Kyllä yhdelläkin elokuvalla voi valloittaa filmihistoriasta pysyvän paikan. Elokuvaa on esitetty kiitettävästi Ylelläkin, vaikka tuskin sitä radikaalina kukaan enää pitäisi. Eikä siinä olennaista olekaan miten vapaasti rakastetaan ja maataan sukupuolesta riippumatta, vaan se särmikkäisiin hahmoihin perustuva kärsivällisen sivistynyt asenne lähimmäisten "bohemismiin", kuten kuuskytlukulaiset pierut tapaavat vähätellä aikakauden antamia mahdollisuuksia aitoon kumoukseen.
Jacksonilla on joka tapauksessa elokuvan vaikein rooli ja siinä hän on aivan muuta kuin Amerikassa tekemissään hullutteluromansseissa. Saakelin sunnuntain kaltainen elokuva säilyttää anarkistisen asenteensa näyttelijätyön ja -ohjauksen ansiosta – vielä sittenkin kun kaikki Ken Russellin filmit alkavat näyttää hollywood-musikaaleilta ja koko "vihaisten nuorten miesten" sukupolvikaanon muistuttaa tv-melodraamaa.
Sattumalta löysin kirjastosta House Calls -filmin (1978) missä hän joutuu myötäilemään Walter Matthaun vitsiposeerausta. Sellaisista filmeistä ei tarvitse Jacksonin osalta ajatella enempää. Omassa hyllyssäni on hänen draamafilmejään Romanttinen nainen (1975) ja olisikohan Maria, skottien kuningatar (1971) eivätkä nekään ole jääneet mieleen. Ken Russellin Rakastavaisissa (1969) hän pääsee kyllä loistamaan, muttei kertaakaan yksin, kuten ansaitsisi. Vasta Labourin parlamentaarikkona Jackson kuulostaa päässeen ansaitsemalleen esiintymispaikalle.
Jos siis jonkin elokuvan haluaisin Jacksonilta nähdä valkokankaalla, niin vaihtoehtoja olisi enemmän kuin osaisin vertailla. Hedda Gabler -filmatisointi (1975) kuulostaa tietysti hänen tapauksessaan täsmäroolitukselta. Mutta mikä tahansa kelpaisi mikä vastaisi Jacksonin taitoa soveltaa karismansa kylmäävyyttä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti