Kaninkolon asukit (näytelmä)

 

Teatteri Jurkka: Kaninkolon asukit
Käsikirjoitus ja ohjaus: Kaisa Lundán
Ensi-ilta 11.9. 2025 (nähty 13.12. 2025)

 

Harvoin, jos koskaan, olen nähnyt niin perinteisellä tavalla muodotonta näytelmää kuin ”Kaninkolon asukit”. Ensimmäinen näytös esittää kymmenkunta toisistaan erilleen jäävä syytä ja kohtausta, miksi lapsuus menee pieleen. Toinen näytös esittää kaksi seurausta tästä pieleen menneestä lapsuudesta: äidin ja lapsen.

Kuulostaa perinteisen selkeältä tarinankerronnalta. Sitä se olisikin, proosana. Mutta kun näytelmästä puuttuu draama, siitä puuttuu sydän ja aivot. Keuhkoiksi, rytmin antajaksi, riittävät onneksi vahvat näyttelijät.

On aivan selvää, ettei noin erikoista rakenneratkaisua kymmenestä syystä ja kahdesta seurauksesta uskallettaisi kokeilla minkään muun kertomustyypin kohdalla kuin kehityskertomuksen. Aivan kuin lapsuus olisi hahmonrakennuksen testialusta, jonka yhteydessä voi kokeilla monenlaisia tarinanpalasia, ja vetää siitä kaikesta aiheen julkisesta arvosta muistuttava johtopäätös, ilman mitään kummempaa psykologista johdattelua. Tai draamallista, varsinkaan.

 

Teemana näytelmän kahta puoliskoa yhdistää yksinäisten ihmisten paranoidisuus. Äidin paranoidisuus tekee lapsestakin yksinäisen, minkä vuoksi hän on herkkä luottamaan mitä omituisimpiin pihapiiriään sivuaviin ihmisluonteisiin. 

Näitä pelottavan koomisia luonteita esittää Eeva Mäkinen sellaisella äänellä ja vimmalla, että huoneteatterin kokoisella näyttämöllä riittäisi hieman pienempikin. Mutta sopiihan se vimmaisuus siihen, että kaikki nähdään lapsen subjektiivisesta näkökulmasta. Lasta esittävän Eeva Kaiholan esitys on täynnä energiaa sekin, milloinkaan silti liioittelematta; aina hänkin liikkuu ääni ja ajatus edellä. Sivumennen sanoen: Mäkisen hillitty uhkaavuus toi mieleen Mackenzie Davisin, joka on yksi todella harvoista viime vuosien filminäyttelijöistä, joita kannattaa seurata.

Hyvin voisi kuvitella, että näytelmä on tälle toisiaan täydentävälle näyttelijäkaksikolle kirjoitettu: toinen Eeva täynnä samanlaista kylmää karismaa kuin yleensä vain kolkon pitkillä näyttelijöillä, toinen täynnä lämmintä uteliaisuutta, josta kakkosnäytöksen kohtauksessa vilautetaan hetken aikaa karmeamman paranoian aluetta (politiikkaa!) kuin mitä äitihahmossa on ehditty nähdä. 

Vuosiin en ollut käynyt teatteri Jurkassa, joten nautin paljon myös siitä teatteritempusta, että todellisuuden ja sosiaalihuollon tunkeutuessa paranoidisten ihmisten arkeen takaseinän ovi avataan suoraan iltahämäräiselle Helsingin kadulle. Harmi kyllä, temppu toistetaan kakkosnäytöksessä, mutta nyt ilman selvää temaattista perustelua. Niinpä kohtauksesta jää täysin väärä fiilis, että ovi jätetään vertauskuvallisesti auki, koska käsikirjoittaja ei ole keksinyt miten elämäntarinan tässä tapauksessa sulkisi, puhumattakaan siitä, että hän olisi joutunut päättäämään millainen tragedia tässä olikaan draamana kyseessä - tai ajattelemaan, että tarvitaanko draamaa laisinkaan, kun paranoidi proleäiti on klikkivarma aihe millä koukuttaa hesalaista keskiluokkaa.

Eniten minua tekstissä ärsytti se, miten levälleen se jätti näytelmän kuvitteellisen tilan. Näin kai uskalletaan tehdä silloin, kun näyttämö itsessään on erityisen pieni ja intiimi? Korvataan hahmojen ajattelua ja kuvittelua ohjaavat suunnat esitystilan kahdella suunnalla, kohti yleisöä tai ovea. Alkukohtauksessa lapsi selittää, että talo sijaitsee syvällä metsässä, mutta mikään muissa kohtauksissa ei vastaa tätä kuvausta eikä uusiakaan vihjeitä hahmojen omimmasta tilasta anneta. Ollaan vähän kuin maaseudulla, mutta samalla täysin abstraktissa lapsuuden tilassa, jota jälkikäteen sisustetaan proosallisesti survivalisti-sanastolla. 

Oma kiinnostukseni näytelmään heräsi siitä, että aiheiden luvattiin käsittelevän maailmanlopun odottajia ja salaliittoteorian pinttämiä ihmisluonteita, mutta kumpaakaan aihetta ei näytelmässä ole kuin lehtiuutisista tuttujen oireiden verran. Ne draamalle olennaiset syyt olisivat syvemmällä eikä niitä muunneta draamaksi ennen kuin kakkosnäytöksen ensimmäisessä kohtauksessa, jossa viranomainen sekä suostuttelee että uhkailee paranoidiäitiä. Liian myöhään, liian vähän.

Kaisa Lundánin käsikirjoittamia ja ohjaamia näytelmiä en muista aiemmin nähneeni, enkä tämän Kaninkolo-koosteen nähtyäni niistä kiinnostu... Mutta teatteri Jurkan huoneteatterista kyllä. Näyttämön likeisyydellä yleisöön, kaikki 7x7 metrin koppiin suljettuina, on uskomattoman maaginen vaikutus, ikään kuin vuosien jälkeen kokisi taas teatterin teatterina eikä kurkistuslaatikkotelkkarina.