Tämänkertainen vierailuni Mikkelin Työväen Näyttämöpäiville on seitsemäs, joista kuudes journalistina. Ensimmäinen vierailu oli 2015, jolloin olin täällä Terhin ”Varjoelämää”-projektin mukana. Se oli ensimmäinen kerta, kun edes kuulin TNP:stä.
Tänä vuonna TNP viettää jo 50. vuotisjuhliaan ja julkaisee historiikin, mutta esityksiä on vähemmän kuin aiemmin eikä ilmeisesti vieläkään varmuutta tulevaisuudesta, sen jälkeen, kun TAIKE päätti lopettaa sen tukemisen.
Ensimmäisinä TNP-vuosina toin mukanani lapsen, joka pääsi vierailemaan Ristiinan puolella, tällä kertaa otin mukaan vaimon. Pääsimme yhdessä perjantain juhlanäytökseen, joka Saaralle olikin antoisampi kuin minulle, kun en ”Addams Familyn” kaltaisesta hupsuttelukauhusta välitä, etenkään musikaaliksi sovitettuna. Kaiken lisäksi Vantaan Näyttämön esitys oli miksattu niin omituisesti, että musiikki pauhasi kuin oltaisiin ulkoilmaesityksessä ja hukutti ison osan lauluista alleen. Näyttelijät olivat kyllä karikatyyreissään niin tarkkoja ja täydellisiä kuin voi tällaisessa kauhukomediassa toivoa, sivuroolit (etenkin mummonoita ja kiltin perheen seksipommiäiti) vieläkin vahvempina kuin pääosien habituksen mukaan täytetyt roolit. Laulajat kuulostivat minun korviini kaikki samalta, mutta Saara arvioi, että taustakuoro lauloi paremmin kuin varsinaiset näyttelijät.
Mutta lauantaina päästiin sitten TNP:lle tyypilliseen yllätykseen, kun Sotkun näyttämölle levittäytyi jyväskyläläisen Ad Astran toteutus Leea Klemolan näytelmästä ”Minä, askartelija”. Yleensä ei Klemolan absurdi komiikka minua vähääkään sytytä, mutta tällä kertaa esitys oli kuin ITE-taidetta parhaimmillaan, jotain mitä harrastajat eivät yleensä voisi eivätkä edes rohkenisi tehdä, hurjaa teatterileikkiä sen todella ison kysymyksen ympärillä, mitä luovuus tarkoittaa ihmisten välillä, etenkin teatterialan ammattilaisten. En muista toista harrastajien tekemää esitystä, joka niin suvereenisti murtaisi repisi rajaa harrastaja- ja ammattilaisteatterin välillä. Naispäähahmot ovat suurimmat osan näytelmästä joko humalassa tai muuten sekopäisinä, miehistä kaksi velloo itsesäälin surkeudessa toisistaan riippuvaisina. Loput kaksi hahmoa ovat arjasaijonmaa-coveriksi pyrkivä kakadu sekä Putous-julkkis, joka etsii ’huonon näyttelijän’ essentiaa toteuttaakseen ”Amadeus”-ohjauksensa Salierin. Toisella puoliajalla näytelmä laittoi eturivin katsomon uusiksi, laittoi jallupullon kiertämään yleisöön ja huipensi sanomansa siihen, että askarteluohjaaja kysyy julkkisohjaajalta "Ootko sie miun materiaalia?". Täydellistä. Olisiko historiassa ensimmäinen kerta, kun suomalainen ITE-taide valtaa teatteritilan?
Lauantain iltapäivällä kävin katsomassa vakiovälipalan, teatterikorkean monologeja. Tasaisemmalta tuntui kuin aiemmin, siinä määrin, että ärsytti, kun kaksi näyttelijää seitsemästä artikuloi hesalaisittain heikolla ässällä.
Vielä on jäljellä viikonlopun odotettu tähtiesitys, jyväskyläläisten sovitus "Veriruusuista" eli "Tytöt 1918" -musikaali.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti