Väliajalla salakuunneltujen kommenttien perusteella moinen vääntelehtiminen ärsytti muitakin katsojia. 

Kai dystopian ahdistavuudesta pursuavaa epämukavuutta olisi voinut ilmaista jotenkin temaattisemminkin? 

Hieman helpon perinteisiltä tuntuivat puolestaan ne otteet ja uhkailut, joilla poliisivaltion vartijat käsittelivät siviilejä. Ne eivät sopineet siihen, miten omaperäisin, fiktion oikeuksilla poimituin ideoin dramatisoitiin dystopiaa, alkaen siitä että jäätelötötteröt ovat "Taantumuksen" vaihtoehtohistoriassa tavoitelluinta ylellisyyttä… Miksi sitten pyssyä pitää esittää pyssyllä ja univormua univormulla?


Yleisöä oli katsomo lähes täynnään, vaikka kyse oli päivänäytöksestä (30.9.2025), ja selvästikin sellaista väkeä, joka tiesi mitä juuri NÄTYltä odottaa.

Vuosikausiin en ole viitsinyt mennä katsomaan mitään NÄTYn esityksiä, koska niitä on aina mainostettu 'projekteina' tai 'tutkimuksina' eikä näytelminä. Mutta ”Taantumus” on parasta tahattoman perinteistä näytelmää mitä olen Montussa nähnyt, vaikkei draamaltaan kekseliäintä tai – varsinkaan – spefinä asianmukaisen vieraannuttavaa. 

Opinnäytteen laudatur-tasoisesta suorituksesta onnittelut näyttelijöille.