Ralph Fiennes on syntynyt vuonna 1962, mutta aloittanut näyttelijäuransa vasta kolmekymppisenä.
Mikä elokuva tulee ensimmäiseksi mieleen Fiennesistä?
Itselleni se vaikuttavin on ollut Uskollinen puutarhuri (2005), vaikka myönnän auliisti, ettei sisäisen maailmanpelastajansa löytävä brittiagentti ole se rooli, missä hänen ainutlaatuinen äänensä ja pelottavan keskittynyt olemuksensa ovat omiaan.
Jotain Fiennesin näyttelijälahjoista kertoo se, että hän on tehnyt tunnetuimmat roolityönsä ilman nenää ja naamaa; edellisen Voldemort-pahiksena Harry Potter -filmeissä ja jälkimmäisen unkarilaisena petturikreivinä Englantilaisessa potilaassa (1996). Nämäkin ovat vähäpätöisiä suorituksia verrattuna rooliin, josta oli tulla hänen näyttelijäfakkinsa rasite, Schindlerin listan (1993) arkkinatsina.
Fiennesin alkutaipaleen toinen toistaan hienommat roolityöt viittaisivat siihen, että kolmekymppisenä näyttelijä on parhaimmillaan: Schindlerin listan ja Englantilaisen potilaan välissä ovat genreltään aivan erilaiset elokuvat Quiz Show ja Strange Days, joissa hänen maneerinsa epätoivosta itkeskelevänä nousukkaana eivät vielä häirinneet. Niiden jälkeen vierähtikin monta vuotta ja elokuvaa ennen kuin Fiennes löysi jälleen epätoivoisen miehen täsmäroolin Uskollisesta puutarhurista. Elokuvan varsinainen sydän oli tietysti omatuntoroolinsa kaikin tavoin ylittävä Rachel Weisz – ja sen Fiennesin roolihahmo näytti tietävän ja tunnustavan katsojienkin puolesta. Sellaisen elokuvan voi tehdä vain kerran elämässään, minkä todistaa Fiennesin, Weiszin ja ohjaaja Meirellesin sitä seurannut urahapuilu. Kaikki kolme ovat selvästi tavattoman paneutuneita filmiprojekteihinsa, Fienneskin siirtyneenä aika ajoin ohjaajaksi, mutta mitään Uskollisen puutarhurin tasoista on turha enää odottaa keltään heistä.
2000-luvun puolella Fiennes on ollut kiinnostavampi sivurooleissa, missä hänen brittiläinen pidättyväisyytensä sopii vähitellen rakoilemaan ja paljastamaan hahmon eri syvyisiä taustamotiiveja. Liiaksi arvovaltaiseen ääneensä ja olemukseensa luottaessaan Fiennes kuitenkin tuntuu tekevän vilpillistä roolia, kuten ulkoisen uhoamisen varaan jäänyt Shakespeare-sovitus Coriolanuksesta (2011). Sitä seurasi höpsöttelevä komediarooli The Grand Budapest Hotellissa (2014). Ei näyttänyt lupaavalta.
Yllätys olikin melkoinen, kun Fiennesin näki tekevän uransa eläytyneimmän ja sympaattisimman roolin eroottisessa robinsonadissa, A Bigger Splash (2015). Sellaisesta vastanäyttelijöitään hurmioon pyörittelevästä roolityöstä kuka tahansa näyttelijä ansaitsisi ennemmin tulla palkituksi kuin yksinäisyytensä valokeilassa poseeraavana natsipahiksena. Missä muussa 2000-luvun elokuvassa miesnäyttelijä on saanut olla niin kauniin maaninen ja niin maanisen vastustamaton, että Tilda Swintonin kaltainen kova luu on sulaa vahaa hänen käsissään? Näiden kemioiden perustelemiseksi Swintonin hahmon passiivisuus oli pakko pohjustaa sillä, että hänen maailmasta vetäytynyt rokkistarahahmonsa on menettänyt äänensä. Mutta milloin muulloin kuin tällaisessa happoperustellussa roolissa pääsekään miesnäyttelijä niin esiintymään ekstroverttinä, ilman että esitys menee kertaakaan komiikan tai hulluuden puolelle? Loistossa (1996) Geoffrey Rush ..? Eikö kukaan muulloin?
Jos yhden Fiennes-filmin saisi nähdäkseen arkistossa niin toivoisin festarilevitykseen tehtyä Land of the Blind (2006). IMDB-kuvailuista päätellen se on poliittiseksi satiiriksi niin omituisen paikaton, että se pitäisi nähdä muiden katsojien demokraattisesti yskähtelevässä massassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti